Kyllä siinä tippa tuli silmään kun tänään tajusin, että kävin ehkä viimeisen kerran mummulassani. Katselin seinäpaneeleja, puuhellaa ja vanhaa kahvimyllyä miettien, että säilyykö sellaiset asiat mielessä aina. Entä tuoksut. Ja totesin, että kyllä ne säilyy. Siellä jossain mielen perukoilla. Kotona 7-vuotias ihmetteli, miksei ihmiset vain voisi elää aina. Jouduin selittämään, että se ei vain ole luonnollista. Luonnollista on syntyä ja luonnollista on myös kuolla. Sanoin, että vähän kuin kukat. Aina tulee uusia kukkia vanhojen kuolleiden tilalle. Se on luonnollista. Käytiin läpi lähipiirin kuolemat, mutta myös kaikki syntymät ja ihanat pienet vauvat. Ja toki pidin huolen siitä, että viivan alle jäi plussaa. Mitäpä sitä lasta väestön ikärakenteella huolestuttamaan. Kyselytunti päättyi positiivisin mielin, ja huomasin itsekin saaneeni käsiteltyä ajatuksiani. Yksi aikakausi päättyi, mutta se kuuluu elämään. Näin sen on tarkoitettukin menevän.

Yhden sortin uusi aikakausi tässä on myös alkamassa, sillä näyttää nyt siltä, että meidän iskä tulee olemaan viikonloput kotona ainakin seuraavat pari kuukautta. Onneksi pihassa on tukkikuorma ja aurinko paistaa. Jonkin sortin moottori ulkona jo kuuluu käyvänkin. Tuntuu ihan totaalisen hassulta, mutta ehkäpä tähänkin vain totutaan. Ja eniten kai pelkäänkin sitä, että totun liiankin hyvin. Mutta just nyt yritän ihan vain nauttia siitä, että meillä on koko porukka kasassa. Ja siitä, että lapset kysyivät syötyään, että mennäänkö ruokalevolle. 😀

 

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua! ♡

Ja hups vain, ja tulikin taas perjantai! Ei sillä, tiedossa on kiva viikonloppu ja mukavaa tekemistä. En valita. Tänään katetaan iltapalapöytä neljän sijaan kahdeksalle, kun saadaan ystävät kylään. Jotenkin tekee heti viikonlopun aloituksesta juhlavampaa. Tai ainakin erityisempää.

Mun perjantaipäiviin kuuluu tuon esikoisen kuljettaminen soittotunnille ja se on aina jotenkin astetta haastavampaa kuin kuopuksen viulutunnit. Ensinnäkin ihan jo ison instrumentin pakkaaminen autoon, ja tulipalokiire suoraan koululta harrastuksen pariin. Aikaa puoli tuntia, vaikka matka oikeasti veisi  40 minuuttia. Olen niitä ihmisiä, jotka inhoavat olla myöhässä ja tämä tökkii mulla joka viikko. Tällä viikolla haastetta lisäsi vielä sekin, että tuo itse soittaja kävelee keppien kanssa. Onneksi lapsilla loppuu perjantaina koulu jo puoliltapäivin, joten kaikki tämä kiire ja säätäminen on mukavasti ohi jo iltapäiväkolmelta. Ja siinä välissäkin ehtii hakea viikonloppukukat. Paluumatkakin sopi mukavasti ystävän työaikaan, joten autossa ehti vaihtaa ne kiireisimmät kuulumiset ennen iltapalatreffejä. Ja hei, kaiken tämän hoidin sinin fleecekauluri päässäni, koska hiustenpesupäivä ja cg. 😀

 

Mutta nyt nopeasti kaupaan! Ihanaa viikonlopun aloitusta myös teille!

Yöllinen pakkanen oli nipistellyt maasta puskevia suloisen vihreitä päivänliljoja. Käsittämätön lause. Helmikuulle. Mutta näin se on, maasta ja oksista puskee väriä, enkä yksinkertaisesti voi olla aloittamatta henkistä kevättäni just nyt, talvilomaviikon kunniaksi. Harmi vain, että kaupoissa on vielä hippasen huonosti noita kevään kukkia. Mutta kiikutin yhden valkoisen helmililjani kasvariin hyasintin kaveriksi ja päätin, että se on kevät nyt. Kasvarin valot saavat olla vielä hetkisen paikallaan, koska illalla valot luovat ihanasti tunnelmaa, mutta muuten on kai aika aloitella kevätsiivousta ja suunnitella ikkunoiden pesua.

Perjantai suunnitelma siivouksesta ei oikein ottanut tuulta alleen ja nyt pari huonetta on yhä enenevissä määrin kassien ja pussien peitossa. Tänään on siis pakko tarttua toimeen sillä ystäväni tulee huomenna kylään, enkä tahtoisi laittaa häntä selviytymään tämän kaaoksen läpi. Keittiön pöydällä on yhä mieheni ostamat ystävänpäiväanemonet ja ehkä siivouksen jälkeen niiden rinnalle voisi katsoa jotakin hivenen tuoreempaa. Levittää liinan pöytään ja nauttia siitä, että pitenevä päivä ja aurinko pääsevät sisään. Kuinka se voikin olla samaan aikaan niin ihana tuo aurinko, mutta silti niin julma.

 

Kulmakarvojen tilannettakin on kysytty. Tässähän ne. Nyt alan jo hieman tottua siihen, että mulla on kulmakarvat ympäri vuorokauden, ja edelleen olen päätökseeni supertyytyväinen. Miten helppoa ja huoletonta! Sävy tuntuu täydelliseltä ja työn jälkeen olen edelleen rakastunut.

Mutta nyt raivaamaan. Laukut ja pussit tyhjiksi ja tavarat ojennukseen. Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa!

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. “Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Maanantaita!

On tämä kyllä ollut ihmeellinen talvi. Koskaan ennen en muista, että olisi ollut täysin lumetonta, toki aikakin voi kullata muistoja. Vaikka hiihtämään ei täällä pääsekään, niin ulkoilua on sitten muuten voinut harrastaa aika monipuolisesti. Mä en innostu kauheasta vesisateesta, mutta onneksi niitä suht sateettomiakin päiviä on mahtunut talveen. Mutta vesimäärästä kertonee se, että pitkospuut on paikoitellen 15 senttiä veden alla. Oikeilla varusteilla kuitenkin pärjää. Joskin tuota pienintä kannettiin eilen kyllä yli pahimmista vesipaikoista.

Takana aika tavallinen viikonloppu, jossa oli oikeastaan sopivasssa suhteessa ihan kaikkea. Juuri sellainen, jonka avulla uuteen viikkoon on mukava astua. Hyvä viikonloppu koostuu aika yksinkertaisista jutuista, itse olen parin päivän sisällä muun muassa

– pelannut Afrikan tähteä, ristiseiskaa ja tikkiä (jälkimmäistä en osaa, mutta voitin silti)

– kuunnellut äänikirjaa ja lukenut uusinta Lantliviä

– ulkoillut

-kahvitellut ystävien luona

– istunut kahden pikkumimmin pyörittämässä ravintolassa ja syönyt mitä erikoisempia mielikuvitusannoksia

– seurannut Brittihovin tapahtumia (olen ihan pihalla seurapiirijuoruista ja ylipäätään kaikesta nykyajasta, mutta tämä on aihe, josta jaksan lukea ja kiinnostua)

– Todennut jälleen kerran, että retkellä paistettu makkara on hyvää, vaikka en makkaran ystävä muuten olekaan

– Nukkunut yli 12 tunnin yöunet

– pessyt pyykkiä, unohtanut pyykit koneeseen ja pessyt uudestaan

– nauttinut hiljalleen pitenevästä päivästä (ihanaa, kun valoisa aika lisääntyy ja ulkoilulle on paremmin mahdollisuuksia)

– katsonut 1,5 jaksoa kotimaista Aallonmurtaja -sarjaa, enkä edelleenkään tiedä kannattaako katsoa enempää

-selannut myynnissä olevia kansallispukuja ja miettinyt, että miksi ihmeessä Elovena-tyttö joutui luopumaan omastaan (en ymmärrä tätä pakkauksen uudistumista! Ja juuri nyt, kun kasallispuvut on taas erityisen suosittuja!)

– tehnyt makaronilaatikon, josta riitti onneksi vielä maanantain päivälliseksi

– levännyt, virkistynyt, puhunut, pussannut, halannut, laulanut, tanssinut ja ihan vaan olla möllöttänyt

Mites teidän viikonloppu?

 

Hei ihan alkuun isot kiitokset edellisen postauksen saamasta palautteesta. Musta oli ihana huomata, että saitte ajatuksestani kiinni. Ja kiitos ihanista viesteistänne, siitä, että kannustatte. Kenellepä tuo ei olisi tärkeää. Eli iso ♡!

Vähän samoilla linjoilla tänään, nimittäin ajankäyttö ja aika yleensä on ollut vuoden vaihtuessa taas kovasti mielessä. Vielä esikoisen ollessa pieni, mä vannoin, etten ikinä omista elämääni lapseni harrastamiselle vaan aion elää sitä omaa elämääni ja tehdä omia juttujani. No just joo, nää on näitä kun huudellaan ilman sen parempaa kosketuspintaa. Kyllä mä edelleen joskus mietin, että mistä vois luopua, kun aika ei riitä kaikkeen ja parissa eri paikassa on erittäin mahdotonta olla samaan aikaan. Mutta kun mä näen lasten innon ja ilon siitä, että saavat toteuttaa itseään ja kehittyä heille tärkeissä jutuissa, se vaan oikeesti sulattaa kaiken kiukun ja turhautumisen. Ja mä uskon myös, että ryhmässä toimiminen, joukkuepelaaminen ja sosiaaliset kuviot antavat paljon myös tulevaisuutta ajatellen. Ja joka kerta mä olen edelleen ihan ällikällä, kun istutaan jossain konsertissa, jossa kaiken ikäiset lapset ja nuoret soittavat yksin yleisön edessä. Siis ihan valtavan hienoa harjoitusta esiintymiselle. Koska oikeasti elämässä tulee niitä hetkiä kun pitää “esiintyä” tai olla esillä ja seistä toisten edessä. Ajattelen aina, että voi kun olisin itsekin oppinut lapsena tuon taidon. Ettei alkaisi aina ääni väpättämään ja sydän hakkaamaan. Minähän olen siis ihan hirveän huono noissa jutuissa. Ujo kuin piimä.

Mutta en mä silti halua, että kaikki aika menee siihen, että jokainen on omilla teillään ja omissa jutuissaan, vaikka tykkään itsekin tehdä monenlaista. Kyllä mä kaipaan ihan valtavasti sitä, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja myös sitä, että me aikuiset saadaan olla välillä kaksin. Sekin on tosi tärkeää. Ja toki mä kaipaan myös omaa aikaa. Sitä että saa olla yksin, ja sitä että saa olla ystävien kanssa. Ja vaikka se vähän nuoralla tanssimista onkin ja sellaista palapelin loputonta sovittelemista, että tämä kaikki saadaan mahtumaan elämään, niin kyllä se vaiva kannattaa. Koska kaikella tuolla ajankäytöllä on ihan hirmuisen suuri merkitys, ja kaikki nuo lisää sitä hyvää oloa ja parempaa elämänlaatua. Aina ei kuitenkaan onnistuta ja joinakin viikkoina joudutaan aina joustamaan jostakin. Mutta se kuuluu elämään. Silti yritetään nyt tietoisesti lisätä sitä yhteistä aikaa, koska se on vaan niin mielettömän tärkeää. Vuodet juoksee ja lapset kasvaa. Ja tiedän kyllä, että nykyään pitäis olla kauheen aktiivi tuolla instan stooreissa vähintään, mutta mä olen valinnut näin. Koska sekin aika olisi sitten pois jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä on mulle ihan huipputärkeää. Ihan tietoisesti haluan olla vähemmän puhelin kädessä ja enemmän ihan vaan läsnä perheelle ja ystäville – ja itsellenikin.

Loppuviikkoon mahtuu onneksi näitä erilaisia aikoja. Eilen oltiin mummulassa ja vietettiin laatuaikaa kuulumisia vaihdellen ja kakkua syöden. Tänään vietetään aikuisten kesken aikaa, kun mennään miehen kanssa kuuntelemaan hävyttömiä kansanlauluja (ja todennäköisesti punastelemaan) ja sunnuntaille on tiedossa kiireetöntä koko perheen yhteistä aikaa. Aika täydellistä!

 

Mutsit on VeroModan, neule Samsøe & Samsøen ja merinovillapanta on täältä, kuten muuten myöskin nuo edellisen postauksen makrameekorvikset.

Moikat!

Ihana Homevialaura postasi tänään instagramissa aiheesta, jota olen itsekin viime aikoina miettinyt aika paljon. Tai oikeastaan jo pitkään, mutta viime aikoina enemmän SYLI ry:n #siivoasome -kampiksen myötä. Eli siis sitä, millaisia suorituspaineita ja hunommuuden tunnetta some aiheuttaa ja miten näitä juttuja voisi miettiä järkevämmin. No Suomishäiriöliitto ihan ykkösenä kannustaa tietenkin, että kaikki ne sometilit, jotka aiheuttavat mielipahaa tai alemmuuskompleksia kannattaa laittaa pois seurannasta, oli kyseessä ystävä tai julkisuudenhenkilö. Mä olen itse ihan samaa mieltä, ja varsinkin silloin kun oma mieli on todella hauras, ehkä kenties jopa sairas. Silloin kaikki energia on tietenkin laitettava siihen omaan selviämiseen ja kuntoutumiseen. Enkä suosittele omaakaan blogiani kennellekään, jolle se aiheuttaa yhtään mitäään negatiivista tunnetta.

Mutta eihän me ihmiset toimita ihan noin yksoikoisesti, vaan ollaan nykyään ehkä uteliaampia ja tiedonhaluisempia kuin koskaan ennen. Onhan meillä kaikilla pelit ja vehkeet, joilla seurata ja katsella muiden elämää. Mutta siinä päästäänkin aiheeseen. Mitä se some oikeasti välittää meille ja millaisia paineita se luo. Laura avasi tänään ihanasti just tätä ajatusta ja omaakin pohdintaani siitä, että some helposti sekoitetaan täydelliseksi massaksi, joka käsittää niin täydellisen kodin, täydellisen ulkonäön, täydellisen perheen, täydellisen vartalon, täydellisen uran ja kaikkiin näihin liittyvän hurjan itsekurin. Ja lisäksi vielä mielikuvan siitä, että kaiken tuon keskellä pitäis olla ihan zen, lukea kirjoja, nukkua, meditoida ja vaikka mitä.

Mutta joo, eihän se niin mene. Kukaan, ja ihan oikeesti k-u-k-a-a-n ei voi olla täydellinen. Piste. Mä vihaan sanontaa “elämä on valintoja”, koska eihän se niin mene, että elämä oikeasti olisi pelkkiä valintoja, mutta myönnän, että elämä on jossain määrin myös valintoja. Toki me ihan jokainen joudutaan elämään elämää, joka heittää välillä eteen arvaamattomia ja tosi julmiakin asioita. Ja tottakai meidän jokaisen ihmisen elämä riippuu myös paljon niistä ympärilla olevista ihmisistä, joille elämä on ihan yhtä arvaamaton. Mutta se, mitä pidämme perusarkena, ja mihin haluamme panostaa silloin kun siihen on mahdollisuus, on sitten meidän omaa valintaa. On täysin jokaisesta itsestä kiinni, neulooko mieluummin, vai lukeeko kirjaa. Katsooko illalla leffaa, vai meneekö ajoissa nukkumaan. Treenaako ankarasti ja noudattaa tiukkaa ruokavaliota, vai panostaako enemmän kodin viihtyvyyteen tai siisteyteen. Opetteleeko uuden kielen, vai uuden instrumentin soittamisen, vai tapaako enemmän ystäviä. Ja aika usein (ja tämä on nyt sitä oikeeta elämää, jota some ei aina välitä) yksi asia sulkee toisen pois. Kun kaikkea ei voi ja kaikkea ei ehdi. Ei vaikka kuinka haluaisi olla täydellinen ylisuorittaja, niin hitto vie, kun ei ne tunnit vuorokaudessa vaan riitä. Siispä pitää valita. Riittääkö mulle vähän sotkuisempi koti, jos kerran nautin niin paljon käsitöiden tekemisestä. Tai lähdenkö aamu viideltä lenkille, jos koen, että nukkuminen on enemmän mun juttu. Olenko valmis luopumaan kaikista muista harrastuksistani, jotta voin rakentaa unelmieni kehon? Ostanko kaupasta puolivalmiita, jotta ehdin kaverin kanssa lenkille, vai teenkö perheelle täydellisen päivällisen? Luenko kirjaa, vai leivonko lasten kanssa… Ja joka päivä me tehdään tiettyjä valintoja. Ja toivottavasti, siis ihan oikeasti toivottavasti, me jokainen tehdään niitä valintoja sen pohjalta, mikä tuntuu parhaiten sopivan meille ja meidän elämään. Sellaisia valintoja, jotka saa meidät elämään omaa elämää ja tavoittelemaan aitoa onnellisuutta ja terveyttä sen sijaan, että tavoiteltaisiin sitä jonkun muun täydelliseltä näyttävää elämää. Koska aivan varmasti sillä ihailemallasi tyypillä on joku tai jotkut elämän osa-alueet ihan retuperällä. Meillä kaikilla on. Ja on silti vaikka kuinka yritettäisiin elää tasapainoista ja harmonista arkea. Koska se just kuuluu siihen elämään. Että tunteja on päivässä se 24 ja päiviä viikossa 7. Siinä se, näillä on mentävä. Some on helposti pelkkää täydellisyyttä jos sen kasaa yhdeksi tekijäksi. Harva supertimmi fitness somettaja on kuitenkaan loistava leipuri tai äärettömän nopea kantapään kutoja.

Ennen asiat olivat simppelimpiä. Ostettiin ruokalehti kun haluttiin kokata tai leipoa ja inspiroitua muuten näistä asioista. Ostettiin muotilehti kun haluuttiin nähdä muotia, kauneuslehti jos haluttiin nähdä meikkejä ym. Oli erikseen lehti treenavalle, juoruista pitävälle ja käsitöistä, puutarhanhoidosta tai ristikoista kiinnostuneille. Ja on toki edelleen, mutta nettiä, saati somea ei oikein voin edes avata, etteikö verkkokalvolle tulvisi kaikkea sitäkin, mikä ei ehkä ennen tuntunut niin omalta ja johon kiinnitettiin vähemmän huomiota.

Toisen, varsin rajatusti kuvattua, elämää seuratessa ei pidä myöskään vähätellä itseään. Joku on parempi jossain, toinen jossain muussa. Näin se vain menee ja sekin on joskus kiinni omista valinnoista. Hyvä esimerkki on vaikka puutarhanhoito. Todella moni kertoo, että ei harrasta puutarhanhoitoa, koska on ihan surkea kaikkien kasvien kanssa. Ok, liki jokainen on varmaan ihan hemmetin surkea ohjaamaan avaruusalusta, jos siihen hommaan laitettaisiin. Puutarhanhoito ei kuitenkaan ole rakettitiedettä, vaan oikeastaan aika simppeleitä juttuja, joita jokainen voi oppia. Onnistumisen ja epäonnistumisen kautta ehkä parhaiten. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon siihen on valmis panostamaan ja laittamaan aikaansa. Onko valmis opettelemaan ja ottamaan selvää. Esikasvattamaan omia taimia heti alkuvuodesta lähtien ja huolehtimaan taimista päivittäin, kenties pyytää ystävää hoitamaan niitä jos olet reissussa. Tai oletko valmis kykkimään puutarhassa keväästä asti liki joka päivä? Huolehtimaan paahteisina päivinä siitä, että kasvit saavat vettä. Joka päivä, vaikka kuika olisi ihanaa huidella jossain ihan muualla. Tai edes kastelemaan päivittäin parvekkeella olevaa basilikaa?  Jos et, se on ok. Mutta et ole huono tai surkea. Olet vain valinnut kiinnostuksenkohteesi jostain muusta ja haluat käyttää aikasi muulla tavoin. Kukkia ja basilikaa saa kaupasta. Miksi hampaat irvessä puurtaa ja uhrata aikaansa, jos se ajankäyttö ei tuota hyvää oloa. Tämä pätee moneen muuhunkin. Et ole huono tai surkea vain koska jokin ei juuri nyt mahdu elämääsi tai elmäntilanteeseen.

Ja sitten ihan viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: Jos joku toinen käyttää aikaansa sellaiseen, mitä et itse arvosta tai ymmärrä, yritä miettiä, että ehkä sille tekemiselle on syynsä. Joku ihan oikeasti nauttii pienoismallien kasaamisesta, kirjojen järjestämisestä kirjailijan nimen, kirjan selän värin tai koon muukaan tai luetteloimalla adverbejä venälaisistä klassikoista. Joku ihan oikeasti saa mielihyvää siitä, että käy joka aamu viideltä luonnonvesissä uimassa tai rakentaa itselleen aivan älyttömän kauniita smoothie bowleja, ja jonkun hyvinvointi on sitä, että käyttää aikansa siivoamiseen ja kodin järjestämiseen.

Just nyt mä voisin käydä tyhjentämässä kuivausrummun, tyhjentää tiskikoneen, raivata eteisen, siivota joulukoristeet pois, pyyhkiä keittiön pöydän tai opiskella vaikka unkaria ja yrittää pelastaa maailman. Mutta mä lähden jumppaan, koska yhdistettynä ystävän seuraan (ja juuri sen vuoksi) se on mun mielestä parasta ja hauskinta just nyt.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Jos tammikuusta pitäisi nimetä ilonaiheita, ainakin mun listassa ihan kärkipäässä olisi valo ja tulppaanit. Toki varmaan pitäisi myös mainita, että lapsemme on syntynyt tammikuussa, mutta pysytään nyt näissä yleisissä ilonaiheissa. Jos eilen olikin niin pimeää, että luulin teleportanneeni takaisin joulukuun puoliväliin, niin tänään on paistanut sitten senkin edestä. Ja ai että, mutta onkin tehnyt hyvää! Voisin jopa tottua. Samoin tulppaanipuska pöydällä voisi olla lakisääteinen ilo vuoden ensimmäiselle kuukaudelle.
Meillä ei ole juuri pakkanen paukkunut, mutta tänään oli ihan pakko lähteä nauttimaan auringonnoususta kun kerrankin meni miinuksen puolelle. Samalla annoin vastusta jomottavalle päänsärylle ja hammaskivulle. Pääsin eilen hammaslääkärin “kipupäivystykseen” ja luulin ihan oikeasti että olen saanut ihka ensimmäisen reiän purukalustooni. Meuhkasin jo lapsillekin hampaidenpesusta ja pelottelin kaikenlaisilla skenaarioilla. Tai no, mietin omalle kohdalleni jo juurihoitoja ja kaikkea muutakin inhaa mitä aiheeseen voisi liittyä. Mutta se on kuulkaas sellainen juttu, että huomenna tehdään muotit purentakiskoille. Josko tuo antaisi ainakin osittain syyn jatkuvalle päänsärylle ja hartiajumille. Mene ja tiedä, mutta olin kyllä jokseenkin ajatellut, että ne kaikenlaiset purentaongelmat tuli korjatuksi jo teini-iässä, kun suussa oli rautaa jos jonkinlaista.

Ensimmäinen arkiviikko melkein taputeltuna ja huomiselle haen energiat vielä tänään huippuseurassa vietetystä illasta. Huomenna siivotaan koti viikonloppukuntoon ja vaihdetaan vapaalle. Ihan parasta on se, että viikonlopulle ei ole mitään suunnitelmia! Voisko arkiviikot olla jatkossakin nelipäiväisiä?

 

( Sammarit ja lyhythihainen kashmirneule H&M )

Jaahas, lomat on lusittu ja paluu arkeen on alkanut. Aika siis herätellä myös blogi joulutauoltaan. Loma teki hyvää, enkä varsinaisesti laskenut päiviä arjen alkamiseen, mutta en laita arkiseen rytmiin paluuta pahaksikaan. Arkikin voi olla aika ihanaa, paljon on kiinni asenteesta ja omista valinnoista. Joululomaan mahtui flunssa, joka edelleen laittaa niistämään, sekä varsin tyhjentävä vatsaflunssa. Joten toiveena arjelle terveyttä ja sitä myöden myös sujuvuutta.

Ajatus oli säilyttää joulukuusi loppiaiseen asti, mutta koska raukka pudotti neulasensa ihan itsekseenkin, kuusi oli lennätettävä ulos jo viime vuonna. Eilen vintille pakattiin tontut ja possut, mutta muuten loppiaiseen ei liittynyt sen suurempaa joulun poiskarsimista. Vielä eletään sen verran pimeää kautta, että kaikki mahdolliset lisävalot ovat paikallaan. Joulu jatkuu edelleen myös kukkina, vaikka ensimmäiset keltaiset narsissit jo bongasinkin. Sitävastoin arjen alkamiseen valmistauduttiin muunlaisella karsimisella ja siivoamisella. Jestas sentään, innostuimme eilen jopa puunaamaan jääkaapin uuteen arkeen. Lapset selättivät kirjakaappiensa kaaoksen ja me aikuiset selätimme vaatehuoneen täystuhon.  Yhtään jemmattua joululahjaa ei sen kätköistä tänä vuonna löytynyt, mikä on selvästikin parannusta pariin viimevuoteen. Arki on huomattavasti mukavampaa aloittaa kun tavaroille on omat paikkansa ja asiat järjestyksessä.

Näillä nurkilla talven lumiset (tai edes valkoiset) päivät saa varmaankin laskea yhden käden sormilla. Jaksan edelleen odottaa talvea, joskin toivo alkaa pikkuhiljaa kaikota. Tulevasta keväästä kertoo se, että ensimmäiset siemenet on laitettava multaan mitä pikimmin! Mutta tuli lunta tai ei, kaikkein eniten odotan tietenkin lisääntyvää valoa.

Vuosi sitten kirjoitin aika tyhjentävästi ajatukseni uudenvuodenlupauksista ja pysyn edelleen kannassani ja jatkan uutta vuosikymmentä samaan tapaan. Mitä tulee tipattomaan tammikuuhun ja korkin kiinni laittamiseen, en koe ajatusta itselleni aiheelliseksi. Vuoteen kun kuitenkin mahtuu enemmän tipattomia kuukausia, kuin tipallisia. Tammikuu yleensä kuuluu luonnollisesti noihin ensimmäisiin. Sen sijaan karkkipussin päätin laittaa kiinni ja herkut muutenkin hyllylle Klaaran synttäreihin asti. Juhla on juhla, mutta näin joulun jälkeen suklaat ja karkit voi jättää väliin. Makeannälkään on kaksikin halpaa ja helppoa reseptiä. Banaanikaurakeksit, joihin saa hukattua ylikypsät banaanit ja lisämakua kuivatuilla hedelmillä ja pähkinöillä (joulun “glögiroskien” jämät uppoaa näihin oikein hienosti), sekä raakalakritsijauheessa pyöritetyt taatelit. Nekin itsetehtynä huomattavasti valmispussia edullisempia ja parempia.

Mitenkäs teidän lupaukset? Jotakin uutta, vai vanhan petraamista?