Ja niin katosi syyskuukin. Vihelsi vain mennessään. Muutama vuosi sitten olisin sanonut, että tästä alkaa se vuoden inhottavin osuus. Vuosi toisensa jälkeen kun hokee itselleen kuinka kurjia kuukausia nämä vuoden kolme viimeistä ovat, alkaa sitä väkisinkin uskoa sanomaansa. Asenne! Miten ihanaa onkaan ollut oppia tuon pienen sanan suuri voima. Loppupeleissä kun voisin jopa väittää, että olen esimerkiksi luovimmillani juuri syksyllä. Oivallukseni asenteesta on myös notkahduttanut vuosien varrella joulun merkitystä. Siinä missä ennen piti takertua jouluun kuin viimeiseen oljenkorteen, nykyään joulu tuntuu vuosi vuodelta vähemmän tärkeältä. Ehkä myös lasten kasvamisella on osuutensa asiaan, mutta luulen että joulukonservatiivi minussa alkaa kääntyä hieman liberaalimpaan suuntaan. Ei paljoa, mutta havaitsen muutoksen itse.

Meni myös vuosia, kun en oikein tykännyt tästä syksyn kellertävästä valosta. Nyt alhaalla roikkuva aurinko ja sen sävyt tuntuvat erityisen kauniilta. Samoin vahvat varjot ja kontrasti ylipäätään. Tänään ne liki pakottivat tarttumaan kameraan. Ja yksi juttu, jota en muuten koskaan uskonut sanovani ääneen liittyy daalioihin. Alan nimittäin jo hieman kyllästymään! Kyllä, nyt se on sanottu. Kaipaan rauhallisempia sävyjä kotia koristamaan. Tosin maalainen kun olen, pyörittelen vain silmiäni kaupan viidentoista euron vehnäkimpuille.
Toki keräsin tänäänkin isot kimput kukkia maljakoiden täytteeksi, mutta iloinen värikarnevaali alkaa jo pikkuisen tökkiä. Orastava minimalisti sisälläni on sekin pyrkinyt viime aikoina sanomaan jotakin. Karsi, vähennä ja yksinkertaista. Hassua miten suuri merkitys vuodenajalla ja valolla voikaan olla!

Viimeinen vuosineljännes on myös ehkä ihan hyvä syy katsoa jo tulevaan vuoteen. Suotakoon tämä, kun kaupatkin alkoivat myydä joulua jo syyskuussa! Joissakin asioissa olen totaalisen vanhanaikainen ja se on fyysinen kalenteri, jolla pidän pääni kasassa ja hallitsen aikaa. Vuosi toisensa jälkeen olen ostanut Moleskinen mustan ja kovakantisen weekly notebook -kalenterin ja nyt menossa taitaa olla jo kymmenes. Muistan jopa taannoin lähteneeni reissuun vanhan kalenterin kanssa, sillä olin alkuvuodesta säilyttänyt työpöydällä sekä uuden, että mennen vuoden kalenteria. Keskenään täysin samanlaisia. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla jotain ihan muuta. Kotimaisen kalenterin (suomalaisilla merkinnöillä, joskaan ei valitettavasti nimipäivillä, joita keski-ikäistyvä minäni jo kaipaisi) tilasin Papershopista. Rakenteeltaan se muistuttaa paljon Moleskinen vanhaa tuttua, mutta on visuaalisesti huomattavasti edeltäjäänsä fiinimpi.

 

Lokakuun pettymys:

Dirndl ja lederhosenit eivät pääse tänä vuonna ulkoilemaan. Ei palmikkokampausta ja juomalauluja.

Lokakuun alun note to self:

Älä ennakkotilaa yhtään daaliajuurakkoa ensi keväälle. Niitä on jo nyt aivan liikaa.
Myöskään kynttilöitä ei varsinaisesti tarvitse ostaa ainakaan pariin seuraavaan vuoteen.

 

Aarikan muki on PR-lahja ja Bo LKV:lle kiitos inspiroivasta Bo Living -lehdestä!

Syyskuu tekee loppuaan ja vaikka kasvihuoneessa vielä osa kasveista kurkottaakin ylöspäin, on myös niitä, joiden lehdistö roikkuu masentavasti maata kohti.

Siitä huolimatta, että tykkäänkin tavallaan syksystä (siis aurinkoisista alkusyksyn päivistä ja kirjavasta luonnosta) tämä vuodenaika aiheuttaa aina jonkinlaista haikeutta. Kesä on kuin juhla. Siihen aletaan valmistautua jo aikaisin keväällä, tai vuoden vaihduttua. Mietitään keitä kutsutaan ja mitä tarjotaan. Pohditaan kasvatettavien kasvien erityisruokavaliot ja plaseerataan kukat auringon ja varjon mukaan. Taimien kasvamista seurataan kuin olisi pyydetty vastausta kutsutuilta ja lopulta luonto puhkeaa kukkaan ja näky on kuin Royal Ascot. Pelkkää, väriä, riemua ja kimmallusta. Bileet ovat alkaneet!

Koko kesä tarjoillaan drinkkejä kasveille, hoivataan ja hellitään ja nautitaan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kiitetään lahjoista, jok’ikisestä tomaatista tai salaatinlehdestä ja mietitään lahjuksiin perustuen kuka saa kutsun myös ensi vuonna. Vähemmän anteliaat, käytökseltään hankalat tai muuten happamat vedetään vieraslistalta yli. Näitä ei kutsuta ensi vuonna.

Ja sitten tulee syyskuu. Bileet väsähtävät ja kasvit alkavat nuokkua ja näyttää surkeilta. Vielä yritetään elvyttää, nyppiä, boostata ja pitää lämpimänä, mutta minkäs teet. Osa nuokkuu pöydällä ja osa pöydän alla. Sisäänheiton sijaan pitääkin toimia ulosheittäjänä.

Ja ihan kohta juhlat on juhlittu ja sitten on jäljellä vain se armoton siivoaminen. Ja kun sekin on viimein tehty, olo vain tyhjä. Kaikkensa antanut, mutta ennen kaikkea tyhjä. Eikä siihen oikein auta, vaikka jossain ruska vielä välkkyisi kuin neonvalot jatkoille houkutellen. Ne omat bileet oli siinä, eikä auta kuin odotella ensi kevättä ja kesää. Sitä, että jälleen innostuu ja tekee asioita taas ehkä pikkuisen viisaammin. Koska lopulta nämä bileet on kuitenkin kaiken tämän vaivan arvoiset. Ja enemmänkin.

Minä ja syksy ollaan tänä vuonna hyvissä väleissä.  Tai no, syksy ja syksy. En tiedä voiko virallisesti edes puhua intiaanikesästä, kun tuntuu, ettei syksy ehkä varsinaisesti ole vielä alkanutkaan. Mutta ei olla niin nikun nuukia termien suhteen. Joka tapauksessa lämmin sää ja auringonpaiste on mukavampaa kuin jatkuva piiskaava sade ja kylmyys. Todennäköisesti kun sitäkin ehtii vielä tulla. Vielä ehtii pukeutua pitkiin housuihin, villasukkiin, nilkkureihin ja takkeihin. Just nyt tuntuu kivalta, ettei kaikkia kesävaatteita tarvitse vielä sulloa naftaliiniin. Monena vuonna suomalaisesta säästä puuttuu tämä vaihe. Tai sitten mekot ja neuleet pitää vain yhdistää keskenään kesällä. Jokainen päivä ja viikko lämmintä syksyä on kuitenkin vähemmän kurjaa kylmyyttä. Ja jos hyvin käy, tässä ehtii jopa kaipaamaan tuhdimpaan vaatekerrokseen pukeutumista.

Kasvihuoneessa kesä kuitenkin alkaa vaihtua jo vahvasti syksyyn ja pikkuhiljaa olenkin kiikutellut pelargonioita sisälle. Tomaattisato on aloittanut hyytymisen merkit ja chilit punastuvat kovaa vauhtia. Vähitellen on aika karsia ja siivota, pestä ja puhdistaa. Olen kuitenkin kohtalaisen sujut myös tuon asian kanssa. En nimittäin tiedä olisiko minusta tomaatinviljelijäksi ympärivuotisesti. Tuskin. Aikansa kutakin.

Olohuoneeseen muutti perjantaina korituoli joka tarttui mukaani täysin suunnittelematta. Se oli vähän sellainen Vilenin Sulon hankinta – kun halvalla sai. Enkä tiedä, onko se nyt jäämässä tuohon, mutta siihen sen nyt toistaiseksi tälläsin. Lienee etsivän paikkaansa, koska myös kasvarista pitäisi kantaa yksi korituoli sisään. Samalla reissulla löysin myös kaksi niitä ihania suuria saviruukkuja joita ostin keväällä. Puoleen hintaan nekin. Sen sijaan puutarhamyymälästä ei tarttunut edelleenkään mukaan ainoatakaan callunaa tai kanervaa. Niitä ehtii kyllä miettiä myöhemminkin.

Aurinkoista ja rentouttavaa sunnuntaita!

Se oli viime viikolla, kun yritin selittää nuorelle miehelle, ettei yksi päivä viikossa oikein riitä palautumiseen. Että huippu-urheilijakin vuorottelee kovien ja palauttavien treenien välillä ja kenenkään kunto ei kohene pelkällä suorittamisella. Mainitsin myös, että jatkuva stressitila kropassa altistaa vaikkapa flunssalle. Ja ai että, miten hienoa on kun pääsee sitten lopulta sanomaan että “mitäs minä sanoin“! Se tuntuu yhtä hyvältä kuin se tuntui ärsyttävältä silloin aikoinaan omien vanhempien suusta. Kun pakotettiin pukeutumaan michelin ukoksi, ja se mikä ei enää mahtunut päälle, laitettiin tuulen puolelle kainaloon. Ja kuinka sitten kouluun lähtiessä se pipo kuitenkin tungettiin ekan mutkan jälkeen reppuun. Ja kohta oltiinkin jo sairaana. Yhtä kuuroille korville on kantanut minun naputukseni siitä, että syysmyrskyssä ei pelata pelkillä shortseilla. No, toisten virheistä ei voi oppia. Ei edes omien vanhempien.

Rehellisesti sanottuna en kyllä oikeasti ajatellut, että meillä kukaan sairastuisi edes pienimpään flunssaan enää koskaan tai ainakaan tämän vuoden puolella, sillä onhan sillä käsidesillä ja saippualla läträtty viimeiset reilut puoli vuotta ihan kiitettävästi. Mutta niin vain kävi, että molemmat lapset saivat nuhan. Nuhan! Sellaisen ihan tavallisen räkätaudin, joka meillä melkein kaikilla kai on vähintään kerran vuodessa: Nenä vuotaa, pitää niistä.
Mutta miten hanurista on oikeasti saada tässä tilanteessa nuha! Joskaan se ei koskaan ole kiva, mutta nyt ei ainakaan. Ja kyllä mä olen sitä nillittänyt elokuusta asti, että nyt ei saa sitten tulla edes pientä flunssaa, koska kaikki menee heti kauhean vaikeaksi, mutta niin se vain tuli. Ja sanonpa vain, että pyllystä tuo on! Kouluun ei ole asiaakaan jos niiskuttaa. Ulkona saa nenä vuotaa, mutta ei sisällä. Onneksi nuo nyt ovat jo isoja ja sairastavat harvoin, mutta sääli tuli kaikki niitä pienten lasten vanhempia, joiden elämä on tällä hetkellä ihan totaalisen vaikeaa. Voi vain toivoa, että näitä pöpöjä on nyt päiväkodeissakin huomattavasti normaalia vähemmän. Mutta eihän se tavallinen flunssa minnekään katoa. Varma syksyn merkki – uitiin käsidesissä ja saippuassa tai ei.

Mutta vielä enemmän tämä tilanne olisi tietenkin pylleröisestä jos me aikuisetkin sairastuttaisiin. Eli koska en ihan oikeasti nyt ajatellut sairastua ainakaan seuraavan vuoteen mihinkään ja jälkikasvunkin soisi palaavan opinahjoonsa, viimeiset päivät on taisteltu vastustuskyvyn parantamiseksi. Onneksi pakastin edelleen repeää liitoksistaan mansikoiden, mustikoiden ja puolukoiden vuoksi. Hunajaa, sitruunaa, kurkumaa, villasukkia, lepoa, nestettä… Tyrni-inkiväärishottia aamulla, hedelmiä välipalaksi, paprikaa ja tomaatteja  joka välissä, marja-hedelmäsmoothiet inkiväärillä iltapalaksi ja deet ja ceet ja sinkit sun muut tarvittaessa vielä purkista. Valkosipulimaitoon en sentään ole vielä sekaantunut, mutta muuten on kaikki keinot käytössä. Nyt vain odotetaan, että negatiivinen tulos saapuu ja elämä pääsee taas raiteilleen. Mutta hei, me istuttiin miehen kanssa maanantai-iltana seitsemältä saunassa ja mietittiin, että ei tämä nyt pelkästään huono juttu ole. Seitsemältä saunaan ei ole meillä mikään tavallinen arkiherkku, joten hei kaikessa on aina puolensa!

Mä en ole jotenkin noille heinille vielä lämmennyt, mutta tässä c-vitamiinipäissäni nappasin kaupasta yhden nipun mukaani. Jotenkin seesteisen kauniita. Vaikka en nyt ihan vielä päästäkään irti daaliakaudesta, nämä ovat kelpo jatke kotia piristämään. Sopiihan sitä siivoushullulla olla pölyhuiskut maljakossakin.

 

Mutta hei, älkää tulko kipeiksi. Syökää terveellisesti, urheilkaa kohtuudella, nukkukaa hyvin, levätkää, rentoutukaa ja pukeutukaa vaikka michelin ukoiksi.

Mitä jos puut kaatuvat kasvihuoneen päälle. Kauhea ajatus jonka kanssa pyörin suurimman osan niistä öistä joina ulkona ulvoo tuuli ja sade hakkaa ikkunoihin. Tällä kertaa myrskyvaroitukset toivat mukanaan myös toisen huolen, nimittäin daaliat. Onko niistä enää huomenna mitään jäljellä, vai lenteleekö syyskuun rajuilmassa värikkäiden lehtien lisäksi myös kukkia. Kas siinäpä pohdittavaa yön pimeille tunneille!

Joten varautuen kahteen edellä mainittuun skenaarioon, otin kasvihuoneesta kuvan ennen myrskyä. Kuviin ikuistamisen lisäksi keräsin myös daalioita isot kimput sisälle. Toki toivoen, että voin kukittaa kotia omilla daalioilla vielä pitkään, mutta varautuen kuitenkin pahimpaan. Sitten vain sormet ja varpaat ristiin ja toivoen, että huomisaamuna minua tervehtii jotakuinkin samanlainen maisema.

Vähemmän tärkeiksi, mutta silti pelastamisen arvoisiksi, listasin luumut. Ne vähäiset joita tänä vuonna tuli. Koska mieheni kertoi viime viikolla syöneensä “parasta piirakkaa, mitä on koskaan maistanut” vanhempieni luona, ajattelin että omistautuneena vaimona pitää ehkä kokeilla itsekin tuota vatsan kautta sydämeen kulkevaa reittiä äitini reseptillä. Jos osoittaudun kelpo vaimomatskuksi ja piirakka onnistuu, laitan ohjeen jakoon myös teille. Muussa tapauksessa nuolen näppejäni ja kipaisen ystävän luokse luumuvarkaisiin.  Sikäli kun myrskyn jälkeen on enää yhtään luumua varastettavaksi.
Elämme varsin jänniä aikoja!

Tunnelmallisen syksyistä keskiviikkoiltaa 🧡

Olkoonkin että talo näytti aika erilaiselta kun muutettiin tänne, tämä näkymä on viehättänyt ihan ensi hetkestä lähtien. Ja siitäkin huolimatta, että aina välillä mietin olohuoneen ja pianohuoneen välisten seinänpätkien purkamista, tykkään noista kaiken roinan alta löytyneistä lautaseinistäkin ihan älyttömästi. Ja niiden sisään kätkeytyvistä liukuovista, vaikei niitä oikeastaan koskaan käytetäkään. Ja vaikka mulla ei ollut pienintä hajuakaan, että tämä tila tulisi joskus näyttämään tältä, musta tuntuu, että just tältä sen pitikin näyttää. Vähän vinoja seiniä, ei niin kovin suoria kattoja  ja asioita jotka kertovat meistä jotka täällä asumme.

Jos jotain kuitenkin muuttaisin, niin vaihtaisin nyt nuo mustat renovat valkoisiin ja ehkä satsaisin uusiin sohviin, vaikka jälkimmäiset nyt ei tässä kuvassa näykään. Voisin myös kuvitella revitteleväni värikkäämmällä matolla, mutta olen kyllä ihan tyytyväinen näihinkin. Niin ja jos tuota kirjakaappia vielä valmistettaisiin, ostaisin varmaankin vielä yhden osan seinän toisella puolella olevan yksinäisen kaapin päälle.

Ai niin, niitä ennen kuvia löytyy esimerkiksi Kotini on linnani postauksesta.

Ihanaa viikonloppua!

Hassu juttu, miten jotkin päivät tai päivämäärät jäävät mieleen. Tai tapahtumat. Mulla ei esimerkiksi ole hajuakaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2019, mutta muistan tasan tarkkaan mitä tein syyskuun kolmantena vuonna 2008. Olin nimittäin ostamassa elämäni ensimmäisiä (ja viimeisiä) lastenvaunuja. Toki muistan päivän siitäkin, että on mieheni veljen syntymäpäivä, ja samalla reissulla käytiin juhlakalun kanssa pizzalla. Lasten vauvavuosilta on kuitenkin monta tärkeääkin päivämäärää hämärän peitossa, mutta tämä on jostakin syystä jäänyt mieleen. Syyskuun kolmas.

En tiedä johtuuko muistosta tai ehkä siitä, että ne lastenvaunut oli tarkoitus ostaa syksyllä. “Sitten syksyllä vasta”, vaikka olisin halunnut ostaa ne jo kesällä. Mutta jotenkin mulla alkoi tänään syksy. Aamulla tuuli pyöritti niskaan keltaisia koivunlehtiä ja ilmassa on ihan erilainen koleus. Sade ja harmaus.

Niin, että tervetuloa syksy! Lastenvaunujen sijaan mietin tänään, mistä löydetään kivat, koon 43 talvikengät meidän vauvalle.

 

 

Kuvissa syy meidän likaisiin ikkunoihin.

Ystävän ehdottomat rapujuhlat kasvihuoneessa oli kieltämättä ideana ihana, mutta käytännön toteutus valitettavasti hankalampi. Eikä syynä ollut suinkaan ukkoskuurot, vaan ihan yksinkertainen tilanpuute. Nimittäin jos kasvariin vielä juhannuksen tienoilla mahtuikin isolla porukalla, on tilanne nyt täysin toisenlainen. Se on täynnä. Täynnä kukkia, vihanneksia, ruukkuja, koreja, istutuslaatikoita ja ennen kaikkea vihreää. Vähän kuin oma viidakko.

Viime kesänä kasvihuoneessa ei ollut suuria tomaatteja, eikä suuria daalioita. Myös chilien määrä oli huomattavasti pienempi, köynnöskasveista puhumattakaan. Nyt pohdin, että ensi kesänä tilanne voisi olla jotakin näiden kahden välistä. Tomaatteja kyllä, daalioita kyllä, köynnöksiä jopa ehkä enemmän, mutta muuten kohtuudella. En nyt koe, että tässäkään kesässä loppu olisi lajia, jota ahneella sanotaan olevan. Mutta ensi keväänä ei tarvitse ehkä kylvää viittätoista tomaatinsiementä ja pitää itsellä niistä yli puolia. Chilien suhteenkin vähempi riittää. Ihan vain huomioiden kulutuksen. Pelargonin pistokkaiden suhteen voisi myös jatkossa olla maltillisempi, ihan vain jos ei nyt aio kauppapuutarhuriksi ryhtyä.

Kasvihuoneen ahtaudesta huolimatta pidän viidakostani. Kaikesta vihreydestä ja vehreydestä sekä tietenkin kasvusta ja sen jokapäiväisestä ihailusta. Siitä, että voin mennä vain istumaan keskelle vihreää ja ihailla. Nollata pään ja huokaista huolten ja murheiden yli.
Tykkään siitä, että olen saanut itse tehdä, hoitaa ja hoivata. Itse kasvattaa ja ihmetellä. Ja ehkä tuo on just se seikka, jota kaipaan syksyllä ja talvella. Tai kunnes tammikuun lopulla työnnän ensimmäiset siemenet multaan, aloitan alusta ja kasvatan taas ihan liikaa taimia – vain koska tunnen siihen pakottavaa tarvetta.

Olin ehtinyt kesän aikana unohtamaan kuinka suuri merkitys uutisoinnilla oli omaan hyvinvointiini. Tai pikemminkin sillä, kun päätin keväällä tietoisesti vähentää koronauutisten lukemista. En mennyt kuplaan enkä tynnyriin, ihan vain säännöstelin silmilleni pääsevää uutismassaa ja luin valikoiden. Nyt arjen alettua ja otsikoiden suurentuessa olin kupsahtaa vanhaan kuoppaan. Skenaarioihin, erilaisiin arvailuihin ja jatkuviin, toisistaan poikkeaviin yhteenvetoihin. Ja olihan se helppoa, kun joka tuutista alkoi taas satamaan samaa räntää.

Huomaan, että ihmisten mielissä epätietoisuudella on nyt iso osa. Myös jossittelu on raivannut paikkansa ja tuonut mukanaan skeptisyyden. Kannattaako, jos ei kuitenkaan. Viitsiikö, kun ei kuitenkaan toteudu. Onko mitään järkeä, jos kuitenkin… Näitä mahtuu nyt arkeen monessakin mielessä ja ikävä kyllä, ne ovat yleensä kaikki kovin negatiivisia ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Vievät voimia ja valitettavasti myös melko helposti ilon tekemisestä. Pelko ja epävarmuus ovat toki molemmat inhimillisiä tunteita. Niille ei vain saisi antaa liian isoa sijaa elämästä. Sillä epävarmimmassa ja pelottavimmassakin  elämäntilanteessa on aina jotakin varmaa ja turvallista. Jotakin mihin luottaa ja minkä avulla luottaa tulevaisuuteen.

Se, mikä kenellekin luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta on hyvin objektiivinen juttu. Joillekin se on usko, toisille rakkaus ja joillekin vain ihan tavalliset rutiinit. Kun olo on epävarma tai tulevaisuus pelottava, lääkettä ei kannata lähteä merta edemmäs noutamaan, sillä melko usein se on siinä ihan lähellä. Niin tavallisena ja arkisena, että meinaa jäädä miltei huomaamatta.

Vaikka kuulun arjen ylistäjiin ihan normaalitilassakin, koen, että uutistulvan keskellä arjelle kannattaa antaa vielä isompi rooli. Vaali, hoivaa ja kasvata – pätevät kaikki tähän oikein hyvin. Tieto siitä, että arki pysyy, olosuhteista huolimatta, kannustaa myös panostamaan itse arjen sisältöön. Mielekkyyteen ja innostavuuteen. Millaisesta arjesta minä pidän. Mitä arkeni kaipaa ja mistä sen soisi luopuvan. Kaikkeen emme pysty vaikuttamaan, mutta äärimmäiseen moneen asiaan kyllä. Avaimet on omassa taskussa, pitää vain uskaltaa käyttää niitä.

Tällä hetkellä omaa arkeani kultaa aikaiset aamut ja kaunis luonto. Yhteiset ateriat, päivän kiireettömät kahvi- ja teehetket, puutarhassa oleilu, kasvihuone, daaliat, hiljaisuus ja illan joutilas tunti vaikkapa neuloen tai kirjan parissa. Huomaan tarvitsevani enemmän liikuntaa ja enemmän järjestystä ympärilleni, joten yritän mahduttaa myös niitä arkeeni jatkuvasti enemmän. Ylipäätään asioita jotka tekevat elämästä mielekästä. Asioita, jotka ovat just mulle itselleni niitä hyvän elämän kannalta tärkeitä juttuja ja jotka auttavat luottamaan myös tulevaisuuteen. Ja koska kaikkea ei kuitenkaan pysty on jostain myös luovuttava. Tällä hetkellä se pois karsittava on liika uutisten lukeminen, jossittelu ja negatiivinen ajattelu tulevaisuudesta.

Vaikka tykkäänkin värikkäistä daaliakimpuista, ei näissä suurissa valkoisissa ‘fleurel’ -daalioissakaan mitään vikaa ole. Ne toimivat ihanasti ihan yksitellenkin, mutta kun ulkona kypsyy yhtä aikaa monta valkoista kukkaa, pitää maljakkoon tietenkin leikata koko kimpullinen. Aika komea viikonloppukimppu noista syntyikin.

Meidän rauhalliseen viikonloppuun on mahtunut ravintolapäivää ja yksi vähemmän rauhallinen, mutta sitäkin jännittävämpi pelireissu. Isovanhempien treffailua, ystävien näkemistä ja ihan vain yhteistä aikaa. Mahdollisesti viimeisistä helteistä on yritetty nauttia myös, sillä ajatus kylmyydestä on oikeastaan alkanut jo hieman pelottaa. Samoin ajatus pimeydestä. Se, ettei aamulla saakaan energiaa valosta ja päivät lyhenevät.

Netflixistä aloitin Alta Marin eli Aavan Meren kolmannen kauden, jota olen säästänyt juurikin näihin erityisiin kotoiluhetkiin. Lauantai-iltana menikin yli kolme jaksoa, koska kausi on taas ihan yhtä koukuttava kuin kaksi edellistä. Samalla virittelin itseni käsityömoodiin, josko neulominen toisi syksyyn sitä sellaista oikeanlaista rentoa olemista. Hyggeilyä. Onneksi Aavan meren jänniä jaksoja jäi vielä seuraavillekin viikonlopuille, joten pystyn hyvin jatkamaan harrastustani. 🙂

Tuon pikkuryijyn ostin kirppikseltä yhtä aikaa taidegrafiikan kanssa. Hintaa ihanuudella oli kokonaista seitsemän euroa, joten pesulalasku oli tässä se hintavampi osuus. Ryijy on kuitenkin niin ihana, että voisin katsella sitä pidempäänkin. Ihan täydelliset värit! Ajattelin oikeastaan laittaa sen johonkin korituoliin pehmikkeeksi tai sitten sen voisi kursia kokoon noin kaksinkerroin tyynynpäälliseksi. Seinälle en jostain syystä oikein osaa sitä kuvitella.

Vaikka kesä onkin jatkunut yhä, huomaan, että sellainen pesänrakentamisvietti on taas alkanut hiljalleen hiipiä mieleen. Varautuminen siihen, että pimeys sulkee taas ennen pitkää kotiin. Koska haluan asennoitua tulevaan kuitenkin positiivisesti, kaikki lempeät aseet tuleekin ottaa käyttöön. Kukkia, kynttilöitä ja villasukkia. Arjen luksusta.

Suloista sunnuntai-iltaa ja energistä uuden viikon aloitusta!