Täällä on vietetty perjantaita toipilasmenolla, eli taudit tuntuu olevan nyt voitettuna ja tänään uskaltauduttiin jo kauppaankin. Täytyy sanoa, että tässä kun on nyt viikon ollut kotona joko itse sairastaen tai toista hoitaen, niin kyllä ne seinät jo alkavat vähän kaatua päälle. Vähän ollut noiden kotitöidenkin kanssa nihkeää, kun tavallaan kaikkea tekemistä on kasaantunut, mutta toisaalta ei yhtään hontsita tehdä niitä, kun pelkkä koti jo ahdistaa. Tänään sain kuitenkin heti kaupassa käynnin jälkeen jonkinlaisen inspiksen oikoa paikkoja, joten kai se on tuo mökkihöperyys joka passivoittaa. Itse asiassa, sain jopa kuningasidean ryhtyä ikkunoidenpesuun, mutta se into kyllä lopahti jotenkin yhtä nopeasti kuin tulikin. 🙂
Päivälliseksi bataattivuokaa, jolla pelastetaan myös viikonlopun ruokahuolto. Kaikenlaista ohjelmaa koko viikonlopuksi, joten ruuanlaittoon ei oikein jää aikaa. Meillä mennään arkena useampi päivä samalla menulla, ja välillä tätä käytäntöä pidetään yllä myös viikonloppuisin. Koska arjesta pitää kuitenkin jotenkin eritellä ne spesiaalimmat hetket, mies on luvannut tehdä tänään pitsaa. Illaksi kun on sovittuna videotreffitkin (käytetään tuon vanhan treffiohjelman nimeä puhuttaessa aikuisten sohva-ajasta lasten mentyä nukkumaan. Muistatteko, Marita Taavitsainen…?), niin pitsa sopii kuvioihin paremmin kuin hyvin. 🙂
Kuistilla alkaa olla jo hiukan keväisempi fiilis, nimittäin tuolla viileässä mulla on jemmassa joitakin sipulikasveja, joiden elämää yritän pitkittää. Nuo hyasintit on kylläkin jo ennen joulua hankittu, ja nekin aukesivat nyt vihdoin maaliskuun kunniaksi. Samoin kuin joulun aikaan, myös keväällä tuolta viileästä on kiva ottaa sisälle pientä piristystä vähän kerrallaan. Lämpimässä kun nuo kasvit menevät niin nopeasti ja ilo jää muutamaan päivään.
Myös vanha oliivipuun raato on innostunut kasvamaan uutta. Tänään katkoin uusia kasvustoja rankalla kädellä. Toisaalta sääli, koska noissa lehdissä on niin ihanan energisen vihreä väri!
Varsin tavallinen viikonlopun aloitus siis täällä. Mutta näin on hyvä, lopulta sitä ei ihminen niin kauheasti muuta tarvitsekaan.
Farkut kuuluvat kevääseen ja nyt onkin denim-kampanjoiden kulta-aika! Näin on myös Elloksella, jolle sain tehdä oman Denim -kampanjapostaukseni. Koska sain vapaat kädet fakkuaiheisen yhteistyöpostaukseni tekstin toteuttamiseen, päätin kirjoittaa hiukan siitä, mitä farkut minulle merkitsevät – ja myös yhden teorian siitä, miksi minusta tuli farkkutyttö. Henkeen ja vereen farkkutyttö!
Joitakin vuosia sitten, silloin blogiurani alkuvuosina, sain negatiivista palautetta tyylistäni, ja siitä, että pukeudun farkkuihin. Niin kovin tavalliseen ja arkiseen vaatekappaleeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään blogikelpoista.
Niin, olisin voinut polttaa farkut roviolla ja päivittää tyylini jotenkin fiinimmäksi, mutta sitä en kuitenkaan halunnut tehdä. Toki koen olevani tuntemattoman ikävien sanojen yläpuolella, mutta farkuilla on oikeasti omassa elämässäni iso rooli – siitäkin huolimatta, että kyse on vain farkuista.
Koska pituuskasvuni pysähtyi jo varhain, kasvoin nykyiseen mittaani varsin nuorena. Jo ensimmäisinä kouluvuosina kärsin jossain määrin pituudestani, eikä tilanne helpottunut ala-asteen viimeisinä vuosina. Olin kooltani lapsi, joka ei mahtunut vaateteollisuuden muottiin, ja juuri silloin kun halusin olla vain kuten kaikki muutkin, se oli kohdallani täysin mahdotonta. Muistan ensimmäiset vaatekaupassa itketyt itkut, sen tunteen kun innolla lähdettiin ostamaan jotakin uutta ja kotiin palattiin tyhjin käsin. Vaatteiden ostamisesta tuli tuskallista – ei paitsi minulle, vaan myös äidilleni ja siskolleni, joka usein oli mukana näillä epäonnistuneilla ristiretkillä. Jossain kohtaa istuvien housujen hankkiminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta äiti teki kaavan yksinkertaisiin housuihin, joita pystyi surauttamaan omien mittojeni mukaan melkoisella tahdilla. Toki housut olivat kivoja, mutta farkkuja ne eivät korvanneet. Farkkuja, joita kaikki muut tytöt käyttivät luontevasti. Sellaisia istuvia, ei vyötäröltä köytettyjä lökäpöksyjä. Niinpä farkuista muodostui itselleni se jokin mahdottomuuden materia. Ne edustivat kaikkea sitä, mitä minä en koskaan voinut saada.
Nykyisin farkkumuoti on melko sallivaa. Lahkeenpituus on makuasia, ja meillä Suomessa näitä muotiasioita rajoittaa nykyisin saatavuuden sijaan lähinnä talvi ja kylmä sää. Lapsena liian lyhyet farkut olisivat kuitenkin olleet nolot. Nuorempana ylisuurissa housuissa kulkemisesta tuli kai itselleni jonkinlainen identiteetti. Vaikka olisin halunnut olla kuin muut tytöt, pingottaa itseni piukkoihin farkkuihin, oli huomattavasti helpompaa roikottaa USA:n armeijan reisitaskuhousuja.
Muistan edelleen kun sain ihan ensimmäiset merkkifarkkuni. Tuumakoot mahdollistivat sen, että lahjetta oli vihdoin riittävästi myös pienempään kokoon. Tuolloin vaateteollisuuden tuottama lahkeenmitta oli nykyaikaista lyhyempi, eikä markkinoilla ollut erityisesti pitkille suunniteltuja vaatteita. Tuumakoot olivat ainoa poikkeus, mutta halpojahan merkkifarkut eivät missään tapauksessa olleet tuolloinkaan. Eivätkä ne ensimmäiset farkkunikaan ihan tyköistuvat olleet, mutta olin vihdoin farkuissa, täyspitkissä lahkeissa ja tunsin olevani jokseenkin kuten muutkin.
Ja kaikista näistä kokemuksista syntyi sisälläni farkkutyttö, joka elää yhä ja nauttii farkuistaan. Joka päivä, sillä samalla rakkaudella. Farkut ovat itselleni se jokin, mitä kynähame ja jakku, tai vaikkapa lääkärintakki, edustavat jollekulle muulle. Pelkkä vaate, mutta silti niin täynnä suuria tunteita, vuosien haaveilua ja unelmia.
Yhä edelleen löydän itseni sovituskopista itkemästä, törmään farkkuihin, joissa lahkeenmitta ei riitä pituudelleni, ja ihmettelen polven alapuolelle jäävää nilkkapituutta. Mutta farkuista en ole kaikkina näinä vuosina luopunut, enkä usko, että koskaan luovunkaan. Nykyisin etsimällä voi löytää ne ihan oikeasti sopivat farkut, ja jos turhamaisuus laittaa hankkimaan vajaalahkeiset pöksyt, niin sen kanssa pitää vain elää: Talvella sääri peitetään pitkällä villasukalla, nilkka kengän varrella ja lopun edestä käytetään muita housuja. Mutta kevään koittaessa vajaatkaan lahkeet eivät enää haittaa. Nilkat saavat vilkkua ja farkunlahkeita voi hiukan kääräistä, jotta ne eivät näyttäisi jo valmiiksi liian lyhyiltä. Vaikka farkut kuuluvat peruspukeutumiseeni vuoden ympäri, kevät on aikaa, jolloin tämän farkkutytön sydän pauhaa onnesta!
Farkut eivät ole vain farkut!
Ehei, kyseessä on yksi vaatekaapin kulmakivistä! Kun ne oikeat löytää, pukeutumisesta tulee helpompaa myös niinä päivinä, joina vaatekaapissa ei muka ole mitään päällepantavaa. Ne sopivat kaveriksi tennareille, nilkkureille, saapikkaille, sandaaleille – ja kyllä, myös korkokengille! Farkut voi yhdistää raikkaaseen raitaan, paksuihin neuleisiin, pitsiin ja oikeastaan ihan mihin vain. Farkut ovat klassinen vaate, johon vuonna 2017 jokaisella naisella on lupa pukeutua. Selasin pelkästään Elloksen oman malliston farkkuvalikoimaa, ja kokoja on todellakin tarjolla ihan jokaiselle vartalolle. Mikä parasta, nämä Elloksen omat farkut ovat myös hinnoiltaan kukkaroystävällisiä.
Valitsin omaan Ellos Denim -asuuni Jenna boyfriend-farkut, jotka ovat itselläni jo kolmannet samanlaiset. Yhdet omistan sävyssä, jota ei enää valmisteta, ja tätä kuvissa näkyvää väriä minulta löytyy toiset pari numeroa suuremmat yksilöt. Sellaiset kunnon lökäpöksyt, joita pidän usein kotona paksun villapaidan seurana. Farkun malli on todella klassinen ja se toimii siis sekä väljempänä, että tyköistuvana.
Koska halusin koostaa farkkuasustani mahdollisimman naisellisen, mutta samalla myös klassisen ajattoman, yhdistin farkkuihin Ellos Collection pellavapaidan. Nora mokka-avokkaat valitsin mukaan koska halusin korostaa farkkuasun naisellisuutta. Asuhan toimisi oikein hyvin myös tennareiden kanssa, mutta mulle itselleni se naisellisuus on suuressa roolissa, kun puhutaan farkuista.
Ellos Denim -valikoimasta löytyy myös hurjasti niitä merkkifarkkuja. Silti halusin antaa esimerkin siitä, että edullisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ellos Denim -kampanjan ajan saat myös farkuista 25% alennusta. Tarjous on voimassa 5.3. asti, joten kannattaa hyödyntää se pikapikaa.
Mielelläni kuulisin myös teidän farkkutyttötunnustukset. Kertokaa ihmeessä tarinoita ja muistoja! 🙂
Täällä tosiaan jatkuu sairastupameno, kun joukon pienimmälle nousi eilen korkea kuume. Onneksi tuo kuume ei tunnu tyttöä ihan hirveästi haittaavan. Melko pirteä potilas korkeasta kuumeesta huolimatta. Hommani kai onkin nyt huolehtia siitä, että lapsi malttaisi levätä, ja siihen yksinkertaisesti paras apu on telkkari ja lastenohjelmat. Tänään onkin tullut (ainakin äidin) kiintiö täyteen Mansikka-Marjaa, Sanabileitä ja Pikku prinsessaa.
Siinä lastenohjelmien ja satujen lomassa olen itse yrittänyt kuroa kiinni sitä kaikkea mikä muutamassa päivässä kasaantui masentavaksi vuoreksi. Mitään suursiivousta ei tosin vieläkään pysty tekemään, mutta pari koneellista pyykkiä menee nyt ainakin tässä sivussa. Ihan alkuun yritin tehdä joitakin hommia keittiön pöydän vieressä, kunnes tajusin, että saan potilaan rauhoittumaan parhaiten olemalla itse siinä vieressä. Niinpä siirryin hetkeksi olohuoneen sohvalle läppärini kanssa.
Amarylliskin päätti vielä puskea yhden kukkavanan, ja sopiihan tuo minulle. Kuten huomaatte, astiakaapin ovissa on yhä jouluiset eukalyptuskranssitkin. En vain ole raaskinut niitäkään hävittää. Ja jep, yläkerran aulan kuusessa on yhä edelleen ne koristeet! Apua, maaliskuu ja kevät tulee. Nyt pitää oikeasti ryhdistäytyä!!! 😀
Taavi köllöttelee vakiopaikallaan kamiinan edessä. Kissa, jonka olisi kai pitänyt syntyä jonnekin lähemmäs päiväntasaajaa.
Lounaaksi miehen keittämää lohisoppaa. Ruokahalukin alkaa taas palautua, ja makuaistikin heräilee kenties siinä samalla. Rehellinen nälkä on muuten ihana tunne! 🙂
Olen itse ollut viimeksi perjantaina ulkona, ja kun tänään sain pienen tilaisuuden ihan vain tuikata nenäni raikkaaseen ilmaan, oli kokemus aika ihana. Vaikka lumet huuhtoutuvat nyt vauhdilla pois, tuo maaliskuun aurinko tuntui aika energiseltä poskilla. Vielä en itsekään tohdi ulkoilemaan, mutta kivahan siellä on käydä vaikka vain kääntymässä, kun tilaisuus sen sallii.
Sellainen päivä tämä maaliskuun ensimmäinen. Mulle ehdottomasti kevään ensimmäinen päivä!
Onpas tosiaan ollut loma! Niin paljon mukavaa ohjelmaa, että jopa kaltaiseni “ei niin hyvä lomailija” on irrottautunut arjesta ja leijaillut vaihde vapaalla oikein kunnolla. Viime aikoina elämässä on ollut kaikkea vähemmän mukavaa, ja loma on tehnyt siitäkin syystä nyt hyvää. On ollut aikaa nähdä asioita uudessakin valossa.
Eilen vielä viileteltiin päivä muualla, mutta tänään nautitaan viimeisestä lomapäivästä olemalla ihan vain kotona. Tänne meillekin saapui vihdoin kunnon talvi, ja illalla piti tehdä talven ensimmäiset lumityöt. Täytyy sanoa, että tuosta pikkumiehestä on jo kasvanut sellainen kaveri, josta on ihan oikeasti suurta apua näissä hommissa. Kolme tuntia lumitöitä ja puiden ajamista, tuli hyödynnettyä lapsityövoima oikein kunnolla. 🙂
Koska ihan tavallinen kotipäivä molempien lasten seurassa on jo sen verran harvinaista herkkua, ajateltiin, että onhan se samalla vähintään pullan paikka. Aamulla laitettiinkin heti pullataikina turpoamaan ja lapset saivat itse päättää, millaisia pullia leipovat. Toinen halusi korvapuusteja, toinen voisilmäpullia. Puolenlitran taikinasta riittää materiaalia onneksi molempiin.
Meillä kissojen vakipaikat (silloin kun kamiinassa ei ole tulta) on ruokailuryhmän tuoleissa. Tuosta noita karvapaloja saa siirrellä, kun itse haluaa istahtaa pöydän ääreen, mutta muuten karvapallot saavat ihan vapaasti hyödyntää pehmeitä paikkoja. Taavi tietenkin varasi heti oman tuolinsa lähempää uunia ja siinä olikin varmaan kiva köllötellä pullien paistuessa.
Täällä on pikkuinen olohuoneprojekti meneillään ja tänään toivottavasti saadaan ensimmäinen etappi tässä rallissa valmiiksi. Jos niin käy, laitan teillekin jotakin kuvaa. Nyt kuitenkin toivottelen ihanaa ja talvista perjantaita teille kaikille!
Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.
“Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.
Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.
Haikailenko enemmänkin “normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.
Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.
Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.
Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.
Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡
Se olisi sitten hiihtoloma. Otettiin Klaaran kanssa jo varaslähtö, eli aloitettiin loma vähän etuajassa. Tai no, mulla on huomenna vielä työmenoja, mutta noin henkisesti olen asettanut itseni jo lomavaihteelle. Viikon mittainen talviloma tulee ihan tarpeeseen ja rikkoo mukavasti sitä arkista oravanpyörää ja kellon mukaan menemistä.
Kirjastossa käyntikin mahtui tähän päivään ihan varkain, kun poika halusi päästä iltapäivällä katsomaan penkkareita. Tajusin, että lapseni ei ole koskaan tätäkään suomalaisperinnettä nähnyt, ja niinpä napattiin naapurista kaveri kyytiin ja ajeltiin kylille. Sillä välin kun minä valitsin lukemista itselleni, iltasatuja ja Viisikoitta, pojat olivat keränneet itselleen pipolliset karamelleja. Ei lainkaan turha reissu siis! 🙂
Pitsan lisäksi tämä päivä sai muutenkin perjantaimaista fiilistä, sillä täällä vallitsee nyt alla näkyvä tunnelma. Ei mitään paukkupakkasia tekstiileiden tuulettamiseen, mutta kyllähän ne ulkona kuitenkin raikastuvat. Puhtaat sohvanpäälliset ja puhtoisen valkoinen lattia. Kieltämättä täällä näyttikin jo siltä, etten viikkoon ollut tehnyt kuin ne ihan pakolliset ja välttämättömät toimenpiteet. Tänään on mukava rentoutua siistissä kodissa, poltella kynttilöitä ja nauttia työnsä tuloksesta. Jos oikein heittäydyn villiksi, saatan kaataa itselleni pitkästä aikaa lasin viiniä!
Nyt kuitenkin se loppurutistus ja tavarat paikoilleen. Loppu ilta menee sitten ihan vain nautiskelussa!
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, eli uuteen nousuun uuden viikon kunniaksi. 🙂 Auringonpaiste ja kahvi toki auttavat asiaa, mutta varsinainen superwoman -fiilis syntyy kuitenkin tästä pitkästä Niinmun -neuletakista, joka liehuu perässä kuin viitta. Sen enempää tosielämän kryptoniittia, eli flunssapöpöjä, ei meille kuitenkaan tarvitsisi tulla. Eikä sitä toistakaan inhaa tautia, joka täällä päin kallistaa väkeä petiin ja vessaan. Taas muuten kiinnitetään huomiota käsien pesuun entistäkin enemmän. Yöks!
Täysin kotimainen (Suomessa suunniteltu ja Suomessa valmistettu), neuletakki on samaa Niinmun Verkan -sarjaa kuin kietaisuneuleeni, eli Suomessa kudottua merinovillaneulosta. Pehmeää kuin trikoo, mutta lämmintä kuin villa. Juuri sellaista materiaalia, jonka on tarkoituskin tuntua hyvältä päällä.
Enkä mä oikeasti tiedä, antaako se mitään supervoimia, mutta mukavuus on kyllä yksi superisti merkittävä juttu, joka antaa ainakin joitakin voimia suoriutua tämänkin päivän tehtävistä. Nyt on nimittäin noin ajallisesti kurottava tuota viime viikkoa umpeen, ja minä kurja kun olin jo muutenkin työntänyt joitakin epämukavia asioita tuonnemmaksi. Pitäisi aina tehdä ne tyhmät jutut heti alta pois, eikä vitkutella niin kuin mulla on tapana.
Täällä elellään viimeistä arkiviikkoa ennen hiihtolomaa. Vaikka tuntuukin, että joulu oli ihan juuri, meillä ainakin lapset odottavat jo kovasti lomaa. Laskevat päiviä ja öitä. Eli tämä viikko mennään nyt kokonaisuudessaan vähän perjantaifiiliksellä. Ensi viikolla lähdetäänkin sitten lasten kanssa siskoni luokse, mikä tietenkin tekee lomasta odottamisen arvoista. Sen verran harvoin pääsevät lapset nauttimaan serkkujensa seurasta, ja se edellinen kerta oli tosiaan pikaisesti silloin jouluna. Onni, että molemmissa perheissä lomaviikko osuu samaan aikaan!
Ok, vedän takaisin ja myönnän olleeni väärässä. Ärsyttävää ei ole se puolikipeä olo, vaan kunnon kuume, joka kaataa sängyn pohjalle. Eikä ärsyttävintä ole se tunne, kun tietää, että pitäisi himmata tahtia, vaan se, kun tahti pysähtyy – tahtoi sitä tai ei.
Ja voi että, miten taas kerran olen oppinut itsestäni uutta: Kun pahinta on ettei voi olla tehokas ja suorittaa! Kuinka monta kertaa olenkaan parin päivän aikana ottanut kiinni ajatuksesta “tässä menee nyt aikaa täysin hukkaan”.
Niin, että nyt harmittaa se, että kuume vie voimat, mutta myös se, ettei senkään asian kanssa osaa olla lungisti ja vain parannella itseään rauhassa. Ärsyttää punainen ja kuiva nenä, ja finni joka muistuttaa olemassa olostaan jokaisella niistokerralla. Ärsyttää mätä maku suussa ja nuhjuinen ja vetämätön olo. Ja ärsyttää muuten sekin, että yksi flunssakuume ketuttaa näin paljon! 😀
Mutta hei, aina ei voi olla positiivari! Teille toivottelen kuitenkin huomattavasti parempia perjantaifiiliksiä ja mukavaa viikonlopun aloitusta!
Täällä on vietetty viikonloppua lempeän rauhallisessa tunnelmassa ja fiilis on ollut varsin hygge. Verkkareissa ja villasukissa, rennosti kotioloissa ja sohvalla pötkötellessä. Oikeastaan pitkiin aikoihin kunnon lepoviikonloppu tai ainakin lepolauantai. Aikaa perheen kesken, yhteistä iltapalaa ja keittiöpuuhastelua, lauantai-illan sohva-aikaa lasten kanssa, pitkiä yöunia ja raukeaa tunnelmaa. Jos saisin päättää viikonloput olisivat aina tämänkaltaisia. Hygge viikonloppu kun rentouttaa arkiviikon päätteeksi, mutta antaa myös voimia uuteen viikkoon.
Niin tylsiä kuin sunnuntait silloin lapsuudessa olivatkin, nykyään nautin näistä päivistä. Siitä, että mitään ihmeellistä ei tapahdu, asiat menevät omalla painollaan ja sunnuntain rutiinit ovat juurtuneet syvälle. Sunnuntaina kotityöt eivät ole ahdistava pakko, vaan siirtymäriitti uuteen viikkoon. Mutta pyykinpesu ei toki ole koko sunnuntai, tänään myös syödään hyvin, ulkoillaan ja liikutaan. Akut ladataan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Kerran viikossa on kiva myös istua valmiiseen pöytään. Nyt tarvitseekin vain nautiskella kokkaavasta miehestä ja omasta toimettomuudesta. Ei lainkaan pahaa sunnuntaipuuhaa. 😉
Hellohello!
Chia-vanukas edessäni katselen täällä muuttuvaa maisemaa. Säiden herra luki varmaankin kirjoitukseni keväästä ja tarjosi ratkaisua ripottelemalla lunta nurmikolle ja peittämällä naapurin suulin katon taas valkoisella hunnulla. Nyt on jälleen talvisempaa, ja täytyy sanoa, että ihanan puhtaan valkoistakin vielä! Tosin liukastakin, kun se jää on nyt salakavalasti tuolla lumen alla piilossa. Ei täällä kuitenkaan vielä nurmikot lumesta peity, mutta hei, lisää pyryttää, että ehkä tässä vielä saadaan se talvikin!
Mites, joko chia-siemenet kuuluu teidän ruokavalioon? Meillä ne hiipivät vakikäyttöön siemennäkkärin myötä, ja koska myyntipakkausket ovat jokseenkin aika isoja vain pelkän näkkärin leipomiseen, niitä on sittemmin tullut käytettyä siellä sun täällä. Yksi käyttötarkoitus menee kuitenkin kaikkien edelle, nimittäin chia-vanukas! Ja ei, en edelleenkään korvaa aamun kaurapuuroa tällä (tiedän, rakkaus kaurapuroon on vähän hullua), mutta vanukas on erittäin oiva välipala, tai vaikkapa kevyt lounas.
Vaikka chia-vanukas on helppo tehdä, siementen turpoaminen vaatii kuitenkin aikaa (vähintään 4h, itse turvotan yönkin yli). Nesteenä voi toki käyttää miltei mitä tahansa, mutta omani teen mantelimaitoon (jos ostat kaupasta, niin tarkista, että kyseessä on sokeroimaton versio). Monet lähtevät makeuttamaan ja maustamaan vanukasta, mutta itse tykkään mantelimaitopohjaisesta puddingista ihan ilman mitään ylimääräisiä makeuttajia. Tuoreet marjat ja hedelmät, tai niistä surautettu smoothie ovat suosittuja vanukkaan seuralaisia, mutta jos yhtään pelkäät sammakonkutumaista rakennetta, suosittelen opettelemaan vanukkaan syöntiin pakastettujen marjojen kanssa. Nimittäin rakenne ei ole yhtään sen hullumpi, kuin pakastetussa vadelmassa. Sain itse alkuvuodesta muutaman rasiallisen vadelmia, kun äiti järjesteli pakastintaan, ja ne ovatkin huvenneet nyt mukavasti vanukkaan seurana. Mustikoiden ja vadelmien sulaessa makeutta ja kirpeyttä riittää koko vanukkaaseen, eikä se vaadi sen enempää hunajaa tai muutakaan kyytipoikaa. Pakastetut marjat on myös näppärä tapa pitää vanukas eväsrasiassa viileänä – ainakin hetken aikaa. Chian siemenet ovat todellista superruokaa, ja niitä kannattaa oikeasti käyttää sen näkkärin lisäksi muutenkin. Siemenet sisältävät n. 20 % proteiineja ja n. 40 % kasviöljyjä (omega kolmosia on enemmän kuin rasvaisessa kalassa), eikä niissä ole yhtään kolesterolia. Lisäksi chian mukana saa aimo annoksen antioksidantteja, kuituja, vitamiineja ja mineraaleja (rauta, kalsium, sinkki…)
Tuollaiseen yhteen chia-vanukas annokseen menee n. 2dl mantelimaitoa ja 2,5-3 rkl chian siemeniä.
Mutta entäs se korkea vyötärö? Yhdet lempparihousuni ovat jo pitkään olleet superjoustavat farkut korkealla vyötäröllä. Nämä on melkein kuin leggingsit, vaikka farkkua ovatkin (onkos ne sitten jeggingsit?). Äärettömän mukavat kuitenkin jalassa, eikä vähiten juuri tuon korkean vyötärö vuoksi. Henkilökohtaisesti olen iloinen, että muoti suosii taas napaan asti ulottuvaa vyötäröä farkuissakin, vielä kun löytyisi sellaiset vähän rennomman malliset ja tarpeeksi pitkällä lahkeella. Samaan aikaan kun farkkutrendeihin kuuluu tuo nilkkapituus, joka jää sitten sinne pohkeen puoliväliin. 🙁
Korkeassa vyötärössä on kuitenkin etunsa, sillä se saa aika usein peffan näyttämään paremmalta ja vyötärön kapeammalta, koska vyötärö osuu ihan oikeasti sinne, missä se naisen vyötärö on. Lisäksi vaatetus myös muokkaa kroppaa. Liian matala ja tiukka vyötärö kun oikeasti pitkään käytettynä jättää sen ikävän muffin top -efektin vyötärölle melko pysyvästi. Eli nappi navan päälle – juurikin kuten äiti opetti silloin lapsuudessa. 😀
Vaikka nyt vielä eletään ihan talven kuukausia, niin lisääntynyt valo on kuitenkin villinnyt jo mårbacka pelargonit. Varret venähtivät talven aikana hentoa pituutta, joten materiaalia latvapistokkaisiin löytyy. Olisiko ollut kesä 2010, kun ajelin joku sunnuntai pojan kanssa Raision Plantageniin ja ostin pari mårbackaa. Siitä lähtien noita kasveja on sitten lisätty ja jaettu, mutta ne suurimmat yksilöt löytyy kyllä äidiltä, joka otti hoitaakseen pelargonit, kun meidän elämässä oli muutot ja pahimmat remontit. Nyt tuntuu kuitenkin tosi ihanalle taas hoidella näitä kaunokaisia ihan itse.
