Jestas, miten ihanalta nämä lämpimät ja aurinkoiset päivät on tuntunut. Ehdin jo pelätä, että kesä oli siinä. Että sitten vaan odotellaan sateen taukoamista taas ensi kevääseen. No mutta onneksi näin! Ja huolimatta tuosta sateisestakin jaksosta, tämä kesä menee kyllä ihan listaykköseksi heittämällä. On vaan ollut jotenkin tosi kivaa, vaikka harmittaakin, ettei aika riitä ihan joka juttuun ja paljon jää kuitenkin ehtimättä, kokematta ja tekemättä. Mutta vielä on onneksi aikaa!
Kuten viimeksi kirjoitin, meillä ei oikeasti ole oikein mikään projekti edennyt kesän aikana, mutta olkkarissa on nyt vihdoin uusi valaisin. Olen himoinnut tuota lasipalloa Ellokselta jo vaikka kuinka kauan, mutta en ole raaskinnut ostaa. Nyt kun se viimein oli kivassa alessa ja nettikaupasskin luki, että vain kolme jäljellä, ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Ja se on kyllä paljon ihanampi kuin uskalsin edes kuvitella. Olkkari on sellainen huone, että se jotenkin vaatii kookkaan kattovalaisimen, mutta sitten siitä tulee helposti sellainen tilanjakaja, kuin siitä edellisestä. Tää on jotenkin ihana, kun vaikka valaisin on iso, se ei katkaise huonetta. Ja tuo harjattu messinki ja tekstiilijohto jotenkin “lämmittää” valaisinta. Se on tavallaan uudenaikainen, mutta sitten kuitenkin tosi klassinen. Edelliseen valaisimeen en saanut koskaan aikaiseksi hankkia edes sitä kattokuppia, joten nyt fiilis on senkin suhteen vähän enemmän viimeistelty.
Projekti keittiön pöytä lähtee etenemään toivottavasti ensi viikolla. Se jatkopalojen pois ottaminen vanhasta pöydästä oli muuten siinäkin mielessä hyvä idea, että nyt on ikään kuin tarve saada se isompi pöytä ja mieluummin aika nopeasti.
Tämä mun vitosen aletoppi nousi heti kesäsuosikiksi kun ostin sen, mutta sitten tulikin vesisateet ja toppi oli pakko jättää hetkeksi tauolle. Hame on viime kesän alelöytö ja ehdottomasti myös yksi lemppareistani. Lautasella on marja-hedelmäsalaatti. Pehmeitä persikoita, mustikoita ja vadelmia. Uunissa paahdettuja mantelilastuja, hunajaa ja tuoretta timjamia mausteena.
Ai niin, kävin kampaajalla! Ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alun. Laitettiin vähän tummaa raitaa. En nyt tiedä, että onko se liian tumma vai ei, mutta ehkä siihen äkkiä tottuu.
Korkealla pyöriviä helmoja, tylliunelmaa ja hempeitä sävyjä. Veikkaisin, että mikäli perheeseemme ei olisi koskaan saatu tätä pientä satuprinsessaa myös minä kulkisin enemmän kaksilahkeisissa vaatteissa, eikä vaaleanpunaista löytyisi kovinkaan paljon vaatekaapistani, saati olohuoneen sohvatyynyistä. Vaikka useamman vuoden lapsenkaipuussa ei sinänsä kaivattukaan lasta sukupuolen mukaan, koen, että ripaus tyttömäisyyttä teki meille kaikille oikein hyvää. Ja niin ne löysivät lopulta tylli ja vaaleanpunainenkin tiensä meille ja sydämeeni. Tänään pikkuisen pienten tyttöjen juttuja kaupallisessa yhteistyössä Lauroun kanssa.
Voin aivan rehellisesti sanoa, että minulla on mennyt lastenvaatteiden saralla moni trikoovillitys täysin ohi. Lapseni ei ole sitä sorttia joka syttyy räiskyvistä unisexprinteistä, eikä meillä niitä ole näkynytkään. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että jos lapsi haluaa pyöriä tyllimekoissa ja korostaa tyttömäisyyttään niin mikäs minä olen siinä tyylipoliisina vastaan laittamaan tai muuta ehdottamaankaan. Tytöstellään kun on sen aika. Vielä ehkä tulee sekin hetki tyllit ja unelmat eivät enää kiinnosta. Nyt on just hyvä näin.
Vaatteiden pitää kuitenkin olla mukavia, (lukuisien) pesujen kestäviä, helposti yhdisteltäviä ja helppohoitoisia. Kotimaisen Lauroun vaatteissa yhdistyy mielestäni nämä kaikki. Lisäksi vaatteet huokuvat sellaista pienen tytön balleriinaunelmaa. Käytännöllistä suomalaista muotoilua ripauksella ranskalaista eleganssia.
Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvatttiin Klaaran kanssa teille kolme erilaista asukokonaisuutta, mutta käykää ihmeessä katsomassa tuolta Lauroun sivuilta aivan ihanat kuvat! Sivut on muutenkin ihan mielettömän kauniit. Liisa ihmemaassa ja ihanat teekutsut! Laitoin kuvasarjan alle aina tiedon, mitkä vaatteet asussa on. Lisäksi koodilla UUSIKUU20 saat -20% alennuksen Lauroun nettikaupasta.
Klaaran päällä on koko 122/128 ja mielestäni vaatteet ovat mieluummin reilua mitoitusta, kuin kovin naftia. Puseroista ja hameista olisi voinut jopa riittää kokoa pienemmät. Kellohameessa on kuitenkin kiristettävä vyötärö ja Bella-hameen olkaimia voi säätää, joten tämä koko menee meillä varmasti pitkään.
Täällä on juuri palailtu kotiin viikonlopun riennoista ja sateinen sunnuntai-ilta meneekin pyykinpeussa ja kotoilussa. Tai sitten lähdemme ystävien luokse kahville. Elämä on onneksi täynnä valintoja. 😀 Mukavaa iltaa joka tapauksessa teillekin.
Laiska ja saamaton. Näitä kahta sanaa olen taivutellut koko kesän päässäni. Tai ainakin joka kerta kun olen sivuuttanut ikkunoiden pesun tai jonkin niistä komeroista, joiden oven avaamiseen sisältyy aina pieni tapaturmariski. Tahmeus on jatkunut aina siitä saakka, kun saatiin iso ulkorakennusten ja ullakoiden raivaus tehtyä. Ei ole oikein osannut tarttua mihinkään, saanut aikaiseksi. Sellainen veltto tunne, joka liittyy varsinkin kaikkiin kotitöihin ja niihin arkisen tylsiin juttuihin. Ja tavallaan se on tosi hieno fiilis. Olla vähän vähemmän tehokas, sillä tavalla kun nykyään on kovasti muotia olla. Mutta niin kivaa kuin se rentoutuminen ja “armollinen eläminen” onkin, niin kyllähän sitä välillä miettii, että olisi kiva olla taas se oma itsensä; tehdä asioita ja saada aikaiseksi.
Ehkä tämä aikaansaamattomuuden kasaantunut maksimaalisuus kuitenkin täytti nämäkin äyräät. Tai sitten se on vai tuo viileä kesäsää. Mutta nyt on taas sellainen tunne, että on kiva tehdä ja kiva tarttua asioihin. Ja ei, en nyt pessyt niitä ikkunoita tai konmarittanut koko taloa, mutta leivoin pullaa. Kahtena päivänä, litran taikina molempina. Siinä samalla tuli täytettyä mummun pakastin, järjesteltyä pari laatikkoa ja hyllyä, pakastettua ensimmäiset mansikat, toimitettua kliput ja klaput kirjanpitäjälle, käytyä puutavaraliikkeessä ja hoidettua alta monta pientä juttua, joita olin hillonut jo koko kevään tuonnemmaksi. Kuten vaikka sain aikaiseksi tilata pojan bassoon neljän euron kumitulpan, jotta lattiat säästyvät enemmiltä naarmuilta. Hurraaa! Ja sen sijaan, että takki olisi jotenkin tyhjä, mielessä pyörii taas monta juttua, jotka olisi oikeasti KIVA tehdä. Kuten vaikka siivota vaatehuone ja työhuoneen lipastonlaatikot. Ja sitten sitä katsoo kotiakin taas jotenkin sellaisin silmin, että pitäisikö täälläkin tehdä jotain. Piristää vähän paikkoja.
Niin että ei mulla nyt ole jakaa tänäänkään mitään suuria oivalluksia elämästä tai antaa mitään kultaista lankaa loputtomaan zen-olotilan saavuttamiseksi, mutta leipokaa vaikka pullaa. Tai ehkä sen syöminenkin riittää, sillä jostain kai sen energian täytyy kai oikeastikin virrata. Pari päivää kun mutustaa oikein kunnon kotitekoista, niin johan sitä taas jaksaa.
Tuossa kesäkuussa tuli elettyä niin paljon ulkona, että ei tullut edes haettua kukkia maljakkoon. Ja toisaalta kaikki kukki kuumuudessa niin nopeasti ja syreeniaikakin jäi kovin lyhyeksi. Nyt kun elämä on taas painottunut sisätiloihin kukkia on ihana hakea maljakkoon. Paljon eri värejä, se kuuluu kesäkimppuihin. Vielä muutama pioninkukka on jaksanut aueta vesisateen keskelle ja olen yrittänyt pelastaa jokaisen niistä. Mutta vähiin käyvät nekin ennen kuin loppuvat.
Piskuisen kirsikkapuuni sato tuli poimittua tänä vuonna ensimmäistä kertaa. En ikinä huomaa tarpeeksi ajoissa punaisia pallukoita ja sitten kun alan niitä etsimään, linnut ovatkin jo ehtineet ensin. Isompi kirsikkapuu on vähän myöhäisempää lajiketta, mutta josko olisin tänä vuonna skarppina myös sen suhteen.
Tänään on savustettu kalaa, syöty hyvin, käyty kirppiskierroksella (laihoin tuloksin), pyöräilty ja pompittu. Vesisade miltei pakottaa sohvalle jonkin tuhanteen kertaan ratkotun murhamysteerin pariin. Neiti Marple vai Hercule Poirot? Kovin pieniä on nämä ihmisen pulmat näin kesäsunnuntaisin. ❤️
Ehdin tanssia jo niin monet sadetanssit, että tämä vesisade ei oikeastaan haittaa mua pätkääkään. Aamulla ja päivällä oli tosi ihana keli ja nyt illalla ja yöllä saa minun puolestani sataa ihan rauhassa. Se on hassu juttu, mutta tuntuu, kuin tuon pitkän kuumuuden jälkeen sade olisi tuonut pienen loman kesänviettoon. Lomaa kesästä, kuulostaa ihan hassulta, mutta on oikeasti ihan tervetullut. Välillä kun on pakko tehdä niitä kotitöitäkin. Saa ikään kuin vetää välillä happea. Lukea kirjoja sisällä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole ulkona nauttimassa. Ja me ehdittiin tehdä niin paljon ihania asioita kesäkuussa, että kotonakin jaksaa taas olla.
Olen tässä kesän aikana suunnannut katsetta enemmän omaan napaan. Siihenkin pieni someloma on ollut oikein hyvä apuri. Tuossa yhtenä päivänä tulin miettineeksi, että jotakuinkin maaliskuusta asti olen jopa jokaisen ruokailuni miettinyt sen mukaan, mitä muut haluavat syödä, ja mihin aikaan. Niinpä pistelin maanantaina kauppaan ja ostin vain asioita, joista minä itse pidän ja laitoin muut syömään samaa. Kukaan ei kuollut nälkään, ei hätää, mutta se teki hyvää. Joskus on ihan hyvä miettiä, että onko se, mitä me haluamme sama asia kuin se, mitä minä haluan.
Toki odotan minäkin seuraavaa lämpöaaltoa ja hellepäiviä. Sitä, että päivät tuntuvat loputtomilta ja iholla tuoksuu aurinko. Sitä, että voi miettiä tekevänsä mitä vain, eikä tarvitse katsella sadetutkaa. Odotan pitkiä pyörälenkkejä, hikisä öitä ja ihan vain kuumuutta. Mutta välillä pitää sataa. Välillä pitää juottaa luontoa ja vetää itsekin henkeä.
Pelastin sateelta taas pari pionin oksaa ja laitoin ne yhteen kauneimmista viinipulloista. Tuo on muuten hyvä roseeviini ja pullo on hauska muisto ratkiriemukkaasta kesäillasta.
Meillä on vielä illan ratoksi vohvelibileet, joten nyt taikinaa tekemään. Suloista iltaa teillekin!
Koska viimeksi lähetit kortin? Siis ihan sellaisen fyysisen, kauniilla kuvalla varustetun kartonkipalan, jonka takapuolelle voi kirjoittaa vastaanottajan osoitetietojen lisäksi esimerkiksi kesäiset terveiset. Veikkaan, että aika moni vastaa lähettäneensä kortin viimeksi joulun alla. Minäkin vastaisin, jos olisin lähettänyt joulukortteja tai sisko ei olisi täyttänyt pyöreitä maaliskuussa. Joka tapauksessa myönnän lähettäväni paperisen tervehdyksen luvattoman harvoin. Tänään enemmän siitä, voiko kortilla koskettaa tai tunteella ilahduttaa. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.
Onhan se aika upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi arkisten kuvien ja sattumusten jakamisen. Isovanhemmatkin on helppo pitää läsnä lastenlasten elämässä, kun kuvia voi ladata yksinkertaisesti ja nopeasti. Some on ehdottomasti tuonut ihmiset lähelle toisiaan ja toistensa arkea. Joskin tietenkin jaamme elämäämme valikoiden, seuraajinamme somessa kun voi olla niitä ei niin läheisiäkin ihmisiä. Mutta onko maailma todelllakin sormenjäljistä peittyneen puhelimen näytön takana? Siellä jossakin bittiavaruudessa, jossa minun ja miljoonien muiden kuvat seilaavat kohti sosiaalisen median palveluja? Jaksan epäillä.
Kyllähän sitä itsekin välillä havahtuu miettimään, miten persoonatonta nykyajan viestiminen on. Ja hassua kyllä, aika usein juuri lapset herättävät minut ajattelemaan tätä seikkaa. Kyllä, juuri he digiaikaan syntyneet, joiden elämässä salamannopea viestiminen on ollut läsnä alusta asti. Nimittäin lähes jokaiseen eskaripäivään startattiin meillä pakkaamalla reppuun kirjeitä ja piirustuksia ystäville, ja melko usein niitä kulki repun mukana myös kotiinpäin. Yhtälailla piirustuksia on lähetty postin mukana ja kuittausta viestin saapumisesta, tai kirjeitse saapuva vastausta odotettu jännityksellä. Miksen siis minäkin jos lapsikin sen osaa!
Joskus ja jouluna, pätee varmasti monen kohdalla fyysisten tervehdysten lähettämiseen. Kortteja lähetellään paljon myös lomamatkoilta, mutta aika harvoin ihan tavallisen arjen keskeltä. Luvattoman harvoin edes merkkipäivinä tai muiden juhlapäivien alla. Itse en ole vuosiin kunnostautunut edes joulukorttien muodossa, koska on muka ollut kiirettä ja kaikkea muutakin. Ja siitä huolimatta mietin, kuinka kivalta se joka kerta tuntuu, kun postin mukana kulkeutuu tervehdys. Se ihan oikea kynällä kirjoitettu kirje tai postikortti. Osa saattaa killua jääkaapinovessa jopa vuosia. Miksen siis voisi voisi laittaa hyvää kiertämään ja ilahduttaa tunteella myös jotakuta toista.
Me laitoimme eilen Klaaran kanssa korttipajan pystyyn. Napattiin kaupasta nippu niitä kauniita kortteja, joita tulee aina silloin tällöin ihailtua, mutta hyvin harvoin ostettua. Rustattiin kortteihin kesäkuulumiset ja tärkeimmät terveiset, sujautettiin kirjekuoreen piirustukset, liimattiin postimerkkejä ja kipaistiin oranssilla laatikolla. Ja kyllähän siitä aika ihana tunne tuli. Vähän kuin olisi pieniä lahjoja lähettänyt.
Lompakostani löytyy oikeastaan aina postimerkkejä. Mutta koska niiden tervehdysten lähettäminen on jäänyt hyvin satunnaiseksi, olen kerran jos toisenkin lampsinut Postin palvelupisteelle nolostuneena ja kysynyt, vielä postimerkkini kelpaa vähän nuhruisena ja vähintään pari vuotta vanhana. Ja joka kerta vastaus on ollut kyllä. Ikimerkki kelpaa nimensä mukaisesti ikuisesti, eikä se vanhene lompakon tai käsilaukun pohjalla. 50 grammaan asti ikimerkki kiikuttaa kortit ja kirjeet perille ja paksummankin kuoren saa postitettua useamman ikimerkin avulla. Teisitkö muuten, että kirjeen enimmäispaino on kaksi kiloa? Se on aika paljon!
Kotimaan ikimerkin kulmasta löytyy aina Suomi-neidon kuva. Se on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi painaa enemmän kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje taas vaatii neljä merkkiä ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.
Ikimerkit kuljettavat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkin kulmasta löytyvästä maapallon kuvasta.
Joulutervehdyksen ikimerkin tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Tälle merkille on vuosittain voimassaoleva aika, joskin merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta olisin kerrankin ajoissa, merkitsin kalenteriini päivän 14.12. Se on vuonna 2020 (joulu-ikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.
Pitääkö tervehdyksen olla itse askarreltu? Mielestäni ei. Postikortti on postikortti ja joka ainoa kerta se on arvokkaampi kuin sähköinen tervehdys. Monesti jopa mietin korttihyllyllä, että onpas ihana kortti, mitäs sillä voisi tehdä. No mitäpä postikortilla voisi paremmin tehdä, kuin ilahduttaa jotakuta. Eikä siihen tarvita välttämättä joulua, pääsiäistä, ystävänpäivää tai synttäreitä. Kauniin kortin taakse kun voi vaikka rustata vain ajatuksen siitä, että kortti toi mieleen sen vastaanottajan. Kun mukana kulkee muutama postimerkki, tervehdyksen voi helposti lähettää vaikka ihan tavallisen kauppareissun yhteydessä, ja postimerkkejä myydään myös lähes jokaisen kaupan kassalla. Ja voisin jopa vannoa, että se ihan tavallisen arjen keskeltä lähetty tervehdys ilahduttaa vähintään yhtä paljon kuin juhlapäiviin liittyvät terveiset ja onnittelut. Toki arvostan suuresti itse tehtyjä kortteja. Joka joulu sellaiset kulkevat meillekin ja joka ainoa vuosi tunnen pienen piston sydämessäni. Mutta silti ajattelen, että ajatus on tärkein. Oli kortti sitten itse askarreltu tai valmiina kaupasta ostettu, sen lähettämiseen on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, kuin sähköisen viestin lähettämiseen.
Itse olen luopunut Facebookin käytöstä lähes kokonaan. Instagramissakin kuvia tulee jaettua yhä vähemmän tai ainakin pienemmälle joukolle. Enkä usko, että olen lainkaan ainoa, joka on pohtinut someajan persoonattomuutta. Sitä, että vaikka ajatuksensa jakaisi kaikille, se ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään. Digiajan keskellä teinkin päätöksen, että meiltä lähtee tästä lähtien silloin tällöin tervehdys jollekulle. Olkoon se sitten kortti tai kirje, sisällöltään sanallinen tai kuvallinen. Jonkinlainen henkilökohtainen viesti ja merkki siitä, että vastaanottaja on mielessä silloinkin, kun arjessa ei tapahdu mitään sen kummallisempaa raportoitavaa. Sävyltään tervehdys voi olla hauska, tsemppaava tai syvemmän ajatuksen sisältävä. Tärkeää on vain se, että postin mukana kulkee ajatus siitä, että halusin juuri nyt lähettää tämän viestin juuri sinulle.
Yhtälailla ilahdun tervehdyksistä itsekin. Itse asiassa pidän kalenterini välissä niitä tärkeimpiä viestejä. Korttia ystävältä ja lasten kirjoittamia “äiti on paras” viestejä. Ja onhan ne aika ihania muistutuksia arjen keskellä ja kalenterin sivuja selatessa.
Tajusin eilen kuitenkin yhden aika tärkeän seikan. Nimittäin sen, että puhelimeni ei automaattisesti näytä kaikkien yhteystietojen ohessa osoitteita. Puhelinnumero ja sähköpostiosoite kyllä näkyvät, mutta postiosoitetta ei ihan kaikille. Eikä minulla, nykyajan someihmisellä tietenkään ole mitään osoitekirjaa. Niinpä fyysisten viestien lähettäminen pitääkin aloittaa yhteystietojen tarkistamisella. Aika monen osoitteen tietenkin muistan ja tiedän, mutta jokunen piti kaivaa esiin aikaisemmista whatsapp-viesteistä. Jokunen jäi silti edelleen selvittämättä. Hyvät vinkit osoitetietojen keräämiseen ja kasaamiseen otetaankin siis ilolla vastaan!
Kuinka usein lähetät fyysiset terveiset läheisille tai kuinka usein edes ajattelet, että tekisit niin? Entä miltä tuntuu löytää käsin rustattu tervehdys postilaatikosta tai eteisen lattialta? Ainakaan omalla kohdallani nuo kaksi asiaa, eivät kulje rinnakkain. Postikortti on pieni juttu, mutta sillä on sitäkin suurempi merkitys.
Tärkeintä on kuitenkin mielestäni muistaa se, ettei fyysinen tervehdys tai sähköinen viesti sulje toisiaan pois. Maailmaan mahtuu tapoja ja tervehdyksiä. Välillä pitäisi kuitenkin miettiä sitä henkilökohtaista viestiä, joka ei ole kaikkien nähtävillä, vaan ilahduttaa juurikin sitä tiettyä ihmistä elämässäsi. Läheisyyttä voi ylläpitää etäältäkin, mutta läheisistään ei pitäisi etääntyä. ♡
Se taisi olla meidän perheen ensimmäinen ihan oikea yhdessä vietetty juhannus. Kiitos siitä koronalle. Ja hyvä siitä tulikin, heittämällä paras mahdollinen.
Ruokapidot jäivät kuvaamatta, mutta laitoimme ystävän kanssa pöydän koreaksi varsin perinteisillä juhannusherkuilla. Oli munasalaattia, hölskykurkkuja, sillit, silakat ja muut kalat ja tietenkin uusia perunoita. Mansikkapavlovalla juhlistettiin myös yhden pienen pojan synttäreitä. Aatonaaton pyöräily veti sen verran väsyksi, että juhannussalot jäivät näpertämättä, mutta yöllä jaksoi taas jo kieputella seppeleitä. Paistettiin juhannusyönä myös lettuja ja nautittiin kesästä tavalla, jolla tällainen aamuihminen harvoin nauttii. Mietinkin, että rytmini on kääntynyt hieman kallelleen viime aikoina, kun iltaisin ei ole millään tohtinut käydä nukkumaan. Mutta ei se haittaa, kesä on nyt ja siitä pitää nauttia – myös öistä.
Juhannuspäivän iltana lähdettiin ajamaan myös juhannuksen toista satasta yöpyöräilyhenkeen. Tai no, olimme perillä puolen yön jälkeen, mutta olihan siinä oma taikansa. Ja jos kaikki maailma näyttää just nyt täydelliseltä ihan koko ajan, niin kyllä auringonlasku ja hiljaiset niityt lehmineen, hevosineen tai lampaineen ovat jotakin ihan maagista. Mä olen pyöräillessä tuntenut niin uskomatonta onnentunnetta siitä, että saan olla osa tätä ihan mielettömän kaunista maata ja etuoikeutettu saadessani ihailla sen parhaita puolia aivan läheltä. Mulla soi usein päässä jokin tunnelmaan tai tilanteeseen sopiva biisi, ja juhannuksen pyöräilyissä se oli ehdottomasti tämä:
Katso kukkaa jonka terälehdet
aamuun aukeaa.
Katso maata joka kimmeltävän
kastepeitteen saa.
Katso puuta josta linnun laulu
helkkyvästi soi.
Katso luontoa ja huomaa,
että luojan luomaa parantaa ei voi.
Jos torstaina ajettiinkin kovan liikenteen mukana, niin yöpyöräilyllä päästiin nauttimaan luonnon hiljaisuudesta. Ainoastaan rengasäänet ja linnunlaulu leikkasivat kesäyön hiljaisuutta. Ihan mieletön tunne. Tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt kameralla kuvata koko lenkki, jotta tästä pääsisi nauttimaan myös talven tultua. Yöpyöräily päättyi yhden tytön synttäriskumppaan, suklaaseen ja virkistävään pulahdukseen.
Juhannuksesta jäi ihana muisto. Juuri sellainen, kuin siitä joka vuosi pitäisi jäädä. Olo on myös niin totaalisen levännyt ja rentoutunut, että en edes muista koska olisin ollut näin hyvillä fiiliksillä. Tänään pyörä on saanut levätä tallissa, mutta mieli suunnittelee jo seuraavaa ajoa. Kesäyöhön ehkäpä, ne kun ovat pian taas jo ohi.
No rain, no flowers. Vielä eilen aamupäivällä marjaomenapensas piti nuppunsa supussa. Tänään kuitenkin, virkistävän saateen jälkeen ja auringon lämmittäessä, pensas heräsi loistoonsa. Luonto on siinä mielessä hassu, että se muistuttaa paljon myös meitä ihmisiä. Pitää olla sadepäivät, syksyt ja pimeät, jotta voi taas paistaa, hymyillä ja puhjeta kukkaan. Se on tavallaan aika lohduttavaa. Tieto siitä, että sateen jälkeen tulee aina poutaa.
Ihan koko lauantaita en malttanut kotona hyggeillä, vaan käytiin nauttimassa myös paikallisista palveluista. Ihana pieni Lifestyle Sandras avasi taas ovensa hurmaavassa asemakylässä ja miltei naapuriimme aukesi kesäkahvila. Kahvila on juuri sellaisen sopivan pyöräilymatkan päässä, että päästään Klaaran kanssa herkuttelemaan kun siltä tuntuu.
Kesäkuun alku ei juuri tuonut muutosta omaan elämääni. Tämä viikonlopun kahvilakäynti oli ensimmäinen sitten alkuvuoden (tajusin just nyt), mutta enpä minä juuri muutenkaan kahviloissa notku. En liiemmin ravintoloissakaan, joten sellainen on vielä koronan jälkeen kokematta. Selasimme juuri oman maakunnan tarjontaa kesäkahviloiden ja ravintoloiden osalta ja päätimme, että niitä pitää tänä vuonna yrittää kiertää. Tukea paikallista. Ei mulla oikeastaan koskaan ole kesäisin tarvetta päästä pois kotiseuduilta, ja nyt tänä vuonna ehkä vielä vähemmän. Koska se korona. Mutta onhan se aika ihanaa, kun pitkän pyöräreissun välissä pääsee herkuttelemaan muutenkin kuin kaupan parkkipaikalle ja ehkä jopa vessaankin.
Me käytiin isommassa kaupungissa koulun päätöstä edeltävänä päivänä, koska esikoinen oli kevään aikana venähtänyt ulos ihan kaikista vaatteista. Tuntui oudolta, kun joka paikassa oli niin hiljaista, sovituskopit suljettu ja ostoskeskuksen liikkeet sulkeutuivat kuudelta. Täällä meillä koko koronaa ei oikein edes muista, kun elämä on jatkunut niin kovin tavallisena. Olen miltei unohtanut, miksi meitä aikuisia on nykyään liki aina läsnä kaksin kappalein, sulkenut huolet ja murheet jonnekin taka-alalle. Ja lopulta olen tajunnut, että elämä on aika hyvää just nyt.
Ensi viikolla kokoonnutaan isolla porukalla sitten maaliskuun alun. Tuntuu ihanalta nähdä joukko ystäviä kasassa muutenkin kuin etäyhteyksien kautta. Ehkä se on sitten se viimeinen erä tämän erikoisen kevään ja tummien pilvien siirtämiselle syrjään.
No, enpä olisi koskaan uskonut liputtavani jonkin mobiilipelin puolesta, mutta tänäänpä liputan. Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Arlan ja UPM:n kanssa, jotka ovat kehittäneet ihan loistavan, ja kaiken lisäksi ilmaisen AR-pelin pikkuväelle! Mikä on Kierrätyskamut, miten sitä pelataan ja paljon muuta löydät tästä postauksesta. Lopussa myös ohjeet, kuinka voi osallistua Papun verkkokaupan 200 euron arvoisen lahjakortin arvontaan!
Kierrätyskamut AR-peli on lyhykäisyydessään opettavainen peli, joka innostaa kierrättämään ja kunnioittamaan luontoa. Arla ja UPM haluavatkin olla mukana tukemassa lasten tietoa ja taitoa ympäristöasioista ja kiertotaloudesta. Kuten kaikki tiedämme, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Niinpä kierrätysasiat on hyvä opetella jo lapsena!
Kun puhutaan kännykän ja tabletin peleistä, mulla on aina vähän sellainen olo, että eikös näitä jo ole ihan tarpeeksi. Tällä kertaa yllätyin positiivisesti, sillä itse pelin idea ei todellakaan ole istuttaa lasta ruudun ääressä, vaan päinvastoin. Mutta minäpä kerron vähän tarkemmin, mikä Kierrätyskamut on, ja miten sitä pelataan!
Jotta pääset alkuun tarvitset joko puhelimelle tai tabletille Arilyn sovelluksen. Sovellus löytyy ilmaiseksi sovelluskaupasta tuolla nimellä, ja itse sovellus sinänsä ei viittaa Arlaan tai UPM:n, joten älä häkelly. Itse menin tässä kohtaa vähän sekaisin, mutta siis sovelluksen kuvake on sellainen Helinä Keijun näköinen olento ja sovellus muuttuu kyllä Kierrätyskamut -peliksi. Sovelluksen lataaminen ei vaadi luottokorttitietoja, eikä mitään muutakaan, joten voit ladata sen helposti myös lapsen omalle laitteelle. Lisäksi tarvitset Arlan Luonto+ jogurtin tai Arlan maitopurkin. Näiden harjakattoisten purkkien yhdestä kyljestä löydät Kierrätyskamut -logon ja Arlan Aamukissan kuvan. Peli lähtee käyntiin kun osoitat tätä kuvaa Arilyn sovelluksella. Hups vain, ja Roni Back pomppaa ylös jogurttipurkista!
Kuten sanoin, pelissä ei ole kyse vain siitä, että lapsi tuijottaa ruutua. Itselleni oli positiivinen yllätys, että tuttu tubettaja antoi heti ensimmäiseksi tehtävän pyytäen laittamaan älylaitteen sivuun. Tehtävä on siis jotakin, minkä vuoksi jalkaudutaan joko ulos tai puuhailemaan muuten jotakin aiheeseen liittyvää. Piirretään esimerkiksi kuva. Tehtävät ovat helppoja, eivätkä ne välttämättä vaadi aikuiselta osallistumista. Tämä on mielestäni hyvä, sillä nyt jos koskaan tarvitaan lapsille myös sitä omatoimista puuhailua. Jos jokin tehtävä on mahdotonta toteuttaa juuri sillä hetkellä tai lapsi tarvitsee aikuisen apua tekemiseen tai materiaalin löytämiseen, sen voi sopia toteutettavaksi myöhemmin. Kun lapsi on tehnyt tehtävänsä (tai sen tekemisestä on sovittu) hän palaa laitteen ääreen ja saa palkinnon. Palkinto on aarrearkku, jonka sisällöllä kasvatetaan omaa maatilaa.
Kierrätyskamut AR-pelin idea on opetella kierrättämistä, mutta se tehdään lapsen tahtiin ja tehtävät ovat aluksi todella yksinkertaisia. Kun tehtävä on suoritettu lapsi pääsee Aamu-kissan ja lintujen lisätyn todellisuuden maatilalle. Pelin edetessä maatilalle kerätään asioita ja eläimiä, ja lapsi pääsee joka päivä leikkimään omalle tilalleen tehtävien jälkeen. Mikä mielestäni on ihan äärettömän hienosti oivallettu on se, että pelissä voi edetä vain tietyn määrän päivässä. Tehtäviä saa yhden per päivä, ja aarrearkku maatilan kasvattamiseen täytetään sekin vain kerran päivässä. Tämän ominaisuuden kun saisi kaikkiin peleihin! Vaikka itse en ole koskaan pelannut mitään kortti- tai lautapeliä modernimpaa, olen käsittänyt, että koukuttuminen johtuu juurikin siitä etenemisen tarpeesta. Vielä vähän, vielä yksi taso ylemmäksi.
Arla Suomen ja UPM:n teettämästä tuoreesta kyselystä selvisi, että lapsilla on iso merkitys siinä, miten paljon perhe kierrättää. Ja onhan se totta, että kun lapsi osaa itse lajitella jätteet, ei meidän vanhempien tarvitse käydä roskapussia jatkuvasti läpi. Motivaatio kierrättämiseen pysyy yllä, kun perheessä jokainen kantaa kortensa kekoon. Lasten innostus kierrättämiseen ja jätteiden lajitteluun pitää yllä myös aikuisen intoa. Sanoisin jopa, että meillä tämä nuorempi on huomattavasti tarkempi ja ohjeistaa mielellään myös muita. Mutta siinä missä me aikuiset voimme googlettaa kierrätysohjeet nopeasti vaikka kotikaupungin nettisivuilta, lapsen on hyvä myös hahmottaa esimerkiksi se, että puusta tehdään paperia ja se, ettei iso puu kasvanut mittaansa vuodessa tai kahdessakaan. Sekä pelin tehtävät, että itse maatila auttavat ymmärtämään ja hahmottamaan juuri tällaisia asioita.
Arlan ja UPM:n tavoitteena onkin kasvattaa sukupolvi, jolle kierrättäminen on luonnollista ja jokapäiväistä tekemistä. Mikäli aihe tuntuu tärkeältä, pelin tehtävistä saa myös kivasti vinkkejä muuhunkin tekemiseen lasten kanssa. Itse kierrättämisen lisäksi peli tuo luontoaiheet esimerkiksi lapsen piirtämiseen. Me ollaan myös käyty läpi erilaiset puulajit, joita tässä lähistöllä kasvaa ja todettu että niitä on ihan hurjan paljon. Mietitty miksi joku puu tuntuu saunassa kuumemmalta kuin toinen tai miksi piirustuspaperi kannattaa käyttää kokonaan. Ollaan myös päätetty perustaa kasvimaa ihan vain poimittaville niittykukille. Vaikka Klaaralle onkin tärkeää saada pelistä tehtäviä, joita voi suorittaa itse, luontoaihe palaa päivän mittaan myös yhteiseen tekemiseen. Puuhastelun lisäksi pelissä on toki saanut haastaa myös lukutaitoa. Vaikka päivätehtävän palkinto onkin omalla farmilla leikkiminen, olen todennut, että ne itse tehtävät ovat kuitenkin lapselle se tärkein osuus. Pakko myöntää myös, että itseltäni ei ole enää viime aikoina irronnut ihan kauheasti uusia ideoita lapsen viihdyttämiseen, joten siinäkin mielessä peli on ollut päivien pelastus.
Omalla maatilalla lapsi pääsee siirtelemään esineitä ja asioita pitämällä sormea pitkään niiden päällä ja vetämällä asiat uudelle paikalle. Koskettamalla nopeasti eläimiä, tai vaikka linnunpönttöä, tapahtuu hassuja juttuja. Kierrätyskoneen avulla lapsi oppii tekemään vanhasta uutta. Mitä pidempään peliä on pelattu (ja nyt siis puhutaan siitä, että miten monena päivänä tehtävät on suoritettu), sitä upeampi maatila syntyy. Hauskinta on kuitenkin mielestäni se, että tämä kaikki pelaaminen tehdään vasta sen jälkeen, kun on halattu puuta, askarreltu käpylehmä tai vaikka kylvetty jokin siemen. Jos siis kaipaatte lapsille mukavaa puuhaa kevät- ja kesäpäiville, kannattaa ehdottomasti tutustua Kierrätyskamuihin! Pelissä ohjeet tulevat sekä kirjoitettuna, että puhuttuna. Ei siis haittaa, jos lapsi ei vielä ihan osaa lukea. Aikuisen tai isomman sisaruksen pienellä avustuksella pelissä pärjää kyllä, kun äänet pitää päällä! Ja ei haittaa, vaikka on ihan totaalisen tumpelo näiden pelien kanssa, kuten minä. Lapset ovat yleensä aika taitavia! 🙂
Arlan Luonto+ tuotesarja on kehitetty yhdessä lapsiperheiden kanssa. Tuotteissa ei ole käytetty valkoista sokeria, vaan makeus tulee marjojen ja hedelmien omasta sokerista. Tuotteiden mieto maku ja koostumus ovat molemmat lasten suuhun sopivia. Lempeä makumaailma ilman sattumia sopii myös omaan suuhuni. Vaniljajogurtti on muuten kiva tervellisempi vaihtoehto sokeroiduille vaniljakastikkeille! Siihen on kiva myös lisätä marjoja ja hedelmiä oman maun mukaan. Jogurteista löytyy tietenkin myös tärkeät ab-maitohappobakteerit!
Kaikki Arla Luonto+ harjakattoiset purkit ovat 100 % puuperäisiä sisäpintaa myöden. Jotta neste pysyy purkissa, kartonki on pinnoitettu mäntyöljypohjaisella pinnoitteella. Mäntyöljy on suomalainen innovaatio UPM:ltä ja sitä saadaan selluntuotannon sivutuotteena. Luonto+ annosjogurtit ovat Suomen ensimmäisissä kartonkipurkeissa. Jogurttipikari ja sen kansi voidaan molemmat kierrättää kartonkikeräykseen. Nopea huuhtaisu ja taittelu vaikkapa maitopurkin sisään helpottaa lajittelua.
Miltä kuulostaa? Voisiko Kierrätyskamut olla tykätty peli myös teidän perheessä? Itse sanoisin, että peli soveltuu sellaisenaan eskari-ikäisestä eteenpäin. Pienempikin lapsi innostuu varmasti, mikäli pääsee pelailemaan isomman sisaruksen kanssa.
Jos innostutte pelaamaan ja tekemään tehtäviä, nappaa ihmeessä kuva farmistanne. Voi lisätä sen Instagramiin häshtägillä #kierrätyskamut, ja jotta kuva ei mene minulta ohi, voit vinkata siitä minulle kommentissa tai kuvatekstissä. Voit myös lähettää kuvan suoraan minulle Instagram Directin kautta. Farmikuvan jakaneiden kesken arvontaan yksi 200 euron lahjakortti Papun nettikauppaan. Osallistumisaikaa on 19. toukokuuta asti ja kilpailun säännöt voit käydä lukemassa täältä.
Käy vielä lukemassa pelin ohjeet Kierrätyskamut -sivulta. Sitten vain pelailemaan, tekemään tehtäviä, kasvattamaan omaan farmia ja ennen kaikkea oppimaan kierrättämisestä ja luonnosta!
Peli on hauska lisä etäeskaritehtäville, joita on kuulemma tullut aivan liian vähän. Pientä puuhaa on siis onneksi myös kesälomapäiville. Ja tuo käpylehmä on muuten aika ihana!
Jos tuossa tulikin viime viikolla oltua tehokas kotitöiden ja siivousten osalta, niin tuo vappuviikonloppu otettiin kyllä koko rahalla takaisin. Toisaalta välillä kuuluukin nauttia, eikä ihan koko ajan suorittaa. Ilo huomata, miten tämäkin taito kehittyy vuosi vuodelta paremmaksi. Tänään maistuikin sitten jo puutarhahommat erityisen hyvältä. Nyt on daaliat laitettu esikasvamaan ja viimeisetkin koulinnat suoritettu.
Fillarikilometrejä kuitenkin tuli viikonloppuna ihan kivasti, joten ei tässä nyt ihan Ellun kanoina olla vain syöty ja makoiltu. Joskin illat ovat venähtäneet normaalia pidemmiksi, kun innostuttiin katsomaan Karppia Yle areenasta. Toukokuun alkaminen oli säiden puolesta vähän pettymys. Odotin tietty heti aurinkoa ja lämpöä, mutta täällä sää parani vasta sunnuntaina iltapäivällä. Ja sitten olikin kaunista, ai että! Tälle viikolle onkin jo suuret suunnitelmat maantieajon suhteen. Tai oikeastaan koko kesälle! Kesäsuunnitelmat sinänsä on tänä vuonna vähän erilaisia, mutta onneksi on asioita, joita voi tehdä vaikka moni juttu onkin peruttu.
Meillä juhlitaan tänään täysi-ikäistä. Nimittäin siitä tuli kuluneeksi 18 vuotta kun tavattiin tuon mun partanaaman kanssa. Silloin tosin oli siloiset posket molemmilla. Mutta joo, puolikas elämästä on kuljettu nyt yhdessä. On ollut ylä- ja alamäet, uhmaikä ja murrosikä. Toivottavasti myös monta kriisiä, vaihdevuodet ja kuumat aallotkin vielä edessä. Ostettiin kaupasta laatikollinen PusPus-lakuja juhlan kunniaksi. Melkein romanttista! 💕
Ai niin, sitä piti sanoa, että nuo ruokakaupasta ostamani pionit olivat siis aika kireän pinkkejä, kunnes auetessaan saivat ehkä maailman kauneimman sävyn. Toinen kolmikko jo menossa.
