Perjantaina tuli todellakin todistettua, että positiivinen ajattelu vie pitkälle. Vielä illalla viimeiseksi varmistui iso siirto tulevan rempan osalta, ja hetken aikaa sain hyppiä riemusta kuin pikkutyttö.
Tänään launataina fiilis on ollut vähintäänkin juhlava, sillä jo toistamiseen parin viikon sisällä saimme heittää parhaat niskaan, ja suunnistaa kesäisiin juhliin. Tällä kertaa äitini pyöreille vuosille kilistellen. Oikein kiva päivä siis, perheen ja sukulaisten parissa.

Jotta kyseessä ei olisi liian täydellinen viikonloppu, pitää tietenkin jotain huonoakin sattua. Ja sehän kirjaimellisesti sattui, kun ampianen pisti viikon sisään jo toistamiseen. Täytyy myöntää, että sietokykyni on nyt kertakaikkiaan täynnä! Tässä sitä nyt sitten näpytellään pelkän vasurin varassa, ja kieltämättä pelkkä ulos meneminenkin alkaa kammoksuttamaan. Taidan viettää loppukesän ihan sovinnolla sisätiloissa. Kyllä, mulle on tainnut muodostua ampiaskammo!

Tänään sänky kutsuu aikaisin. Paitsi serkustelusta väsyneitä lapsia, myös äitiä. Niinpä taidan julistaa tälle illalle radiohiljaisuuden ja laittaa silmät kiinni. Siinä uskossa tietenkin, että huominen on jälleen hyvä päivä!

Ihanaa kesäviikonloppua, ja varokaa vihaisia pörriäisiä!!!

Kesän jäljiltä olo on veltto. Löysä ja laiska, mikään ei tunnu huvittavan tai innostavan, kuten haluaisin. Ryhtiliike nimeltä arki, on tässäkin mielessä enemmän kuin tervetullut. Säännöllinen ateriarytmi ja terveellinen ruokavalio. No joo, kesällä oli muut jutut mielessä. Rennosti ja nauttien – kuten kuuluukin. Vetämätön olo, ja kummallisesti kutistuneet vaatteet kuitenkin herättävät. Liikunta on tietysti lääke noihin molempiin, mutta ruokavaliollakin suuri merkitys. Ja varsinkin sillä säännöllisellä ja ravintorikkaalla syömisellä.

En usko ihme villityksiin, gluteenittomiin trendeihin tai jonkin ruoka-aineen totaalikieltämiseen. Loppujen lopuksi, itse tehty kotiruoka on usein helpoin ja varmin ratkaisu. Paljon kasviksia, vähärasvaista lihaa ja maltilla kunnon hiilareita. Siinäpä ne, onnistumisen avaimet. Ainakin omalla kohdallani.

Tänään pataan pääsivät kaali kavereineen. Porkkanaa, suolalla ja pippurilla maustettua jauhelihaa, sekä meiramia makua korostamaan.
Vähän kuin kaalilaatikko, mutta ilman riisiä tai ohraa. Näin se on musta parasta! Muhennos käy kastikkeena perunalle tai muille lisukkeille, omaan napaani se uppoaa parhaiten rehellisen ruisleivän kanssa. Päälle kirpeitä puolukoita ja voi että, mikä herkku siinä onkaan!

Padan saa heittää näin illan suussa uuniin, ja kaalia lisätä pikkuhiljaa sekaan, kun pataan tulee tilaa. Samoin mausteiden laita kannattaa tarkistaa muutaman tunnin päästä. Yöksi pata jätetään uuniin hautumaan jälkilämmölle, ja huomenna ruoka on nopeasti pöydässä.
Vaihtelu muhennokseen saa korvaamalla jauhelihan vaikkapa linsseillä. Tällöin myös nesteen määrä luonnollisesti vähenee.

Toinen juttu sitten onkin, että pitääkö siitä kaalista! Tuo suomalainen superfoodi kun jakaa mielipiteitä, ja varsinkin kypsennettynä. Toisille pelkkä tuoksu on liikaa, toisille (kuten itselläni) se nostattaa vain veden kielelle.

Oma kaalisuosikkini on äidin tekemät kaalikääryleet. Ehkä vähemmän terveellinen variaatio kaalista siirappeineen päivineen, mutta kunkun paikkaa on vaikea ravistella. Kaalipuolukkasalaatti on toinen super(food) herkkuni. Mahtava vitamiinipommi, joka sopii melkein kaiken kaveriksi.

Entä te? Kaalilla vai ilman? Kääryleinä, keittona vai laatikkona?

Eilinen ilta oli todellakin omaa luokkaansa, erilainen, erityinen, ja kyllä, paras pitkiin aikoihin!
Mieleni syövereissä tosin kamppailin pitkään jälkimmäisen väittämän kanssa; Onko todellakin lupa nauttia siitä, että on yksin!

Yksin kotona on jotakin, jota tapahtuu mulle todella harvoin. Välillä tuntuu, että ei tyyliin koskaan. Toki nytkin Alma oli seurassani, mutta laillani koira tuntui vain nauttivan hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Illan kulku ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltu, melko spontaani ratkaisu mieheltäni ottaa lapset mukaansa. Molemmat. Päässäni raivosi hetken valtava ajatusmyrsky; Mitä minä sitten teen? Yksin olisi hyvä tyhjentää lasten vaatekaapit, ja viikata vaatteet siisteiksi pinoiksi. Yksin olisi loistava hetki pestä lattiat ja antaa niiden kuivua rauhassa. Myös ikkunoiden peseminen voisi sujua joutuisammin kun saisi työrauhan, tai lenkille voisi lähteä just nyt, ja olla ihan niin pitkään kuin haluaa.
Tätä harvinaisuutta en kuitenkaan halunnut käyttää mihinkään noin arkiseen. Koiran kanssa tyhjennysreissu, pionit maljakkoon ja sipulinvarsia päivälliseen. Päivälliseen, jonka syön yksin – ihan rauhassa ja nauttien.

Ja syötyäni minä nautin! Nautin siitä, että kukaan ei pyytänyt eikä kukaan vaatinut. Makasin sohvalla ja tartuin kirjaan, jonka siskoni lainasi minulle joskus vuosi (tai kaksi) sitten. Olen ylipäätään lukenut kirjan viimeksi noin vuosi sitten, kesää elettiin silloinkin. Mielessäni kävi painua kirjan kanssa ilta-aurinkoon, mutta pelkäsin kaikkien tekemättömien puutarhatöiden häiritsevän rauhaani, ja päätin vetää verhot ikkunan eteen ja unohtaa hetkeksi lopputtoman työlistani.
Ja, siinä minä sitten makasin, reilut pari tuntia sohvalla, ihan rauhassa, ja juuri siinä asennossa, joka tuntui parhaalta.

Ja, voi että, miten oman kodin tunnelmaa oli ihana haistella, kuunnella ääniä, pieniä narahduksia ja ohi ajavien autojen valtavalta tuntuvaa jyrinää. Muistelin sitä, miten olen aina nauttinut hiljaisuudesta, yksinolemisesta, ja mietin, miten tärkeää se ihmiselle todellakin on. Olla yksin, ja omassa seurassaan, omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti. Levätä ja lepuuttaa aistejaan.

Kenties poden huonoa omaatuntoa eilisen tunteistani, ja ehkä juuri siitä syystä kirjoitan asiasta tänne. Tai kenties vain olen iloinen ja tyytyväinen minilomastani, rentoutunut ja voimaantunut. Päätin joka tapauksessa antaa itselleni luvan nauttia. Nauttia yksinolosta ja omasta seurastani. Päätin myös järjestää vastaavan hetken itselleni johonkin lähitulevaisuuteen. Varastaa jostakin aikaa itselleni ja ehdottomasti olla yksin kotona. Mikä siinä sitten niin taianomaista onkin…

Ihanaa sateenraikastamaa torstaita!

Olen saanut tämän vuoden puolella useammankin kommentin, jossa mainitaan, että näytän nykyään jotenkin onnellisemmalta. Kiva tottakai kuulla tuollaista, mutta sitten tulee väkisinkin miettineeksi, että miksi. Olenko jotenkin onnellisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, tai vaikka syksyllä? Miten elämä on muuttunut, onko onnenaiheita jotenkin enemmän, vai johtuuko kaikki vain hymystä?

Jos nyt oikein kriittisesti katselee elämää, niin onhan tähän vuoteen mahtunut erilaista kriisiä itsestään ja elämästään. On ollut kolmenkympin kriisiä ja kriisiä omasta suurentuneesta vartalosta. Kriisiä vanhenemisesta, ja ties mistä sitä nyt ihminen voikin kriiseillä. Mutta onko nuo nyt varsinaisia kriisejä sitten ollenkaan?
Kieli on siinä mielessä hassu, että se ei erota ulkonäkökriisiä ja nälänhätää. Ehkä nämä yksilön kriisit kuten ikä, vanheneminen ja juurikin se ulkonäkö, ovat kasvuprosesseja enemmänkin kuin kriisejä. Vaiheita, joissa omaa minäkuvaa katsellaan kriittisesti, muistellaan aikaa taaksepäin ja yritetään arvailla tulevaa. Samoin kuin surutyössä, on tälläisessäkin kasvutilanteessa omat vaiheensa, mutta suurimman paniikin ja ketutuksen jälkeen, ihminen alkaa sopeuttamaan itseään ja löytää uuden tavan tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään. Tärkeintä on hyväksyä myös se, että jokaisella vaiheella on tarkoituksensa.

Ehkä onnellisuudessa on kyse juuri tästä. Että kulkee läpi asioiden ja käsittelee ne sisällään. Hyväksyy ajankulun ja asioiden muuttumisen, ja oppii näkemään niissä sen valoisamman puolen. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin tilanteen hyvien puolien etsiminen niiden huonojen sijaan!

Puhutaan sisäisestä rauhasta, ja allekirjoitan sen täysin. Ehkä juuri ikä on opettanut asioiden katselemiseen uuden tavan. Olen oppinut, että moni asia on elämässä hurjasti helpompi, kun ei taistele vastaan, vaan yrittää sopeutua. On huomattavasti hedelmällisempää nähdä itsensä voittajana, kuin häviäjänä.

Toki mieli oikkuilee, ja kaikilla on joskus huonojakin päiviä. Esimerkiksi itse olin tänään hetkellisesti hyvinkin ärsyyntynyt ja vihainenkin, kun totesin jälleen omistavani vaatehuoneellisen liian pieniä vaatteita. Itsensä sättiminen on välillä kai ihan normaalia, mutta kyllä elämä maistuu mukavammalle ja keveämälle, kun keskittyy muihin tunteisiin. Yritää nähdä asiat positiivisessa valossa ja löytää niistä aina jotakin hyvää.

Voisiko onnellisuus siis olla tätä? Ehkä.

Tänään olen ainakin onnellinen hiukan viileämmästä säästä. Tuntuu kotitöiden tekeminenkin inhimillisemmältä, ja yläkerran makuuhuoneetkin viilentyvät edes hiukan! 🙂

Luin joskus aikoja sitten jostain, että bloggaaminen on so last season, ja vloggaaminen olisi sitä vastoin hirrrveän trendikästä. No, tässä muutenkaan millään aallon harjalla ratsasteta, mutta onpa tästä kirjoittamisesta myös se etu, että teidän ei tarvitse yrittää kuunnella mörinääni. Mulla on nimittäin pahoja ääniongelmia!

Nopeasti voisi ajatella, että käheä kurkku, ja Koivuniemen viskibasso, johtuisivat flunssasta, mutta mitä vielä! Olen terve kuin pukki, ääni vain on kadonnut teille tietämättömille. Mulla on ollut tälläinen ääniongelma jo vuosia. Kun ilta venyy pitkäksi, ja kulutan aikaani seurassa (luonnollisesti puhun enemmän muille kuin itselleni, eikä ongelma tule esiin, jos valvon vain itseni seurassa), mun ääni vain alkaa pikku hiljaa painua mailleen. Ikään kuin se ei jaksaisi yhtään ylitöitä.
Lauantai-ilta oli ihan normaali, tuli valvottua pikkuisen myöhempään, katselimme miehen kanssa telkkaria ja juttelimme normaalisti siinä samalla. Ääneni alkoi väsyä, enkä pitänyt sitä sen ihmeellisempänä. Mutta nyt eletään jo tiistaita, eikä ääni ole palannut. Mennyt vain huonommaksi!
Joskus aikoinaan lääkäriäkin asialla vaivasin, ja sain epämääräisen vastauksen väsyneistä äänihuulista, käskyn olla hiljaa ja varsinkin kuiskimatta. Helpommin sanottu kuin tehty, täällä kun on välillä muutenkin työlästä saada äänensä kuulumaan, eikä viestit aina mene perille edes yhdellä sanomisella. No, täytyy nyt koittaa tietoisesti lepuuttaa kielenkantojaan, ja jättää turhat pölinät ja pulinat tuonnemmaksi!

Kuvina joitakin instapoimintoja. Tajusin juuri, että olen ollut viime aikoina vähän laiska instailija, ja pitääkin koittaa skarpata asian suhteen!

Tänään olisi vuorossa kevään ensimmäinen kevätjuhla. Hui, sanon minä! Olen aina sellainen vetistelijä näiden kanssa, mutta tämä kevät ottaa koville oikein urakalla. Onneksi tässä on kuitenkin pitkä kesä vielä ennen eskaria, ja toisenlaisen arjen astumista kuvaan!

Mukavaa tiistaita!

Kirjoitin eilisen postauksen hetken mielijohteesta. Jätin tekstin lepäämään, ja ajattelin kai, etten sitä kuitenkaan julkaisisi. Kuivasin tytärtäni suihkun jälkeen keittiön sohvalla, puin pyjaman ja nousin painaakseni julkaise -nappia. Totesin vain ääneen, että painan nyt sitten liipasinta, ja mieheni tiedusteli perään, kuka kuolee.
“Tästä taitaa tulla hidas itsemurha, mutta otan riskin”, oli vastaukseni.

On aina vaikeaa ennustaa reaktiota, jonka blogiteksti herättää. Välillä kirjoitat kevyesti niitä näitä, ja olet hullunmyllyn keskellä. Tai sitten käy, kuten eilen; Luulet heittäytyväsi susilauman keskelle, mutta saat osaksesi samaistumista ja myötätuntoa.

Eilisen tekstini tarkoitus oli tarttua syömishäiriöön sairautena. Yhä edelleen moni ajattelee sen olevan teinityttöjen haihattelua, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti itselleen voi sairautta valita. Siitä kärsii yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, tytöt ja pojat, joskin enemmistö sairastuneista on naisia. Siitä ei myöskään pääse eroon “syö nyt vaan ja lopeta tuollaiset ajatukset / ei sun tarvi miettiä kilojasi” -latteuksilla. Sitkeydellä ja taistelutahdolla on jossain kohtaa suuri merkitys, mutta kukaan ei voi taikoa sairautta pois, vaikka kuinka niin toivoisi.

Värisokeana olen monesti huomannut, miten vaikea on selittää jollekulle, ettei näe värejä. Vielä vaikeampaa on selittää syömishäiriötä, sitä, ettei näe itseään. Kuvittele eläväsi peilitalossa. Näet itsesi joka puolella, toisaalla pitkänä, toisaalla hoikkana. Vilkaiset eri suuntaan, ja olet pieni ja pyöreä, alhaalta kapea tai ylhäältä leveä. Kuvittele, että et koskaan tietäisi mikä kuvista on oikea. Et olisi koskaan törmännyt oikeaan peiliin, ja elämäsi perustuisi sille, että arvailet vain mikä peili toistaa todellisuutta. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta sitä kai syömishäiriöisen kehonkuva on.

Omalla esimerkilläni halusin tuoda myös esiin sen harhaluulon, että kaikki syömishäiriöiset olisivat muka langanlaihoja ja nälkiintyneitä. Laihuus ja aliravitsemus on yksi syömishäiriöiden oire, mutta todellisuudessa sairaudessa on kyse paljon muustakin. Sitä ei voi välttämättä nähdä, sitä ei voi todeta vaakalukemasta tai vyötärönympäryksestä. Sairas ihminen voi olla laiha, mutta hän voi olla myös normaalipainoinen tai ylipainoinen. Sairaus voi muuttaa muotoaan, oireilla ja olla ehkä välillä ulkopuolisen silmiin huomaamatonkin. Kyse on kuitenkin pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta sairaudesta. Polustusmekanismin romahtaminen, sydänongelmat tai itsemurha, ne eivät todellakaan ole pikkujuttuja.

Vielä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa resurssit riittivät lähinnä alitravitsemuksen korjaamiseen, ja erityiset, syömishäiriöiden hoitoon keskittyneet tahot, olivat Suomessa aika vähäisiä. On kohtalaisen helppoa sulkea ihminen sairaalaan ja ravita. Sen jälkeen alkaa kuitenkin täysin toisenlainen taistelu, ja siinä taistelussa sairastunut on erittäin heikoilla vieraassa, ja syvästi vihaamassaan, kehossa.  Nykyään hoidossa kai pyritään ottamaan paremmin huomioon sekä somaattinen, että psyykkinen puoli sairautta, ja syömishäiriöiden hoito lienee olevan pitkäjänteisempää, kun kuntoutumisen osuus hoidosta on parantunut. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että Suomessa hoito on edelleen kovin eriarvoista ja alueellisesti vaihtelevaa.

Varmasti jokainen sairastunut kokee sairautensa eri tavalla. Jonkun on ehkä helppo nimetä laukaisevat tekijät, joku pystyy katsomaan taakseen ja toteamaan, että on parantunut. En voi yleistää, kertoa vain lähinnä omasta näkökulmastani ja toivottavasti avartaa joidenkin katseita. Kiitos, että annoitte siihen mahdollisuuden!

Kuvan suklaakakku odottaa tuhoamista. En ole vielä eläissäni törmänyt mihinkään niin makeaan, ettei sitä voisi syödä. No, nyt törmäsin!

Mitä tulee eilisen kommentteihin, otan ne illalla käsittelyyni, viimeistään kun lapset menevät nukkumaan. En halua ohittaa niitä vastaamatta, mutta kiitän silti näin yleisesti kaikkia postauksen vastaanotosta!

Aurinkoisia ajatuksia!

“Aion kertoa teille palan elämästäni. Asioita, joita olette voineet lukea ja tulkita rivien välistä, tai jättää huomaamatta. Sanoja, jotka ovat auenneet ehkä saman asian kanssa kamppaileville, tai ainakin niille harvoille, jotka oikeasti minut tuntevat.

Aloittaako varhaisista kouluvuosista, ensimmäisistä laihdutuskuureista. Sairaalahoidosta, vai siitä, kuinka peruskoulun käymiseen meni 10 vuotta ja lukion pystyin suorittamaan neljässä ja puolessa. Siitäkin huolimatta, että olin ihan hyvä ja fiksu oppilas. Vai mistä se pitäisi aloittaa? Vaikea päättää, koska tuskin tiedän itsekään, mistä kaikki on saanut alkunsa. En voi kertoa tarinaa, jolla on varsinainen alku – saatika loppu. Voin kuitenkin koittaa koota paloja sieltä täältä.

Syömishäiriö. Ruma sana, luuranko kaapissani, taisteluni ja kohtaloni.

Ehkä eniten koko blogihistoriani aikana minua satuttaneet kommentit tulivat tähän postaukseen. Tuolloin en käyttänyt mitään erillistä toimintoa kommenttien hyväksymiseen (mitä käytän nykyään juurikin siitä syystä, että vanhempaankaan postaukseen tulleet kommentit eivät menisi itseltäni ohi), ja viimeiset kirjoitukset löysinkin joskus paljon paljon postauksen julkaisuajankohtaa myöhemmin. Sanat eivät satuttaneet siksi, että niillä olisi haluttu minua loukata, vaan päinvastoin. Noissa kommenteissa ajateltiin puhtaasti parastani, mutta osuttiin vain kohtaan, jonka olin halunnut piilottaa. Muistan yhä kuinka Itkin, ne kyyneleet jotka valuivat silmistäni, kun luin kommentit. En tiennyt mitä kommenteille tehdä, ja ajattelin, että järkevintä on olla tekemättä mitään.

En koe itse olleeni tuohon aikaan laiha, en edes erityisen hoikka. Paljon on kiinni myös kuvien rumasta käsittelyefektistä. Voisin vedota siihen, että tiedän, mitä on olla oikeasti laiha, mutta jätän senkin tekemättä….”

Näin aloitin erään postauksen kirjoittamisen viime marraskuussa. En kuitenkaan koskaan saanut sitä valmiiksi, en ole saanut niistä yhtäkään. Nimittäin syömishäiriötä koskevista postauksistani. Mulla on aina alussa ajatus, mutta jostain syystä sormet lakkaavat tottelemasta käskyäni. Liikaa tuskaa, liikaa kipua. Aivan liikaa muistoja.

Olen saanut blogiini kymmeniä pahansuopiakin kommentteja. Ihan kaikista aiheista, mutta etenkin liittyen liikuntaan tai syömiseen. Niin, monet näistä kommenteista tulevat ihmisiltä, jotka ovat jo kouluaikana tottuneet huutamaan hammasrautoja kantavalle luokkatoverilleen telaketjuista, haukkumaan akneihosta kärsivää rupikonnaksi ja ylipainoista läskiksi. Aivan kuin ivan kohde ei itse olisi tietoinen “ongelmastaan”, sitä pitää toitottaa ja huutaa. Minulla on syömishäiriö, jonka kanssa yritän elää, ja jota koetan kaikin voimin hallita. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Ihmisen, jonka elämää on lupa ivata ja parjata?

Itse koen syömishäiriön jonkinlaisena henkisenä syöpänä. Toisaalta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, ehkä diabetes olisi parempi vertauskuva. Ai miksi? Siksi, että olen kyyninen ja koen välillä, etten parane syömishäiriöstä koskaan. Tiedän, että sairaudesta on mahdollista parantua, mutta miksi se on niin vaikeaa juuri minulle? Sairauden kanssa voin toki elää, ja voin hallita sitä. Pahaa oloa voi lääkitä, mutta minä en kai koskaan voi täysin päästä irti. Kyse on hallinnasta. Varmaan kuin alkoholismissa ja siitä toipumisessa. Jokainen päivä on päivä kuilun reunalla. Elämä on veitsenterällä hamaan loppuun. Kumpi hallitsee, sinä vai sairaus?

Ja aivan kuin diabeetikkokin, minäkin luotan terveydentilani ammattilaisen käsiin. Kyllä, otan neuvoja vastaan minua hoitavalta terveydenhuollon ammattilaiselta, joka näkee koko sairaskertomukseni mustana valkoisella. Ei kenenkään tarvitse kertoa minulle, että ajatteluni on sairasta. Sairauttani on hoidettu yli puolet elämästäni, ja kertokoot se jotakin taudin vakavuudesta.

Älä laihduta -päivän on tarkoitus muistuttaa meitä kaikkia oman kehomme hyväksymisestä. Sen tarkoitus on muistuttaa, että kauneusihanteet ja ulkopuoliset ärsykkeet eivät saisi vaikuttaa omaan kehonkuvaamme. Päivän tarkoitus on edistää terveyttä, ja tervettä ajattelutapaa, mutta päivän tarkoitus on myös muistaa syömishäiriöön sairastuneita. On helppo arvostella toisen käyttäytymistä, helppo haukkua pinnalliseksi ihmistä, jolla ei ole vastaavanlaista kehonkuvaa itsestään kuin sinulla. Jos kehonkuvasi on terve, ja olet sinut itsesi kanssa, ole onnellinen! Anna myös meille sairastuneille mahdollisuus yrittää elää elämäämme niin hyvin kuin suinkin pystymme. Ja muista, että sairaus ei ole tahtotila. On helppoa syöttää ihminen normaaliin painoonsa, mutta sairaus ei parane sillä. Ruoka ja insuliini toimivat jokseenkin melko samalla tavalla.

Enemmän teemapäivästä voitte lukea esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI ry:n nettisivuilta. SYLI ry on loistava tapa perehtyä sairauteen, joka tuntuu yhä olevan suuri mysteeri niin monelle. Syömishäiriöliitto SYLI on vasta kymmenvuotias, ja itseäni ajatellen on sääli, ettei sen palvelut olleet samaan tapaan tarjolla, kun olin nuori ja hämilläni sairauteni edessä. Netti ja some tuovat mukanaan paljon pahaa, mutta helpottavat myös suuresti avunsaantia.
Itse käännyin SYLI:n puoleen parikymppisenä, oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla perheestä. Koin noloksi ja pelottavaksi sen, ettei minulla, 23-vuotiaalla normaalipainoisella nuorella naisella, ollut edelleenkään kuukautisia. Koin myös olevani asiani kanssa aika yksin, enkä tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuntui, että terapia ei tuolloin riittänyt kohdallani. Sain liiton kautta paitsi tärkeää henkistä tukea tilanteeseeni, myös käytännön ohjeita ja neuvoja. Minulle itselleni oli tärkeää, että sain kääntyä sellaisen aikuisen puoleen, joka jollakin tapaa pystyisi ymmärtämään tilanteeni. Suosittelen SYLI ry:n toimintaa jokaiselle, joka joutuu pohdiskelemaan asioita syömishäiriöiden tiimoilta. Sairastit sitten itse, tai olet syömishäiriöön sairastuneen läheinen tai omainen.

Olen tänään leiponut suklaakakkua. Sellaista 12 yhteisen vuoden juhlistamiseen sopivaa. Ja kyllä, minun ja kakun välissä on aina se jokin. Mutta suurimman osan ajasta se jokin on kuitenkin nykyään nöyränä minun edessäni, eikä toisinpäin.

Tervettä suhtautumista ruokaan, syömiseen ja kehonkuvaan. Tervettä suhtautumista myös meihin, jotka emme kuulu onnekkaan enemmistön joukkoon!

Älä laihduta -päivän lupauskortin voit ladata SYLI ry:n sivuilta.

Aurinkoista sunnuntaita!

Tämä viikonloppu on mennyt jokseenkin sellaisessa itsensä kasaamisessa. Olen yrittänyt nautiskella auringosta ja lämmöstä. Koittanut ymmärtää väsymystä ja aloittanut taistelut sitä vastaan. Onko auttanut? Luullakseni aika paljonkin! Fillarinsatulassahan se eilinen jotakuinkin meni, mutta samapa kai tuo, mitä sitä tekee, jos siitä kuitenkin saa hyvän mielen! Kaipa se vaan vaatii siedätyshoitoa, että pääsee tähän valoisaan ja lämpimään kunnolla mukaan.

No, tänään kuitenkin aurinko tuntuu taas kaverilta ja olokin huomattavasti reippaammalta. Kevään lapsi on jälleen elementissään, tai ainakin taistelee pyrkiessään siihen!

Punaiset pöksyt ja punaiset kynnet. Jos ei näillä olo piristy, niin sitten ei oikein millään. Tämä päivä pyhitetään nautiskelulle ja rennolle menolle. Ensi viikolel luvattiin taas jo pilvisempiä päiviä, joten otetaan ilo irti auringosta!

Seuraavaksi täytyy uhrata ajatus ruokahuollolle, mutta jääkööt aivotoiminta tänään sille tasolle. Totaalinollaus tekee välillä todella hyvää! 🙂

Suloista sunnutaita ihanat!

En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä kevätväsymys -juttua. Mun mielestä on ihan normaalia olla väsynyt ja veto pois syksyllä, kun pimeys ottaa vallan ja kylmyys puskee luihin ja ytimiin, mutta keväällähän kaikki menee toisin, aurinko antaa valoa ja lämpöä, olon kuuluisi olla energinen.

Mutta;
Tänään kärrylenkillä aloin oikein todenteolla pohtia viime päivien vetämätöntä oloa. Voiko olla mahdollista, että kevättä rakastava “kevään lapsi” väsyykin kaikkeen valoon ja vehreyteen? Olen viimeisen viikon ollut kuin junan alle jäänyt, laiska ja mukavuudenhaluinen. Vai voiko syy löytyä siitepölystä, joka vuosi vuodelta tuntuu rasittavan enemmän ja enemmän?

Tällä viikolla kaikki luonnon herääminen ja vehreys on lähinnä suututtanut. Ikään kuin luonto ottaisi varaslähdön, enkä ehtisi hypätä mukaan. Toisaalta, ulkoillessa silmät ja nenä vuotavat kuin seula, ja nenänpielet kuivuvat niistämisestä.
Ehkä syy on hiukan molemmissa! Ehkä varsinaisen talven puuttuminen sotki kehoni luonnollisen vuosirytmin, ehkä pitäisi kokeilla allergialääkettä?

Olin eilen salilla harvinaisen myöhään, lähdin kotiin vasta kymmenen jälkeen. Jotain outoa kuitenkin tapahtui, mikä laittoi mut miettimään tätä valoasiaa. Nimittäin, mä nautin siitä illan pimeydestä ja kylmyydestä! Tuntui ihanalta, ja jotenkin vapauttavalta, olla pimeässä, ja ajaa pitkillä ajovaloilla!

Onko siellä ehkä muita kevätväsymyksestä kärsiviä? Musta olis kiva kuulla, tunnistaako joku ajatuksiani, ja miten kevätväsymys selätetään. Onko se jokavuotinen riesa, vai ehkä vain satunnaisesti iskevä olotila?

Oli miten oli, toivotan kaikille kuitenkin aurinkoista ja keväistä perjantaita! Yritetään ainakin nauttia siitä!!!

Multa on kovasti pyydelty treenipostausta ja motivaation nostatusta, joten sukelletaan taas hetkeksi aiheeseen!

Tällä hetkellä olo on hyvä ja fiilis loistava, mutta täytyy kyllä myöntää, että tammikuun jälkeen on ollut myös päiviä, kun tuo fiilis on ollut vähän hakusessa ja motivaatio myös. Oikeastaan mulla oli tossa maaliskuun puolivälissä tosi kova puristus itseni kanssa. Piti mietiä, että mihin tässä mennään, ja mistä syystä.

Ehkä suurin syy tähän pieneen kamppailuun on ollut painonnousu. Ok, tiesin toki koko ajan, että tähän tullaan ja tämä olotila on edessä, mutta silti se veti jotenkin mieltä alas. Vaikka treenit tuli hoidettua, jo salille lähtiessä fiilis oli vähän sinne päin, ja se johtui puhtaasti siitä, että en nähnyt itseäni kovinkaan kauniina tiukoissa treenivaatteissa. Olo on ollut suoraan sanottuna fläsä! Pariin otteeseen mietin, kehtaanko tehdä tätä postausta ollenkaan omilla kuvilla, mutta kun se linja on valittu, pysytään siinä!

Sitten on toinen juttu, nimittäin stressi. Se ei ole syönyt motivaatiota, tai johtunut edes treeneistä, vaan kaikesta muusta, mitä nyt elämässä yleensäkin on arkea kuormittamassa. Mulla on ollut kova stressi, paljon tekemättömiä hommia ja omasta mielestäni liikaa juttuja meneillään. Yöunet on kärsineet, ja välillä olen oikeesti vain purskahtanut itkemään, kun tuntuu, että ei saa henkeä ja mihinkään ei enää osaa tarttua. Tässä kohtaa oli pakko jättää parit treenit väliin, koska kroppa kaipasi lepoa myös. Stressaantuneena, paitsi palautuminen on hidasta, myös loukkaantumisriski kasvaa. Ei ole mitään järkeä mennä painojen alle, jos on ollut samoilla silmillä 48 tuntia. Mielummin jättää yhden treenin väliin, kuin ottaa sen riskin, että loukkaantuu, ja harrastukseen tulee pitkä tauko.

Koska, en nyt jaksa tähän yhteen postaukseen ujuttaa kaikkea informaatiota ruokavaliostani tai treeneistä, voitte lukaista aiemmin tänä vuonna kirjoittamani postaukset alla olevien linkkien kautta.
treeni & ruoka osa 1
treeni & ruoka osa 2
treeni & ruoka osa 3

Ja hei, heti nyt tähän väliin, että joo, mä tiedän, mulla ei ole ylipainoa, eikä paino-ongelmia. Kyse on nyt lähinnä fiiliksestä, ja siitä, että oma kroppa on muuttunut siihen tahtiin, että pää ei meinaa pysyä vauhdissa mukana. Kyllähän kaikki tietää sen olotilan, kun vaatteet puristaa ja kiristää, ja olo on vieras. Vaa’assa en silti ole edes käynyt, eli nyt on kyse tosiaankin fiiliksestä!

No, mä olen nyt kuitenkin saanut psyykattua itseni taas raiteille ja hymyilemään enemmän. Osasyynä uusi ruokavalio, jossa kaloreita on nyt karsittu sen verran, että plussat on poissa, sekä pieni päivitys treeniohjelmaan. Edelleen mennään sillä viisijakoisella, ja treenijako muutenkin on pysynyt samana. Nyt viiden salitreenin lisäksi, viikkoon pitäisi mahduttaa vielä viisi aerobista treeniä! Toisaalta, jos noista vatsamakkaroista haluaa eroon, niin sitten vaan, reippaana tyttönä, tossua toisen eteen! Onneksi viisi aerobista saa ujutettua ihan kivasti viikkoon, kun tekee siitä 2-3 treeniä lyhyenä intervallina.
Silti syödä saa kyllä ihan kunnolla, viidestä ateriasta ei todellakaan ole tarkoitus luopua missään vaiheessa! Rasvaa poltettaessa tasainen syöminen nousee vielä tärkeämpään rooliin, sillä aineenvaihduntaansahan kukaan ei halua hidastaa!

Asioilla on kuitenkin puolensa. Olin esimerkiksi asettanut itselleni salilla joitakin tavoitteita. Se ja se kilomäärä ylös ensi kesänä. No, moni tavoite on mennyt rikki jo nyt alkuvuoden aikana, ja uusia tavoitteita on pitänyt alkaa miettimään. Eli, jos nyt sitä höllöäkin on kerääntynyt, niin kai siellä allakin on lihaksissa jotain edes tapahtunut! Ajatellen nyt ihan siltäkin kantilta, etten ole niinkään keskittynyt liikkeen, vaan lihaksen treenaamiseen.

Seuraavan kuukauden prokkiksena mulla on itselläni pakaratreeniin keskittyminen, sillä musta tuntuu, että peppuosasto kaipaa vähän rankempaa kohtelua. Projektina myös kevyt rasvanpolton aloitteleminen ja syviin vatsalihaksiin panostaminen.  Toisin sanoen, pyöreämmät pakarat ja litteämpi vatsa! Mutta, koko kroppaahan tässä koko ajan treenataan, eli en mä todellakaan ala joka päivä kyykkäämään. 🙂

Musta on aika surullista, miten paljon kaikkiin treenipostauksiini tulee kommentteja siitä, miten järjetöntä on rääkätä itseään, tai liikkua hullun lailla. Surullista siksi, että on ikävää, jos joku kokee liikkumisen itsensä rääkkäämiseksi, vaikka kyseessä on omasta kehosta huolehtiminen, ja harrastus joka antaa ihmiselle paljon. Kerron vain omasta treenistäni, enkä suinkaan ole usuttamassa teitä kaikkia tekemään samaa heti perässä. Liikunnan riemun löytämiseen kehoitan kuitenkin kaikkia. Jokaiselle löytyy varmasti se oma laji, oli se sitten kävely, jooga, sali tai mikä tahansa. Ja, siinä missä jonkun tärkein harrastus on käsityöt, sudokut tai leipominen, toisille se vain on liikkuminen. Eikä sitä kuulkaas kannata sen hullumpana pitää!

En tiedä, oliko tämä postaus nyt mitenkään kovin motivoiva, mutta jonkinlainen päivitys nyt kuitenkin. Itseäni tämä ainakin motivoi sinne lenkille! 🙂

Liikunnallista viikkoa, ihanat!