Se olis sitten perjantai jälleen. Hiukan erilainen viikko takana, pikkuisen lomamainenkin kai jossain määrin. Rennosti on ainakin otettu, jätetty kellotetut rutiinit hiukan vähemmälle ja koitettu irrottautua arjesta. Hyväähän se välillä tekee.
Se oli syysloma. Klaara täytti yhdeksän kuukautta, ja äitiysloma meni ja loppui. Yksi vaihe elämässä takana, vaikkei niin suuresti itse arkeen vaikutakaan. Vaihe kuitenkin.

Entä ne vapautettavat kädet sitten?
Aika nopeasti, julkaistuani kenen kädet sinä vapauttaisit -postauksen, ymmärrsin, etten ole oikea ihminen sanomaan, kuka kaipaa eniten apua, tai kuka on ansainnut sitterin. Pidätin itselläni oikeuden muuttaa pelinhenkeä, ja käyttää vanhaa kunnon arpatekniikkaa. Mutta, olen silti iloinen, että sain teidät jakamaan palan itsestänne; Sain kommenttiboksillisen inhimillisyyttä. Tarinoita arjesta, äitiydestä, ja avunannosta sekä sen tarpeesta. Monen viestin kohdalla toivoin, että voisin auttaa jotenkin. Jos en sillä sitterillä, niin jotenkin muuten. Löysin tuttuja tunteita pitkistä odotuksista ja unelmien täyttymisestä. Pystyin samaistumaan pettymyksiinne ja väsymyksiinne.

Koska en voi arpoa palkintoa kuin yhden kerran, joudun vetoamaan lukijoideni hyväsydämisyyteen: Olkaa läsnä ja tarjotkaa apua. Olkaa jollekulle se, jolle voi myöntää oman riittämättömyytensä ja sanoa olevansa väsynyt. Jooko?!
Sillä, eniten itseäni kosketti kertomus, jossa todettiin, että kukaan ei auttanut tai kukaan ei välittänyt. Eihän se ihan niinkään saa mennä. Eihän!?

Ja nyt mulle on tosi rento olo. Ai miksi!? No, koska mä tiedän, että ainakin joku herää tähän ja ottaa puhelun ystävälleen tai sukulaiselleen. Kysyy, kuinka sä voit tai miten sä jaksat. Eikös?  Tai, kyllä mä tiedän. Teihin voi luottaa!

Pisimmän korren tällä kertaa veti tämä kommentti: