Mietin eilen aamulla kalenteria katsoessani, että mitähän tästäkin viikosta mahtaa tulla. Kalenterin sivut olivat pikkuisen liian täynnä ja keli pikkuisen liian harmaa. Mutta täytyy sanoa, että mikäli maanantaita on uskominen, tästä viikosta saattaa tulla jopa ihan erityisen hyvä. Ja se on kuulkaas aika hyvä fiilis uuden viikon alkajaisiksi.

Yksi maanantain arkinen ihanuus oli hierojalla käyminen ja se herätteli taas miettimään omaa jaksamista ja hyvinvointia. Vaikka hieroja osaakin tehdä taikojaan lapojeni välissä ja saa hartiajumin löystymään, tiedän että asialle pitäisi tehdä itsekin jotakin. Pitäisi nähdä enemmän vaivaa sen eteen, että jaksaa seistä suorassa vielä vuosikymmenienkin päästä. Mä en vain ole oikein koskaan ollut mikään kehonhuoltaja. Kovaa ja täysillä on enemmän se mun juttu, ja sitten se sellainen lempeämpi huolto vain jää kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Ulkopuolisen suusta kuultuna tuo ”sinun täytyy itse pitää itsestäsi huolta” meni kuitenkin jonnekin syvemmälle. Kaivoin esiin jumppakepin (mopin varren) ja -kuminauhan ja lupasin pyhästi että teen sananmukaisesti ryhtiliikettä lopun vuotta. Päätös itseäni ja omaa hyvinvointia ajatellen.

Ehkä tämä kohta vuodesta on muutenkin hyvä erilaisille ryhtiliikkeille oli niissä kyse sitten fyysisestä hyvinvoinnista, ajanhallinnasta tai elämisen mielekkyydestä ylipäätään. Kun arki on päässyt kesän jälkeen kunnolla rullaamaan on hyvä myös tarkistaa, onko suuret lupaukset paremmasta arjesta kuitenkin jääneet vain sanahelinäksi ja valuneet virran mukana. Ryhtiliikettä kaipaa ainakin meillä kodin toimivuus. Karsiminen ja järjestely helpottaisivat kovasti arjen kiirettä ja mahdollisesti myös pienentäisivät pinnan paloherkkyyttä. Vartta ja moppia puolestaan sähköpostilaatikko, joka täyttyy monta kertaa päivässä lehdistötiedotteista, joita minulla ei ole aikaa (tai varsinaisesti edes mielenkiintoa) lukea.

Tiistain pelastus on ehdottomasti lapsi, joka savusti lohen ja lohkoi perunat uuniin. Valmiiksi katettuun pöytään oli ilo saapua. Ihan kohta aion hipsiä pihasaunan lämpöön itseäni hellimään. Vaikka kuvat onkin jo viikonlopulta, ajattelin tavoitella tiistain kunniaksi vähän samanlaista hyggefiilistä. Suljen silmäni niiltä toistaiseksi vielä karsimattomilta ja järjestelemättömiltä nurkilta ja luotan kynttilänvalon tuomaan illuusioon.

Mutta nyt niitä ryhtiliikkeitä. Ihanaa iltaa!

Ja niin katosi syyskuukin. Vihelsi vain mennessään. Muutama vuosi sitten olisin sanonut, että tästä alkaa se vuoden inhottavin osuus. Vuosi toisensa jälkeen kun hokee itselleen kuinka kurjia kuukausia nämä vuoden kolme viimeistä ovat, alkaa sitä väkisinkin uskoa sanomaansa. Asenne! Miten ihanaa onkaan ollut oppia tuon pienen sanan suuri voima. Loppupeleissä kun voisin jopa väittää, että olen esimerkiksi luovimmillani juuri syksyllä. Oivallukseni asenteesta on myös notkahduttanut vuosien varrella joulun merkitystä. Siinä missä ennen piti takertua jouluun kuin viimeiseen oljenkorteen, nykyään joulu tuntuu vuosi vuodelta vähemmän tärkeältä. Ehkä myös lasten kasvamisella on osuutensa asiaan, mutta luulen että joulukonservatiivi minussa alkaa kääntyä hieman liberaalimpaan suuntaan. Ei paljoa, mutta havaitsen muutoksen itse.

Meni myös vuosia, kun en oikein tykännyt tästä syksyn kellertävästä valosta. Nyt alhaalla roikkuva aurinko ja sen sävyt tuntuvat erityisen kauniilta. Samoin vahvat varjot ja kontrasti ylipäätään. Tänään ne liki pakottivat tarttumaan kameraan. Ja yksi juttu, jota en muuten koskaan uskonut sanovani ääneen liittyy daalioihin. Alan nimittäin jo hieman kyllästymään! Kyllä, nyt se on sanottu. Kaipaan rauhallisempia sävyjä kotia koristamaan. Tosin maalainen kun olen, pyörittelen vain silmiäni kaupan viidentoista euron vehnäkimpuille.
Toki keräsin tänäänkin isot kimput kukkia maljakoiden täytteeksi, mutta iloinen värikarnevaali alkaa jo pikkuisen tökkiä. Orastava minimalisti sisälläni on sekin pyrkinyt viime aikoina sanomaan jotakin. Karsi, vähennä ja yksinkertaista. Hassua miten suuri merkitys vuodenajalla ja valolla voikaan olla!

Viimeinen vuosineljännes on myös ehkä ihan hyvä syy katsoa jo tulevaan vuoteen. Suotakoon tämä, kun kaupatkin alkoivat myydä joulua jo syyskuussa! Joissakin asioissa olen totaalisen vanhanaikainen ja se on fyysinen kalenteri, jolla pidän pääni kasassa ja hallitsen aikaa. Vuosi toisensa jälkeen olen ostanut Moleskinen mustan ja kovakantisen weekly notebook -kalenterin ja nyt menossa taitaa olla jo kymmenes. Muistan jopa taannoin lähteneeni reissuun vanhan kalenterin kanssa, sillä olin alkuvuodesta säilyttänyt työpöydällä sekä uuden, että mennen vuoden kalenteria. Keskenään täysin samanlaisia. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla jotain ihan muuta. Kotimaisen kalenterin (suomalaisilla merkinnöillä, joskaan ei valitettavasti nimipäivillä, joita keski-ikäistyvä minäni jo kaipaisi) tilasin Papershopista. Rakenteeltaan se muistuttaa paljon Moleskinen vanhaa tuttua, mutta on visuaalisesti huomattavasti edeltäjäänsä fiinimpi.

Lokakuun pettymys:

Dirndl ja lederhosenit eivät pääse tänä vuonna ulkoilemaan. Ei palmikkokampausta ja juomalauluja.

Lokakuun alun note to self:

Älä ennakkotilaa yhtään daaliajuurakkoa ensi keväälle. Niitä on jo nyt aivan liikaa.
Myöskään kynttilöitä ei varsinaisesti tarvitse ostaa ainakaan pariin seuraavaan vuoteen.

Aarikan muki on PR-lahja ja Bo LKV:lle kiitos inspiroivasta Bo Living -lehdestä!