No niin. Vaput on vappuiltu ja toukokuu käynnistetty. Jotenkin aika kesää edeltävä fiilis, sellainen hassu kutina mikä tuli aina lapsenakin, kun koulussa vedettiin viimeisiä viikkoja. Aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen, ja ikuisen tulen ylläpitämisen sijaan, välillä voi jopa avata ikkunat ja tuuletella kotia raikkaalla ulkoilmalla. Villasukista tuskin luovun vieläkään edes kesällä, mutta tuntuuhan se aika kivalta, kun puiden polttamisen sijaan kotia lämmittääkin ihan vain aurinko!

Laskeskelin tässä mitä kaikkea sitä onkaan kalenterissa ennen kesäkuuta. Ihan kivoja juttuja. Ennen koulujen päättymistä lapsilla on enää ainoastaan neljä maanantaiaamua, ja itsellenikin osuu ennen lomia vain yksi koulukuljetusviikko. Toisaalta näin keväällä kalenteri täyttyy välillä vähän liikaakin, ja muistettavia juttuja tahtoo olla enemmän, kuin aivokapasiteettini jaksaa käsitellä. Eilen illalla nautiskelin juuri pihatöistä, ja ihmettelin, että onpas ihanaa, kun on aikaa paneutua välillä näihinkin juttuihin. Sitten soi puhelin. Olin tyystin unohtanut, että itse asiassa sillä hetkellä pitikin olla jossain ihan muualla.

Tästä päivästä muodostui jonkinlainen juoksevien asioiden päivä. Paitsi, että olen naputellut sormet kuumina tietokonetta, olen myös ehtinyt käymään passikuvassa, apteekissa, vakuutusyhtiössä ja puhunut puhelimessa niin automaatin, kuin ihan oikeiden ihmistenkin kanssa. Silti takaraivossa koputtelee tunne siitä, että jotain tärkeää on myös unohtunut.

Ihastelin juuri eilen kaverin moniväristä kuulakärkikynää, jolla kuulemma värikoodaa kalenterin näppärästi, ja tajusin, että elämäni kaipaa yhtä kipeästi jonkinlaista organisointia, kuin kotini tehokasta KonMari -raivausta. Paitsi että kaikki tuntuu aina olevan hukassa, myös muisti tekee tepposia tasaisin väliajoin. Sen sijaan, että omistaisin eri värisiä kyniä (saati käyttäisin niitä), tyydyn usein riemuitsemaan siitä, että käden ulottuvilta ylipäätään sattuu löytymään kynä juuri silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Ja kyllä, ihmettelen tätä elämän sekamelskaa siitäkin syystä, että olin ennen lapsi joka liimasi koulupöytäänsä kaiken sinitarralla, jotta tavarat pitäisivät millimetrin tarkan järjestyksensä!

Sanotaan, että kiire on organisoinnin puutetta ja myönnän väitteen täysin mahdolliseksi. Itse ainakin voin rehellisesti kohottaa räpyläni ilmaan ja tunnustaa, että jonkinlainen organisoinnin puute on suurin syy stressiin ja ikuiseen (muka)kiireeseen. Mutta olen tuskin ainoa. Viimeistään paljon puhuttu metatyö kiristää monen hermoja, ja tuntuu, että elämä koostuu vain pienestä silpusta jonka muistaminen ja yhteensovittaminen ajavat ihmisen ikuiseen stressitilaan.

Metatyöstä puhutaan juurikin äitiyden yhteydessä. Kuvataan sitä jatkuvaa ajatuksenvirtaa, joka käsittelee kauppalistaa, kuravaatteita, kaverisynttäreitä ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Uskallan jopa väittää, että nykyisen kaaosminäni ja sinitarralla järjestyksen takaavan pikkutytön välillä, lasten saaminen on ollut suurin vaikuttava tekijä käyttäytymiseeni ja stressiherkkyyteeni. Kyllä, niinkin ihana asia kuin äitiys onkin, se sekoittaa pakan monella naisella.

Mutta miten kaiken kaoottisuuden keskelle voisi luoda järjestystä?
Meillä on jo hetken ollut tarkoituksena tehdä jääkaapin oveen kalenterisysteemi, jossa on merkittynä jokaisen perheenjäsenen aikataulut yhdelle viikolle. Tämän illan työksi otan kalenterin/lukujärjestyksen pohjan laatimisen, ja ehkä seuraavan kerran kun itse unohdan sovitut menoni, joku muu pystyy muistuttamaan minua niistä.
Tästä aloitetaan. Myös kaikki vinkit ja vaarit otetaan tietenkin ilolla vastaan!

Ps. Muistan joskus vannoneeni, että unelmat ja hienohelmat eivät mahdu kanssani saman katon alle. Vaan niin se ihminen näköjään muuttuu tässäkin suhteessa. Tämä pieni unelma (Asparagus Setaceus) löytyi vappuaattona paikallisesta kukkakaupasta, ja ihastutti ulkonäöllään heti. Tine K:n ruukku on täältä.

“Minulla on unelma!”

Siihen on hyvä lopettaa ja siitä on hyvä aloittaa myös uusi organisoidumpi toukokuu!

Keskiviikkoa ystävät!

Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän  liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!

No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.

Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.

No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?

No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…

Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.

Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista

Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!

Blogini on ehdolla “Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)

On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.

Kiitos. ♡

Tallenna

Olen aina, ja tietoisesti, yrittänyt pitää ympäröivän pahan pois blogistani. Mitä maailmalla tapahtuukaan, en ole halunnut jakaa sitä täällä, vaan enemmänkin viedä ehkä omat (ja toivottavasti myös teidänkin) ajatukseni pois niistä asioista. Se on tuntunut jokseenkin helpolta, mutta viimeinen viikko on tehnyt tähänkin poikkeuksen.

Rasisminvastainen viikko lähti käyntiin hyvinkin pysähdyttävästi kun esiin nousi lasten kokema viha. Tai no, järkyttävän aloituksen aiheeseen teki eräs poliitikko jo palmusunnuntaina. Tiistaina maailmaa vavisuttivat uutiset Brysselistä, eikä siihen oikeastaan enempää tarvittukaan; Vihan voi haistaa vain avaamalla Facebookin.

Olin keskiviikkona seuraamassa alakoulujen pääsiäiskirkkoa ja kiinnitin huomioni pariinkin asiaan papin puhuessa lapsille. Selkeä teema oli ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Rukouksessa esiin nousivat ne, jotka joutuvat elämään pelon kanssa. Pappi oli muotoillut sanansa hyvin yksinkertaiseen muotoon, ennen kaikkea ne olivat tarkoitettu lapsille ja lasten ymmärrettäviksi. Viime viikolla esiin nousikin juuri se, miten me aikuiset lapsemme opetamme ajattelemaan, ja kuinka omalla toiminnallamme olemme esimerkkejä tuleville polville.

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on ollut vallallaan ääretön viha. Vaikka mielestäni olen kehittänyt itselleni hyvän taidon nostaa positiiviset asiat negatiivisten yläpuolelle, lukemani kirjoitukset, ja varsinkin juuri ne kirjoitusten alle jätetyt kommentit, ovat nakertaneet minuun aukon. Kyllä, silmiini on osunut myös jotakin niin kauheaa, etten uskonut kenenkään voivan edes ajatella niin, saati pystyä sanomaan niitä ääneen tai jakamaan omalla nimellään julkisesti. Hirveintä kaikessa on ollut se, miten aikuiset ihmiset (suomalaisen sivistysvaltion kansalaiset) ovat nousseet lapsia vastaan. Aikuiset, joiden tehtävä on suojella lapsia. Tehdä maailmasta turvallinen – ja turvallinen ennen kaikkea lapsille.

Meidän pääsiäinen alkoi kiirastorstai-iltana muutaman äidin ja ison lapsilauman yhteisestä illanvietosta. Se on pitänyt sisällään kokoperheenelokuvia, yhdessä syömistä, yhdessä tekemistä – ja ennen kaikkea yhdessä olemista. Se on ollut lasten riemua, iloa ja tunteidenpurkauksia. Halauksia, kainaloa, läheisyyttä… Ja kyllä, kaikella sillä olen halunnut lievittää sitä pahaa oloa, joka ympärillämme vellova viha on aiheuttanut. Olen halunnut piiloutua vihalta, mutta en ummistaakseni silmäni, vaan ehkä avatakseni ne suuremmiksi.

Koska tämä blogi on, ja tulee jatkossakin olemaan, pääasiassa positiivinen ja elämisen kauneuteen keskittyvä, toivotan teille kaikille mukavaa pääsiäisen jatkoa. Vihan sijaan toivon lauantai-iltaanne rakkautta, lämpöä ja ystävällisiä ajatuksia.

 

Aina vähän väliä blogeissa kiertää erilaisia haasteita, eikä ihan jokaiseen millään aina tule tartuttua. Nyt viime aikoina minulle on kolahtanut kaksikin mielenkiintoista haastetta, joihin ajattelin tässä kevään aikana tarrata. Aloitetaan blogitarina -haasteesta, jonka sain ihanalta Inspirations -blogilta. Kiitos siis siitä!
Viisi kysymystä, joiden avulla avaan vähän omaa suhdettani bloggailuun ja tietysti siihen blogikirjoittamisen aloittamiseen.

Miksi perustin blogin?

No tätähän on aika ajoin tullut täällä pohdittuakin. Blogini pohja sai alkunsa jo vuonna 2007, kun olin reilu vuosi sitten löytänyt blogimaailman ihmeellisyyden. Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että blogit (siis nämä nykyaikaiset visuaaliset blogit (bloggit olivat tosiaan ennen enemmän verkkopäiväkirjatyyliin toteutettuja mielipidekirjoituksia)) olivat varsin uusi juttu Suomessa, eikä niiden määrä tainnut olla kuin promillen luokkaa nykyisestä.
Anyway, ihastuin, rakastuin inspiroiduin – ja lopulta halusin tehdä jotain vastaavaa itsekin. Kyllä, kuvata kivoja juttuja lähinnä omaksi iloksi, sillä eihän pieneen mieleenikään tullut, että blogit olisivat oikeasti joku kasvava juttu.

Vaan oma bloggaamiseni ei sitten lähtenytkään käyntiin niin nousukkaasti kuin olin ajatellut. Esteeksi muodostui se, etten osannut käyttää bloggeria, enkä siirtää kuvia kamerasta koneelle. Sitten tuli aika kun aloimme odottaa esikoistamme, ja niin kaunis ja hieno asia kuin tuo olikin, se myllersi elämäämme todella paljon. Ensin tuli raskausmasennus, lopulta synnytyksen jälkeinen masennus, ja siihen vielä muutto pois kotikaupungista (ja omien vanhempieni läheisyydestä) puolivuotiaan vauvan kanssa.

Viimeinen niitti oli kuitenkin varmasti se blogin kannalta merkittävin, sillä ymmärsin, että suosta oli noustava, ja halusin keksiä itselleni jotakin mielekästä puuhaa kaiken muun vastapainoksi. Opettelin kaiken lähinnä itsekseni ja salaa, enkä oikein kehdannut kertoa edes miehelleni puuhistani. Kuvailin kukkia, ja niitä näitä, purin ajatuksiani  ja lopulta tuntui, että tekninen puoli oli välttävästi hallussani.
Olin edelleen ahkera blogien lukija, ja kommenttien jättäminen lopulta toi jotakin liikennettä myös omaan blogiini. Muistan yhä, kuinka hassua oli lukea ensimmäinen, tuiki tuntemattoman ihmisen, jättämä teksti kommenttiboksista.

Mikä on blogini aihepiiri?

Blogillani ei taida olla niin ihmeellistä aihepiiriä. Aiheet valikoituvat lähinnä oman elämäni ympäriltä, ja niitä on laidasta laitaan. Jossain kohtaa törmäsin blogeihin, joissa pääpaino oli lastenvaatteissa, ja muistan kokeneeni pienen huonoäiti -fiiliksen. Lopulta tajusin, että on ihan ok, jos ei halua turista kurahousuista, vaan kaipaa siihen omaan juttuunsa jotakin muuta. Meillä kullakin on omat intohimomme, ja blogeissa ihanaa on juuri se, että sen kun toteutat ja kirjoitat siitä mikä tuntuu kivalta. Toiset kuvaavat koristetyynyjä, toiset lasten välikausivaatteita, ja molemmille on tilaa ihan yhtäläisesti.

Blogini aihepiiri on kietoutunut vahvasti myös minuun itseeni. Tällä tarkoitan sitä, etten juuri halua blogissani nostaa esiin muiden asioita. En silloinkaan, kun niillä on suuri vaikutus omaan elämääni. Läheisteni sairaudet tai kriisit eivät ole asioita, joita haluan riepotella julkisesti. Perheeni on blogini taustalla, mutta en koe asiakseni kirjoittaa heistä sen enempää. Lasteni kasvu, terveydentila ja kehitys eivät ole asioita, joista koen olevani edes oikeutettu kirjoittamaan. Minua ei kuitenkaan millään muotoa haittaa, jos joku määrittelee bloginsa sisällön rajat täysin toisin. Tiedän, että osalle tämä linjani merkitsee itsekkyyttä, ja osa näkee elämäni täydellisen huolettomana. Koen silti, että valtaosa lukijoistani osaa lukea blogeja ymmärtäen, että sisältö ei tosiaankaan paljasta ihmisen elämästä kuin pintaraapaisun.

Miten läheiseni suhtautuvat blogiini? 

Kysymys, joka pitäisi ehkä esittää ennemmin heille! 🙂
Joitakin johtopäätöksiä voisin kuitenkin vetää siitä, että saan heiltä tukea. Mieheni on kannustava, ja vanhemmiltani saamme usein lastenhoitoapua, kun minulla on ns. etäpäivä. Luulen, että mieheni on tyytyväinen siihen, että saan tehdä juttua, josta nautin, ja veikkaan, että jokainen vanhempi tahtoo sitä omalle lapselleen. Välillä vastaillessani kommentteihin, hymyilen itsekseni tai naurahdan kivalle kommentille. Tällöin saan usein “mä rakastan sua” -fraasin mieheltäni, joka kuulemma pitää siitä, että hymyilen ja teen asiaa, joka saa minut hymyilemään.
Kenties se, että läheiseni eivät ole blogini pääasiallista sisältöä merkitsee tässä kohtaa paljon. Tuskin ystävämme tulisivat kovin pitkään meille istumaan iltaa, jos seurauksena olisi aina oman pärstän pyöriminen sosiaalisessa mediassa.

Tästä aiheesta tulee kuitenkin mieleeni yksi hassu tapaus, joka sattui kun odotimme Klaara. Raskauteni oikeasti todettiin vasta ensimmäisen kolmanneksen lopussa, ja kerroin syyn pyöristyneeseen vatsanseutuuni vasta reilun viikon päästä siitä, kun syy oli selvinnyt itselleni. Toki läheisille ilmoitettiin vähän aikaisemmin, mutta uudella iPhonella kun lähetin siskolleni masukuvaa, viesti ei mennytkään perille, enkä tajunnut sitä. Pahoitin toki kauheasti mieleni, kun iloista uutista ei noteerattu, ja vastaavasti siskoni taisi tuohtua hetkeksi, kun sai lukea kyseisen uutisen blogistani. No, asia selvisi, eikä siitä jäänyt kuin hauska muisto. Tosin myöhemmin siskoni törmäsi jossain Facebookin kirppisryhmässä myynti-ilmoitukseen jossa myytiin takkia, ja kuvana oli blogistani otettu kuvani, jossa takin alta pilkotti pyöristynyt vatsani. Ensimmäinen ajatus oli kuulemma ollut, että “ai se on taas raskaana, eikä ole kertonut mitään”. 🙂

Mitä blogille kuuluu juuri nyt?

Kiitos, blogille kuuluu nyt hyvää. Kevät tekee aina kuvaamisesta mielekkäämpää, ja energiaa blogille riittää enemmän. Kevään aikana on ollut myös muutamia tosi erilaisia yhteistyöjuttuja, joiden seurauksena olen päässyt kokemaan asioita, joita tuskin ilman blogia koskaan kokisin. Bloggaaminen tuntuu kivalta, ja juuri nyt en osaisi kuvitella elämääni ilman sitä.

Toki aika ajoin myös omaa blogiaan tulee kyseenalaistettua, mutta katson senkin positiiviseksi asiaksi. Taisi olla ystäväni Hercule Poirot, joka totesi, että lääkäriä, joka ei kyseenalaista koskaan diagnoosiaan, kutsutaan murhaajaksi. Oli asia mikä hyvänsä, omaa tekemistään on välillä syytä pohtia. Tätä samaahan minulle on esimerkiksi äitiys. Välillä on hyvä kyseenalaistaa myös omaa käytöstään äitinä ja pohtia, olisiko siinäkin parantamisen varaa. Samaa yritän kovasti harjoittaa myös puolison roolissa, mutta en sitten tiedä, että minkälaisin tuloksin. 😉

Mitkä ovat lempipostaukseni?

Lempipostauksiani ovat edelleen pienten yksityiskohtien kuvat ja positiivisten ajatusten luominen. Toki tätä en itsekään ihan tauotta jaksaisi. Kosmetiikasta on välillä kova palo kirjoittaa, mutta arastelen aihetta, kun en ole mikään kosmetiikkaguru. Ja sama pätee varmasti moneen muuhunkin aiheeseen. Sekoitus vähän kaikkea sopii siis oikeastaan itsellenikin parhaiten.
Mikäli taas katselen teidän mieltymyksiänne, luetuimmat postaukset ovat juurikin niitä omaan elämääni (ja napaani) liittyviä. Kauneudenhoito, hiustenhoito, liikunta, terveys, pukeutuminen ja yleinen onnellisuuden pohtiminen ovat tilastollisesti luetuimpia juttujani.
Minusta tärkeintä bloggaamisessa on juuri se, että tehdään juttuja, jotka itsestä tuntuvat kivoilta niin kirjoittaa, kuin kuvata. Toki niiden läheisten asioiden riepottelemisella saisi jokainen blogiinsa hurjat kävijämäärät, mutta se on totaalisen toisarvoista. Kuten kesällä 2009, tavoittelen edelleen bloggaamisella hyvää mieltä. Ainoanan erona se, että toivon tuottavani sitä nykyään myös edes osalle teistä.

Tällä kertaa kuvituksesta vastaa viimekesäiset muistot. Tänään aamulla paistoi nimittäin niin ihanasti, että ulkona tuoksuikin ihan kevät. Aika siis aloittaa puutarhahaaveilut oikein urakalla!

Kivaa tiistaita!

32

Ei paha, oikeastaan tuntuu ihan parhaalta iältä tämäkin.

Aamulla sain mieheni tekemän vihersmoothien, lapset lauloivat ja Tallinnasta (täältä) ostetut pari kassillistakin sai virallisesti avata tänään. Päivä toi mukanaan lisää lahjoja, ihania onnitteluja ja kukkiakin vielä.

Pernille Corydonin Kolibri korvakorut (täältä) olivat lahja minulta minulle, sillä saman sarjan kaulakoru on yksi ehdottomista suosikeistani. Olen huono vaihtelemaan korvakoruja, ja Pernillen niitit ovat jumittaneet korvissani jo ehkä liiankin pitkään. Kevään tullen on kiva vaihtaa, ja lintuaihe sopii ainakin vuodenaikaan.

Palailen huomenna edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä, jotenkin tsemppaavaa kuulla myös teidän tarinoitanne.

Mulle tämä päivä on syntymäpäivä, mutta meille kaikille se on myös naistenpäivä. Niinpä toivottelen oikein ihanaa naistenpäivää ja leppoisaa iltaa.

No pöh! Se flunssa muuttuikin sitten vähän rajumpaan kuumeeseen, ja vei aika veto pois -tilaan vähäksi aikaa. Maanantai-iltana kuume vain nousi, ja vasta eilen alkoi taas maailma hiukan hahmottua edessä. Lämpö sahaa edelleen, mutta pahin on kai (tai ainakin toivottavasti) jo takana.

Maku ja hajuaisti ovat edelleen lomilla, ruokahalu nollassa ja olo kuin junan alle jääneellä (kielikuvallisesti), mutta eilen illalla raahauduin jo suihkuun asti, sillä mitään haistamatta tiesin olevani pesun tarpeessa. Jospa tänään jo jaksaisi pestä hiuksetkin, sen verran on pelikuva nuhjuisen näköinen.

Aamupäivällä sain kyydin kauppaan, ja ruokapuoli hoitui pussilla ranskalaisia ja kalapuikoilla. Jep, ei mitään terveysruokaa, mutta muuhun ei oikein voimat riittäneet. Iltapäivällä kaivoin autonkin lumen alta (muistaakseni maanantaina vielä nurmikkokin pilkisti monin paikoin ja nyt on taas talvi!), sain jopa kuljetettua pojan soittotunnilleen. Vähän isompi kauppareissu pitäisi vielä tehdä, sillä jääkaapista morjestaa lähinnä valo.

Sunnuntaina siivosin koko talon vastaanottamaan uutta viikkoa, mutta pakko myöntää, että tällä hetkellä täällä näyttää juurikin siltä, että taloudenhoito on lomaillut, ja villakoirien koosta voi päätellä, että imuroinnin sijaan täällä on pöyhitty lähinnä peittoja ja tyynyjä.

Mutta kyllä tästä kuulkaas vielä noustaan! Nyt on sellainen fiilis, että johan riitti tätä lajia. Toki pitää varovaisesti tarttua arkeen ja parannella itsensä ihan loppuun asti. Nyt kuitenkin näkyy jo se valon pilkahdus siellä tunnelin toisessa päässä.

Kaikista edellä mainituista syistä johtuen, mulla ei nyt ole liittää tähän mitään kivaa sisustuskuvaa tai energistä omakuvaa, mutta hei, hedelmät kelvatkoon! Ne on aina nättejä ja energisiä!

Ensi syksynä asetun rokotejonoon, ja ehkäisen tämänkin pirulaisen ennakkoon. Viimeiset vuodet meillä onkin influenssa rokotetta otettu, mutta nyt olin jotenkin niin laiska tuonkin kanssa. Tulipahan opittua kantapään kautta. 🙂

Ja jos nyt oikein positiiviseksi aletaan, niin hei, kohta on taas viikonloppu! 🙂

Mukavaa torstai-iltaa!

Muistan tässä taannoin nähneeni telkkarista mainoksen, jossa puhuttiin suomalaisista. Mainos taisi kertoa suomalaisten mausta, mutta siinä mainittiin myös, että tämä on kansa joka “haaveilee viettävänsä lottovoiton jälkeen ihan tavallista elämää“. En järin paljoa katsoa teeveetä, mutta tuo mainos oli mielestäni hauska, ja jäi mieleeni. Kenties juuri siitä syystä, etten juuri näitä kaupallisia pätkiä nykyisin katsele.

Nähtyäni tuon mainoksen, olen sittemmin ajautunut muutamankin kerran lottovoittoaiheeseen keskusteluun. Tiedättehän, niitä kun kukin kohdallaan miettii, mitä tekisit, jos pankkitilille ropsahtaisi ylimääräiset muutama kymmenenmiljoonaa. Esille on noussut haaveita ja unelmia, mutta samalla roima annos sijoituspohdintaa ja viisautta siitä, miten raha laitetaan poikimaan.

Samaan aikaan eletään maailmassa, jossa naistenlehdet rohkaisevat “seuraamaan unelmia” ja “toteuttamaan haaveita”. Meille kerrotaan ihmisistä, jotka muuttavat elämänsä suuntaa, vaihtavat ammattia ja opiskelevat eläkepäivillään. Rohkaisevia tarinoita, jotka väkisinkin saavat jokaisen pohtimaan omaa elämäntilannettaan ja onnellisuuttaan.

Kaikista näistä edellä mainituista ärsykkeistä johtuen, tai sitten vaan (aika ajoin) vilkkaan ajatusmaailmani seurauksena, istahdin tässä joku päivä alas ja jäin pohtimaan, mikä merkitys rahalla oikeasti on unelmiimme, rohkeuteemme, tai siihen, miten otamme elämässä riskejä. Että onko oikeasti jokaisen täysin mahdollista samaistu naistenlehdessä esiteltyyn suunnanvaihtajaan, vai tarvitaanko siihen se lottovoitto ja aimo annos löysää pankkitilillä?

Jos nyt ajatellaan sellainen hypoteettinen tilanne, että pankkitililläsi (tai hyvin sijoitettuna) lepäisi huomenna sellainen rahamäärä, että tietäisit eleleväsi sillä huoletta lopun elämääsi, ja jälkikasvunkin tulevaisuus olisi turvattu, mitä oikeasti tekisit? Enkä nyt siis tarkoita niitä nopeita unelmien toteutuksia, kuten uutta kotia, autoa tai lomamatkaa, vaan ihan sitä koko elämääsi? Menisitkö nykyiseen työhösi silti täynnä intoa, vai haaveilisitko jostain vallan muusta? Nostaisit niin sanotusti kytkintä tämänhetkisestä elämästäsi ja antaisit palaa aivan täysin erilaiseen suuntaan?

Jos taloudellinen elämäsi olisi täysin turvattu, jättäisitkö nykyisen palkkatyösi ja istuisit koulun penkille itseäsi sivistämään? Laittaisit pystyyn unelmiesi yrityksen, koska mahdollinen tappio ei ajaisi sinua vararikkoon? Jättäisitkö hyväpalkkaisen työsi ja siirtyisit johonkin, kenties huomattavasti alhaisemmin palkattuun toimeen, jossa kuitenkin saisit toteuttaa enemmän itseäsi? Vapaaehtoistyötä, jotakin humanitaarista avunantoa ja erilaiseen maailmaan tutustumista, muuttaisitko harrastuksesi työksi tai ryhtyisit vaikkapa kirjailijaksi tai maanviljelijäksi? Vai löytyisikö takataskustasi nippu menolippuja ja silmien edestä valloittamaton maailma? Soittelisit loppuelämäsi lempi instrumenttiasi vain omaksi iloksesi, tai kiertäisit maailmaa lintuja bongaillen?

Lyhykäisyydessään kysymykseni kai on se, mitä sinä tahtoisit oikeasti tehdä, ja kuinka paljon se olisi erilaista verrattuna nykyiseen elämääsi? Vai onko se unelmien elämä juuri tässä ja nyt? Olisitko kansaa, joka haluaa jatkaa ihan tavallista elämää, vai olisitko jotakin aivan muuta?

Pallottelin itse näillä ajatuksilla parikin päivää, ja tajusin, että lopulta omat unelmani olisivat melko tavallisia, ja olisin jotakuinkin sellainen keskiverto suomalainen. Haluaisin käydä töissä ja elää jonkinlaista tasaista arkea. Olisin varmasti yrittäjä, ja käyttäisin palkkatyövoimaa sen verran, että ehtisin myös harrastaa ja viettää vapaa-aikaa. Järjestötoimintaa ja vapaaehtoistyötä, siinäpä ne.
Niin, ehkä haaveilen siis aika tavallisesta arjesta, josta mulla olisi vain varaa pitää vapaapäiviä tarpeen tai toiveiden mukaan.

Ja, tultuani näinkin “tylsään” johtopäätökseen, jäin pohtimaan, mikä merkitys sillä rahalla oikeasti on rohkeutemme ja unelmiemme suhteen? Onko unelmien tiellä oikeasti vain se, että lottovoitto ei osunutkaan kohdalle, vai kenties enemmän se, että pelkäämme yksinkertaisesti epäonnistuvamme? Onko onni kiinni rahasta, tai tuoko raha automaattisesti onnen?

Tänään onni löytyy tuuletetuista vuodevaatteista, perjantai-illasta, tuoreista tulppaaneista, kynttilöistä,  lapsen riemusta ja ilosta sekä eilisen nakkisopan jämistä. Onni on palavan puun rätinä ja pakkasen pauke nurkissa. Se on villasukissa, suklaassa ja siinä, että mikään ei oikeasti ole huonosti.

Ps. Voitin muuten joulun alla 9,60 euroa. Aloittelijan tuuria, kuulemma, joten jätin harrastuksen vielä kun olin voitolla! 🙂

Tallenna

Maanantaita ja marraskuuta!

Viikonloppu vierähti tosiaan Helsingissä, ja mukaan mahtui blogipäivää ja -juhlia, leffareissua ja vaikka mitä. Mulla on joitakin kuviakin lauantailta, mutta just nyt ihan pienetkin jutut kotona näyttävät niin kauniilta, että halusin kuvailla niitä. Suokaa siis anteeksi, laitan niitä muita kuvia myöhemmin!

Älkää ymmärtäkö väärin, musta on kiva käydä jossain, ja olen kiitollinen kun arkeen mahtuu myös irtiottoja, mutta juuri nyt oma koti tuntuu taas maailman parhaalta paikalta, ja ruokaakin laitan taas ilolla! Niin kiva kuin välillä onkin syödä ulkona, ei yhteiset ateriat keittiön pöydän vieressä ole hassumpia nekään.

Vuosi vuodelta tulen herkemmäksi kaupungin hälinälle, ihmisvilinälle, melulle ja likaisuudelle. Ja, niin tylsää kuin elämä täällä välillä onkin, huomaan, että ei mua ole tarkoitettu kaupunkien vilinään. Kaipaan rauhaa, hiljaisuutta, ja ihan oikeasti myös yksin olemista. Lauantaina mieheni olisi kovasti halunnut lähteä syömään ennen iltajuhlia, mutta blogipäivän jälkeen kaipasin itse rauhallista hetkeä hotellihuoneessa. Sitä, että kaikki ylimääräinen melu oli hetkeksi suljettu ulkopuolelle, ja verenpaineeni sai laskea. Olen ehkä vähän herkkä, mutta kun aamupalasta lähtien korviin soitetaan jonkinlaista taustamusiikkia, ja ympärillä pyörii jatkuvasti ihmisiä saman verran kuin näen täällä koko viikon aikana, huomaan kaipaavani myös hiljaisuutta.

Tämä kuulostaa ehkä vähän ristiriitaiselta, mutta viikonlopun ehdottomasti paras puoli oli tavata bloggaaja kollegoita, ja saada jälleen kasvoja nimimerkeille. Itselleni ei ole niinkään tärkeintä nuo juhlat ja juhlimiset, vaan se, että saa ihan oikeasti vaihtaa sanan oikeiden ihmisten kanssa, sen sijaan, että aina ajatuksia vaihdetaan blogien ja muun sosiaalisen median välityksellä. Siitä kiitos jälleen toimiston väelle, että jaksavat tällaisia tilaisuuksia järjestää. Mikään some-kanava ei nimittäin korvaa kahden (tai useamman) ihmisen aitoa kohtaamista, ja se kannattaakin muistaa ihan ystävyyssuhteissakin; Vaikka ystävälle voi lähettää ääni- ja kuvaviestejä, kannattaa silti koittaa raivata tilaa myös niille kasvotusten käytäville keskusteluille. Istua hetkeksi yhdessä alas ja nauttia keskustelusta kaikilla aisteilla. Kirjoitettu viesti, nauhoitettu puhe, tai videonpätkäkään ei korvaa välitöntä läsnäoloa ja yhdessä vietettyä aikaa.

Olen koko ikäni ajatellut olevani epäsosiaalinen ja jollakin tapaa myös itseäni siitä sättinyt. Alan kuitenkin vihdoin oppia, ettei kyse ole sosiaalisuudesta tai sen puutteesta, vaan jostakin ihan muusta. Nautin seurasta ja haluan tutustua uusiin ihmisiin, mutta en vain ole luotu jatkuvan hälinän keskelle. Kenties asian oivaltaminen, ja itsensä tunteminen, myös auttavat tulevaisuudessa: Kun tietää heikkoutensa, on niiden kanssa eläminen varmasti paljon helpompaa.

Me jätimme lauantaina iltajuhlat taaksemme jo yhdeksän aikaan, mutta emme “hälinäherkkyyteni” vuoksi, vaan ihan siitä syystä, että vuodet ovat vieneet suurimman yöelämisen innon meiltä molemmilta. (Vuosi vuodelta sitä on oppinut arvostamaan myös yöuniaan ihan uudella tavalla.) Ravintolan kautta (vatsa täysinäisenä) nukkumaan ja sunnuntaina olikin jo aivan kauhea koti-ikävä. Ja, niin hyvä kuin vanhempien onkin välillä ottaa sitä lapsivapaata ja viettää aikaa yhdessä, lasten luokse on aina ihana palata. Halaavat kädet, rutistukset ja pusut. Ne elämän arvokkaimmat asiat.

Eilinen menikin pyykkikonetta pyöritellessä, laukkuja purkaessa ja kotia lämmittäessä. Ilta vietettiin jalkapallokauden päätöstilaisuudessa ja palkintojenjaossa, joten se kunnon “kotoilu” jäi vielä kokematta. Tänään on kuitenkin aikaa sytytellä kynttilät ja istua kaikessa rauhassa yhteiseen ruokapöytään. Nauttia siitä, että ollaan yhdessä ja maailman parhaassa paikassa, eli kotona.

Tuntuu muuten tuon lauantaisen nukkemeikin jälkeen tällainen kevyt arkiehostuskin ihanan hengittävältä! Ja Vitalis huulissa ihan älyttömän mukavalta! 😉

Älyttömän hyvää maanantaita ja marraskuun alkua.
Vuoden pimein pätkä olisi edessä, mutta koitetaan taistella sen läpi mukavalla tunnelmalla ja oikealla asenteella!
PUS!

Tiedättekö sen mahtavan tunteen, kun ihan ykskaks yllättäin tarjoutuu mahdollisuus viettää aikaa ihan vain itsensä kanssa? Myönnän, etten aina osaa nauttia tilaisuudesta, ihan siten kuin ehkä haaveilen, mutta tänään pääsin aika lähelle ihan täydellistä omaa aikaa.

Te, jotka olette lukeneet blogiani pidempään, tiedätte, että nautin suuresti hiljaisuudesta ja yksinolosta. Mulle on suurta luksusta olla yksin kotona, hipsutella hiljaa villasukissani ja nauttia omasta seurastani. Siitä, ettei kukaan pyydä, käske tai muuten vaadi huomiotani. Veikkaisin, että samasta fiiliksestä nauttii, ainakin osittain, moni muukin pienten lasten äiti. Niin paljon kuin sitä lapsiaan rakastaakin ja nauttii yhteisestä ajasta perheensä kanssa, on joskus ihan taivaallista olla vain yksin.

Koska Klaara vietti aamupäivän isänsä seurassa, otin ilon irti pienestä breikistäni. Kävin kaupassa ja tein itselleni ruokaa, josta itse pidän, ja joka korvasi taas kerran kiireeseen unohtuneen aamupalani. Ostin itselleni sisustuslehden, valmistin lasillisen kahvia ja nostin jalat pöydälle. Oih, kylläpä teki hyvää! Itse asiassa niinkin hyvää, että silmät painuivat kiinni.

Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, ettei maailma kaadu ja arki mene pilalle, vaikka joskus ottaisikin vähän rennommin kun siihen aukeaa tilaisuus. Ennen käytin kaikki omat hetkeni siihen, että siivosin ja pyykkäsin, kun sai kerrankin tehdä ihan rauhassa. Podin huonoa omaatuntoa, jos en ollut tehokas ja suorittanut tehtäviäni. No, oppia ikä kaikki!

Ps. Tässä sisustuslehteä selatessa pohdin samalla noita sisustuksen tyylisuuntia. Käykää ihmeessä osallistumassa keskusteluun tuolla Sisustustyyli hukassa! -postauksen kommenttiboksissa, jos ette niin ole vielä tehneet. Koitan tällä viikolla koota kommenttienne pohjalta jonkinlaisen yhteenvedon. Muistetaan kuitenkin, että siellä ei ole oikeaa tai väärää vastausta, vaan jokainen saa kokea asiat juuri siten kuin luontevimmalta tuntuu! 🙂

Loistavaa uutta viikkoa!

Kaunista sunnuntaiaamua!

Viikko vierähti yhden projektin parissa, mutta josko nyt saisi palattua perusaikatauluun. Pahoittelut kaikille vastaamattomista kommenteista, koitan tarttua niihin mahdollisimman pikaisesti!

Pari kuvaa Klaaran keskiviikkoisilta nimppareilta. Leivotiin pullaa ja suklaa mascarponekakku, joka tehtiin tosin tällä kertaa kaksinkertaisena, ja käytin isoja irtopohjavuokia.

Kivalta tuntuu tämä ensimmäinen ihan oikea viikonloppukin. Kesällä kun viikko on maanantaista sunnuntaihin aina melko samanlainen. Ja, kyllähän yhteen viikonloppuun mahtuukin paljon. Itse olen päivitellyt paikkoja hiukan syksyisempään kuntoon, ja vaihtanut ruskettuneiden kesäkukkien tilalle ulkosyklaameja. Mummulassa on ehditty käymään, ja ruokaankin panostaa hiukan arkea enemmän. Lapset ovat plutineet uima-altaassaan ja eilen lämpesi myös pihasauna. Sunnuntai vietetään jalkapallokentällä ja tietysti valmistaudutaan uuteen viikkoon!

Nyt kun säät kuitenkin vielä hellivät, yritetään ottaa kaikki ilo irti kesästä. Niinpä  eläminen on nyt aika ulkoilmapainotteista ja kurotaan kiinni sitä, mikä kesällä jäi olematta. Kyllä sitä vielä ehtii sisälläkin olemaan kun syyssateet piiskaavat ikkunoihin. Sisäinen kynttilähamsterini on kuitenkin jo herännyt, ja huomaan, että miltei mistä tahansa, matkaani tarttuu jokin kynttilä.

Toivottelen mukavat sunnuntait ja aurinkoa jokaiselle. Nyt aamupalapöytään!