Tässä ystävänpäivän alla, ajattelin kirjoittaa jokusen sanan aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo pitkään. Tai se niinkään pyörinyt ole, mutta aiheesta on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa. Nimittäin nettikiusaaminen! Ja erityisesti tietenkin nettikiusaaminen näin bloggaajan näkökulmasta.
Jokin aika sitten nousi esiin uutinen, jossa kerrottiin bloggaaja Linsay Bottosin vastaiskusta nettikiusaajiaan kohtaan. Lindsay liitti ilkeitä kommentteja kuvasarjaan, ja nousi rohkeudellaan otsikoihin. Juttu herätti myös paljon puhetta; Jättääkö joku oikeesti tollaisia kommentteja blogeihin!
No, jätetäänhän niitä. Bloggaajat ovat kuin sitä vapaata riistaa, ihmisryhmä, joka lähestulkoon tyrkyttää itseään kiusattavaksi. Mutta mistä kiusaaminen kumpuaa!?
Koulutyttönä ihmettelin toisten kiusaamista, en pystynyt käsittämään, miten ihmisessä voikin aina olla jotakin vikaa. Äitini selitti kateuden olevan olennainen osa kiusaajien motiivia, ja jossain kohtaa tajusin sen itsekin. En henkilökohtaisesti usko, että nykyajan aikuisten nettikiusaamisessa on sen suurempia eroja koulukiusaamiseen. Juuret juontavat samoihin luonteenpiirteisiin, kiusaaminen taitaa olla toisilla verissä. Ehkä oma heikko itsetunto kaipaa pönkitystä, kenties toisen näennäinen onni aiheuttaa päänvaivaa.
Satuttaako kiusaaminen?
Valehtelisin, jos väittäisin, että esimerkiksi raskausaikana luetut kommentit “Toivon, että lapsesi syntyy kuolleena…“, eivät olisi satuttaneet. Totta kai se satuttaa ja tuntuu pahalta! Mutta, en hetkeäkään kuvitellut että minussa, saati syntymättömässä lapsessani, olisi jotakin vikaa. Kyllä se vika on jossain muualla, ja samaan aikaan se on sekä surullista, että pelottavaa.
Itselleni helpottavaa on ollut tieto siitä, että suurin osa ikävästä sanatulvasta on peräisin vain yhdeltä ihmiseltä. Tämän on saanut varmaan Suomessakin kokea jo moni bloggaaja: Ensin luulet, että maa on täynnä ihmisiä, joiden elämäntehtävä on lähinnä haukkua juuri sinua, ja sitten saatkin selville, että kaiken takana on vain yksi ja sama ihminen. Joku, jolla on aikaa näpytellä kommentteja tekaistuilla (tai toisilta lainatuilla) meiliosoitteilla, ja vastailla itselleen keskustelupalstoilla.
On kuitenkin totta, että suurempien sivustojen alla blogatessa, myös oma turvallisuudentunne kasvaa. Ammattilaisten “siipien suojassa” meillä bloggaajilla on käytettävissämme tietotaito näiden stalkkereiden jäljittämiseen, ja mahdolliset uhkaavat tilanteet voidaan hoitaa niille kuuluvilla tavoilla.
Me bloggaajat puhumme jonkinlaisesta kiusaamisen syklistä. Blogeissa on välillä kausia, jolloin ikäviä kommentteja tulee tiuhaan, ja sitten aikoja, jolloin ei kuulu mitään. Jo pelkästään tämä kertoo, että joukossamme on oikeasti hyvin pieni osa ihmisiä, joille kiusaaminen on harrastus ja ajanviete. Välillä joku, jolla on oletettavasti vain tylsää ja yksinäistä, päättää riehaantua muutamassa blogissa, ja sitten haukku hiljenee, kun elämään tuleekin muuta sisältöä.
Kaikkihan me tiedetään, että kukaan ei seuraa blogia, jossa näkee vain pahaa ja huonoa – pelkkää moitittavaa. Näitä juttuja on mun mielestä ihan turha edes kirjoittaa mihinkään!
Otan esimerkiksi telkkarin golf-kanavat: En harrasta golfia, enkä ole kiinnostunut lajista pätkääkään. En siis katso televisiosta golf-kanavaa, enkä todellakaan istu iltaani keskustelupalstoilla kyseisiä kanavia soimaten. Johan se olisi järjenvastaista! Tämänkaltainen toiminta on musta lähinnä huvittavaa, ja herättää ainostaan kysymyksen, miten tylsää jonkun elämä voi oikeesti olla?! Tai no, jos luonteeseen kuuluu, että vastaantulijoille huutelee kadullakin, että “ootpa ruma” tai “sulla on rumat hampaat/hiukset/housut…”, elämä saattaa käydä ajanmittaan yksinäiseksi ja pitkävetiseksi.
Blogin lukeminen vaatii ihmiseltä tietynasteista oivaltamis- ja päättelykykyä. Jonkinlaista kypsyyttä. Pitää osata erottaa blogi todellisesta elämästä, ymmärtää, että tämä on vain se yksi raapaisu pintaa. Tuntuu, että tämä asia on parin viime vuoden aikana jo suomalaistenkin mieleen painunut. Vielä pari vuotta sitten, bloggaajia soimattiin pinnallisiksi; elämä on yhtä juhlaa jne… Parissa vuodessa suomalaisten medialukutaito on kieltämättä kehittynyt. Poikkeuksia toki on yhä, mutta suurin osa blogien suurkuluttajista on oivaltanut jutun idean.
Kaikkia me bloggaajat emme koskaan voi miellyttää. Toiseen suuntaan kun kumartaa, toiseen väkisinkin pyllistää. Itse koen tärkeämmäksi sen, että tekee omaa juttuaan omalla tavallaan. Kun itse tietää, miten asiat ovat, seisoo jo huomattavasti mauttoman kritiikin yläpuolella. Toiset ovat kahvi-ihmisiä, toiset juovat mielummin teetä. Väkisin ei onneksi kenenkään tarvitse toisen kuppia tyhjentää!
Mutta se siitä. Toivon ystävällisiä ajatuksia ja ystävällistä mieltä. Niin netissä kuin live-elämässäkin. Eikä kirjoitukseni nyt johtunut mistään ikävästä kommentista (nyt on hiljainen kausi menossa ;)), päinvastoin, olen saanut viime aikoina niin paljon ihania yhteydenottoja teiltä, että en vieläkään ole ehtinyt jokaiselle vastaamaan. Postinne on kuitenkin luettu, ja haluan teille kaikille myös vastata. Ootte tosi supereita, ja ihania tsemppaajia! Kiitos siitä!
Penni ajatuksista, ja 3 euroa pääkallotopista. Ei lainkaan paha hinta Lindexin alerekin penkomisesta!
Ihanaa ystävänpäivän aatonaattoa!























































