Olen pohtinut viime päivät, miten yksi syksy voikin olla näin hankala. Itse asiasa niinkin hankala, että olisin voinut sisällyttää edelliseen lauseeseen voimasanan tai kaksi. Jatkuvat sairastelut vievät voimia ja syövät yöunia. Päivät yritän tsempata itseäni, mutta todellisuudessa pinna on kireällä kuin viulunkieli, ja tsemppaaminen on lähinnä hampaiden yhteen puremista.
Päivittäin tuntuu, että kädet ei riitä, aika ei riitä – ja mikä pahinta; Minä en riitä!
Mutta kukapa ei painisi välillä riittämättömyyden tunteen kanssa?! Lukiessani noita jättämiänne kommentteja edellisestä postauksesta, huomaan monen kamppailevan saman asian kanssa; Vaikka arjen suorittaisi kuinka hyvin, vähintään läsnä voisi olla vieläkin enemmän! Joku jo huomauttikin, miten vaikeaa tuolta joukosta on poimia se yksi tarina. Näin todellakin on, mutta olen silti iloinen jokaisesta jättämästänne kertomuksesta. Huomaan äitiyden olevan universaali käsite. Oli kyseessä sitten kymmenes lapsi, tai se ensimmäinen, pitkään ja hartaasti odotettu (kenties surujenkin kautta saavutettu), painimme kaikki samojen ongelmien kanssa. Ajoittainen riittämättömyyden tunne yhdistää meitä – tai vähintään pelko siitä.
Jättäkää ihmeessä lisää tekstejänne tuohon edelliseen postaukseen. Vetistelen niiden parissa enemmän kuin mielelläni. Mutta muuten ajattelin jättää vetistelyt tältä syksyltä vähemmälle, ja tehdä enemmän jotain kivaa! Musta nimittäin tuntuu, että on olemassa vain yksi keino lopettaa tämä matalento: Tästä lähtien aion riittää vähän enemmän myös itselleni!
Suloista sunnuntaita ja auringonsäteitä!
Voi, sua! Mikähän se on tämä En riitä -syndrooma, kun kaikkemme kuitenkin teemme? Useimmat lapset ovat silmäteriä, heitä paijataan, hellitään ja pidetään kaikin tavoin hyvänä, arkisia vääntöjä unohtamatta. Silti jokin kuopsuttaa koloa näyttääkseen, että ei muuten käy. Se on vääryys.
Kannatan vastaiskua! Nouskaamme kapinaan ja hakekaamme riittämisen tunteita sitten elämän osa-alueista tai asioista, jotka niitä paremmin tarjoavat. Tai ainakin täydentävät sitä jonkin “tuholaisen” kaivamaa kuoppaa. Semppiä syksyyn ja voimaa! Olet hyvä.
Kiitti, Minsti! Sä olet nyt niin samalla taajudella mun kanssa! 🙂 Kapina alkakoon, hitto vie, tässä kukaan täydellinen ole, mutta onnellisuus on aina mahdollista!
Tsemppiä sinne ja tsemppiä tänne! Tsemppiä meille kaikille!
Voi, sinä oot ihan riittävän hyvä♥♥♥ Pystyn kyllä samaistumaan, monasti miettinyt samoja asioita. Tää nyky-yhteiskunta vaan vaatii tosi paljon (Ja vielä sekin, että sä olet jonkun sortin julkkis kuitenkin.) Väitän, että ennen oli helpompaa, kun oli saman katon alla kolme neljäkin sukupolvea, ja koko kylä kaitsi lapsia. Nyt ollaan omissa linnoissamme ja joskus kutsutaan isovanhempia kaffelle.. no joo, kärjistettyä tietysti, mutta kutakuinkin. Nykyäitien pitää hoitaa kaikki yksin, ja vaikka keinot on helpottuneet, niin silti ei oo helppoo. Väitän, että masennukset sun muut kumpuaa aika paljon just tästä, että pitää olla tietynlainen ja aina tiptop. Heti karsastetaan, kun joku poikkeaa massasta. Voi että, mahdoinko poiketa jo aiheestakin?? Mut kuitenkin, jaksuja!♥ Ja aina ei tarvi kaiken olla ihan perfekto, vaikka kodin esimerkiksi, ainakin lapset tyytyy vähempäänkin 🙂
terveisin nimimerkki “hiukan pystynyt hölläämään” 😀
Tätähän se on! Vaikka yhteiskunnassamme kukoistaa tasa-arvo, on se samalla hiukan kaksiteräinen miekka. Naisilla on mahdollisuus uraan ja “kodin ulkopuoliseen elämään”, mutta samalla niitä muuttujiakin on enemmän, ja homma on vaikeampi pitää kasassa.
Ennen oli tosiaan suvut yhdessä, kaikki huolehtivat toisistaan. Nyt naiset huolehtivat paitsi lapsista, myös työstä, ja herra siunaa itsestään! Pitää olla niin kovin montaa lajia, ja vielä samaan aikaan. Pitää pärjätä työelämässä ja muistaa näyttää hyvältä! 🙂
Oma kuoppani on juurikin se täydellisyyden tavoittelu. Kun asiat ei mene just niinkuin olin suunnitellut, on kaikki ihan pilalla. Mutta pitäis just tajuta, että ei kukaan voi pitää koko pakettia jatkuvasti kasassa. Ei kukaan!
Pitäis opetella, että vuorotellen hölläisi sieltä ja täältä, niin, että ei pingottaisi itseään turhan kireälle, kun ei se mitään kuitenkaan hyödytä. 🙂
No, oppi ja ikä kaikki! Ehkä tässäkin voi treenata itseään 🙂
Tsemppii Teija sinnekin!♥♥♥
Toivottavasti opiskelut on tuoneet ihanaa sisältöä arkeen, vaikka ihan varmasti on haasteitakin tullut siinä kyljessä!
Voi että, hyvä postaus! Tunnistan ja tunnustan olevani myöskin täydellisyyden tavoittelija. Olen saanut itseäni asiassa kuriin sen jälkeen, kun sairastin ekan lapsen jälkeen synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tajusin viimein, että jos äiti ei jaksa, ei muukaan perhe voi hyvin.
Olen kauheasti joutunut tsemppaamaan itseni kanssa tässä asiassa, ja esim. nyt kun odotan kolmatta lastani raskauden viimeisellä kolmanneksella ja vielä pitäis jaksaa kuukausi äitiyslomaan, yritän ajatella että saan tehdä asiat rauhassa, teen töitä niin paljon jaksan ja ehdin jne. Minulla on myös oikeus elää vain tämä päivä kerrallaan, murehtimatta seuraavista. Olen myös ajatellut, että jos en jaksa töissä loppuun saakka, niin minulla on lupa jäädä sairauslomalle aiemmin.
Kotona löytyy koko ajan hommaa, ja vaikka siivoaisin kuinka, yhtälö omakotitalo, kohta kolme lasta ja kolme koiraa aiheuttaa sen, että maksimaalista siisteyttä ja järjestystä ei vaan voi saavuttaa. Meillä ei tukiverkkoja ole, pitää vaan selvitä itsekseen. Mutta olen hyväksynyt tuon, ja päättänyt että yritän tehdä tästä elämästä sellaisen, mistä voin / voimme nauttia mahdollisimman paljon.
Olet ihana ja riität aivan varmasti sellaisena kuin olet <3
JohannaMaria
Nyt, jälkiviisauteen turvaten, voin todeta, että en ottanut yhdestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta täysin opikseni. Yritin jälleen liikaa, ajattelin, että minun on pakko, olihan vauvakin niin helppo tällä kertaa.
No, elämä on matka. Kaikesta oppii, mutta vain omista virheistään. Armollisuutta kohtikin voi aina kulkea.
Voimia sinne, ja voimia tänne. Yritän jatkuvasti itsekin muistuttaa itseäni omasta hyvinvoinnista, ja sen tärkeydestä koko perheelle.
Kiitos JahannaMaria ❤
Halusin vaan jättää tsemppiä ja voimia, vaikka en oikein voikaan tilanteeseen samaistua, kun noita lapsukaisia ei vielä itsellä ole. Toivottavasti kapina auttaa ja syksyn aurinko tuo voimia. 🙂
Kiitos, Elisa, tämä oli kuin lämmin halaus! ❤
Koitan kapinoida! 😉
Heips, onko kirja hyvä? Oletko kerennyt lukemaa? 🙂
Loistava, vaikken vielä lopussa olekaan. Mutta nää on aina hyviä, ja joka kerta oikeestaan parempia 🙂
Sama riittämättömyys on täällä päin, vaikka lapset ovat jo kouluikäisiä. Oman työn, kodin ja harrastusten lisäksi on lasten koulu ja harrastukset. Välillä ei tiedä, miten olisi, että saa kaiken hoidettua. Tsemppiä kovasti sinne päin ja itselläni ainakin auttaa ajatus, ettei kaiken tarvitse aina olla tiptop, vaan itseä pitää kuunnella, koska jos äiti palaa loppuun, perhe kärsii ja varsinkin lapset. 🙂 Tsemppiä vielä Emilia ja armeliaisuutta itseä kohtaan. 🙂
Niin totta; Äiti ei saa palaa loppuun! ❤
Voimia myös sinne. Välillä meiltä vaaditaan niin monenmoista, mutta pahin vaatija taitaa olla äiti itse. Opetellaan relaamaan!