Tiesittekö, että meneillään oleva viikko on Lasten lintuviikko? Jep, en tiennyt minäkään. Mutta sellaisen pikkupoikien nikkarointi-innon te varmaan tiedätte, ja siitä tämäkin lintupönttöily sai alkunsa. Meillä nimittäin poika on jo pitkään halunnut nikkaroida linnunpönttöjä, ja isäni lupautui näihin talkoisiin, koska on huomattavasti lintuvalveutuneempi kuin minä ja mieheni. Puutavaraa kyllä löytyy varastosta vaikka niihin miljoonaankin pönttöön (tai no, moneen ainakin), mutta otsikolla viittaan Suomen suurimpien luontotoimijoiden (Metsähallitus, BirdLife Suomi, WWF Suomi, Luonto-Liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus…) saman nimiseen kampanjaan, jonka tarkoitus on “nostaa Suomen oksistoon miljoona linnunpönttöä toukokuun 2017 loppuun mennessä”.

Pienen pojan into ja innostus ei kovin pitkiin nikkarointeihin riitä, mutta eilen pihapuihimme nousi kolme pönttöä, jotka olivat illalla jo varsin asutun oloisia. Lisää kuulemma on tulossa, ja mikäs siinä, koska pidän kovastikin linnunlaulusta. Puita ja pihaakin on sen verran, että joukkoomme mahtuu kyllä sirkuttajia ja visertäjiä.

Olen älyttömän tyytyväinen siitä, että lapsella on vieläkin noin tavallisia innostuksenaiheita kaikista nykyajan virikkeistä huolimatta. Että ilo syntyy ihan siitäkin kun saa seurata pikkulintujen lentämistä pönttöön ja takaisin puun oksille. Samalla häpeän oman lintutietoni vähäisyyttä, sillä voin käsi sydämellä myöntää, etten eilen ikkunan takaa lintuja seuratessa osannut vastata lapselleni, mikä lintu pönttöön lensi. Puolustan itseäni värinäölläni (tai paremminkin -sokeudella), sillä lintujen värityksen hahmottaminen luonnossa on itselleni täysin mahdotonta. Kuten monen muunkin asian kanssa, näkemiseni perustuu muotojen hahmottamiseen tai tietoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tunnistaisin harakan harakaksi vaikka väritys muuttuisi vihreävalkoiseksi, sillä erotan muodon ja värien kontrastin. Muita lintujen tunnistamiseen käyttämiäni keinoja ovat äänen ja liikkumistavan oppiminen, joten västäräkin tunnistan maassa linnun tavasta liikkua, mutta korkealla oksalla hiljaa istuva lintu on silmissäni ainoastaan pieni.

Lasten luonnollinen uteliaisuus ja halu oppia uutta on aika kadehdittavaa. Eilinen oli myös hyvä opetus siitä, ettei lasten kanssa aina tarvitse puuhata mitään niin kovin ihmeellistä ja erikoista, vaan oikeasti aika tavallisetkin jutut aikuisen seurasta ja huomiosta nauttien tuovat pienelle ihmiselle onnea. Tiedä vaikka tässä samalla oppisi itsekin monia uusia asioita luonnosta. Täytynee siis jatkossakin opetella enemmän lintujen tunnistamista YouTube -videoiden avulla, jotta en vaikuta lapsen rinnalla täysin pöntöltä. 🙂

Tuolla sivustolla on mielestäni aika ihanasti kiteytetty tuon pönttökampanjan idea: “Miljoona linnunpönttöä tarkoittaa kymmentä miljoonaa linnunpoikasta, satoja tuhansia retkiä luontoon ja valtavasti onnittelusirkutusta sata vuotta täyttävän Suomen kunniaksi.”

Tämä ei nyt ollut minkäänlainen yhteistyöpostaus, vaan enemmänkin ihan suora kehotus pönttöaskarteluun ja lasten kanssa puuhailuun. Tulee nimittäin aivan varmasti myös niitäkin kesälomapäiviä, kun ei ole niin yhtään mitään tekemistä. Silloin muutama laudanpätkä voi osoittautua suureksikin iloksi!

Poika tuumasi aamulla, että mahtaako sitä pystyä keskittymään koulussa mihinkään, kun on niin innostunut niistä linnuista. Sanoisin, että ollaan jokseenkin positiivisen ongelman äärellä! 🙂

 

Sateiset iltatervehdykset!

Täällä on koko päivän ajan pitänyt jokseenkin kiirettä, mutta josko nyt olisi aikaa jo hiljentyä iltaan ja ottaa sitä kuuluisaa aikaa itselleen. Katselin ulos, ja totesin, että ilta kaipaa ehdottomasti kynttilänvaloa piristyksekseen, nimittäin sade hakkaa ikkunapeltejä välillä hyvinkin syksyiseen rytmiin.

Puhtaat hiukset, puhdas yöpaita ja puhtaat lakanat. Kasvoille kevyt kuorinta ja hoitavia öljyjä taltuttamaan päivän tuomaa harmautta. Hiukan hempeitä tuoksuja makuuhuoneeseen ja hyvä kirja käsiin.

Aika pienillä jutuilla syntyy ne arjen pienet pakohetket.

Rauhallista iltaa kaikille.

 

Tallenna

Sunnuntai. Kunnon unet takana, aamupäivään venytetty aamupala-aika, eikä niin mikään kiire yhtään minnekään!

Voisin tottua!

Ensimmäinen vappuaatto ihan koko perheen kesken. Tuntuu muuten aika erikoiselta ja ajattelinkin ottaa tästä ihanuudesta kaiken ilon irti!

Illaksi on tiedossa omatekoisia hampurilaisia, jätskiannoksia ja muita (ei niin terveellisiä) herkkuja. Aion jopa ensi kertaa vuosiin ottaa lasin kuohuvaa, kun on siihenkin seuraa. Aurinko paistaa ja luonto on puhjennut vihreään, joten juhlitaan samalla kevättä ja tulevaa kesääkin.

Toimikoot tämä iloinen perhepotretti nyt jonkinlaisena vappukorttina. Kuva on siis viime syksyltä, ystäviemme ratkiriemukkaista häistä. (Photophoot/Joonas Mäkivirta)

Ihanaa, hauskaa ja iloista vappua teille kaikille!

Aurinkoista torstaita!

Täällä oli eilen vähän spesiaalimpi päivä, kun saatiin ystävä kylään. Spesiaali tarkoittaa tietenkin myös vähän parempaa ruokaa, ja pikkuisen parempaa satsausta itse ruokailuun. Vaikka olenkin vähän kattausfanaattinen, en minäkään ihan joka päivä jaksa taitella lautasliinoja ja panostaa ruokailuhetken visuaalisuuteen. Varsinkin kun lasten kanssa syödään keskenään, tuntuu aika turhalta syödä itse hopeisilla aterimilla, kun pikkuväki kuitenkin tahtoo Muumihaarukat tai -lusikat.

Oikeastiha arkiruuan ei tarvitse olla niin kamalan ihmeellistä, mutta itse ruokailusta voi silti yrittää rakentaa kauniin hetken, ja tätä yritän kyllä käytännössä toteuttaa vähintään viitenä päivänä viikossa. Silti se tuntuu jotenkin luontevammalta silloin, kun pöydässä istuu vieras ja ruokaankin on panostettu edes vähän enemmän.
Koska eilinen vedettiin kasvisruualla, eikä bataattikeitto nyt vaadi niin kovin kummoista panostusta, pöytään leivottiin vielä foccacian tyylinen vuokaleipä. Yrttejä, sormisuolaa ja rutkasti oliiviöljyä. Ja täytyy sanoa, että nyt kun sen leivän (ja vehnän) kanssa on pihtaillut, valkoinen höttö maistuikin aika ihanalle.

Harvemmin meillä myöskään herkutellaan jälkkärillä, mutta eilinen oli siinäkin poikkeus. Pavlova maistui taivaalliselta cappucinon kanssa ja kruunasi arkeen pienen juhlavan hetken.

Tänään jäinkin pohtimaan, olisiko oikeasti ihan paikallaan, että viikkoon katsoisi jonkun arkisen päivän ihan ennakolta, jolloin syötäisiin hiukan paremmin, tai ainakin vähän enemmän ruokailuun panostaen ja pidemmän kaavan kautta. Toki viikonloput ovat tähän otollisinta aikaa, mutta aika monessa taloudessa viikonloppukin sekoittuu arkeen töiden vuoksi. Itse ihailen eteläeurooppalaista tapaa syödä illallista isolla porukalla ja aikaa käyttäen. Ja hassuahan se on, että juuri noissa kulttuureissa, joissa viinikin on ihan tavallinen ruokajuoma ja ateriaan panostetaan niin arjessa kuin juhlassakin, tavataan huomattavasti vähemmän alkoholiongelmia ja negatiivista suhtautumista ruokaan, kuin meillä täällä suomessa. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että kiireesti mikrossa lämmitetystä pasta-ateriasta tulee aika monelle huomattavasi huonompi mieli, kuin rauhassa (mutta iloisesti) perheen kesken nautitusta tuhdistakin ateriasta.

Ihanaa päivää joka tapauksessa! Ja nauttikaa siitä, mitä suuhunne laitatte! 🙂

Maanantaiaamu, vappua edeltävä viikko ja maa valkoisena rännästä. Nyt tosin tulee niin silkkaa vettä, että valkoisuus on kadonnut, mutta ei nyt silti paras mahdollinen asetelma uuden viikon aloitukseen.

Blogipäivä ja lauantai-illan juhlallisuudet ovat takana ja arki kaikessa kauneudessaan (ja kauheudessaan) edessä. Lauantaipäivä kului Kattilahallilla alyttömän nopeasti ja ensimmäistä kertaa ikinä olin paikalla ihan alusta loppuun. Ihan ensimmäistä kertaa itselleni ei myöskään tullut päivätilaisuuden jälkeen pakottavaa tarvetta linnoittautua hotellihuoneeseen ja nauttia hiljaisuudesta. Tilalla oli iso merkitys, ja nyt kun tilaisuudessa oli tilaa liikkua, ja mahdollisuus istua myös rauhassa alas ja ihan vain jutella, aika kuluikin kuin siivillä. Marian ja Mintun kanssa havahduimme tosiaan siihen, että kello lähenteli neljää, ja mikäli Maria mieli ehtiä junaansa (ja me kaksi muuta vielä iltatilaisuuteen) oli aloiltaan noustava ja nopeasti.

Iltajuhla juhlittiin samassa paikassa, eli Kattilahallilla. Jälleen tehtiin ennätys, me nimittäin viihdyimme mieheni kanssa näissäkin bileissä ihan ensimmäistä kertaan loppuun asti. Sama juttu, tilalla oli taas valtava merkitys. Ennen juhla on ollut itselleni jo lähtökohtaisesti sitä, että maalais-/kotihiiri heitetään täpötäyteen Helsinkiläiseen yökerhoon, joten voinette kuvitella, että en ole ollut ihan omimmillani. Nyt iltatilaisuudesta jäi tosi kiva fiilis!

Luojan kiitos, pilkkuun asti juhliminen tarkoitti näissä bileissä sitä, että hotellille lähdettiin jo puolilta öin. Täysin absurdi ajatus, että jaksaisin vielä juhlia aamuyölle.

Testasin päivällä myös “ristomattiratiat”, ja kaikista ennakkofiiliksistä huolimatta tykkäsin näistä. Lasien hankinta on edelleen edessä, joten ehkä tylsän ja klassisen sijaan voisi kokeilla vaihteeksi jotain vähän erilaista. Vai mitä mieltä olette? 🙂

Eilen sitten jätimmekin Helsingin taaksemme jo aamu kahdeksan jälkeen ja suuntasimme kovalla kiireellä kotiinpäin. Lapset mummulasta ja mies omille menoilleen. Itselleni jäi sitten arkinen pyykinpesu, laukkujen purkaminen, kaupassa käynti ja ruuanlaitto. Salibandyharjoitukset ja uuteen viikkoon valmistautuminen. Ja pakko myöntää, että siinä kun eilen palasimme laukkuinemme (ei niin siistiin kuntoon jääneeseen) kotiin, paluu arkeen iski kasvoille kyllä melko voimakkaasti. Niitä hetkiä, kun se avec olisi tervetullut ihan tähän arkiseenkin valssiin.

Mutta hei, oli arki sitten raskasta tai ei, niin kyllä tämä meno mulle vain paljon paremmin sopii. Oma sänky, ja ihan tavallinen kaurapuuron makuinen arkiaamu. Aina on kiva käydä, mutta vielä parempi palata kotiin!

Eli oikein ihanaa ja ihan tavallista maanantaipäivää kaikille!

Oletteko koskaan miettineet, mikä teillä on se juttu, joka tekee päivästä hyvän? Onko se täysin putkeen mennyt 12 tuntia, jonka jälkeen voi illalla todeta, että olipa hyvä päivä? Vai voiko kenties päivä olla hyvä jo heti aamusta alkaen, ja mikä silloin tekee päivästä hyvän? Onko se odotettavissa olevia kivoja juttuja, auringonpaiste vai mitä?

Oma kelloni pirisi aamulla jo viideltä, sillä muutama rästihomma piti saattaa loppuun. Siinä ihanassa aamun hiljaisuudessa oli mukava istua keittiön sohvalla läppäri kädessä (kuten teen joka ikinen päivä), ja nauttia samalla päivän ensimmäisestä kahviannoksesta. Mutta oikeastaan jo ennen ensimmäistä hörppyä kahvista totesin mielessäni, että onpas oikeesti ihana päivä!

Itse huomaan, että omiin päiviini ja niiden paremmuuteen vaikuttaa hurjasti eilinen. Ja eilinenhän oli mitä upein sunnuntai. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja koko päivä kului puutarhatöissä. Toki välillä käytiin lämmittämässä bataattivuokaa mikrossa, mutta muuten pihatöissä meni ihan aamusta iltaan. Paljon saatiin aikaiseksi, vaikka toisaalta eihän me saatu puoliakaan edes alapihasta kuntoon. Mutta silti; Kun näkee silmiensä edessä vastaharavoidun nurmen, ja vertaa sitä siihen pihan osaan joka on ihan täysin syksyn ja talven jäljiltä, ero on valtava. Joten, vaikka aamuaikaisella ei vielä ikkunasta pystynytkään ihailemaan eilisen tuotoksia, se onnistumisen ja hyvän tuloksen fiilis oli tuolla takaraivossa. Ja se eilinen päivä oli muistissa myös lihaksissa. Nimittäin käsivarret, olkapäät, kyljet ja selkälihakset ovat nyt aivan kosketusarat! Puutarhanhoito on siis hyötyliikuntaa mitä parhaimmasta päästä ja antaa kropalle ihan erilaista treeniä kuin esimerkiksi salilla käyminen.

Mutta jos se eilinen vaikuttaa positiivisesti niin, että hyvän päivän jälkeen seuraa uusi hyvä päivä, niin entäs jos elämä meneekin ihan metsään? Onko huonon päivän jälkeen tiedossa huono päivä, ja miten jatkumo katkaistaan. Pohdin siis tätäkin, ja tulin siihen tulokseen, että huonon päivän jälkeen tulee myös hyviä päiviä, mutta silloin kyse on selkeästi enemmän omasta positiivisesta ajattelutavasta. Kun kaikki on oikeasti mennyt niin mäkeen ja pyllylleen, että takana on Huono Päivä isoilla alkukirjaimilla, tulee seuraavana aamuna (tai oikeastaan jo illalla) se fiilis, että tästä ei ole suuntaa kuin ylöspäin. Niinpä huonon päivän jälkeen oma mieli lähtee automaattisesti tekemään seuraavasta päivästä miellyttävämpää ja parempaa. Toki aina siinä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Lähimuistissani on nytkin päiviä, jotka toisensa jälkeen tuntuivat menevän pyllylleen, mutta lopulta merkittävää oli kuitenkin se, että niitä tietoisesti kuitenkin yritti parantaa.

Niinpä joka kerta kun elämä potkii päähän, ja kaikki kaatuu aamukahvista alkaen, pitäisi muistaa, että loppupeleissä sillä on iso merkitys, että väliin tulee myös niitä huonoja päiviä. Sillä eipä olisi tämäkään maanantai niin kauhean mainio, jos piha olisi kuukaudet läpeensä niin hyvin hoidetun näköinen, että näitä onnistumisen tunteita ei sitä kautta tulisi. Tai jos koskaan ei tulisi niitä huonoja päiviä, joihin parempia verrata, voisi elämä muuttua aika tasapaksuksi ja tylsäksi.

Tähän ikään mennessä olen oppinut elämässä pari aika suurta asiaa. Ensimmäinen on se, että lähestulkoon kaikella on tarkoituksensa, ja kun toinen ovi suljetaan, toinen yleensä myös avataan. Toki joskus hirveän kriisin keskellä on mahdotonta ajatella, että tästä koskaan seuraisi mitään hyvää, mutta elämä on opettanut, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, näkemättä, kokematta tai oppimatta, jos silloin joskus ei olisi tapahtunut niitä pahojakin asioita.
Toinen asia, jonka elämä on myös opettanut on positiivisuus. Oman mielen voima on valtava ja sen avulla on lopulta mahdollista onnistua aika monessakin asiassa. Jos lähtökohtaisesti aloittaa aina kaiken ajatuksella “ei tästä kuitenkaan mitään tule” tai “en mä tässä millään onnistu”, niin lopputulos on jotakuinkin aivan varmasti myös tätä luokkaa. Sen sijaan kannattaakin lähteä liikkeelle ajatuksella “kyllä mä tähän pystyn ja hitto teen sen vielä hyvin”, ja mitä todennäköisemmin myös tulos on sen mukainen.

Tämä maanantai on siis mainio kahdestakin syystä: Siitä että takana on loistava sunnuntai ja siitä, että mieleni on sitä mieltä, että tästä päivästä tulee myös todella hyvä.
Silti tämä on ihan tavallinen maanantai; koti-/kerhopäivä, siivouspäivä, makaronilaatikkopäivä ja pyykkipäivä. Ja oikeasti sen enempää en jaksa yhdeltä maanantailta edes odottaa!

Kevätmessuilta tarttui inspiraation lisäksi mukaan myös 50 tulppaania. Ei tosin kotimaisia, mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai. Ja kyllä ne nyt ihan kivasti maanantaipäivää kaunistaa!

Mahtavaa hyvän viikon alkua kaikille!

Ps. Tuli tuosta puutarhasta mieleen, että kiinnostaisiko teitä jonkinlainen postaus sieltä, vaikka se ei nyt vielä kukkaan ole puhjennutkaan. Mietin myös jonkinlaista postaussarjaa siten, että ottaisin kuvat tietyistä paikoista tasaisin väliajoin, jolloin kuvista olisi helppo hahmottaa kesän kulku, kasvu ja muutos. Huudelkaa HEP, jos piha-/puutarhapostaukset kiinnostaa. Saa myös sanoa STOP, jos tuntuu, että niitä tulee eteen muutenkin ihan riittävästi. 🙂

Tallenna

Keväiset terveiset!

Istun juuri junassa matkalla kotiin, ja takana on superhauska päivä ihanan Marian kanssa Kevätmessujen tunnelmasta nauttien.

Mulla on oikeasti viime yöltä kolme ja puoli tuntia unta alla, joten tässä alkaa jo väsy vähän painaa silmäluomia, mutta vaikka aamulla väsyttikin ihan hurjasti, päivä oli hauska ja nauruntäyteinen, ja teki kyllä todella hyvää. Ja hei, pääseehän tänään sitten ajoissa nukkumaan!

Kamera melkein pullistelee kivoista kuvista ja keväisestä inspiraatiosta, joten lisää messujen antia on kyllä tulossa blogiin vielä myöhemmin. Tässä nyt kuitenkin pari maistiaista.

Välillä tekee tosiaan ihan hyvää jättää ne lapset isiensä hellään huomaan ja humputtaa naisten kesken. Tännään on tullut naurettua ihan varastoon asti, ja melkein sai välillä pelätä, että lirahtaako siinä samalla housuunkin. No, siltä sentään säästyttiin.

Kivan päivän jälkeen on kuitenkin tosi mahtavaa palata myös kotiin. Joten nyt iloisin mielin viimeinen tunti matkustusta ja sitten kotona suihkun kautta hyppy pyjamaan. 🙂

Kivaa viikonloppua ja mukavaa lauantai-iltaa teille kaikille!

Keskiviikkoa ystävät!

Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän  liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!

No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.

Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.

No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?

No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…

Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.

Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista

Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!

Blogini on ehdolla “Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)

On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.

Kiitos. ♡

Tallenna

Se olisi sitten huhtikuu! Ihana valoisuus ja pitkät päivät. Siitäkin huolimatta, että täällä itse aurinko ujostelee pilvien takana. Se olisi myös jälleen viikonlopun paikka, ja tämä viikko menikin niin nopeasti, että eilen olin jo tyystin sekaisin viikonpäivistä. Niin sekaisin en kuitenkaan lähivuosina ole menossa, ettenkö perjantaita muistaisi ja viikonlopun aloitusta huomaisi. Perjantai ja kevät ovat siinä mielessä kovin samanlaisia, että molemmissa se kaikki kiva on vasta edessä. Elokuu onkin sitten vähän kuin sunnuntai. Sellaista lopun alkua. 🙂

Pajan jalkapalloturnausta lukuun ottamatta, viikonlopulle ei ole mitään rientojakaan suunnitteilla. Sopii oikeastaan paremmin kuin hyvin, sillä huhtikuun muut viikonloput on jo taputeltu täyteen ohjelmaa. Mistä tulikin tänään jo pienoinen stressi kun kuljeskelin ulkona ja kasasin päässäni tehtävien puutarhatöiden listaa. Tällä hetkellä pihatyöt ovat lähinnä juuri sillä suunnittelun asteella, sillä nurmialueita ei kannata saappaillaan nyt mennä pilaamaan. Haravoinnit aloitetaan kun maa pikkuisen kuivuu, eikä muutu jalan alla velliksi.

Viikonloppu käynnistyy täällä siis melko perinteisesti. Syödään hyvin ja vietetään aikaa rennosti yhdessä. Se ihana tosiasia mielessämme, ettei vekkaria tarvitse virittää huomisaamulle.

Hyasintit löytyivät paikalliselta Tokmannilta. Olen aina harmitellut sitä, miten Suomessa sipulikukat on jaettu karkeasti joulu- ja pääsiäiskukkiin, vaikka sopivat melkein poikkeuksetta kaikki molempiin. Onneksi tämä vähän ruotsalaisempi suhtautuminen alkaa levitä jo meillekin. Tosin pakko myöntää, että hyasintteihin mulla on erilainen suhtautuminen jouluisin ja keväisin. Jouluna en nimittäin välitä, että nuput aukeavat juuri ollenkaan, kun taas keväällä juuri se auennut kukka (ei liian aukinainen) miellyttää silmää paljon enemmän. Kai se on vähän sitä, että talvella hyasintti kuvastaa mulle nukkuvaa luontoa, ja keväällä sitten heräävää luontoa.

No mutta: Nastaa perjantai-iltaa itse kullekin!

Tallenna