mitä jäi käteen?

02.1.2020

Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Jos harrastankin jonkinlaisen tilinpäätöksen tekemistä aina vuoden vaihtuessa, niin täytyy sanoa, että tämä joulun jälkeinen sairastelu antoi asialle mitä parhaimmat puitteet. Mieli on ahkeroinut ja työstänyt ja jonkinlainen tilinpäätös on syntynytkin.

Edelliset kaksi vuosikymmentä on ollut astumista aikuisuuteen. Molempiin osui lapsen syntymä ja mittava remontti. Tämä päättynyt vuosikymmen oli ennen kaikkea sellainen perheeksi kasvamisen vuosikymmen. Kaksi pientä lasta ja elämä, joka mukautui myös sen mukana. Me saatiin uudenvuodenaattona vihdoin meidän uusi sänky ja mietinkin, että seuraava vuosikymmen on sitten parempia unia. Joskaan lapset eivät ole meitä juuri viime vuosina valvottaneet ja uusi vähän erilaisen valvomisen vuosikymmen on edessä, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Samaan aikaan kun lapset kasvavat on aikaa ja voimia kasvattaa taas omaa keskeneräistä itseään. Miettiä, mitä kaikkea vuosiin on mahtunut, ja mikä minusta on tullut. Ja ehkä ennen kaikkea miettiä sitä, mitä haluan olla ja millaiseksi kasvaa.

Noin äkkiseltään olisin vuoden viimeisinä päivinä voinut todeta, että olipa paska vuosi. Mutta kuten tilinpäätökseeni kuuluu, jaoin vuoden kvartaaleiksi ja kävin läpi jokaisen neljänneksen omana erillisenä kokonaisuuteenaan. Ja tiedättekö, tulin siihen lopputulokseen, että vain tuo viimeinen pätkä vuotta 2019 oikeasti oli se mikä tökki. Ja vaikka se tökkikin henkkoht elämässä tosi pahasti, sekin piti sisällään myös tosi paljon hyvää. Joten viivan alle ja käteen jäi paljon positiivista, paljon keskeneräistä ja paljon korjattavaa. Ja mitä tulee niihin latteuksiin ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”, ”kaikella on tarkoituksensa” ja ”lopulta kaikki kyllä järjestyy”, allekirjoitan ihan jokaisen kliseen. Näin se vain tuppaa elämässä menemään. Joskin minäkin tarvitsen välillä lähelleni jonkun, joka muistuttaa, että kaikesta selvitään, kun on tähänkin asti selvitty, ja jonkun, joka kääntää tappiomielialan sisuksi ja epäonnistumisen haluksi onnistua. Silti haluan uskoa, että se jokin, mikä tuohon kykenee on minussa itsessäni. Sisäänrakennettuna, joskin joskus herättelyä kaipaavana.

Niin että jos tilinpäätökseni jälkeen mietin, mitä minusta on tullut ja mitä minä olen, nousee sisukas kärkipaikalle. Ja tuon ominaisuuden kanssa on oikeastaan ihan kiva käydä uuden vuoden ja uuden vuosikymmenen kimppuun. Antaa itselleen jonkinlainen positiivinen leima ja identiteetti.

Tässä lomaillessa olen toki miettinyt montaa muutakin asiaa, mutta jätetään osa näistä ajatuksista myöhempään käsittelyyn. Nyt ajattelin tarjoilla blogivuoden pikaisella kuvakelauksella. Taidanpa muuten käydä pikaisesti moikkaamassa daalioiden mukuloita kellarissa! :D

 


tule joulu kultainen

20.12.2019

Tänä aamuna tuntui jotenkin tuskallisen hirveältä kun kello pirahti soimaan. Eikö jo voisi olla joulu. Nämä lähes täysin pimeät päivät eivät vaan jotenkin laita konetta käyntiin ja illalla tuntuu jumalaiselta kellahtaa taas vuoteeseen. Kaiken jouluhössötyksen lomassa odotan ehkä kuitenkin eniten ihan vaan sitä kiireettömyyttä ja siksi en kai jaksa itse kauheasti hössöttää. Tajusin jokin vuosi sitten, ettei joulu ole suoritteita eikä tehtyjä tai tekemättömiä töitä, vaan enemmänkin mielentila, joka tulee kun sen antaa tulla. Ei se pakottamalla saavu, ja toisaalta voi olla oikeinkin jouluinen olo, vaikka pöydästä joku sortti uupuisikin.

Huomenna on vielä aamulla koulun joulujuhla ja sitten lapset pääsevät vihdoin joululoman viettoon. Illalla istutaan viettämään glögi-iltaa ystävien kesken ja laskeudutaan sellaiseen rentoon joulutunnelmaan. Uunissa paistuu marenki ja 11-vuotias nyppii juuri tarte tatin taikinaa. Koti on vähän boheemisti vinksallaan, mutta eipä se niin nuukaa ole. Ja kynttilänvalo on onneksi aika armollinen. Käytin lapsesta asti vuosia täydellisen kiiltokuvajoulun metsästykseen kunnes oivalsin, että meidän joulu parhaimmilaan meidän näköisenä. ♡