Mun lempparinäkymä

05.9.2020

Olkoonkin että talo näytti aika erilaiselta kun muutettiin tänne, tämä näkymä on viehättänyt ihan ensi hetkestä lähtien. Ja siitäkin huolimatta, että aina välillä mietin olohuoneen ja pianohuoneen välisten seinänpätkien purkamista, tykkään noista kaiken roinan alta löytyneistä lautaseinistäkin ihan älyttömästi. Ja niiden sisään kätkeytyvistä liukuovista, vaikei niitä oikeastaan koskaan käytetäkään. Ja vaikka mulla ei ollut pienintä hajuakaan, että tämä tila tulisi joskus näyttämään tältä, musta tuntuu, että just tältä sen pitikin näyttää. Vähän vinoja seiniä, ei niin kovin suoria kattoja  ja asioita jotka kertovat meistä jotka täällä asumme.

Jos jotain kuitenkin muuttaisin, niin vaihtaisin nyt nuo mustat renovat valkoisiin ja ehkä satsaisin uusiin sohviin, vaikka jälkimmäiset nyt ei tässä kuvassa näykään. Voisin myös kuvitella revitteleväni värikkäämmällä matolla, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen näihinkin. Niin ja jos tuota kirjakaappia vielä valmistettaisiin, ostaisin varmaankin vielä yhden osan seinän toisella puolella olevan yksinäisen kaapin päälle.

Ai niin, niitä ennen kuvia löytyy esimerkiksi Kotini on linnani postauksesta.

Ihanaa viikonloppua!


syyskuun kolmas, olet jäänyt mieleeni

03.9.2020

Hassu juttu, miten jotkin päivät tai päivämäärät jäävät mieleen. Tai tapahtumat. Mulla ei esimerkiksi ole hajuakaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2019, mutta muistan tasan tarkkaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2008. Olin nimittäin ostamassa elämäni ensimmäisiä (ja viimeisiä) lastenvaunuja. Toki muistan päivän siitäkin, että on mieheni veljen syntymäpäivä, ja samalla reissulla käytiin juhlakalun kanssa pizzalla. Lasten vauvavuosilta on kuitenkin monta tärkeääkin päivämäärää hämärän peitossa, mutta tämä on jostakin syystä jäänyt mieleen. Syyskuun kolmas.

En tiedä johtuuko muistosta tai ehkä siitä, että ne lastenvaunut oli tarkoitus ostaa syksyllä. “Sitten syksyllä vasta”, vaikka olisin halunnut ostaa ne jo kesällä. Mutta jotenkin mulla alkoi tänään syksy. Aamulla tuuli pyöritti niskaan keltaisia koivunlehtiä ja ilmassa on ihan erilainen koleus. Sade ja harmaus.

Niin, että tervetuloa syksy! Lastenvaunujen sijaan mietin tänään, mistä löydetään kivat, koon 43 talvikengät meidän vauvalle.

 

 

Kuvissa syy meidän likaisiin ikkunoihin.


tykkään susta syyskuu

01.9.2020

Heräsin syyskuuhun jo ennen kellonsoittoa ja vähintäänkin kauhuissani ja hiestä märkänä. Jostain kumman syystä olin unen kautta kulkeutunut jo jouluun, ja keittiössämme oli vanhempani ja isomummu ja siinä me sitten syötiin jouluaattona pepperonipizzaa suoraan laatikosta. Ihan vain koska en ollut saanut aikaiseksi laittaa parempaa särvintä. Painajainen from hell! Siis miettikää! Olen tänään sitten pitkin päivää nauranut enemmän tai vähemmän ääneen tätä unimaailman kauhunhetkeä. Jopa siinä määrin, että mietin josko pizzajoulua pitäisi ihan oikesti kokeilla.

Mutta siis tässä ollaan vielä aika kaukana joulusta. Jos naapuripellolla hääräävää puimuria ei lasketa, syksy, talvesta puhumattakaan, ei ole tänään yhtään sen lähempänä kuin eilenkään. Syyskuu on kuitenkin syksyn paras pätkä, joten kaiken järjen mukaan vielä pitäisi pystyä nukkumaan ihan levollisesti. Nautin oikeastaan hämärtyvistä illoista, kynttilöiden polttamisesta hyggeilystä ja kotoilusta. Siinä määrin kun tätä jälkimmäistä arki-iltoihin mahtuu. Mutta siis tykkään syyskuusta. Olkoon se kuitenkin aurinkoinen ja lempeä.

Elokuun lopun äärimmäisenä takaiskuna tuli se, että syksyn (ja ehkä koko vuoden) odotetuin tapahtuma eli murhamysteeri-illallinen siskon kanssa peruttiin. Salapoliisien perinnepikkujoulut jäävät siis tänä vuonna juhlimatta. Tähän asti olen ottanut vastaan kaikki koronan tuomat muutokset melko tyynesti, mutta nyt tökkäsi. Pahasti.

Mutta hei, jos kaipailet omppureseptejä, kokeile isoisoäidin omenakakkua. Ohjeen kakku mahtuu just sopivasti tuollaiseen foliovuokaan ja näitä on helppo paistaa valmiiksi pakastimeen. Minä kiikutin pari isomummulle vierasvaraksi.

Kivaa syyskuun alkua! 🧡


Rapurallaa!

23.8.2020

Ulkona pauhasi välillä ukkonen ja vettä tuli kuin siitä kuuluisasta peräsimestä, mutta oikeastaan oli aika ihanaa viettää iltaa sisällä ja polttaa kynttilöitä. Ei se syksyn tuleminen ehkä olekaan niin paha juttu, kun muistaa välillä juhlia ja olla sosiaalinen.

Klaaran kanssa pelastettiin jo päivällä sateen kourista kolme maljakollista daalioita. Koti oli siis aika helppo laittaa juhlavampaan kuntoon, eikä varsinaisia rapukoristeita tarvita. Meidän uusi pöytä on vielä edellistä reilut kymmenen senttiä leveämpi ja nyt tuli testattua hyvin tuokin ominaisuus. Kaikista kulhoista, laseista ja lautasista huolimatta pöytään olisi enemmänkin syöjiä.

Neljän aikuisen ja neljän lapsen voimin tuhosimme 80 rapua ja siinä kohtaa kun pienemmille lapsille annettiin lupa poistua pöydästä, keko oli vielä lähes koskematon. Viimeisten kahdeksan kohdalla tehtiin tasajako ja jokainen uhrautui vielä kahteen. Vatsa täysinäisenä ja peukalot hellinä oli kiva ihan vain köllötellä sohvalla, divaanilla ja nojatuoleissa. Parin viinilasillisen ja tuhdin olon myötä väsy tuli arkisen aikaisin, ja untenmailla oltiin jo ennen puolta yötä. Mutta tällainen juhliminen sopii mulle just hyvin! Ja ensi vuonna on taas meidän vuoro olla vieraita. Rapunälkä on onneksi hetkeksi selätetty!

Sunnuntai-illan ohjelmassa ainakin joku Agatha Christie -pätkä ja mukava asento sohvalla. Huomenna sitten taas virkeänä arkeen.


Omat avaimet onneen

20.8.2020

Olin ehtinyt kesän aikana unohtamaan kuinka suuri merkitys uutisoinnilla oli omaan hyvinvointiini. Tai pikemminkin sillä, kun päätin keväällä tietoisesti vähentää koronauutisten lukemista. En mennyt kuplaan enkä tynnyriin, ihan vain säännöstelin silmilleni pääsevää uutismassaa ja luin valikoiden. Nyt arjen alettua ja otsikoiden suurentuessa olin kupsahtaa vanhaan kuoppaan. Skenaarioihin, erilaisiin arvailuihin ja jatkuviin, toisistaan poikkeaviin yhteenvetoihin. Ja olihan se helppoa, kun joka tuutista alkoi taas satamaan samaa räntää.

Huomaan, että ihmisten mielissä epätietoisuudella on nyt iso osa. Myös jossittelu on raivannut paikkansa ja tuonut mukanaan skeptisyyden. Kannattaako, jos ei kuitenkaan. Viitsiikö, kun ei kuitenkaan toteudu. Onko mitään järkeä, jos kuitenkin… Näitä mahtuu nyt arkeen monessakin mielessä ja ikävä kyllä, ne ovat yleensä kaikki kovin negatiivisia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Vievät voimia ja valitettavasti myös melko helposti ilon tekemisestä. Pelko ja epävarmuus ovat toki molemmat inhimillisiä tunteita. Niille ei vain saisi antaa liian isoa sijaa elämästä. Sillä epävarmimmassa ja pelottavimmassakin  elämäntilanteessa on aina jotakin varmaa ja turvallista. Jotakin mihin luottaa ja minkä avulla luottaa tulevaisuuteen.

Se, mikä kenellekin luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta on hyvin objektiivinen juttu. Joillekin se on usko, toisille rakkaus ja joillekin vain ihan tavalliset rutiinit. Kun olo on epävarma tai tulevaisuus pelottava, lääkettä ei kannata lähteä merta edemmäs noutamaan, sillä melko usein se on siinä ihan lähellä. Niin tavallisena ja arkisena, että meinaa jäädä miltei huomaamatta.

Vaikka kuulun arjen ylistäjiin ihan normaalitilassakin, koen, että uutistulvan keskellä arjelle kannattaa antaa vielä isompi rooli. Vaali, hoivaa ja kasvata – pätevät kaikki tähän oikein hyvin. Tieto siitä, että arki pysyy, olosuhteista huolimatta, kannustaa myös panostamaan itse arjen sisältöön. Mielekkyyteen ja innostavuuteen. Millaisesta arjesta minä pidän. Mitä arkeni kaipaa ja mistä sen soisi luopuvan. Kaikkeen emme pysty vaikuttamaan, mutta äärimmäiseen moneen asiaan kyllä. Avaimet on omassa taskussa, pitää vain uskaltaa käyttää niitä.

Tällä hetkellä omaa arkeani kultaa aikaiset aamut ja kaunis luonto. Yhteiset ateriat, päivän kiireettömät kahvi- ja teehetket, puutarhassa oleilu, kasvihuone, daaliat, hiljaisuus ja illan joutilas tunti vaikkapa neuloen tai kirjan parissa. Huomaan tarvitsevani enemmän liikuntaa ja enemmän järjestystä ympärilleni, joten yritän mahduttaa myös niitä arkeeni jatkuvasti enemmän. Ylipäätään asioita jotka tekevat elämästä mielekästä. Asioita, jotka ovat just mulle itselleni niitä hyvän elämän kannalta tärkeitä juttuja ja jotka auttavat luottamaan myös tulevaisuuteen. Ja koska kaikkea ei kuitenkaan pysty on jostain myös luovuttava. Tällä hetkellä se pois karsittava on liika uutisten lukeminen, jossittelu ja negatiivinen ajattelu tulevaisuudesta.


näyttää syksyltä, tuoksuu syksyltä ja tuntuu syksyltä…

18.8.2020

Tiedän, tiedän!!! S-sanaa ei saisi sanoa, ei varsinkaan kun mittari huitelee iltapäivisin miltei hellelukemissa. Mutta tänä aamuna se vain jotenkin hyökyi päälle. Syksy oli siinä ihan nenänpäässä. Varmuuden vuoksi peiteltiin jo eilen illalla daaliatkin. Edellisyö oli niin kylmä, että pelkäsin jo satoni kaatuneen. Voi että miten harmittaisi, jos halla sattuisi puraisemaan niiltä hengen pois. Oma vaivansa toki valtavien harsojen levittämisestä, mutta suhteutettuna daalioiden teettämään muuhun työhön, kutakuinkin kohtuullinen toimenpide. Silti. Tuntuuhan se syksyiseltä. Se että pitää pelätä kylmää. Torjua kylmää!

Syksyiseltä puolestaan näyttää maisema. Se, kun kurkkaan aamulla makuuhuoneen ikkunasta ulos ja näen veden yllä lepäävän ohuen harsopeitteen, menisi vielä kesästä. Mutta siinä ajassa kun ehdin alakertaan, ja ehkä nipin napin käymään vessassa, usva alkaa levitä ja kohta ikkunasta ei näy enää juuri mitään. Siitä alkaa jo olla kesä kaukana. Usvan keskellä aamuissa on jonkinlainen oma taikansa. Vaikkakin se taika haihtuu aamuisin aina keskustaan ajaessa kuin seinään. Yht’äkkiä paistaakin kirkkaasti ja kaikki onkin selkeää. Ihan kuin ajettaisiin takaisin kesään. Eli suokaa anteeksi, syksyntunne on varsin paikallinen, mutta olemassa kuitenkin. Hassua.
Aikoinaan vähän jopa pelkäsin noita sumuisia aamuja. Sitä, ettei näe eteen eikä taakse. Nykyään lähinnä nautin sumupeitteestä ja sen tuomasta rauhallisuudesta. Varsinkin, kun kaiken harson takaa kuitenkin aurinko valaisee. Tuo aamulenkkikaveri on nykyisin sen verran hidasta ja perässä vedettävää sorttia, että maisemia ehtii hyvin paitsi ihailla, myös kuvata. Niinpä räpsin aamulla sumukuvia muistoksi. Ihan vain todisteeksi siitä, miten kaunista syksykin voi olla. Koska onhan se, vaikka ei suosikkivuodenaikani olekaan.  Ja kyllä siinä aamun kauniissa kosteudessa myös tuoksuu syksy. Hajoava luonto ja hiljaa hiipivä kylmä.

Mutta niin pitkään kun kashmirneuleesta riittä lyhythihainen malli  ja farkuista vajaamittaiset lahkeet, ollaan kuitenkin vielä voiton puolella. Ja paljaat varpaat tietenkin muistuttavat yhä kesästä. Siitä hiljalleen ohi hiipuvasta, josta kaikista aisteista huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, pidetään niin kovin napakasti kiinni.


Dahlia ‘fleurel’ ja kirppisryijy

16.8.2020

Vaikka tykkäänkin värikkäistä daaliakimpuista, ei näissä suurissa valkoisissa ‘fleurel’ -daalioissakaan mitään vikaa ole. Ne toimivat ihanasti ihan yksitellenkin, mutta kun ulkona kypsyy yhtä aikaa monta valkoista kukkaa, pitää maljakkoon tietenkin leikata koko kimpullinen. Aika komea viikonloppukimppu noista syntyikin.

Meidän rauhalliseen viikonloppuun on mahtunut ravintolapäivää ja yksi vähemmän rauhallinen, mutta sitäkin jännittävämpi pelireissu. Isovanhempien treffailua, ystävien näkemistä ja ihan vain yhteistä aikaa. Mahdollisesti viimeisistä helteistä on yritetty nauttia myös, sillä ajatus kylmyydestä on oikeastaan alkanut jo hieman pelottaa. Samoin ajatus pimeydestä. Se, ettei aamulla saakaan energiaa valosta ja päivät lyhenevät.

Netflixistä aloitin Alta Marin eli Aavan Meren kolmannen kauden, jota olen säästänyt juurikin näihin erityisiin kotoiluhetkiin. Lauantai-iltana menikin yli kolme jaksoa, koska kausi on taas ihan yhtä koukuttava kuin kaksi edellistä. Samalla virittelin itseni käsityömoodiin, josko neulominen toisi syksyyn sitä sellaista oikeanlaista rentoa olemista. Hyggeilyä. Onneksi Aavan meren jänniä jaksoja jäi vielä seuraavillekin viikonlopuille, joten pystyn hyvin jatkamaan harrastustani. 🙂

Tuon pikkuryijyn ostin kirppikseltä yhtä aikaa taidegrafiikan kanssa. Hintaa ihanuudella oli kokonaista seitsemän euroa, joten pesulalasku oli tässä se hintavampi osuus. Ryijy on kuitenkin niin ihana, että voisin katsella sitä pidempäänkin. Ihan täydelliset värit! Ajattelin oikeastaan laittaa sen johonkin korituoliin pehmikkeeksi tai sitten sen voisi kursia kokoon noin kaksinkerroin tyynynpäälliseksi. Seinälle en jostain syystä oikein osaa sitä kuvitella.

Vaikka kesä onkin jatkunut yhä, huomaan, että sellainen pesänrakentamisvietti on taas alkanut hiljalleen hiipiä mieleen. Varautuminen siihen, että pimeys sulkee taas ennen pitkää kotiin. Koska haluan asennoitua tulevaan kuitenkin positiivisesti, kaikki lempeät aseet tuleekin ottaa käyttöön. Kukkia, kynttilöitä ja villasukkia. Arjen luksusta.

Suloista sunnuntai-iltaa ja energistä uuden viikon aloitusta!


Minä ja arki

13.8.2020

Kuten tiedätte, minä pidän arjesta. Ihan oikeasti pidän. Olen myös viime päivinä miettinyt paljon arjen käsitettä. Rutiineja, kaavoja, totuttuja tapoja ja tietynlaista turvallisuutta. Sillä niitähän arki on, ja parhaassa tapauksessa juuri siksi niin arvokasta. Elämän parasta aikaa, kuten joskus sanotaan. Yhden käden sormilla silti tuskin pystyy laskemaan kaikki ne kirjat ja oppaat, joita toimivasta arjesta on kirjoitettu.  Ja silti moni kompuroi samojen ongelmien kanssa. Siitä huolimatta, että arjesta tykkääkin. Se on vähän kuin laihduttaminen. Jokainen tietää kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta tapojen muuttaminen on vaikeaa. Monesti hyväkin suunnitelma ja alun motivaatio kuluvat ajan myötä ja sitten sitä löytää itsensä vanhoista totutuista tavoista. Viikkosoppa vaihtuu hätäisiin puolieineksiin ja nukkumaan ei tullutkaan mentyä ihan niin aikaisin, kuin oli tarkoitus. Mutta koska kaikesta huolimatta tykkään arjesta, myös blogista on vuosien varrella muodostunut varsin arkinen. Toki siitäkin on rajattu myös paljon pois. Jäljellä arjen kultareunuksia tai pilvien hopeareunoja. Eikös sosiaalista mediaa yleensä siten kuvailla; pikkuisen kiiltokuvamaisena pintana tavalliselle elämälle?

 Elämä jossa asiat soljuvat turvallisesti eteenpäin, on pitkälti myös sitä, mistä aikanaan haaveilin. Elää ja olla terve, tulla onnelliseksi. Melko perustavanlaatuisia, täyttyneitä unelmia, joista usein arjen keskellä unohtaa myös olla kiitollinen. Toki arjenkin väliin pitää välillä mahduttaa juhlaa, mutta arjessa itsessään ei mielestäni ole mitään negatiivista. Välillä tietenkin tökkii, mutta mikäs ei tökkisi. Koen olevani melko positiivinen ihminen, vaikka mielestäni yltiöpositiivisuuttakaan ei tarvitsisi joka paikassa toitottaa. Elämä on hyviä ja huonompia päiviä, ja juurikin siksi niin omanlaisensa arvokasta. Pitää olla ilot ja surut, sillä niistä elämä on rakennettu.

Sanalla arkinen on harmi kyllä jotenkin negatiivinen kaiku. Arkinen vaatetus kun yleensä kuitenkin on moninverroin juhlavaa mukavampaa, eikä arkinen ruokakaan huonoa ole! Mutta ehkä tämäkin on vähän sellainen ikäjuttu. Nuorena moni haluaa elämältä juhlaa ja panostaa korkokenkiin. Sitten tullaan tiettyyn ikään ja mukavat kotitossut ja koti-ilta onkin arvokkaampaa. No, ei sovi tietenkään yleistää, mutta ehkä saatte ajatuksesta kiinni.

Arjessa on kuitenkin yksi iso asia, joka tökkii itseäni pahemmin kuin mikään muu. Se on sellainen ulkopuolelta tuleva arvostelu ja kyseenalaistaminen. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi se laihduttaminen ja arki ovat mitä henkilökohtaisempia asioita, meidän yhteiskunnassa vallitsee ihmeellinen tarve kyseenalaistaa toisten tapoja. Olen monesti miettinyt, miksi joku ylipäätään ruotii muiden tapaa elää. Varsin arkisen blogini kautta olen törmännyt ongelmaan tasaiseen tahtiin ja se on edelleen itselleni mysteeri. Miten se on keneltäkään pois, jos minä nousen viideltä tai vasta puoli seitsemältä. Miksi en voisi pestä pyykkiä enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa tai siivota muutenkin kuin perjantaisin. Arjen kun ei tarvitse olla joka perheessä samanlaista. Olen myös enemmän kuin kurkkuani myöden täynnä sitä, että kotona työskentelevä nainen ei yleisen käsityksen mukaan tee mitään, kun taas kotona työskentelevä mies sen sijaan “käy töissä”. Varsin vinksahtanut mielikuva, ja erityisesti siksi, että kotona työskentelevien naisten vähättelyyn sortuu mielestäni tavallisemmin juurikin nainen. Kun toisten arkea ja ihan tavallista peruselämää arvostelllaan, herää tietenkin kysymys, mistä moinen kumpuaa. Tyytymättömyydestä omaan elämään, kateudesta vai yksinkertaisesta tarpeesta korostaa omaa ja vähätellä toisen? Jokaisella perheellä kun on omat ruutiininsa, aikatalunsa ja ristinsä kannettavana, ja joskus pitäisi vain hyväksyä se, että kaikissa perheissä sauna- ja karkkipäivä ei ole lauantaina.

Elokuu on kiva kuukausi arjen opetteluun. Päivät ovat pitkiä ja aurinko hellii. Iltaisin jaksaa vielä miettiä, mikä meni hyvin, ja mikä kannattaisi ehkä huomenna tehdä toisin ja energia riittää etsimään myös uutta inspiraatiota arkiruokalistaan. Syksy tulee ja pimeät sen myötä, ja nyt jos koskaan kannattaa elämään oikeasti hakea sitä sisältöä joka kantaa synkimmänkin yli. Ja vastaavasti ehkä karsia kaikkea sitä, mikä tuntuu energiasyöpöltä ja tuottaa huonoa mieltä. Millainen arki, sellainen elämä.

Mutta vaikka kulunut vuosi on ollut meille ihan jokaiselle erilainen ja vaikeakin, jaksan silti uskoa, että tulossa on hyvää. Ihana syksy, sitä ihan tavallista elämää ja soljuvaa arkea. Sellaista jota vuosien päästä muistellaan suurella ikävällä.


Annos väriterapiaa!

10.8.2020

Ai miten niin mieli kaipaisi jo seesteisiä syyssävyjä?! Pah, nyt just nautin tästä värien ilotulituksesta. Ja toki siitäkin, että vaikka maljakkoon poimii ison kimpun kukkia, nuput kertovat niitä olevan taas huomenna yhtä paljon. Kaikki työ ja vaiva palkitaan viimein!

Alkukesässä on tietynlaista hempeyttä, mutta loppukesän vahva vihreä on loistava kaveri värikkäille kukille. Vähän samoin kuin tässä kohtaa vuotta värit pukevat monia ihmisiäkin paremmin. Kalvakkakin hipiä kun on usein elokuuhun mennessä saanut vähän väriä. Kuten omanikin, vaikken mitään kovin ruskettuvaa sorttia olekaan. Mutta kyllä kesä oman hehkunsa antaa – ulkoisesti ja sisäisesti. Ja juuri nyt sitä tietenkin pohtii, kuinka mukavaa olisi pitää se hehku mukanaan myös syksyn tullen. Ulkoista tietenkin voiteilla ja ihoa hellien, mutta se henkinen puoli onkin sitten eri juttu. Kepeä kesämieli kun tahtoo syyskuuhun mennessä usein kaikota jonnekin. Mielen piristykseksi aionkin nauttia tästä väriterapiasta niin pitkään kuin sitä on saatavilla. Ja mitä todennäköisemmin tarjoilla sitä myös teille. Halusittepa tai ette!

Kieputin ranteeseen Beso Helsingiltä saamani korut. Daalioiden kanssa lookista tulee mieleen Día de Muertos, vaikkei päivään mitään karnevaalia tai sen koommin hartauttakaan kuulu.

Iloa ja energiaa uuteen viikkoon! 💜


pöytä- ja daaliarakkautta

03.8.2020

Saunan seinustalla on tullut tänä kesänä istuttua paljon. Paitsi löylyjen lomassa vilvoitellen, myös katsellen trampoliinilla esitettäviä hyppynäytöksiä. Samalta paikalta voi ihailla myös daaliapenkin kasvua ja bongata ensimmäisiä aukeavia kukkia. Ehdin jopa miettiä, pitäisikö ikivanha sään pieksemä penkki korvata uudella, mutta antaa olla. Se on ihan hauska just noin.

Joku voisi sanoa ensimmäisen daaliakimppuni värejä syksyisiksi, mutta itse ajattelin, että ne on auringon sävyjä. Lämpimiä kuten kesä. Miten se muuten onkin, että nämä keltaiset, oranssit ja punaiset aukeavat aina ensin. Ei välttämättä värejä, joita lähtisin nyt kukkakaupasta ostamaan, mutta hei, omat daaliat. Ei ole väreillä väliä. Ja eihän niistä nyt ihan kimppua tullut, mutta käytin sitä lasista kukkatukea ja sain aikaiseksi pienen asetelman maanantai-illan iloksi. Ja uuden pöydän kunniaksi. Ai että, tykkään siitä ihan valtavasti!

Ihanaa iltaa 💛