En tiedä teistä, mutta itse olen huomannut omalla asenteella olevan suuri merkitys siihen, miten päivät sujuvat. Otetaan esimerkiksi eilinen, jolloin päätin jo aamulla, että hei, tästä tulee hyvä päivä!
Niinhän siitä tulikin. Ei ehkä yhtään sen kummallisempi, kuin mikään muukaan päivä, mutta huomasin itsekin tarttuvani tähän oljenkorteen useammin kuin kerran. Kun joku asia meni poskelleen, oksua oli taas siivottavana ja pyykkikone temppuili, totesin itselleni, että nää on nyt näitä. En jaksa kuitenkaan murista, kun mulla on tänään tää hyvä päivä. Ja kuulkaas, kyllä sitä sitten illalla päivää ynnäillessään huomaa, että sillä omalla ajattelutavalla on aika iso merkitys!

Mä olen aina viihtynyt positiivisten ihmisten läheisyydessä. Esimerkiksi työyhteisössä yltiöpositiivareita monesti karsastetaan, energisyys koetaan ärsyttävä tai jotenkin teennäisenä. Mutta mä tykkään! Jos joku puhkuu energiaa ja positiivisuutta, valitsen paljon mielummin sen, kuin kuuntelen kahdeksan tuntia valitusta siitä, miten kaikki on pepusta ja huonosti. Ihan totta, negatiivisuus syö lopulta ihmisiä siitä ympäriltä. Kukaan ei jaksa sellaista negatiivistä pilveä yläpuolellaan jatkuvasti. Entä jos sen sijaan, että marisisi “vasta keskiviikko…”, toteaisikin, että “hei jee, jo keskiviikko!”.

Mutta, jaksaako sitä sitten aina olla positiivinen? En mä ainakaan jaksa. On niitä päiviä, kun hokee itselleen, että tämä ei kyllä niin ole mun päiväni, ja tää on just tätä mun tuuria. Jos jo valmiiksi ajattelee, että mätkythän se verottaja mulle nyt lähetti, kun tää päivä on muutenkin ihan hanurista, niin johan se mätkykirjekin ketuttaa kahta kauheammin. OK, ei se koskaan kivalta varmasti tunnu, mutta asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Jäädä piehtaroimaan siihen epäonneen ja negatiiviseen ajatteluun, tai katsoa eteenpäin ja todeta, että tästäkin selviää.

Ja, mä muuten uskon siihen että ihminen selviää melkein kaikesta. Ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja kaikella on tarkoituksensa. Ai miksi uskon? Elämä on opettanut!
Uskon myös siihen, että ihminen voi omalla ajattelullaan, ja myönteisellä suhtautumisella, vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi työhaastatteluun ei kannata mennä asenteella “ihan turhaa, en mä tätä paikkaa kuitenkaan saa”. Sitä vastoin kannattaa kokeilla taktiikkaa “mä niin saan tän duunin! Mä olen hyvä, ja kyllä ne sen siellä huomaa”. Sama pätee pienemmässä mittasuhteessa esimerkiksi flunssan torjuntaan. Ihminen on psykofyysinen paketti!

Sanotaan, että pessimisti ei pety koskaan. Pötyä! Pessimistihan elää jatkuvassa pettymyksen kuopassa. Pettyy oikeastaan jo valmiiksi – ilman varsinaista syytä! Optimistikin toki pettyy, mutta saa varmasti nopeammin hymyn takaisin huulilleen!

Ei mulla oikeestaan muuta. Tuli vaan mieleen.
Entä te? Onko lasit puoliksi tyhjiä, vai puoliksi täynnä? Vai jotain siitä välistä, hiukan päivästä riippuen?

Positiivista tätä päivää!

Kuvat tämän viikon Instagram satoa…

Olette varmaan huomanneetkin, Indiedays palkitsee jälleen blogeja, ja viimekädessä voittajat ovat teidän käsissänne. Blogeja palkitaan viidessä eri kategoriassa, ja minulla on suuri kunnia olla blogini kanssa ehdolla yhdessä niistä.

Mikä on fotogeneettinen? Indiedays kiteyttää asian näin:
Bloggaaja, jonka kuvat pysäyttävät. Blogi, jonka kuvista välittyy persoonallisuus ja tunne.

Jos siis yhtään koet, että blogini olisi ansainnut kyseisen tittelin, pyydän, että annat äänesi!

Äänestyssivut ovat auki enää tämän viikon, ja toivonkin, että käyt antamassa äänesi mitä pikemmin. Jokainen äänestänyt osallistuu kilpailuun, jossa jaossa on Asus fonepad 7, sekä lippupaketteja Indiedays Blog Awards -juhlaan!

Mä jatkan toipumista täällä. Kaurapuuron kanssa kävi hassustti, eli tauti taitaa ottaa aikansa vielä….

Pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen jälkimainingeissa sain ihanalta blogini vakkarilukijalta meilin, jossa kiiteltiin rohkeasta postauksesta. Mulle itselleni tarttui kuitenkin meilistä tämä yksi lause:
“Sitä varmaan jo kirjoittaessaan tietää että kohta tulee kuraa niskaan.”

Niin, onhan niitä aiheita, jotka herättävät ihmisissä ristiriitaisiakin tunteita. Mutta, voiko sitä tietää jo postausta kirjoittaessaan? Aivan varmasti voi, uskon niin. Mutta, tuleeko sitä ajatelleeksi?
Ei!

Kyse ei ole tyhmyydestäni tai ajattelemattomuudestani, vaan puhtaasti siitä, etten oikeastaan voi pohtia jokaisen postaukseni mahdollisesti herättämiä tunteita. Jos pysähtyisin joka päivä miettimään, onko joku kenties kanssani eri mieltä, en yksinkertaisesti voisi kirjoittaa koko blogia! Bloggaamisessa on pakko tietyllä tapaa ummistaa silmänsä yleisöltä.
Toki haluan olla loukkaamatta ketään, enkä koskaan tietoisesti halua väheksyä toisia. En myöskään pyri tietoisesti provosoimaan lukijoitani. Mutta, ihan jo itsenikin vuoksi, mun pitää hyväksyä se tosiasia, että maailmaan mahtuu eriäviä mielipiteitä.

Ajatuksia nettikiusaamisesta -postauksessa kerroin teille, miten kiusaaminen blogeissa ilmenee ja pohdin syytä tähän käyttäytymiseen. Haluan kuitenkin painottaa, että mielestäni jokaista eriävää mielipidettä ei voi laskea kiusaamiseksi. Maailmaan mahtuu ääntä, eikä haukku haavaakaan tee. On kuitenkin hyvä välillä pohtia, mikä on mielipide, ja mikä puhtaasti vain pahaksi tarkoitettu heitto.

Lähtökohtaisesti pyrin kirjoittamaan blogissani tekstit muotoon, minä teen näin.
En siis kirjoita teille juttuja, joissa kertoisin, kuinka jokin asia tulee suorittaa. Yksinkertaisesti en usko, että mulla on mistään elämän osa-alueesta sellaista tietämystä, että voisin neuvoa, miten muiden pitää se suorittaa.
Ylipäätään elämässä, en koe, että mun asemani on toisten neuvominen. Jos joku tekee asian tavalla, joka tuntuu musta hassulta, tai jopa tyhmältä, totean itsekseni, että kyllä se mun tapa vain on sittenkin mulle oikea. En lähde asiaa sen enempää kenellekään kommentoimaan. Kukin tehkööt tyylillään. Mutta, jokaisella meillä varmaan on jossain lähipiirissä niitä ihmisiä, joilla on kova tarve neuvoa. Ja neuvoa, vaikka apua ja mielipidettä ei oltaisi edes kysytty! Pitää muistaa, että yhtälailla näitä ihmisiä on myös blogien lukijoissa. Luonteenpiirre, joka vain istuu toisissa tiukemmin, ja josta on ehkä vaikeakin päästä eroon.

Otetaan esimerkiksi ruskea kastike!
Siis se ruskeakastike, joka tehdään pannulla, voissa paahdetuista vehnäjauhoista. Tai ainakin minä teen sen niin…
Kovin arkinen ja tavallinen ruoka, joka sopii yhteen nakin, makkaran, lihapullan ja jauhelihan kanssa. Tapoja tehdä kastike on varmasti yhtä monta, kuin on tekijäänsäkin. Pieniä eroja, mutta eroja kuitenkin.
Jos näen jossakin ruskean kastikkeen ohjeen, ja huomaan sen olevan erilainen ohje kuin oma tapani kastikkeen laitossa on, on mulla lukuisia vaihtoehtoja reagoida asiaan.

Tässä muutama esimerkki:

Voin joko

1. todeta, että eipä ole koskaan käynyt mielessä tehdä sitä noin. Sivuuttaa lukemani ja ajatella, että kappas vain, voisinpa vaikka kokeilla. Vastaavasti, voin tuumata itsekseni, että tämä ei ehkä ole mun juttu.

2. jättää ohjeen kirjoittajalle viestin, ja kysäistä varmuuden vuoksi, että onkohan sillä öljyllä joku ratkaisevakin osa kastikkeen maussa, tai jauhojen paahtumisessa. Itse kun en ole ikinä näin kokeillut, mutta kiinnostuin testaamaan.

3. jättää itse ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että kyllä se ruskeakastike vain on kiva ja arkinen herkku. Ei välttämättä omaan makuuni, mutta lapset tykkäävät aina.

4. jättää asiasta palautteen, ja todeta ohjeen laatijalle, että kyllä tässä kuule nyt mennään metsään ja kovaa. Kyllä mun mummolta opittu tapa kastikkeen tekoon on paljon parempi. Itse asiassa, ainoa oikea.

5. jättää jälleen ohje kommentoimatta, ja kirjoittaa, että onpa kastikeen tekijällä ruma keittiö, kattila, puulasta….

6. tehdä minkä tahansa edellämainituista liikkeistä, ja naputella itseni seuraavaksi suositulle keskustelupalstalle, ja avautua tästä ruskean kastikeen sortamisesta oikein kunnolla.
Että on siinä tyypillä nyt otsaa mennä tollaista kirjoittamaankaan! Mitä se oikein itsestään/kattilastaan luulee!?

Väliin mahtuu varmasti tuhansia erilaisia toimintatapoja. Varmasti yhtä monta, kuin on toimijaakin. Olen kuitenkin itse oikeutettu valitsemaan niistä sen, joka istuu luonteelleni parhaiten.

On siis paljon ihmisen luonteesta kiinni, miten hän ensimmäisenä ajattelee toimia. Millaisen kommenttijalanjäljen hän blogeihin (tai nettiin ylipäätään) jättää, riippuu kuitenkin käytöstavoista. Joskus kenties netissä on jopa helpompaa päästää sisäinen moukari valloilleen. Ehkä anopille, naapurinrouvalle tai työkaverille on jo vaikea viskellä neuvojaan. Toisaalta, hyvät käytöstavat kuuluvat arkielämän lisäksi myös nettiin!

Vaikka kyseessä ei ole kiusaaminen, puhutaan peruskäytöstavoista. Omilla kasvoillaan, ja omalla nimellään, meistä moni haluaa antaa itsestään hyvän, ja hyväkäytöksisen, kuvan. Kasvottomana ja nimettömänä kiusaus pieneen piikittelyyn kasvaa. Kenties se pelastaa kurjan päivän, ehkä tuntuu vain siltä, että tyhmempiään tulee hiukan neuvoa. Nyrkkisääntönä monessa tilanteessa voisi kuitenkin pitää sitä, että kirjoita vain tekstiä, jonka olisit valmis julkaisemaan myös omilla kasvoillasi ja omalla nimelläsi. Ainakin vaikka bloginimelläsi! (Tekaistujen sähköpostiosoitteiden, ja vaihtuvien nimimerkkien sijaan.)

Jatkossakin blogini kommenttiboksiin saa jättää eriävän mielipiteensä. Jos luonteeseesi istuu se, että toisten tapoja tehdä asiat pitää vain yksinkertaisesti hiukan oikaista, niin oikaise ihmeessä!
Itse koitan jatkossakin esittää asiat valitsemallani linjalla; Kertoa vain niistä tavoista, jotka sopivat itselleni parhaiten. Tuputtamatta mitään, tai kenenkään muun tapoja väheksymättä.

Erilaisuus on rikkaus. Meistä jokainen on yksilö, ja jokaiselle meistä löytyy oma paras tapa toteuttaa elämäänsä – tai valmistaa kastike. Aika moni meistä myös itse tuntee itsensä parhaiten. Kyllä, niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa. Tapa, joka omasta mielestäsi on ainoa oikea, ei välttämättä toimi muilla.
Luotetaan siihen. Erilaisuus on kantava voima, ei este tai hidaste!
Meitä kaikkia kuitenkin yhdistää yksi totuus:
Rumat tavat rumentavat, hyvät tavat kaunistavat!

ps. tuolla pyöreät pakarat ja litteä vatsa -postauksen viimeisimmissä kommenteissa on ihan mahtava kirjoitus, jonka Mirjam jätti. Siinä on mielestäni puettu sanoiksi ihan loistavasti se, miten kyseinen postaus todellakin esittelee asiaa vain  yhden ihmisen näkökulmasta. Muutenkin, tuon kommentin avulla jokainen voi hiukan peilailla omaa käyttäytymistään netissä. Kiitos! Loistavaa tekstiä, Mirjam!

pps. Kuvitukseksi olisi nyt kyllä sopinut loistavasti joku ruskea kastike, mutta kun meillä syötiin sitä juuri, en lähtenyt tätä varten kokkailemaan. Pullaa ollaan sitä vastoin tänään leivottu. Omalla tyylillä, ja oman näköisiä. Sopii meidän suuhuun!

Viikko tiiviissä paketissa, eli kuvia instagramin kätköistä!

Sitä sun tätä. Lähinnä kuvia, ja juttuja, meidän arjesta…

instagram-tilini löytyy täältä:
instagram.com/emilianuusikuu

Suloista sunnuntai-iltaa!

Tässä ystävänpäivän alla, ajattelin kirjoittaa jokusen sanan aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo pitkään. Tai se niinkään pyörinyt ole, mutta aiheesta on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa. Nimittäin nettikiusaaminen! Ja erityisesti tietenkin nettikiusaaminen näin bloggaajan näkökulmasta.

Jokin aika sitten nousi esiin uutinen, jossa kerrottiin bloggaaja Linsay Bottosin vastaiskusta nettikiusaajiaan kohtaan. Lindsay liitti ilkeitä kommentteja kuvasarjaan, ja nousi rohkeudellaan otsikoihin. Juttu herätti myös paljon puhetta; Jättääkö joku oikeesti tollaisia kommentteja blogeihin!

No, jätetäänhän niitä. Bloggaajat ovat kuin sitä vapaata riistaa, ihmisryhmä, joka lähestulkoon tyrkyttää itseään kiusattavaksi.  Mutta mistä kiusaaminen kumpuaa!?

Koulutyttönä ihmettelin toisten kiusaamista, en pystynyt käsittämään, miten ihmisessä voikin aina olla jotakin vikaa. Äitini selitti kateuden olevan olennainen osa kiusaajien motiivia, ja jossain kohtaa tajusin sen itsekin. En henkilökohtaisesti usko, että nykyajan aikuisten nettikiusaamisessa on sen suurempia eroja koulukiusaamiseen. Juuret juontavat samoihin luonteenpiirteisiin, kiusaaminen taitaa olla toisilla verissä. Ehkä oma heikko itsetunto kaipaa pönkitystä, kenties toisen näennäinen onni aiheuttaa päänvaivaa.

Satuttaako kiusaaminen?

Valehtelisin, jos väittäisin, että esimerkiksi raskausaikana luetut kommentit “Toivon, että lapsesi syntyy kuolleena…“, eivät olisi satuttaneet. Totta kai se satuttaa ja tuntuu pahalta! Mutta, en hetkeäkään kuvitellut että minussa, saati syntymättömässä lapsessani, olisi jotakin vikaa. Kyllä se vika on jossain muualla, ja samaan aikaan se on sekä surullista, että pelottavaa.

Itselleni helpottavaa on ollut tieto siitä, että suurin osa ikävästä sanatulvasta on peräisin vain yhdeltä ihmiseltä. Tämän on saanut varmaan Suomessakin kokea jo moni bloggaaja: Ensin luulet, että maa on täynnä ihmisiä, joiden elämäntehtävä on lähinnä haukkua juuri sinua, ja sitten saatkin selville, että kaiken takana on vain yksi ja sama ihminen. Joku, jolla on aikaa näpytellä kommentteja tekaistuilla (tai toisilta lainatuilla) meiliosoitteilla, ja vastailla itselleen keskustelupalstoilla.
On kuitenkin totta, että suurempien sivustojen alla blogatessa, myös oma turvallisuudentunne kasvaa. Ammattilaisten “siipien suojassa”  meillä bloggaajilla on käytettävissämme tietotaito näiden stalkkereiden jäljittämiseen, ja mahdolliset uhkaavat tilanteet voidaan hoitaa niille kuuluvilla tavoilla.

Me bloggaajat puhumme jonkinlaisesta kiusaamisen syklistä. Blogeissa on välillä kausia, jolloin ikäviä kommentteja tulee tiuhaan, ja sitten aikoja, jolloin ei kuulu mitään. Jo pelkästään tämä kertoo, että joukossamme on oikeasti hyvin pieni osa ihmisiä, joille kiusaaminen on harrastus ja ajanviete. Välillä joku, jolla on oletettavasti vain tylsää ja yksinäistä, päättää riehaantua muutamassa blogissa, ja sitten haukku hiljenee, kun elämään tuleekin muuta sisältöä.

Kaikkihan me tiedetään, että kukaan ei seuraa blogia, jossa näkee vain pahaa ja huonoa – pelkkää moitittavaa. Näitä juttuja on mun mielestä ihan turha edes kirjoittaa mihinkään!
Otan esimerkiksi telkkarin golf-kanavat: En harrasta golfia, enkä ole kiinnostunut lajista pätkääkään. En siis katso televisiosta golf-kanavaa, enkä todellakaan istu iltaani keskustelupalstoilla kyseisiä kanavia soimaten. Johan se olisi järjenvastaista! Tämänkaltainen toiminta on musta lähinnä huvittavaa, ja herättää ainostaan kysymyksen, miten tylsää jonkun elämä voi oikeesti olla?! Tai no, jos luonteeseen kuuluu, että vastaantulijoille huutelee kadullakin, että “ootpa ruma” tai “sulla on rumat hampaat/hiukset/housut…”, elämä saattaa käydä ajanmittaan yksinäiseksi ja pitkävetiseksi.

Blogin lukeminen vaatii ihmiseltä tietynasteista oivaltamis- ja päättelykykyä. Jonkinlaista kypsyyttä. Pitää osata erottaa blogi todellisesta elämästä, ymmärtää, että tämä on vain se yksi raapaisu pintaa. Tuntuu, että tämä asia on parin viime vuoden aikana jo suomalaistenkin mieleen painunut. Vielä pari vuotta sitten, bloggaajia soimattiin pinnallisiksi; elämä on yhtä juhlaa jne… Parissa vuodessa suomalaisten medialukutaito on kieltämättä kehittynyt. Poikkeuksia toki on yhä, mutta suurin osa blogien suurkuluttajista on oivaltanut jutun idean.

Kaikkia me bloggaajat emme koskaan voi miellyttää. Toiseen suuntaan kun kumartaa, toiseen väkisinkin pyllistää. Itse koen tärkeämmäksi sen, että tekee omaa juttuaan omalla tavallaan. Kun itse tietää, miten asiat ovat, seisoo jo huomattavasti mauttoman kritiikin yläpuolella. Toiset ovat kahvi-ihmisiä, toiset juovat mielummin teetä. Väkisin ei onneksi kenenkään tarvitse toisen kuppia tyhjentää!

Mutta se siitä. Toivon ystävällisiä ajatuksia ja ystävällistä mieltä. Niin netissä kuin live-elämässäkin. Eikä kirjoitukseni nyt johtunut mistään ikävästä kommentista (nyt on hiljainen kausi menossa ;)), päinvastoin, olen saanut viime aikoina niin paljon ihania yhteydenottoja teiltä, että en vieläkään ole ehtinyt jokaiselle vastaamaan. Postinne on kuitenkin luettu, ja haluan teille kaikille myös vastata. Ootte tosi supereita, ja ihania tsemppaajia! Kiitos siitä!

Penni ajatuksista, ja 3 euroa pääkallotopista. Ei lainkaan paha hinta Lindexin alerekin penkomisesta!

Ihanaa ystävänpäivän aatonaattoa!

Oli ihan pakko kiittää teitä vielä tuosta eilisen postauksen vastaanotosta!
Ihanan positiivisia ja rohkaisevia kommentteja jätitte, ne merkitsee mulle tosi paljon! Kuten varmasti voitte kuvitella, se vaati (varsinkin kuvien julkaisemin) itseltäni aika paljon rohkeutta.

Mulla on ollut tänään siivouspäivä. Siis sellainen oikea siivouspäivä! Olen tyhjentänyt huoneet lattiasta kattoon ja kuurannut kaiken mahdollisen. Urheilusta käy kuulkaa tämäkin! Itse asiassa, en edes muista, koska olisin viimeksi pessyt yläkerrassa lattiat. Joskus syksyllä! Huh, meillä on kyllä ollut tosi ****aista! Jotenkin vaan toi pimeys ei yhtään innostanut siivoamiselle, joulut ja muut juhlittiin hämärässä. Nyt viime aikoina on ollut vain niin kiire, etten ole muka ehtinyt siivota. No, niin ja näin, ilmoitin jo muutama päivä sitten kanssa-asukeille, että lauantaina mä käännän koko talon. Onneksi yöllä tuli lunta, ja pojat pääsivät lumitöihin!

Siivouspäivän palkan ostin jo eilen. En nimittäin voinut jättää marketin tiskiin kahta nippua oransseja ranunculuksia, koska ajattelin, että tiukassa kumilenkkipaketissa niiden varret olisivat lauantaina jo ihan mössöä. Pari nippua tulppaaneja sekaan, ja siitähän tuli oikein kaunis kimppu!

Nyt vielä ruokaostoksille ja illalla on kuulemma sohvatreffit Netflixin kera. Sopii mulle!
Niin, ja toivomanne Netflix -postaus on muuten “jo” työnalla!

Ihanaa lauantain jatkoa teille!!!

Muutama ulkokuva muistutuksena siitä, että tämän harmauden ja sateisuuden keskellä, on ollut myös kauniimpia päiviä, joskaan ei ehkä kauniita talvipäiviä – sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ulkokuvista kuitenkin viis, halusin vielä kiittää teitä ihanista kommenteista, joita olette viime aikoina jättäneet. Olette ihan mahtavia, niin ihania ihmisiä ja hyviä sydämiä! Suuri kiitos, ja suuri halaus. Ihan jokaiselle! Sillä, eihän ilman teitä Uusi Kuu olisi Uusi Kuu, eikä bloggaaminen niin kivaa, mitä se oikeasti on! Teillä on kauniita sanoja ja kauniita ajatuksia, olette parhaita!
Nyt on pyhät juhlittu ja armoton arki edessä. Siitäkin voi kuitenkin tehdä elämän parasta aikaa, joten pyritään siihen. Koitan itse löytää arkeen nyt hyvät rutiinit ja mahdollisimman hyvän aikataulun. Saada arjen rullaamaan jne.

Ja jaiks, karkiton elämä alkoi eilen, kun ystäväni kanssa haastoimme vielä miehenikin karkkilakkoon. Juhannukseen asti ilman makeisia, se on kuulkaa tuskaista minulle! Meillä on kuitenkin pelissä niin isot panokset, että kukaan meistä kolmesta ei varmasti halua hävitä muille. Rahasta emme sentään pelaa, mutta jokaiselle keksittiin kyllä aika tsemppaava sanktio! Muita karkkilakkoon lähteviä? Voisin tarvita vertaistukea!

Treeni/ruokavalio postausta on toivottu, sellaista yritän työstää. Samoin vinkkejä Netflixin käyttöön, suosikki sarjoja ym. Ajattelin myös koota joitakin viime vuonna löytyneitä kosmetiikkasuosikkeja yhteen postaukseen, vaikkakin tässä tarkoitus oli jo enemmän tätä vuotta elää. Itse koitan nyt tammikuussa tehdä hiukan jotain myös itselleni, sillä kuten Instagramin seuraajat tietävätkin, se on pikkuisen jäänyt. Huh, peilistä katsoo aamuisin sellainen mörkö, että nyt pitää ottaa kaikki keinot käyttöön!

Ja, koko teksti tiiviissä paketissa: Kauniimpaa ja karkittomampaa arkea minulle, ja suuri kiitos teille ihanat!

Viimeiset kaksi kuukautta ovat luonnollisesti parhaiten muistissa.
Kuten muihinkin kuukausiin, marraskuuhun mahtui tavallisia päiviä. Mahtui hiiriä ja ihmisiä, juhlaa ja arkea. Aloitettiin rilliralli, otettiin askel kohti joulua, leivottiin pipareita ja ostettiin joululehtiä. Talven tulo oli vielä marraskuussa luonnollisesti odotettavien asioiden listalla. Siis usko talven saapumiseen.
Marraskuussa haettiin apua keinovalosta, ihmeteltiin syksyn leutoa keliä ja ensimmäisiä lumia. Itse koin valaistumisen treenin ja ruokavalion suhteen, ja löysin tasapainon noiden välille kunnollisilla aterioilla. Söin niin että selkään sattui, mutta vihdoin kaikki pakertaminenkin alkoi tuottaa tulosta! Marraskuussa innostuin taas kunnolla Instagramista, ja siitä alkoikin kasvaa jonkinlainen lonkero blogini kylkeen. Arki oli kiireistä, ja pinnaa kiristi välillä niin, että korvissa soi!

Marraskuun kaikki 21 postausta voit lukea täältä.

Joulukuu. Ristiriitaisia tunteita. Lumet sulivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, sää oli leuto, ja talvesta ei ollut tietoakaan – saati valkeasta joulusta.
Joulukuun alussa remppakin eteni taas pikkuisen, eteiset saivat osansa, samoin työhuone alkoi visioitua päässäni. Kuistikin pääsi arvoiseensa asemaan, ja toivotti sekä vieraat, että joulun, tervetulleeksi. Juhlittiin synttäreitä ja loppuvuoden huipentumia, leivottiin niin että jauhopeukalo puutui.

Kamppailin itseni kanssa. Olinko saanut elämäni hallintaan vai en? Näennäisesti ehkä, mutta syksy oli kulunut lähinnä juuri siihen, että kaikki näyttäisi ulospäin olevan kunnossa. Myönsin tappioni; Olin viettänyt viimeiset kuukaudet masentuneena ja väsyneenä. Oli ollut vain niin helppo syyttää kaikkea muuta; Arkea ja ihmisiä lähelläni. Liikaa sitä, liian vähän tätä. Sanoin ongelmani ääneen, pyysin apua ja myönsin inhimillisyyteni. Teimme sopimuksen, että tästä lähtien keskittyisin enemmän totuuteen ja vähemmän näyttelemiseen. Siinä oikeastaan onkin elämänohjeeni tulevalle vuodelle!

Joulukuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Vuosi 2013 oli vauvavuosi. Ja, kuten vauvavuodet yleensä, tämäkin oli samaan aikaan sekä rakas, että raskas. Elämästä ja itsestään voi kuitenkin oppia, ja aika aikansa kutakin. Tässä vuosi tiivistettynä kuuten postaukseen. Mutta, mikäli sen haluaisi laittaa vielä tiiviimpään pakettiin, kääntyisin Frank Sinatran puoleen. Sehän on kuitenkin vain elämää!

That’s life, that’s what people say. 
You’re riding high in April, 
Shot down in May. 
But I know I’m gonna change their tune, 
When I’m right back on top in June. 

That’s life, funny as it seems. 
Some people get their kicks, 
Steppin’ on dreams
But I just can’t let it get me down, 
Cause this big old world keeps spinnin’ around. 

I’ve been a puppet, a pauper, a pirate, 
A poet, a pawn and a king. 
I’ve been up and down and over and out 
But I know one thing: 
Each time I find myself flat on my face, 
I pick myself up and get back in the race. 

That’s life, I can’t deny it, 
I thought of quitting, 
But my heart just won’t buy it. 
Cause if I didn’t think it was worth a try, 
I’d have to roll myself up in a big ball and die.

Nyt matkalle vuoteen 2014. Toivotan sen vielä kerran tervetulleeksi – kuoppineen ja huippuineen!
Leppoisaa loppiaista ihanat, nyt kohti valoa ja kevään aurinkoa – parempaa vuotta!

Vaikka syyskuu otettiin vastaan hyvin väsyneisssä ja masentuneissa fiiliksissä, ja välillä oli päiviä, joina en jaksanut raahautua edes suihkuun, muistelen mielummin syyskuuta noin puolesta välistä eteenpäin. Kaikki muuttui ystäväni vierailun jälkeen. Sanottuani ääneen kuinka rätti-poikki-väsynyt olin, sain elämääni taas uuden otteen. Itkin ulos pahaa oloa ja sain ihmeellisen voimantunteen.
Housunkaulus kiristi ja olo oli tunkkainen, mutta olo muuttui, kun aloitin jälleen liikunnan. Liikkuessa sain aikaa itselleni, huolet kaikkosivat ja energia alkoi taas virrata. Annoin itselleni luvan olla taas terveesti itsekäs, ja priorisoin aikaa asioihin, jotka toivat minulle iloa. Syys-lokakuussa blogi kärsi ehkä eniten henkilökohtaisen elämäni vuoksi, mutta jälkeenpäin voin todeta, että se kannatti. Keskittyminen elämiseen, ja asioiden hallintaan, oli välttämätöntä.
Syyskuussa nautittiin omenoista, piano muutti taloon ja sää jatkui lempeänä.

Syyskuun kaikki 24 postausta voit lukea täältä.

Lokakuu jatkui energisissä merkeissä. Treenasin Fitfarmin ohjeilla, ruokavalio teki tehtävänsä, olo parani henkisesti ja fyysisesti. Joskin, tapani mukaan, sorruin ruokavalionkin suhteen ylilyönteihin, vai pitäisikö sanoa alilyönteihin. Muutoksen näki kuitenkin parhaiten ihossa. Loppukesän nypyt kaikkosivat, vaikka jätin lääkärin määräämän roa-kuurinkin hakematta. Treenien lisäksi sisustettiin kotia, hankittiin uudet matot, laitettiin lastenhuonetta kuntoon, katettiin syksyä kuistille, ja valmistauduttiin tulevaan juhlakauteen. Ensimmäiset pikkujoulutkin juhlittiin jo lokakuun alussa!
Lokakuussa koverrettiin kurpitsoja, tehtiin pihatöitä syksyä odotellessa ja suunniteltiin joulua. Nautittiin elämästä pienen suvantovaiheen jälkeen.

Lokakuun kaikki 20 postausta voit lukea täältä

Vuoteen mahtuu paljon, eikä kaikkea voi mitenkään tiivistää pieneen pakettiin. Silti selvät virstanpylväät jäävät mieleen. Vuoden kaksi viimeistä jäljellä, ja sitten keskitytään enemmän tulevaan!

Heinäkuussa tapahtui jotain. Väsymys hiipi pikkuhiljaa, pyristelin vastaan, enkä halunnut myöntää itselleni, että puolen vuoden päätön kiitäminen, ja ylisuorittaminen, oli tehnyt tehtävänsä. Halusin antaa itsestäni positiivisen kuvan, ja uskottelin joka ilta itselleni, että huomenna kaikki on taas paremmin. Yritin nauttia elämästä, kesästä ja lomasta. Tai muiden lomasta ainakin. Tunsin varmasti olevani uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni, enkä varsinkaan muille.
Vähensin liikuntaa, taisin lopettaa melkein kokonaan heinäkuun loppupuolella treenaamisen ja lenkkeilynkin. Yritin innostua remontista, sisustaa, ja tehdä asioita, jotka yleensä tuovat iloa elämääni, mutta kaikki oli äärettömän raskasta. Kesä-heinäkuun vaihteessa varmistui muutto Indiedaysille, ja vaikka tuleva muutto oli ihana jännä asia, koin ehkä myös jonkinlaista suorituspainetta.
Haikeistakin tunnelmista huolimatta heinäkuusta on jäänyt mieleeni kesän huolettomat päivät, onkiminen, mustikat -ja aika yhdessä perheen kesken. Klaara täytti puoli vuotta, ja kesä antoi vaihtelevia säitään.

Heinäkuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Elokuussa edessäni olikin jo seinä. Itkua ja lohdutonta tunnetta taisi mahtua joka päivään. Liikkumiseen ei jäänyt energiaa, olisin halunnut vain maata. Jos olisin voinut, olisin varmasti jäänyt joka päivä vain peiton alle, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista. Ulospäin kaikki taisi tosin näyttää samalta kuin ennenkin, tein kaikkeni, jotta heikkouttani ei olisi huomattu. Virhe, tiedän sen nyt. Jälkiviisauden totean tosin jälleen turhaksi.
Elokuuhun mahtui silti paljon mukaviakin juttuja. Kuvausreissu Helsingissä, ihania yhteistöitä ja kauniita kesäpäiviä. Nautittiin omasta saunasta, suunniteltiin syksyä ja syksyn pukeutumista, herkuteltiin ja vietettiin tuhottomasti aikaa Netflixin seurassa!

Elokuun kaikki 25 postausta voit lukea täältä.

Elämä on vuoristorataa, ja niin siinä vain kävi, että tästäkin suosta noustiin. Pahoittelut ei niin positiivisesta postauksesta, mukavampia muistoja luvassa!