Eilen oli hiiripäivä. Nostin aamulla pojan repun kylmästä huoneesta (tulevasta työhuoneesta, joka on ollut kylmillään ja muuttunut varastoksi), jossa se oli ollut viime viikon lopulta asti. Kassi keittiön pöydälle, ja mikäs se sieltä hyppäsi vatsalleni, ja siitä reittäni pitkin kiiruhti lattialle?! No hiiri! Hyi…
Keittiön sohvan alle se luikahti, ja löysi itselleen hyvän piilon, jossa sananmukaisesti lymyili hiiren hiljaa koko päivän. Vaan kas, kun illalla hiljennyin sokeriaskartelujeni pariin keittiön pöydän viereen, alkoi rapina, ja kohta näinkin jo sohvanpäälisen liikkuvan. Hyi jälleen!
Hädässäni yritin tavoittaa miestä, joka kuitenkin istui kokouksessa kännykkä äänettömällä. Apuun riensi Koon kummisetä, pelasti hätää kärsivän naisen ja kantoi työvoitoksi päätyneen hiirulaisen ulos. Johan oli päivä!
Pieni hiiri sai kuitenkin aikaan suuria ajatuksia; Laittoi miettimään elämänmenoa, remontin etenemättömyyttä ja montaa muuta juttua. Tänään on heiluteltu maalitelaa, kylmä huone on muuttumassa työhuoneeksi kuten sen olisi pitänyt muuttua jo aikoja sitten. Mieheni sanoja lainaten: “Eihän me ostettu isoa taloa vain voidaksemme antaa hiirille oma huone!”
Johtuen hiiren aikaansaamasta herätyksestä (tai mistä sitten tulikin) havahduin itsekin miettimään kuluneita kuukausia. Tämä syksy on ollut monella tapaa todella erikoinen. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnemyllerrystä, jonka läpi eilen kuljin. Olen esimerkiksi treenannut koko syksyn todella ahkerasti. Viimeiset yhdeksän viikkoa kuudesti viikossa. Mennyt tukka putkella, sovittanut harrastukseni pääsääntöisesti lasten nukkumisaikaan, priorisoinut ja venynyt. Eilen ensimmäistä kertaa kuukausiin pysähdyin miettimään miksi. Kyseenalaistin elämääni, ja tajusin monen asian muuttuneen. Lopulta tajusin, että asioita enemmän muuttunut olen minä itse. Kyse ei ole pelkästään treenaamisesta, vaan monista muista asioista, joiden kanssa olen joutunut viimeisten kuukausien aikana kamppailemaan. Asioista, jotka olen joutunut opettelemaan tässä samanaikaisesti. Jossain määrin olen käynyt sotaa itseni kanssa, taistellut vanhoja pirujani vastaan. Mutta tiedättekö mitä?! Tajusin voittaneeni. En koko sotaa, mutta yhden suuren erän kuitenkin. Minä ja ruoka, taistelumme jatkuu hamaan loppuun asti. Olen kuitenkin iloinen, että voin oppia uusia taitoja, vahvistaa itseäni ja löytää luonteestani voimaa, jonka avulla kulkea eteenpäin.
On muutoksessa kyse sitten syömisestä, ajankäytöstä tai puhtaasta itsekyydestä, tämä uusi Emilia on kuulemma myös parempi kumppani. Kiva niin, sillä pidän siitä itsekin enemmän! Oikea asenne, siitähän elämässä loppujen lopuksi on kyse!
Hiiriä, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Niitä on mahtunut tähän viikkoon. Muutama otos instagramin puolelta. Toivottavasti pääsen pian esittelemään teille myös entisen kylmä/hiirihuoneen ja tulevan työhuoneemme. Sormet syhyävät sisustamaan jo!
Huomenna jouluostoksille. Tiedän, ei pitäisi ostaa mitään. Siis huomenna. Koitan kuitenkin ajatella, että tuonkin teemapäivän perimmäinen tarkoitus on jossain ihan muussa, kuin vain olla yhtenä päivänä vuodessa ostamatta mitään. Meillä tämä on niitä ainoita mahdollisuuksia tehdä miehen kanssa ostokset yhteistuumin, joten käytämme sen hyväksemme.
Leppoisaa iltaa teille. Ja mulle.