Minä ja arki

13.8.2020

Kuten tiedätte, minä pidän arjesta. Ihan oikeasti pidän. Olen myös viime päivinä miettinyt paljon arjen käsitettä. Rutiineja, kaavoja, totuttuja tapoja ja tietynlaista turvallisuutta. Sillä niitähän arki on, ja parhaassa tapauksessa juuri siksi niin arvokasta. Elämän parasta aikaa, kuten joskus sanotaan. Yhden käden sormilla silti tuskin pystyy laskemaan kaikki ne kirjat ja oppaat, joita toimivasta arjesta on kirjoitettu.  Ja silti moni kompuroi samojen ongelmien kanssa. Siitä huolimatta, että arjesta tykkääkin. Se on vähän kuin laihduttaminen. Jokainen tietää kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta tapojen muuttaminen on vaikeaa. Monesti hyväkin suunnitelma ja alun motivaatio kuluvat ajan myötä ja sitten sitä löytää itsensä vanhoista totutuista tavoista. Viikkosoppa vaihtuu hätäisiin puolieineksiin ja nukkumaan ei tullutkaan mentyä ihan niin aikaisin, kuin oli tarkoitus. Mutta koska kaikesta huolimatta tykkään arjesta, myös blogista on vuosien varrella muodostunut varsin arkinen. Toki siitäkin on rajattu myös paljon pois. Jäljellä arjen kultareunuksia tai pilvien hopeareunoja. Eikös sosiaalista mediaa yleensä siten kuvailla; pikkuisen kiiltokuvamaisena pintana tavalliselle elämälle?

 Elämä jossa asiat soljuvat turvallisesti eteenpäin, on pitkälti myös sitä, mistä aikanaan haaveilin. Elää ja olla terve, tulla onnelliseksi. Melko perustavanlaatuisia, täyttyneitä unelmia, joista usein arjen keskellä unohtaa myös olla kiitollinen. Toki arjenkin väliin pitää välillä mahduttaa juhlaa, mutta arjessa itsessään ei mielestäni ole mitään negatiivista. Välillä tietenkin tökkii, mutta mikäs ei tökkisi. Koen olevani melko positiivinen ihminen, vaikka mielestäni yltiöpositiivisuuttakaan ei tarvitsisi joka paikassa toitottaa. Elämä on hyviä ja huonompia päiviä, ja juurikin siksi niin omanlaisensa arvokasta. Pitää olla ilot ja surut, sillä niistä elämä on rakennettu.

Sanalla arkinen on harmi kyllä jotenkin negatiivinen kaiku. Arkinen vaatetus kun yleensä kuitenkin on moninverroin juhlavaa mukavampaa, eikä arkinen ruokakaan huonoa ole! Mutta ehkä tämäkin on vähän sellainen ikäjuttu. Nuorena moni haluaa elämältä juhlaa ja panostaa korkokenkiin. Sitten tullaan tiettyyn ikään ja mukavat kotitossut ja koti-ilta onkin arvokkaampaa. No, ei sovi tietenkään yleistää, mutta ehkä saatte ajatuksesta kiinni.

Arjessa on kuitenkin yksi iso asia, joka tökkii itseäni pahemmin kuin mikään muu. Se on sellainen ulkopuolelta tuleva arvostelu ja kyseenalaistaminen. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi se laihduttaminen ja arki ovat mitä henkilökohtaisempia asioita, meidän yhteiskunnassa vallitsee ihmeellinen tarve kyseenalaistaa toisten tapoja. Olen monesti miettinyt, miksi joku ylipäätään ruotii muiden tapaa elää. Varsin arkisen blogini kautta olen törmännyt ongelmaan tasaiseen tahtiin ja se on edelleen itselleni mysteeri. Miten se on keneltäkään pois, jos minä nousen viideltä tai vasta puoli seitsemältä. Miksi en voisi pestä pyykkiä enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa tai siivota muutenkin kuin perjantaisin. Arjen kun ei tarvitse olla joka perheessä samanlaista. Olen myös enemmän kuin kurkkuani myöden täynnä sitä, että kotona työskentelevä nainen ei yleisen käsityksen mukaan tee mitään, kun taas kotona työskentelevä mies sen sijaan ”käy töissä”. Varsin vinksahtanut mielikuva, ja erityisesti siksi, että kotona työskentelevien naisten vähättelyyn sortuu mielestäni tavallisemmin juurikin nainen. Kun toisten arkea ja ihan tavallista peruselämää arvostelllaan, herää tietenkin kysymys, mistä moinen kumpuaa. Tyytymättömyydestä omaan elämään, kateudesta vai yksinkertaisesta tarpeesta korostaa omaa ja vähätellä toisen? Jokaisella perheellä kun on omat ruutiininsa, aikatalunsa ja ristinsä kannettavana, ja joskus pitäisi vain hyväksyä se, että kaikissa perheissä sauna- ja karkkipäivä ei ole lauantaina.

Elokuu on kiva kuukausi arjen opetteluun. Päivät ovat pitkiä ja aurinko hellii. Iltaisin jaksaa vielä miettiä, mikä meni hyvin, ja mikä kannattaisi ehkä huomenna tehdä toisin ja energia riittää etsimään myös uutta inspiraatiota arkiruokalistaan. Syksy tulee ja pimeät sen myötä, ja nyt jos koskaan kannattaa elämään oikeasti hakea sitä sisältöä joka kantaa synkimmänkin yli. Ja vastaavasti ehkä karsia kaikkea sitä, mikä tuntuu energiasyöpöltä ja tuottaa huonoa mieltä. Millainen arki, sellainen elämä.

Mutta vaikka kulunut vuosi on ollut meille ihan jokaiselle erilainen ja vaikeakin, jaksan silti uskoa, että tulossa on hyvää. Ihana syksy, sitä ihan tavallista elämää ja soljuvaa arkea. Sellaista jota vuosien päästä muistellaan suurella ikävällä.


kauan odotettuja vieraita ja kesäfiilistä

22.7.2020

Joka heinäkuu mä mietin kotiin ajellessa, että miten onnellinen olen, kun saan elää täällä missä tienvarret säihkyy kirjavana luonnonkukista. Kissankelloista, pietaryrtistä, puna-apilasta, hiirenvirnasta, keltamatarasta, siänkärsämöstä, kurjenpolvista… Se on kuin sellainen räsymatto, joka kiemurtelee tien molemmin puolin. Ja sitten ennen koulujen alkamista se ajetaan pois. Koko maisema siiliksi, noin vain, ihan hetkessä. Puff, sinne meni kesä!
Ja mä voisin vaikka vannoa, että se tehdään aina vasta ihan heinäkuun lopussa tai elokuun puolelle, mutta nyt se tehtiin jo maanantaina. Ja miten kauhealta se tuntuikin! Piti oikein itseään muistuttaa, että heinäkuuta on yhä jäljellä. Kesääkin yllin kyllin. Eli eikun kukkia maljakkoon, kesämekkoa niskaan ja sateesta viis. Just nyt on hyvä näin.

Toki niitä luonnonkukkia kasvaa muuallakin kuin ihan tienpientareella, etsimään ei sentään tarvitse ryhtyä. Mutta tuo tienpientareiden parturointi, samoin kuin keltaisten kukkien lisääntyminen omassa pihassa, tuovat jotenkin aina sen loppukesän fiiliksen, ja sitä ei nyt yhtään kaipaisi. Voisi vaikka aloittaa alusta, kelata kesäkuun alkuun ja elää uudestaan helteet, juhannuksen ja jopa sen sadejakson. Mutta vasta tämän viikon jälkeen. Saatiin nimittäin tänään sisko lapsineen kylään. Yhdessä ensimmäistä kertaa sitten joulun, joten nyt nautitaan tästä! ❤️