Jos vain uskaltaisin… Näin aloittaa moni aikuinen kertomaan unelmistaan. “Hyppäisin pois tästä oravanpyörästä, vaihtaisin alaa, ryhtyisin yrittäjäksi, opiskelisin, jättäisin surkean parisuhteen, menisin uimahalliin tai rannalle…” Paljon pieniä ja suuria asioita, joita tekisimme – jos vain olisimme kyllin rohkeita.
Mitä enemmän asiaa on ajatellut, sitä herkemmin korva aistii rohkeudenpuutetta. Uskaltaminen on monille se suurin kynnys. Emmekö usko itseemme, vai pidätteleekö meitä sittenkin epäonnistumisen pelko?
Jos tarkkailee lapsiryhmää, joka kiipeilee ja kieppuu telineillä, joukosta on helppo huomata se yksi, joka seuraa touhua sivusta. Näemme heti, että rohkeus ei riitä, ja koska meistä tuntuu, että tämä yksi sivustaseuraaja jää kaikesta riemusta paitsi, tarjoamme apuamme. Ensin ihan vain rohkaisemalla, mutta voimme myös tarjota turvaa. “Yritä vain, olen tässä ihan vieressä, ja otan sinusta tarvittaessa kiinni.” Tämä yleensä tepsii, ja jos ei ihan ensimmäisellä kerralla, niin ehkä seuraavalla. Hassua kuitenkin, että jossain kohtaa sokaistumme omalle rohkeudenpuutteellemme. Jossittelemme ja haaveilemme, mutta emme välttämättä huomaa, että jäämme samaan tapaan itsekin monesta riemusta paitsi. On niin helppo pysytellä turvallisella polulla, jossa epäonnistumisen riski on pieni, joskus jopa olematon.
Ihan kuten lapsi kiipeilytelineellä, aikuinenkin pelkää epäonnistuvansa. Että jos tämä ei menekään kuten piti, mitä muut ajattelevat? Entä jos teenkin virheen, tai entä jos en pärjääkään vaikkapa taloudellisesti? Kukaan ei ole välttämättä seisomassa vieressä, ottamassa tarpeen tullen kiinni, jos lähdemme putoamaan. On toki ystäviä ja puolisoita, mutta riittääkö se?
Olen viime päivinä pohtinut paljonkin rohkeutta. Tuntenut suunnatonta iloa, kun joku on kertonut hyppäävänsä uuteen ja tuntemattomaan. Halunnut nähdä sen, mistä voisi jäädä myös paitsi. Lopulta kun voimme kai vain epäonnistua, nousta ylös ja yrittää uudelleen. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää, jos ei yritä ja katso. Rohkeus on kaunis piirre ihmisessä. Usko siihen, että elämä kantaa.
Vappu vietettiin täällä huilaillen ja leväten. Pitkiä yöunia ja rentoa kotoilua. Eilinen päivä kuitenkin huipensi pitkän viikonlopun. Kevät tuli yhdessä yössä, lumi sai taas kyytiä ja puutarhassa tapahtui yhden päivän aikana vaikka mitä! Illalla luomet lurpsahtivat jo kymmeneltä kiinni, ja uni tuli nopeasti.
Vappu ei tällaisessa pikkukunnassa juurikaan näy, eikä meillä ole vappua muutenkaan koskaan pahemmin juhlittu. Tuntui kuitenkin mukavalta nähdä yhden viikonlopun aikana sekä talvi, että kevät. Nukkua univelat pois ja herätä uuteen viikkoon akut ladattuina.
Perjantai, eli melkein jo viikonloppu ja sekös ainakin itseäni ilahduttaa. Viimeinen viikko on ollut blogin kannalta älyttömän ankea, mutta uskokaa pois, paljon on tapahtunut, vaikka se ei nyt juuri näy täällä. Viime aikoina haastetta bloggaamiseen on tuonut myös sairas lapsi, ja sitä omaa riittämättömyyttä on joutunut kohtaamaan enemmän kuin välttämättä olisi ollut tarpeen. Päivät ovat yksinkertaisesti tuntuneet aivan liian lyhyiltä. Niin monta kivaa postausideaa ja -aihetta muhii kuitenkin korvien välissä, joten kyllä täältä taas pesee, kun saadaan elämä mallilleen ja arki rullaamaan. 🙂
Tässä viimeisen viikon aikana olen ajautunut pariinkin otteeseen keskustelemaan blogien aitoudesta ja siitä, miten blogeja nykyisin luetaan. Aihe on juuri nyt kiehtonut hyvinkin paljon, ja puhtaasti juuri siitä syystä, että blogiin on tullut viime päivinä valikoitua elämää aika kapealta saralta. Mikä sitten on aitoa ja mikä epäaitoa, siihen en edelleenkään osaa vastata. Koko aitouskeskusteluhan periaatteessa pohjautuu tapaamme lukea eri medioita, ja siitä syystä aihetta onkin ollut ilo pyöritellä niin printtimedianedustajan, kuin toisen bloggaajankin kanssa.
Aitoudessa ja epäaitoudessa olemme jokainen mielestäni oman elämämme asiantuntujoita, sillä melko pitkälle päätämme itse mitä ulospäin elämästämme näytämme. Jokainen kun tietää, että ne oikeasti läheiset ihmiset ovat niitä ainoita, jotka näkevät sen leveimmänkin hymyn takana piilevän pahan olon. Joskus käy kuitenkin niinkin surullisesti, että osan taakastamme kannamme aivan yksin. Tämä julkinen/yksityinen -asettelu pätee siis ihan meidän jokaisen elämässä, kirjoitti sitten blogia tai ei. Blogien suhteen Suomessakin on jo mielestäni aika hyvin päästy tästä verkkopäiväkirja -käsitteestä, ja blogit itse ovat muovanneet kyseistä mediaa siihen tilaan missä se nykyisin näyttäytyy. Edelleen on toki näkyvillä kaksi erilaista ääripään ajattelutapaa: Toisia hiertää siivotun lastenhuoneen kuvat tai liian rajatut kuvakulmat. Toiset taas eivät halua lukea bloggaajan inhimillisistä tuntemuksista yhtään mitään, saati katsella edes kuvia, joita ei ole jälkikäsittelyllä suoristettu. Onneksi valinnanvaraa kuitenkin on, eikä blogeillekaan tarvitse puristaa yhtä yhtenäistä muottia, vaan jokainen saa itse valita itselleen sopivan tavan niin blogin tekemiseen kuin lukemiseenkin. Pitää vain muistaa se sama, mikä pätee kaikkeen mediaan: Sisältö on aina valikoitua!
Koska tämä blogi on aikoinaan jo syntynytkin omaksi positiiviseksi henkireiäkseni, jatketaan valitulla linjalla ja jätetään kuntavaalit, sote-uudistukset ja Syyria muiden medioiden ruodittavaksi. Ei sillä, että ne olisivat aiheina jotenkin huulipunaa vähäpätöisempiä, vaan puhtaasti sillä, että huulipuna on aiheena huomattavasti kepeämpi. Huulipunaa myöskin siitä syystä, että olen jo pitkään halunnut tehdä vähän kattavampaa meikkipostausta, mutta sen odottaessa parempia aikoja, halusin kuitenkin esitellä keväisen värilöytöni.
Tehän tiedätte, etten juuri osaa käyttää huulipunia tai ylipäätään väriä huulissani, joten mistään shokkiväristä ei ole kyse (mies totesikin taas, että samalla rahalla olisi voinut ostaa myös värin). Tähän asti ne parhaat hennot sävyt ovat löytyneet Chanelilta, ja viime aikoina olen jumittanut kyseisen merkin Rouge Coco Shine -huulipunissa, jotka eivät sisällä suuria pigmenttimääriä, vaan tuntuvat ja näyttävät enemmänkin sävyttäviltä huulirasvoilta. Tämä YSLRouge Volupte Shine -huulipuna löytyi kosmetiikkamyyjän avustuksella kun pyysin jotakin missä olisi ehkä ihan hintsusti enemmän väriä. Sävy Corail Intuitive (15) oli sekin myyjän valinta, ja korallisuudessaan itselleni jotakin ihan uutta. Ja kylläpä muuten piristää! Koko ihonsävy saa ihan uuden hehkun kun sipaisee korallia vähän poskille ja huulille. Ainakin oma nuutunut naamataulu tykkäsi väristä.
Liki kesäinen fiilishän noista sinisen ja korallin sävyistä tulee. Varsinkin kun väreihin vielä osuu ihanat auringonsäteet.
Huomiseksi olisi vielä työpäivää, mutta me taidetaan silti tehdä sellainen perjantain perinteinen pikkusiivous ja asetella koti vastaanottamaan viikonloppua. Ohjelmassa on myös pajunkissojen hakua, jotta saadaan palmusunnuntain tunnelma kohdilleen.
Täällä on viime päivinä (kyllä vain, jälleen kerran) harrastettu pientä itsepohdintaa liittyen vähän kaikenlaiseen siivous- ja järjestelyintoiluun. Keväthän on sitä aikaa, kun paitsi siivous, myös kaappien ja laatikoiden läpikäyminen tulee ajankohtaiseksi. Lastenvaatteet myllätään, ja liian pienet laitetaan kiertoon. Tehdään jonkinlainen kaudenvaihdos vähän joka vaatekaapilla, ja suuressa innostuksessa tuo yleensä (puhun nyt itsestäni) johtaa siihen, että keittiönkin komerot tulee puunattua läpi. Tämä on siis jotakin minkä lasken sellaiseksi kausi innostukseksi, sama kierros tehdään yleensä kesän lopulla.
Sitten on kuitenkin se sellainen perussiivous ja järjestely. Meistä jokaisella on oma käsityksensä siisteydestä, toiset ovat pikkutarkkoja ja toiset enemmän suurpiirteisiä. Meillä kaikilla on erilainen luonne, joka määrittelee näitä juttuja, joskus toimintaamme ohjaa myös tottumuskysymys tai opittu tapa. Kuten olen kertonut, elämässäni on ollut aikoja, kun kampasin matonvipsuja parikin kertaa päivässä, mutta lapsiperhe-elämä ja parisuhde siedättivät tässäkin kohtuullisuuteen. Välillä kuitenkin tulee niitä hetkiä, kun erilaisten ihmisten mieltymykset eivät kohtaa, ja voinen käsi sydämellä myöntää, että ainakin omassa parisuhteessani nämä ovat yleensä niitä riitatilanteiden alkuja. Kun toisen “kunnolla” on toisen mielestä vain “sinne päin”.
Harjoittaessani tätä itsepohdintaa, jota kai jonkinlaiseksi keittiöpsykologiaksikin voi kutsua, olen kuitenkin löytänyt itselleni ja omalle käytökselleni jonkinlaisen selityksen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minulla (tai kenties silmilläni?) on äärimmäinen harmonian tarve. Ajatus ei kulje, jos ympärillä on kaaosta, ja tavarat seikkailevat vapaasti siellä täällä. Joskus moinen epäharmonia aiheuttaa jopa päänsärkyä. Se on tunteena varmaan hiukan sama, kuin jos laittaisi musikaalisen ihmisen kuuntelemaan orkesteria, jonka jokainen soitin on epävireessä ja solisti laulaa nuotin vierestä. Saatat tunnistaa hyvän biisin, mutta sen kuunteleminen raasta lähinnä vain hermojasi.
Joskus (harvoin) oma luonteeni ärsyttää myös itseäni. Se, ettei koskaan osaa vain olla, vaan aina tulee poukittua sinne tänne. Pitää oikoa sitä ja suoristaa tätä. Joskus olisi kiva osata ihan vain ollakin. Tai säästää voimiaan, sillä huomaan, että itselläni tämä oikomisen tarve vain pahenee, jos elämässä on jonkinlainen kriisitilanne. Välillä olen yrittänyt tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni. Mennyt sinne mukavuusalueen ulkopuolelle ja antanut vain olla. Että mitä sitten, jos keittiön pöydällä on likainen astia, tai leivänmuru. Kaatuuko maailma, jos sohvatyynyt eivät olekaan järjestyksessä, ja polttopuupino on vasemmasta reunastaan korkeampi kuin oikeasta. Yleensä tämä kokeilu kaatuu siihen katkeraan häpeäntunteeseen, kun joku pöllähtääkin yllättäen kylään, ja näkee, että hei meillä ihan oikeasti eletään, pestään ja kuivataan pyykkiä, ja lapsetkin saavat syödäkseen.
Hassu juttu on sekin, että vaikka oma käytös ja korkealle vedetty rima tavallaan kuluttavat, niistä ei kuitenkaan halua luopua. Koska sittenhän meillä olisi ihan kauhean sekaista ja likaista, enkä pystyisi hengittämään. Tulisin vähintään hulluksi epäjärjestyksessä. Vähän sama juttu, kuin syömishäiriöstä paraneminen: Jos sairaus lähtee, minähän lihon! Rimasta on siis pidettävä kynsin hampain kiinni, tai maailmankaikkeus keikahtaa kumoon.
Tuli ehkä pikkuisen kärjistettyä ja käytettyä myös sarkasmia. Kyllähän meiltä niitä leivänmuruja löytyy – varmasti ihan joka päivä. 😀 Olisi kuitenkin ihana lukea myös teidän tarinoita aiheesta, koska tiedän, että joukossanne on paljon kaltaisiani. Meneekö napit vastakkain, kun puolison luonne on erilainen, tai ärsyttääkö jo oma luonne? Myös kaikki “selviytymistarinat” ja “ihmeparantumiset” saa toki jakaa. 🙂
Kuvaushetkellä keittiön toisessa päässä roikkui pyykkiä kuivumassa ja lattialla lojui kierrätykseen lähteviä vaatesäkkejä. Jälleen kerran muistan, mikä bloggaamiseen aikoinaan innosti: Kuvien avulla sitä harmoniaa on helppo taikoa myös kaaoksen keskelle. 🙂
Farkut kuuluvat kevääseen ja nyt onkin denim-kampanjoiden kulta-aika! Näin on myös Elloksella, jolle sain tehdä oman Denim -kampanjapostaukseni. Koska sain vapaat kädet fakkuaiheisen yhteistyöpostaukseni tekstin toteuttamiseen, päätin kirjoittaa hiukan siitä, mitä farkut minulle merkitsevät – ja myös yhden teorian siitä, miksi minusta tuli farkkutyttö. Henkeen ja vereen farkkutyttö!
Joitakin vuosia sitten, silloin blogiurani alkuvuosina, sain negatiivista palautetta tyylistäni, ja siitä, että pukeudun farkkuihin. Niin kovin tavalliseen ja arkiseen vaatekappaleeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään blogikelpoista.
Niin, olisin voinut polttaa farkut roviolla ja päivittää tyylini jotenkin fiinimmäksi, mutta sitä en kuitenkaan halunnut tehdä. Toki koen olevani tuntemattoman ikävien sanojen yläpuolella, mutta farkuilla on oikeasti omassa elämässäni iso rooli – siitäkin huolimatta, että kyse on vain farkuista.
Koska pituuskasvuni pysähtyi jo varhain, kasvoin nykyiseen mittaani varsin nuorena. Jo ensimmäisinä kouluvuosina kärsin jossain määrin pituudestani, eikä tilanne helpottunut ala-asteen viimeisinä vuosina. Olin kooltani lapsi, joka ei mahtunut vaateteollisuuden muottiin, ja juuri silloin kun halusin olla vain kuten kaikki muutkin, se oli kohdallani täysin mahdotonta. Muistan ensimmäiset vaatekaupassa itketyt itkut, sen tunteen kun innolla lähdettiin ostamaan jotakin uutta ja kotiin palattiin tyhjin käsin. Vaatteiden ostamisesta tuli tuskallista – ei paitsi minulle, vaan myös äidilleni ja siskolleni, joka usein oli mukana näillä epäonnistuneilla ristiretkillä. Jossain kohtaa istuvien housujen hankkiminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta äiti teki kaavan yksinkertaisiin housuihin, joita pystyi surauttamaan omien mittojeni mukaan melkoisella tahdilla. Toki housut olivat kivoja, mutta farkkuja ne eivät korvanneet. Farkkuja, joita kaikki muut tytöt käyttivät luontevasti. Sellaisia istuvia, ei vyötäröltä köytettyjä lökäpöksyjä. Niinpä farkuista muodostui itselleni se jokin mahdottomuuden materia. Ne edustivat kaikkea sitä, mitä minä en koskaan voinut saada.
Nykyisin farkkumuoti on melko sallivaa. Lahkeenpituus on makuasia, ja meillä Suomessa näitä muotiasioita rajoittaa nykyisin saatavuuden sijaan lähinnä talvi ja kylmä sää. Lapsena liian lyhyet farkut olisivat kuitenkin olleet nolot. Nuorempana ylisuurissa housuissa kulkemisesta tuli kai itselleni jonkinlainen identiteetti. Vaikka olisin halunnut olla kuin muut tytöt, pingottaa itseni piukkoihin farkkuihin, oli huomattavasti helpompaa roikottaa USA:n armeijan reisitaskuhousuja.
Muistan edelleen kun sain ihan ensimmäiset merkkifarkkuni. Tuumakoot mahdollistivat sen, että lahjetta oli vihdoin riittävästi myös pienempään kokoon. Tuolloin vaateteollisuuden tuottama lahkeenmitta oli nykyaikaista lyhyempi, eikä markkinoilla ollut erityisesti pitkille suunniteltuja vaatteita. Tuumakoot olivat ainoa poikkeus, mutta halpojahan merkkifarkut eivät missään tapauksessa olleet tuolloinkaan. Eivätkä ne ensimmäiset farkkunikaan ihan tyköistuvat olleet, mutta olin vihdoin farkuissa, täyspitkissä lahkeissa ja tunsin olevani jokseenkin kuten muutkin.
Ja kaikista näistä kokemuksista syntyi sisälläni farkkutyttö, joka elää yhä ja nauttii farkuistaan. Joka päivä, sillä samalla rakkaudella. Farkut ovat itselleni se jokin, mitä kynähame ja jakku, tai vaikkapa lääkärintakki, edustavat jollekulle muulle. Pelkkä vaate, mutta silti niin täynnä suuria tunteita, vuosien haaveilua ja unelmia.
Yhä edelleen löydän itseni sovituskopista itkemästä, törmään farkkuihin, joissa lahkeenmitta ei riitä pituudelleni, ja ihmettelen polven alapuolelle jäävää nilkkapituutta. Mutta farkuista en ole kaikkina näinä vuosina luopunut, enkä usko, että koskaan luovunkaan. Nykyisin etsimällä voi löytää ne ihan oikeasti sopivat farkut, ja jos turhamaisuus laittaa hankkimaan vajaalahkeiset pöksyt, niin sen kanssa pitää vain elää: Talvella sääri peitetään pitkällä villasukalla, nilkka kengän varrella ja lopun edestä käytetään muita housuja. Mutta kevään koittaessa vajaatkaan lahkeet eivät enää haittaa. Nilkat saavat vilkkua ja farkunlahkeita voi hiukan kääräistä, jotta ne eivät näyttäisi jo valmiiksi liian lyhyiltä. Vaikka farkut kuuluvat peruspukeutumiseeni vuoden ympäri, kevät on aikaa, jolloin tämän farkkutytön sydän pauhaa onnesta!
Farkut eivät ole vain farkut!
Ehei, kyseessä on yksi vaatekaapin kulmakivistä! Kun ne oikeat löytää, pukeutumisesta tulee helpompaa myös niinä päivinä, joina vaatekaapissa ei muka ole mitään päällepantavaa. Ne sopivat kaveriksi tennareille, nilkkureille, saapikkaille, sandaaleille – ja kyllä, myös korkokengille! Farkut voi yhdistää raikkaaseen raitaan, paksuihin neuleisiin, pitsiin ja oikeastaan ihan mihin vain. Farkut ovat klassinen vaate, johon vuonna 2017 jokaisella naisella on lupa pukeutua. Selasin pelkästään Elloksen oman malliston farkkuvalikoimaa, ja kokoja on todellakin tarjolla ihan jokaiselle vartalolle. Mikä parasta, nämä Elloksen omat farkut ovat myös hinnoiltaan kukkaroystävällisiä.
Valitsin omaan Ellos Denim -asuuni Jenna boyfriend-farkut, jotka ovat itselläni jo kolmannet samanlaiset. Yhdet omistan sävyssä, jota ei enää valmisteta, ja tätä kuvissa näkyvää väriä minulta löytyy toiset pari numeroa suuremmat yksilöt. Sellaiset kunnon lökäpöksyt, joita pidän usein kotona paksun villapaidan seurana. Farkun malli on todella klassinen ja se toimii siis sekä väljempänä, että tyköistuvana.
Koska halusin koostaa farkkuasustani mahdollisimman naisellisen, mutta samalla myös klassisen ajattoman, yhdistin farkkuihin Ellos Collection pellavapaidan. Nora mokka-avokkaat valitsin mukaan koska halusin korostaa farkkuasun naisellisuutta. Asuhan toimisi oikein hyvin myös tennareiden kanssa, mutta mulle itselleni se naisellisuus on suuressa roolissa, kun puhutaan farkuista.
Ellos Denim -valikoimasta löytyy myös hurjasti niitä merkkifarkkuja. Silti halusin antaa esimerkin siitä, että edullisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ellos Denim -kampanjan ajan saat myös farkuista 25% alennusta. Tarjous on voimassa 5.3. asti, joten kannattaa hyödyntää se pikapikaa.
Mielelläni kuulisin myös teidän farkkutyttötunnustukset. Kertokaa ihmeessä tarinoita ja muistoja! 🙂
Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.
“Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.
Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.
Haikailenko enemmänkin “normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.
Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.
Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.
Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.
Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡
Ok, vedän takaisin ja myönnän olleeni väärässä. Ärsyttävää ei ole se puolikipeä olo, vaan kunnon kuume, joka kaataa sängyn pohjalle. Eikä ärsyttävintä ole se tunne, kun tietää, että pitäisi himmata tahtia, vaan se, kun tahti pysähtyy – tahtoi sitä tai ei.
Ja voi että, miten taas kerran olen oppinut itsestäni uutta: Kun pahinta on ettei voi olla tehokas ja suorittaa! Kuinka monta kertaa olenkaan parin päivän aikana ottanut kiinni ajatuksesta “tässä menee nyt aikaa täysin hukkaan”.
Niin, että nyt harmittaa se, että kuume vie voimat, mutta myös se, ettei senkään asian kanssa osaa olla lungisti ja vain parannella itseään rauhassa. Ärsyttää punainen ja kuiva nenä, ja finni joka muistuttaa olemassa olostaan jokaisella niistokerralla. Ärsyttää mätä maku suussa ja nuhjuinen ja vetämätön olo. Ja ärsyttää muuten sekin, että yksi flunssakuume ketuttaa näin paljon! 😀
Mutta hei, aina ei voi olla positiivari! Teille toivottelen kuitenkin huomattavasti parempia perjantaifiiliksiä ja mukavaa viikonlopun aloitusta!
Kirjoittelin teille pari viikkoa sitten uudenvuodenlupauksestani, jonka tein Danone Activia yhteistyön innoittamana ja samalla startattiin huikea kilpailu. Kuka voitti 500 euroa oman lupauksensa helpottamiseen, se selviää tässä postauksessa, mutta sitä ennen hiukan omasta lupauksestani, eli siitä minäajasta!
Oma lupaukseni oli tosiaan irrottaa päivistä aikaa itselle, ottaa 24 tunnista yksi oman hyvinvoinnin ja jaksamisen vaalimiseen. Luonnollisesti yöunista tinkimättä. Muutama viikko ei tietenkään ole loppuyhteenveto kokonaisesta vuodesta, mutta jotain muutosta siinäkin ajassa pystyy korviensa väliin tekemään, ja lopultahan muutokset ovatkin sitä uuteen rytmiin tai rutiiniin totuttautumista ja uusien tapojen omaksumista.
Olen aina ollut hillitön ylisuorittaja, joka puuskuttaa höyryjunan lailla paikasta toiseen jopa siinä määrin, että se kuulemma ärsyttää kanssaeläjiä. On se sitten tiskikone, pyykkikone tai kuivausrumpu, kun piipittää, olen salamana liikkeellä. Useimmiten ravaan sinne tänne vauhdilla joka ei välttämättä tuloksen kannalta ole lainkaan hedelmällistä. Vaikka viimeiset vuodet ovat tahtiani jo hiukan hillinneet, myönnän, että vieläkin tulee hetkiä, kun en muka ehdi pysähtymään ja halaamaan puolisoani tai aikaa ei muka ole istua syömään. Kysehän on sellaisesta itse itselleen aiheutetusta kiireestä, jota ihminen itse ruokkii omalla käytöksellään.
Jo tuossa loppuvuoden aikana, kun tuntui, että kasasin itselleni vähän kaikenlaista ylimääräistä, sain mieheltäni erittäin hyvän neuvon ja ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin muistutti, että lopputuloksen kannalta on paljon parempi ottaa sinne aamuun hiukan enemmän niitä nukuttuja tunteja ja tarttua sitten päivän ohjelmaan virkeänä ja levänneenä. Väsynyt ja kiukkuinen ihminen kun ei lopulta kykene kummoisiinkaan suorituksiin, ja tekeminen muistuttaa lähinnä mutaan juuttuneen auton tyhjää sutivia renkaita; Yritys on kova, mutta mitään ei tapahdu. Tästä viisastuneena olen nyt kääntänyt minäaika -ajatukseni juuri tähän jaksamiseen ja tehokkuuteen. Nimittäin, kun välillä puhaltaa höyryjä pihalle ja rentoutuu, jaksaa muita juttuja ihan eri tavalla ja energia tuottaa tulosta.
Alkuvuodesta yksi puheenaihe on ollutkin lepo. Yksilön oma hyvinvointi ja jaksaminen on nostettu yhdeksi työelämässä pärjäämisen kulmakiveksi, enkä lainkaan ihmettele miksi! On toki paljon ihmisiä, jotka eivät stressaa tai koen minkäänlaista painetta elämänsä millään osa-alueella, mutta suurta joukkoa nykyajan hektisyys ja jatkuva suorittaminen kuluttaa. Minäaika pureutuu juuri tähän ongelmaan ja hyödyttää kaltaistani pikkutarkkaa suorittajaluonnetta. Kun aluksi pakottaa itsensä pysähtymään, huomaa muutoksen hyödyn melko nopeasti. Aion siis jatkaa tätä pysähtymisen ja oman ajan vaalimista, opetella rentoutumista ja pysäyttää itseni vaikka väkisin!
Entä ne korvamerkityt 500 euroa? Tällä kertaa pisimmän tikun veti Minna kommentillaan “Lupasin, että pyrin syömään terveellisemmin ja liikkumaan enemmän. Olen hoikka, mutta syön aivan liian epäterveellisesti. Taloudellisen tilanteen vuoksi usein kuitenkin jätän yhtään kalliimmat terveelliset tuotteet kauppaan :/”
Tsemppiä lupauksien pitämiseen ja armollisuutta itseäsi kohtaan. Vuoden jokaisena päivänä ei tarvitse onnistua täydellisesti, lopulta se oikea suunta ja suurempi kokonaisuus painavat vaakakupissa yksittäistä päivää enemmän!
Toivottavasti viikonloppunne on mennyt hyvin!? Täällä ainakin on vietetty laatuaikaa ja nautittu siitä pienestä vapaudesta, jonka viikonloppu tuo arkeen. On aikaa tehdä asioita, joita viikolla ei välttämättä ehdi – aikaa viettää laatuaikaa.
Tänään laatuaika on omaa aikaa salilla, perheaikaa sohvalla, uunissa pitkään hautuvaa ruokaa ja ulkoilua. Perusjuttuja, jotka tekevät päivistä täydellisiä. Sunnuntaina huristellaan perinteisesti myös pyykkikonetta ja valmistaudutaan uuteen viikkoon oikomalla kotia järjestykseen. Maanantai alkaa huomattavasti lempeämmin, kun pakolliset kotityöt on tehty alta pois.
Tiedättekö, olen tässä muutenkin miettinyt noita hyviä valintoja. Eilen painelin nukkumaan jo yhdeksän jälkeen, heti lasten perässä, ja taisin olla untenmailla jo ennen esikoista. Hyvä valinta sinänsä, koska sunnuntaiaamuun sai herätä pirteänä ja täynnä virtaa. Eli aikalailla se vetämätön tai väsynyt olo on kiinni niistä omista arjen valinnoista. Huonot valinnat yleensä tekevät myös olosta huonon, kun taas ne hyvät antavat energiaa. Toki on sairastelut ja sairaudet, jotka imevät meistä mehuja, mutta noin muuten kokonaisuus on aika yksinkertainen: Sitä niittää, mitä kylvää.
Sunnuntai on meillä tällä kertaa myös leffapäivä. Olen luvannut pojalle, että katsomme yhdessä Harry Potter -elokuvat sitä mukaa, kun hän on lukenut kirjat, ja ensimmäinen kirja meni jo joulun pyhinä, mutta leffapäivälle ei muka jotenkin ole ollut aikaa. Tänään pitää korjata tilanne, ja aloittaa Potterit myös leffojen muodossa.
Hiusten suhteen me tytöt ollaan tänään ihan samiksia. Viime aikoina lettikampaukset ovat olleet lempparini, sillä edellisestä kampaamokäynnistä alkaa olla jo ihan liikaa aikaa. Ja toisaalta, piukkaan palmikoidut hiukset ovat ehkä paras kampaus liikkuessa. Ei ainakaan karkaa haituvia silmille tai otsalle. Eikä sen palmikon tarvitse edes olla mikään erityisen vimpan päälle treenatessa. Riittää, että hiukset pysyvät poissa tieltä.
Leppoisaa sunnuntaita, ja tehkää hyviä valintoja, joilla maanantaista saa ainakin hitusen mielekkäämmän!
Tuli ruotsalaisten lagom, tanskalaisten hygge ja nyt suomalaisten sisu. Eilisen uutinen oli, että The Times on listannut suomalaisten sitkeän sisun vuoden 2017 nousevaksi trendiksi. Meilläkin on siis jo oma kansainvälisestikin mediakelpoinen hyvinvointitrendimme!
Hauska juttu kuitenkin noin yleisesti tuo hyvä olo. Siis se kokonaisvaltainen pehmeämmillä arvoilla saavutettu hyvinvointi, josta nykyään puhutaan. Trendi, joka (toivottavasti) on tullut jäädäkseen, termistöstä sen enempää välittämättä. Nykyään kun ei oikein voi olla törmäämättä hyvään oloon, jaksamisen pohdiskeluun ja henkisen kapasiteetin ylistämiseen. Hyvä olo ja pehmeämmät elämänarvot noin kokonaisuudessaan on trendi, joka lähti kunnolla kiitoon downshiftauksen myötä ja saavuttaa nyt suurta yleisöä lähes jokaisessa (ensimmäisen) maailmankolkassa.
Vanha sanonta, “siitä puhe, mistä puute”, pätee kai tähänkin: Ensin pitää käydä liki pohjalla, jotta nähdään tarve muutokseen. Toisin sanoen, nykyajan vitsaus on oikeasti paha olo, ja hyvä olo vasta vastine itse ongelmaan. Siinä, missä miljoonat kanssasisareni, myös minä tavoittelen hyvää oloa. Tavoittelen tasapainoista arkea, virkeää ja levollista mieltä, energistä perhe-elämää ja vetreää kroppaa. Mutta miksi? Samasta syystä kuin kaikki muutkin: Nykytilanne ei miellytä, pitää tavoitella muutosta.
Vaikka hyvä olo ei olekaan enää pelkkä tammikuun trendi, on alkuvuosi luonnollisesti sitä aikaa kun asiaan tartutaan aktiivisemmin. Lupasin itselleni minäaikaa, enkä ole tullut toisiin aatoksiin – päinvastoin. Ja siitäkin huolimatta, että minäaika välillä jää lyhyeksi, huomaan, että aika itseni kanssa on ollut jatkoa ajatellen antoisampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Mitä enemmän mietin hyvää oloa ja omaa jaksamistani, sen tärkeämmiksi nuo asiat itselleni osoittautuvat. Ajatustyön suurimpia oivalluksia ovatkin olleet juuri ne oivallukset, ei niinkään ne konkreettiset teot. Tällä tarkoitan sitä, että rentoutuminen ja hyvä ravinto eivät tuo todellista hyvinvointia vain sillä, että niitä suoritetaan, kun näin patistetaan naistenlehdissä tekemään. Todellinen hyvinvointi tulee vasta sitten, kun oivaltaa, mikä merkitys esimerkiksi sillä levolla tai ravinnolla omaan jaksamiseen ja hyvään oloon on – ja varsinkin, mikä se merkitys on pitkässä juoksussa ja suuremmassa kokonaisuudessa.
Olen vuosia kuullut ajattelevani ihan liikaa. Tätä ajatusta on tuputtanut niin mieheni, kuin jotkut blogin lukijoistakin, enkä suinkaan kiellä. Olen pohtiva ja analysoiva luonne, pallottelen ja punnitsen, mietin miksi ja minkä vuoksi. Nyt alkuvuonna pääni sisällä on poukkoillut hyvä olo kuin pöytätennispallo olympialaisten nelinpelissä. Hetki sitten julistin vuoden 2016 olleen hyvän olon -vuosi, mutta veikkaanpa, että tänä vuonna ei jäädä ainakaan Pekkaa pahemmaksi. Ei tietenkään, koska elämme aatteen kulta-aikaa. En mahda kuitenkaan mitään sillekään, että mieleeni pyrkii kysymys, miten ihminen voi saada vajaassa 33 vuodessa elämänsä siihen jamaan, että suurin haave on lopulta hyvä olo!? Onko trendi sittenkin vain yltäkylläisyyden luoma vääristymä: Vaikka ihmisellä on likipitäen kaikki, mikään ei kuitenkaan riitä. Muna vai kana, kas siinäpä pulma!
Fiksaationi hyvinvointiin on kuitenkin aiheuttanut pienilaatuista blogikriisiä pääni sisällä. Jonkinlainen lukko on syntynyt siitä ajatuksesta, että tämä kun ei ole mikään “hyvinvointiblogi”, joten miksi siis jatkuvasti tuputtaisin aihetta sisustusvinkkejä etsiville lukijoilleni? Takautuvasti iskevä kolmenkympin kriisi, vai puhtaasti trendiaallon harjalle pyrkimistä? Mene ja tiedä, mistä kaikki into kumpuaa, mutta ehkä saan otettua siitäkin selvää. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että hyvä olo tulee olemaan entistä enemmän esillä tässäkin blogissa. Voisin melkein sanoa, että tahdottepa tai ette. Nimittäin, jos jotakin olen blogivuosien aikana oppinut, niin sen, että tätä pitää tehdä juuri siten kuin itsestä parhaaksi tuntuu. Olette kenties kuulleet myös sananparren laulamaan käsketystä kukosta?
Palatakseni suomalaiseen sisuun, uskon, että tässä on ihan oikeasti tervetullut kortti terveyden ja hyvinvoinnin pakkaan. Mikäpä sen parempi kaveri kaatumiseen tai epäonnistumiseen. Ylös vain ja eteenpäin – kohti uusia haasteita. Aina ei voi mennä ihan nappiin edes hyggeillessä, mutta sisukas jaksaa opetella tätäkin taitoa.
Taas on viikonloppu ovella, ja viikot vierii hurjaa vauhtia. Niin paljon oli juttuja, joita piti tehdä tälläkin viikolla, mutta kappas, ne jäivät jälleen tekemättä. 🙂
Mutta hei, nyt pitää hiukan pöhistä sokerista! Tai oikeastaan sokeririippuvuudesta. Tai ei, nyt pitää pöhistä siitä, kun huomaa, ettei olekaan sokeririippuvainen!!!
Kas, kun näin tammikuussa huomaa, että blogin vanhoihin terveys- ja treeniaiheisiin postauksiin tulee jonkin verran liikennettä Googlen kautta. Näitä hakusanoja on aina mukava seurata, ja kuten nytkin, ne kertovat paljon vallallaan olevasta trendistä. Niinpä sitten bongasin tuossa jokunen ilta sitten liikennettä tulleen hakusanoilla “sokeriton ruokavalio päänsärky”. Ihan silkasta mielenkiinnosta klikkasin sitten itseni lukemaan kyseistä Sokerin sanelemaa -postausta, johon herra Google oli helpotusta etsivän nettisurffaajan ohjannut. Ja katinkontit kuulkaas! Lukiessani tekstiä haukoin henkeäni ja pohdin, että mitä hittoa!?! Onko tämä teksti oikeasti mun kirjoittamaa? Ja mikä hassuinta, olen kirjoittanut tuon Sokerin sanelemaa -tekstin vain alle vuosi sitten!!!
En nyt lähde kopioimaan koko tarinaa tähän, koska kaikki löytyy tuolta yllä olevan linkin takaa. Lyhyesti tiivistettynä teksti kertoo järkyttävästä sokerikoukusta ja cola zero -riippuvuudesta. Itse asiassa, mieleni antaa nyt pieniä takaumia viime keväältä ja muistan nyt ne kivut ja säryt (vieroitusoireet) sekä itkupotkuraivarit, jotka päättyivät siihen, että makasin lattialla ja itkin kuin pieni lapsi. Miksi? Koska kehoni huusi sokeria. Luoja!
Tuon sokerittoman kokeiluni jälkeen julistin, etten koskaan luovu kolajuomista täysin, enkä suinkaan siitä valkoisesta sokeristakaan. Tämän lupauksen olen kyllä pitänyt, mutta vajaassa vuodessa elämä on tällä saralla tehnyt suuren muutoksen. Nimittäin minut tavoittaa ani harvoin kaupan karkkihyllyltä, ja jos tavoittaa, olen melko varmasti ostamassa karamellia jollekulle muulle.
Syön edelleen karkkia, jos sellaista on tarjolla, mutta sietokykyni eri värisiä lisäainemöykkyjä kohtaan on laskenut. Nykyään karamellit aiheuttavat kuvottavaa oloa jo pienestäkin määrästä. Suklaan kanssa olen sujut, mutta senkin syöminen on rajoittunut pitkälti kyläilyyn, tai niihin kertoihin, kun napaan suklaata suuhuni puhtaasti verensokeria kohentamaan kun kaappi ammottaa tyhjää banaanien ja pähkinöiden kohdalta. Loppuvuodesta oli useampia päiviä, kun nappailin suklaata ihan silkkaan nälkään, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista riippuvuutta. Painoni jopa tippui, kun energiansaanti jäi päivittäistä kulutusta pienemmäksi. Terveellisyyden kanssa tuolla ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta pointtini on se, että suklaa oli puhdasta polttoainetta, eikä siihen liittynyt mitään sen suurempaa tunnesyöpöttelyä.
Kolajuomien (tai nyt puhutaan kyllä vain siitä Zerosta,) suhteen homma on likipitäen sama. Voi mennä viikko tai puolitoista, etten juo colaa, vaikka sitä olisi jääkaapissa. Saattaisi mennä pidempäänkin, jos mieheni ei tarjoaisi lasillista silloin tällöin kun vietämme sohva-aikaa lasten mentyä nukkumaan. Kunnon hikisiivouspäivän lomassa jääkylmä amerikanvesi maistuu mainiolle, mutta sen suurempaa riippuvuutta en tunne enää siihenkään.
Vajaan vuoden aikana mieheni on useampaan otteeseen olettanut, että yritän epätoivoisesti laihduttaa, kun kieltäydyn jatkuvasti erilaisista herkuista. Ja itse en edes kieltäessäni huomaa toimivani kummallisesti. Kas kun ei vaan tee mieli makeaa. Vajaan vuoden aikana olen jättänyt muutaman kerran jälkiruokani kesken, ja yllättänyt itseni jääkaapissa vanhenneiden leivonnaisten edestä. Ennen joulua siivosimme keittiön komeroita, ja heitimme pois läjän ylipäiväisiä karamelleja ja suklaata. Nyt kaappi on taas täynnä makeaa; On synttäriherkkuja, on joulusuklaata ja ties mitä pussia ja käärettä. Ja siellä ne ovat kaikessa rauhassa, en puputa niitä pitkin päivää ja iltaa. Ja tajusin tämän kaiken vasta luettuani oman kirjoitukseni. Enpä olisi koskaan uskonut tähän, muta herran pieksut, olen vapaa sokerikoukusta!!!
Tähän loppuun olisi hurjan ihanaa listata kaikkia positiivia asioita, joita muutos on tuonut elämääni, mutta en nyt juuri keksi montaa. Joo, ehkä iho on parantunut vähäsen, mutta toisaalta, muutos on ollut sen verran hidasta, etten ole edes itse tajunnut sitä. Miten siis olisin osannut listata positiivisia muutoksia, kun en edes etsinyt niitä?! Kun en oikeastaan edes yrittänyt muuttua.
Yksi asia on kuitenkin toisin, sen ymmärsin, kun jäin oikein pohtimaan asiaa: Moraalinen sokerikrapula on poissa! Ei huonoa omaatuntoa, ei itsensä soimaamista. Ja se on ehkä juurikin se kaikkein arvokkain palkinto, sillä se vaikuttaa niin kovin moneen asiaan. Itsetunto kun kuitenkin rakentuu niistä pienistä pikseleistä.
En tiedä, ehkä suosittelen viikon parin sokeritonta, ja niiden vieroitusoireiden kohtaamista. En kuitenkaan liputa minkään pidempiaikaisen totaalikieltäytymisen puolesta. Uskon nimittäin edelleen kielletyn hedelmän kiroukseen. Niitä tavallisia hedelmiä, sekä pähkinöitä ja muita pieniä terveellisiä naposteltavia, suosittelen sitten sitäkin enemmän. Ja tietysti sitä kunnon ruokaa ja tasaisia ateriavälejä, jottei suklaa olisi myöskään se polttoaine. Kun on juhlan paikka, maailma ei kaadu syötyihin herkkuihin. Arki sen sijaan on tässäkin asiassa se ratkaiseva tekijä.
En siis osaa antaa mitään simsalabimneuvoa, mutta sen voin todeta, että mitä ikinä se sitten vaatiikin (särkevät raajat ja jyskyttävän pään, huutoa, itkua, raivoa tai kunnon parisuhderiidan), niin onpa se kaiken sen vaivan arvoista! 🙂
Kuvissa tämän päivän vihreät. Kaunis väri, mutta harvemmin tulee vedettyä päälleen. Housut ja neule molemmat Twist & Tango.
