Ulkona pauhasi välillä ukkonen ja vettä tuli kuin siitä kuuluisasta peräsimestä, mutta oikeastaan oli aika ihanaa viettää iltaa sisällä ja polttaa kynttilöitä. Ei se syksyn tuleminen ehkä olekaan niin paha juttu, kun muistaa välillä juhlia ja olla sosiaalinen.
Klaaran kanssa pelastettiin jo päivällä sateen kourista kolme maljakollista daalioita. Koti oli siis aika helppo laittaa juhlavampaan kuntoon, eikä varsinaisia rapukoristeita tarvita. Meidän uusi pöytä on vielä edellistä reilut kymmenen senttiä leveämpi ja nyt tuli testattua hyvin tuokin ominaisuus. Kaikista kulhoista, laseista ja lautasista huolimatta pöytään olisi enemmänkin syöjiä.
Neljän aikuisen ja neljän lapsen voimin tuhosimme 80 rapua ja siinä kohtaa kun pienemmille lapsille annettiin lupa poistua pöydästä, keko oli vielä lähes koskematon. Viimeisten kahdeksan kohdalla tehtiin tasajako ja jokainen uhrautui vielä kahteen. Vatsa täysinäisenä ja peukalot hellinä oli kiva ihan vain köllötellä sohvalla, divaanilla ja nojatuoleissa. Parin viinilasillisen ja tuhdin olon myötä väsy tuli arkisen aikaisin, ja untenmailla oltiin jo ennen puolta yötä. Mutta tällainen juhliminen sopii mulle just hyvin! Ja ensi vuonna on taas meidän vuoro olla vieraita. Rapunälkä on onneksi hetkeksi selätetty!
Sunnuntai-illan ohjelmassa ainakin joku Agatha Christie -pätkä ja mukava asento sohvalla. Huomenna sitten taas virkeänä arkeen.
Tiedän, tiedän!!! S-sanaa ei saisi sanoa, ei varsinkaan kun mittari huitelee iltapäivisin miltei hellelukemissa. Mutta tänä aamuna se vain jotenkin hyökyi päälle. Syksy oli siinä ihan nenänpäässä. Varmuuden vuoksi peiteltiin jo eilen illalla daaliatkin. Edellisyö oli niin kylmä, että pelkäsin jo satoni kaatuneen. Voi että miten harmittaisi, jos halla sattuisi puraisemaan niiltä hengen pois. Oma vaivansa toki valtavien harsojen levittämisestä, mutta suhteutettuna daalioiden teettämään muuhun työhön, kutakuinkin kohtuullinen toimenpide. Silti. Tuntuuhan se syksyiseltä. Se että pitää pelätä kylmää. Torjua kylmää!
Syksyiseltä puolestaan näyttää maisema. Se, kun kurkkaan aamulla makuuhuoneen ikkunasta ulos ja näen veden yllä lepäävän ohuen harsopeitteen, menisi vielä kesästä. Mutta siinä ajassa kun ehdin alakertaan, ja ehkä nipin napin käymään vessassa, usva alkaa levitä ja kohta ikkunasta ei näy enää juuri mitään. Siitä alkaa jo olla kesä kaukana. Usvan keskellä aamuissa on jonkinlainen oma taikansa. Vaikkakin se taika haihtuu aamuisin aina keskustaan ajaessa kuin seinään. Yht’äkkiä paistaakin kirkkaasti ja kaikki onkin selkeää. Ihan kuin ajettaisiin takaisin kesään. Eli suokaa anteeksi, syksyntunne on varsin paikallinen, mutta olemassa kuitenkin. Hassua.
Aikoinaan vähän jopa pelkäsin noita sumuisia aamuja. Sitä, ettei näe eteen eikä taakse. Nykyään lähinnä nautin sumupeitteestä ja sen tuomasta rauhallisuudesta. Varsinkin, kun kaiken harson takaa kuitenkin aurinko valaisee. Tuo aamulenkkikaveri on nykyisin sen verran hidasta ja perässä vedettävää sorttia, että maisemia ehtii hyvin paitsi ihailla, myös kuvata. Niinpä räpsin aamulla sumukuvia muistoksi. Ihan vain todisteeksi siitä, miten kaunista syksykin voi olla. Koska onhan se, vaikka ei suosikkivuodenaikani olekaan. Ja kyllä siinä aamun kauniissa kosteudessa myös tuoksuu syksy. Hajoava luonto ja hiljaa hiipivä kylmä.
Mutta niin pitkään kun kashmirneuleesta riittä lyhythihainen malli ja farkuista vajaamittaiset lahkeet, ollaan kuitenkin vielä voiton puolella. Ja paljaat varpaat tietenkin muistuttavat yhä kesästä. Siitä hiljalleen ohi hiipuvasta, josta kaikista aisteista huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, pidetään niin kovin napakasti kiinni.
Kuten tiedätte, minä pidän arjesta. Ihan oikeasti pidän. Olen myös viime päivinä miettinyt paljon arjen käsitettä. Rutiineja, kaavoja, totuttuja tapoja ja tietynlaista turvallisuutta. Sillä niitähän arki on, ja parhaassa tapauksessa juuri siksi niin arvokasta. Elämän parasta aikaa, kuten joskus sanotaan. Yhden käden sormilla silti tuskin pystyy laskemaan kaikki ne kirjat ja oppaat, joita toimivasta arjesta on kirjoitettu. Ja silti moni kompuroi samojen ongelmien kanssa. Siitä huolimatta, että arjesta tykkääkin. Se on vähän kuin laihduttaminen. Jokainen tietää kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta tapojen muuttaminen on vaikeaa. Monesti hyväkin suunnitelma ja alun motivaatio kuluvat ajan myötä ja sitten sitä löytää itsensä vanhoista totutuista tavoista. Viikkosoppa vaihtuu hätäisiin puolieineksiin ja nukkumaan ei tullutkaan mentyä ihan niin aikaisin, kuin oli tarkoitus. Mutta koska kaikesta huolimatta tykkään arjesta, myös blogista on vuosien varrella muodostunut varsin arkinen. Toki siitäkin on rajattu myös paljon pois. Jäljellä arjen kultareunuksia tai pilvien hopeareunoja. Eikös sosiaalista mediaa yleensä siten kuvailla; pikkuisen kiiltokuvamaisena pintana tavalliselle elämälle?
Elämä jossa asiat soljuvat turvallisesti eteenpäin, on pitkälti myös sitä, mistä aikanaan haaveilin. Elää ja olla terve, tulla onnelliseksi. Melko perustavanlaatuisia, täyttyneitä unelmia, joista usein arjen keskellä unohtaa myös olla kiitollinen. Toki arjenkin väliin pitää välillä mahduttaa juhlaa, mutta arjessa itsessään ei mielestäni ole mitään negatiivista. Välillä tietenkin tökkii, mutta mikäs ei tökkisi. Koen olevani melko positiivinen ihminen, vaikka mielestäni yltiöpositiivisuuttakaan ei tarvitsisi joka paikassa toitottaa. Elämä on hyviä ja huonompia päiviä, ja juurikin siksi niin omanlaisensa arvokasta. Pitää olla ilot ja surut, sillä niistä elämä on rakennettu.
Sanalla arkinen on harmi kyllä jotenkin negatiivinen kaiku. Arkinen vaatetus kun yleensä kuitenkin on moninverroin juhlavaa mukavampaa, eikä arkinen ruokakaan huonoa ole! Mutta ehkä tämäkin on vähän sellainen ikäjuttu. Nuorena moni haluaa elämältä juhlaa ja panostaa korkokenkiin. Sitten tullaan tiettyyn ikään ja mukavat kotitossut ja koti-ilta onkin arvokkaampaa. No, ei sovi tietenkään yleistää, mutta ehkä saatte ajatuksesta kiinni.
Arjessa on kuitenkin yksi iso asia, joka tökkii itseäni pahemmin kuin mikään muu. Se on sellainen ulkopuolelta tuleva arvostelu ja kyseenalaistaminen. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi se laihduttaminen ja arki ovat mitä henkilökohtaisempia asioita, meidän yhteiskunnassa vallitsee ihmeellinen tarve kyseenalaistaa toisten tapoja. Olen monesti miettinyt, miksi joku ylipäätään ruotii muiden tapaa elää. Varsin arkisen blogini kautta olen törmännyt ongelmaan tasaiseen tahtiin ja se on edelleen itselleni mysteeri. Miten se on keneltäkään pois, jos minä nousen viideltä tai vasta puoli seitsemältä. Miksi en voisi pestä pyykkiä enemmän kuin yhtenä päivänä viikossa tai siivota muutenkin kuin perjantaisin. Arjen kun ei tarvitse olla joka perheessä samanlaista. Olen myös enemmän kuin kurkkuani myöden täynnä sitä, että kotona työskentelevä nainen ei yleisen käsityksen mukaan tee mitään, kun taas kotona työskentelevä mies sen sijaan “käy töissä”. Varsin vinksahtanut mielikuva, ja erityisesti siksi, että kotona työskentelevien naisten vähättelyyn sortuu mielestäni tavallisemmin juurikin nainen. Kun toisten arkea ja ihan tavallista peruselämää arvostelllaan, herää tietenkin kysymys, mistä moinen kumpuaa. Tyytymättömyydestä omaan elämään, kateudesta vai yksinkertaisesta tarpeesta korostaa omaa ja vähätellä toisen? Jokaisella perheellä kun on omat ruutiininsa, aikatalunsa ja ristinsä kannettavana, ja joskus pitäisi vain hyväksyä se, että kaikissa perheissä sauna- ja karkkipäivä ei ole lauantaina.
Elokuu on kiva kuukausi arjen opetteluun. Päivät ovat pitkiä ja aurinko hellii. Iltaisin jaksaa vielä miettiä, mikä meni hyvin, ja mikä kannattaisi ehkä huomenna tehdä toisin ja energia riittää etsimään myös uutta inspiraatiota arkiruokalistaan. Syksy tulee ja pimeät sen myötä, ja nyt jos koskaan kannattaa elämään oikeasti hakea sitä sisältöä joka kantaa synkimmänkin yli. Ja vastaavasti ehkä karsia kaikkea sitä, mikä tuntuu energiasyöpöltä ja tuottaa huonoa mieltä. Millainen arki, sellainen elämä.
Mutta vaikka kulunut vuosi on ollut meille ihan jokaiselle erilainen ja vaikeakin, jaksan silti uskoa, että tulossa on hyvää. Ihana syksy, sitä ihan tavallista elämää ja soljuvaa arkea. Sellaista jota vuosien päästä muistellaan suurella ikävällä.
Elokuu on aikaa, jolloin s-sanan käyttö herättää vahvoja tunteita. Syksyn mainitseminenkin tärähtää joillekin kuin kipinä kuivaan ruutiin, ja sanoissaan pitää toisinaan olla hyvin varovainen. Mutta niin se vain on, että ennen pitkää syksy ja arki ovat taas läsnä. Ja voi miten toivoisinkaan voivani sanoa, että syksy on mun lempivuodenaika, mutta ei se vain ole. Toisin kun tällaisen vahvasti introvertin ihmisen kohdalla voisi ajatella, ajatuskin ahdistaa. Toki yritän muuttaa suhtautumistani, pitää leuan irti rinnasta ja selän suorana, mutta vaikeaa se välillä on. Kaikenlainen itsensä tsemppaaminen on tarpeen ja jokainen ulkopuolelta tullut positiivisuus on kultaakin kalliimpi. Asenne pitää olla kohdillaan, muuten ei jaksa. Hyvä on kuitenkin helppo laittaa kiertämään ja iloakin pystyy levittämään. Konstit on monet, mutta tänään niitä yksinkertaisimpia ja perinteisimpiä tapoja kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.
Toisille sopii tunnetut mietelauseet, mutta olemme erilaisia. Jokainen tuntee ystävänsä ja tietää, että päälleliimattu iskulause voi olla toisille kuin punainen vaate, samoin kuin musta huumori toiselle. Toimivia tapoja molemmat, kunhan kohde on oikein valikoitu. Mutta oli lähestymistapa mikä tahansa, postikortti arkisen laskupinon välissä tuskin jättää ketään kylmäksi. Hyvää voi levittää pyytämättä ja yllättäen, aika pienellä vaivalla. Suuremmat ajatukset voi rustata kirjepaperille ja sujauttaa kuoreen. Jopa ne hauskimmat kesämuistot, joita ei tohdi jättää ulkopuolisten nähtäväksi.
Se on hassu juttu, että vaikka itse välillä haikailen vanhojen aikojen perään, kauas Brontën sisarusten aikaan tai vaikka vain omaan lapsuuteen, jossa ihmiset eivät olleet aina tavoitettavissa, niinkin yksinkertainen asia kuin postikortti tai kirje on tuntunut vieraalta ja kaukaiselta tavalta pitää yhteyttä. Ja silti teekupin äärellä, kynttilän luomassa tunnelmassa rustattu tervehdys kuulostaa huomattavasti kauniimmalta kuin hätäisesti kopioitu hauskuus puhelimella lähetettynä. Ja siinähän se syntyisi, samalla kun viikkosoppa porisee liedellä tai odottaessa pyykkikoneen viimeisiä linkouskierroksia. Ehdottomasti hyggeilyä parhaimmillaan.
Arjen ilostuttaja
annoksia haluttu määrä / helppo
nippu kauniita postikortteja
vastaava määrä ikuisuuden voimassa olevia ikimerkkejä
toimiva kynä
Nappaa seuraavalla kauppareissulla mukaan muutama ikimerkki ja valitse nippu kauniita postikortteja. Ripusta ne vaikka jääkaapin oveen. Pidä taloudessa ainakin yksi toimiva perinteinen kynä. Istu alas ja kirjoita kiva tervehdys valitsemaasi korttiin. Liitä mukaan ystävän nimi ja osoitetiedot. Liimaa postimerkki ja kiikuta lähimpään postilaatikkoon seuraavan kauppareissun yhteydessä.
Valmistusaika n. 5 minuuttia + kuljetus.
Antamisen ilo ei juuri helpommaksi voi käydä. Ja miten ihanaa, jos joku vaikka sattuu vastaamaan!
Saunan seinustalla on tullut tänä kesänä istuttua paljon. Paitsi löylyjen lomassa vilvoitellen, myös katsellen trampoliinilla esitettäviä hyppynäytöksiä. Samalta paikalta voi ihailla myös daaliapenkin kasvua ja bongata ensimmäisiä aukeavia kukkia. Ehdin jopa miettiä, pitäisikö ikivanha sään pieksemä penkki korvata uudella, mutta antaa olla. Se on ihan hauska just noin.
Joku voisi sanoa ensimmäisen daaliakimppuni värejä syksyisiksi, mutta itse ajattelin, että ne on auringon sävyjä. Lämpimiä kuten kesä. Miten se muuten onkin, että nämä keltaiset, oranssit ja punaiset aukeavat aina ensin. Ei välttämättä värejä, joita lähtisin nyt kukkakaupasta ostamaan, mutta hei, omat daaliat. Ei ole väreillä väliä. Ja eihän niistä nyt ihan kimppua tullut, mutta käytin sitä lasista kukkatukea ja sain aikaiseksi pienen asetelman maanantai-illan iloksi. Ja uuden pöydän kunniaksi. Ai että, tykkään siitä ihan valtavasti!
Joka heinäkuu mä mietin kotiin ajellessa, että miten onnellinen olen, kun saan elää täällä missä tienvarret säihkyy kirjavana luonnonkukista. Kissankelloista, pietaryrtistä, puna-apilasta, hiirenvirnasta, keltamatarasta, siänkärsämöstä, kurjenpolvista… Se on kuin sellainen räsymatto, joka kiemurtelee tien molemmin puolin. Ja sitten ennen koulujen alkamista se ajetaan pois. Koko maisema siiliksi, noin vain, ihan hetkessä. Puff, sinne meni kesä!
Ja mä voisin vaikka vannoa, että se tehdään aina vasta ihan heinäkuun lopussa tai elokuun puolelle, mutta nyt se tehtiin jo maanantaina. Ja miten kauhealta se tuntuikin! Piti oikein itseään muistuttaa, että heinäkuuta on yhä jäljellä. Kesääkin yllin kyllin. Eli eikun kukkia maljakkoon, kesämekkoa niskaan ja sateesta viis. Just nyt on hyvä näin.
Toki niitä luonnonkukkia kasvaa muuallakin kuin ihan tienpientareella, etsimään ei sentään tarvitse ryhtyä. Mutta tuo tienpientareiden parturointi, samoin kuin keltaisten kukkien lisääntyminen omassa pihassa, tuovat jotenkin aina sen loppukesän fiiliksen, ja sitä ei nyt yhtään kaipaisi. Voisi vaikka aloittaa alusta, kelata kesäkuun alkuun ja elää uudestaan helteet, juhannuksen ja jopa sen sadejakson. Mutta vasta tämän viikon jälkeen. Saatiin nimittäin tänään sisko lapsineen kylään. Yhdessä ensimmäistä kertaa sitten joulun, joten nyt nautitaan tästä!
Siinä kohtaa kesää kun Tarha-alpi ja nauhukset kukkivat, koen että ollaan kesän taitekohdassa: Alkukesä takana ja loppukesä edessä. Tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa loppukiri kesästä nauttimisen suhteen ja onneksi tänä vuonna myös ilmojen herrat ovat kanssani samaa mieltä ja taikoivat heti ilokseni aurinkoisen päivän. Mutta sitten sen kesästä nauttimisen lisäksi tulee mieleen ne kaikki jutut, jotka työnsi kesälle ja ajatteli, että sitten sitä ehtii kun päivät ovat pitkiä, illat valoisia ja elämä yhtä aikataulutonta juhlaa. Ja kun se Tarha-alpi ja nauhukset sitten puskevat keltaista sitä huomaakin, että mikään projekti ei ole edistynyt millään muotoa. Ei vaikka ne olisi aloitettu jo viime syksynä.
Yksi esimerkki tällaisesta pitkittyneestä projektista on se rottinkisen riippukeinun entisöinti. Idea oli hyvä ja intoakin aluksi, mutta homma tyssäsi heti osaltani siihen, että keinu oli ulkovarastossa niin pahassa paikassa, etten saanut sitä. Ja vaikka lopulta koko ulkovarasto tyhjennettiin se keinu on edelleen ihan kamalassa kunnossa. Tosin nyt viimeisten hiontayritysten jälkeen pohdimme, ettei siitä ehkä enää kovin kummoista tule. Mutta saatiinpa puoli vuotta kulumaan tätäkin asiaa pohtien.
Toinen, jo surullisen kuuluisaksikin muuttunut projekti, on ehdottomasti se keittiön pöytä. Siellä se on ulkovarastossa lukuisten maalinpoistojen jäljiltä, mutta sitten homma ei oikein edennytkään. Nimittäin tuo puolisoni oli sitä mieltä, meidän keittiöön ei laiteta tavallista kuuden hengen ruokapöytää. Jonkin aikaa tätä pettymystä nieleskelinkin, mutta sitten viime viikolla asia nytkähti taas ihan pikkuisen eteenpäin, kun kävimme ostamassa puutavaraa uutta pöydänkantta varten. Ja eilen, ikään kuin demostroidakseen asiansa, mies otti tuosta meidän nykyisestä pöydästä (siskolta peritty vanha Ikea) jatkopalat pois, ja niinpä minä tosiaan hahmotin millainen postimerkki tavallinen kuuden hengen pöytä meidän keittiössä on. Toki ne jatkopalat irrotettiin ihan senkin vuoksi, että tutkittiin pöydän runkoa, jonka päälle uusi kansi olisi tarkoitus rakentaa.
Mutta siis suuremman pöydän puolesta ei puhu ainostaan keittiön koko vaan se, että pöydän ympärille pitää mahtua ihmisiä. Mieluummin paljon ihmisiä. Vaikka se onkin meidän nelihenkisen perheen keittiö ja pöytä, alkuperäinen idea kuitenkin oli, että meillä olisi suuri keittiö ja suuri pöytä, jonka ääressä voisi istua isommallakin porukalla. Ja onhan siinä istuttu. Kahdeksan aikuista vähän leveämmin ja 14 hiukan ahtaammin. Mutta se on meidän keittiön ja kodin sydän, just se paikka jossa vietetään paitsi se ihan tavallinen makaronilaatikon makuinen arki, mutta myös ne juhlat ja aamun tunneille venyvät illat.
Ensi viikolla päästään toivottavasti rakentamaan uutta pöytää ja toivottavasti siitä tulee sellainen, mistä olen haaveillut. Joka tapauksessa pääsen onneksi eroon monta kertaa maalatusta kannesta ja saan vihdoin kauniin puupinnan pöytääni. Siis toivottavasti. Nimittäin kun itse tekee, tuppaa saamaan just sitä mitä tulee.
Mulla on muutama muukin projekti, joiden onnistumisen olen laskenut kesän varaan. Tiedän, että mikäli en saa kesällä aikaiseksi, asiat siirtyvät taas vuodella. Niinpä tässä pitää nyt sitten ottaa jonkinlainen loppukiri. Ei toki niin suurta ettei ehdittäisi ihan vain kesäelää, mutta sellainen, että asiat edes pikkuisen nytkähtävät eteenpäin. Mutta huomenna on taas Savettipäivä. Kuinkakohan monta pakettia olen ostanut käsipyyhkeitä kevään ja kesän aikana?! Toivottavasti tarpeeksi.
Laiska ja saamaton. Näitä kahta sanaa olen taivutellut koko kesän päässäni. Tai ainakin joka kerta kun olen sivuuttanut ikkunoiden pesun tai jonkin niistä komeroista, joiden oven avaamiseen sisältyy aina pieni tapaturmariski. Tahmeus on jatkunut aina siitä saakka, kun saatiin iso ulkorakennusten ja ullakoiden raivaus tehtyä. Ei ole oikein osannut tarttua mihinkään, saanut aikaiseksi. Sellainen veltto tunne, joka liittyy varsinkin kaikkiin kotitöihin ja niihin arkisen tylsiin juttuihin. Ja tavallaan se on tosi hieno fiilis. Olla vähän vähemmän tehokas, sillä tavalla kun nykyään on kovasti muotia olla. Mutta niin kivaa kuin se rentoutuminen ja “armollinen eläminen” onkin, niin kyllähän sitä välillä miettii, että olisi kiva olla taas se oma itsensä; tehdä asioita ja saada aikaiseksi.
Ehkä tämä aikaansaamattomuuden kasaantunut maksimaalisuus kuitenkin täytti nämäkin äyräät. Tai sitten se on vai tuo viileä kesäsää. Mutta nyt on taas sellainen tunne, että on kiva tehdä ja kiva tarttua asioihin. Ja ei, en nyt pessyt niitä ikkunoita tai konmarittanut koko taloa, mutta leivoin pullaa. Kahtena päivänä, litran taikina molempina. Siinä samalla tuli täytettyä mummun pakastin, järjesteltyä pari laatikkoa ja hyllyä, pakastettua ensimmäiset mansikat, toimitettua kliput ja klaput kirjanpitäjälle, käytyä puutavaraliikkeessä ja hoidettua alta monta pientä juttua, joita olin hillonut jo koko kevään tuonnemmaksi. Kuten vaikka sain aikaiseksi tilata pojan bassoon neljän euron kumitulpan, jotta lattiat säästyvät enemmiltä naarmuilta. Hurraaa! Ja sen sijaan, että takki olisi jotenkin tyhjä, mielessä pyörii taas monta juttua, jotka olisi oikeasti KIVA tehdä. Kuten vaikka siivota vaatehuone ja työhuoneen lipastonlaatikot. Ja sitten sitä katsoo kotiakin taas jotenkin sellaisin silmin, että pitäisikö täälläkin tehdä jotain. Piristää vähän paikkoja.
Niin että ei mulla nyt ole jakaa tänäänkään mitään suuria oivalluksia elämästä tai antaa mitään kultaista lankaa loputtomaan zen-olotilan saavuttamiseksi, mutta leipokaa vaikka pullaa. Tai ehkä sen syöminenkin riittää, sillä jostain kai sen energian täytyy kai oikeastikin virrata. Pari päivää kun mutustaa oikein kunnon kotitekoista, niin johan sitä taas jaksaa.
Ehdin tanssia jo niin monet sadetanssit, että tämä vesisade ei oikeastaan haittaa mua pätkääkään. Aamulla ja päivällä oli tosi ihana keli ja nyt illalla ja yöllä saa minun puolestani sataa ihan rauhassa. Se on hassu juttu, mutta tuntuu, kuin tuon pitkän kuumuuden jälkeen sade olisi tuonut pienen loman kesänviettoon. Lomaa kesästä, kuulostaa ihan hassulta, mutta on oikeasti ihan tervetullut. Välillä kun on pakko tehdä niitä kotitöitäkin. Saa ikään kuin vetää välillä happea. Lukea kirjoja sisällä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole ulkona nauttimassa. Ja me ehdittiin tehdä niin paljon ihania asioita kesäkuussa, että kotonakin jaksaa taas olla.
Olen tässä kesän aikana suunnannut katsetta enemmän omaan napaan. Siihenkin pieni someloma on ollut oikein hyvä apuri. Tuossa yhtenä päivänä tulin miettineeksi, että jotakuinkin maaliskuusta asti olen jopa jokaisen ruokailuni miettinyt sen mukaan, mitä muut haluavat syödä, ja mihin aikaan. Niinpä pistelin maanantaina kauppaan ja ostin vain asioita, joista minä itse pidän ja laitoin muut syömään samaa. Kukaan ei kuollut nälkään, ei hätää, mutta se teki hyvää. Joskus on ihan hyvä miettiä, että onko se, mitä me haluamme sama asia kuin se, mitä minä haluan.
Toki odotan minäkin seuraavaa lämpöaaltoa ja hellepäiviä. Sitä, että päivät tuntuvat loputtomilta ja iholla tuoksuu aurinko. Sitä, että voi miettiä tekevänsä mitä vain, eikä tarvitse katsella sadetutkaa. Odotan pitkiä pyörälenkkejä, hikisä öitä ja ihan vain kuumuutta. Mutta välillä pitää sataa. Välillä pitää juottaa luontoa ja vetää itsekin henkeä.
Pelastin sateelta taas pari pionin oksaa ja laitoin ne yhteen kauneimmista viinipulloista. Tuo on muuten hyvä roseeviini ja pullo on hauska muisto ratkiriemukkaasta kesäillasta.
Meillä on vielä illan ratoksi vohvelibileet, joten nyt taikinaa tekemään. Suloista iltaa teillekin!
Koska viimeksi lähetit kortin? Siis ihan sellaisen fyysisen, kauniilla kuvalla varustetun kartonkipalan, jonka takapuolelle voi kirjoittaa vastaanottajan osoitetietojen lisäksi esimerkiksi kesäiset terveiset. Veikkaan, että aika moni vastaa lähettäneensä kortin viimeksi joulun alla. Minäkin vastaisin, jos olisin lähettänyt joulukortteja tai sisko ei olisi täyttänyt pyöreitä maaliskuussa. Joka tapauksessa myönnän lähettäväni paperisen tervehdyksen luvattoman harvoin. Tänään enemmän siitä, voiko kortilla koskettaa tai tunteella ilahduttaa. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.
Onhan se aika upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi arkisten kuvien ja sattumusten jakamisen. Isovanhemmatkin on helppo pitää läsnä lastenlasten elämässä, kun kuvia voi ladata yksinkertaisesti ja nopeasti. Some on ehdottomasti tuonut ihmiset lähelle toisiaan ja toistensa arkea. Joskin tietenkin jaamme elämäämme valikoiden, seuraajinamme somessa kun voi olla niitä ei niin läheisiäkin ihmisiä. Mutta onko maailma todelllakin sormenjäljistä peittyneen puhelimen näytön takana? Siellä jossakin bittiavaruudessa, jossa minun ja miljoonien muiden kuvat seilaavat kohti sosiaalisen median palveluja? Jaksan epäillä.
Kyllähän sitä itsekin välillä havahtuu miettimään, miten persoonatonta nykyajan viestiminen on. Ja hassua kyllä, aika usein juuri lapset herättävät minut ajattelemaan tätä seikkaa. Kyllä, juuri he digiaikaan syntyneet, joiden elämässä salamannopea viestiminen on ollut läsnä alusta asti. Nimittäin lähes jokaiseen eskaripäivään startattiin meillä pakkaamalla reppuun kirjeitä ja piirustuksia ystäville, ja melko usein niitä kulki repun mukana myös kotiinpäin. Yhtälailla piirustuksia on lähetty postin mukana ja kuittausta viestin saapumisesta, tai kirjeitse saapuva vastausta odotettu jännityksellä. Miksen siis minäkin jos lapsikin sen osaa!
Joskus ja jouluna, pätee varmasti monen kohdalla fyysisten tervehdysten lähettämiseen. Kortteja lähetellään paljon myös lomamatkoilta, mutta aika harvoin ihan tavallisen arjen keskeltä. Luvattoman harvoin edes merkkipäivinä tai muiden juhlapäivien alla. Itse en ole vuosiin kunnostautunut edes joulukorttien muodossa, koska on muka ollut kiirettä ja kaikkea muutakin. Ja siitä huolimatta mietin, kuinka kivalta se joka kerta tuntuu, kun postin mukana kulkeutuu tervehdys. Se ihan oikea kynällä kirjoitettu kirje tai postikortti. Osa saattaa killua jääkaapinovessa jopa vuosia. Miksen siis voisi voisi laittaa hyvää kiertämään ja ilahduttaa tunteella myös jotakuta toista.
Me laitoimme eilen Klaaran kanssa korttipajan pystyyn. Napattiin kaupasta nippu niitä kauniita kortteja, joita tulee aina silloin tällöin ihailtua, mutta hyvin harvoin ostettua. Rustattiin kortteihin kesäkuulumiset ja tärkeimmät terveiset, sujautettiin kirjekuoreen piirustukset, liimattiin postimerkkejä ja kipaistiin oranssilla laatikolla. Ja kyllähän siitä aika ihana tunne tuli. Vähän kuin olisi pieniä lahjoja lähettänyt.
Lompakostani löytyy oikeastaan aina postimerkkejä. Mutta koska niiden tervehdysten lähettäminen on jäänyt hyvin satunnaiseksi, olen kerran jos toisenkin lampsinut Postin palvelupisteelle nolostuneena ja kysynyt, vielä postimerkkini kelpaa vähän nuhruisena ja vähintään pari vuotta vanhana. Ja joka kerta vastaus on ollut kyllä. Ikimerkki kelpaa nimensä mukaisesti ikuisesti, eikä se vanhene lompakon tai käsilaukun pohjalla. 50 grammaan asti ikimerkki kiikuttaa kortit ja kirjeet perille ja paksummankin kuoren saa postitettua useamman ikimerkin avulla. Teisitkö muuten, että kirjeen enimmäispaino on kaksi kiloa? Se on aika paljon!
Kotimaan ikimerkin kulmasta löytyy aina Suomi-neidon kuva. Se on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi painaa enemmän kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje taas vaatii neljä merkkiä ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.
Ikimerkit kuljettavat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkin kulmasta löytyvästä maapallon kuvasta.
Joulutervehdyksen ikimerkin tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Tälle merkille on vuosittain voimassaoleva aika, joskin merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta olisin kerrankin ajoissa, merkitsin kalenteriini päivän 14.12. Se on vuonna 2020 (joulu-ikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.
Pitääkö tervehdyksen olla itse askarreltu? Mielestäni ei. Postikortti on postikortti ja joka ainoa kerta se on arvokkaampi kuin sähköinen tervehdys. Monesti jopa mietin korttihyllyllä, että onpas ihana kortti, mitäs sillä voisi tehdä. No mitäpä postikortilla voisi paremmin tehdä, kuin ilahduttaa jotakuta. Eikä siihen tarvita välttämättä joulua, pääsiäistä, ystävänpäivää tai synttäreitä. Kauniin kortin taakse kun voi vaikka rustata vain ajatuksen siitä, että kortti toi mieleen sen vastaanottajan. Kun mukana kulkee muutama postimerkki, tervehdyksen voi helposti lähettää vaikka ihan tavallisen kauppareissun yhteydessä, ja postimerkkejä myydään myös lähes jokaisen kaupan kassalla. Ja voisin jopa vannoa, että se ihan tavallisen arjen keskeltä lähetty tervehdys ilahduttaa vähintään yhtä paljon kuin juhlapäiviin liittyvät terveiset ja onnittelut. Toki arvostan suuresti itse tehtyjä kortteja. Joka joulu sellaiset kulkevat meillekin ja joka ainoa vuosi tunnen pienen piston sydämessäni. Mutta silti ajattelen, että ajatus on tärkein. Oli kortti sitten itse askarreltu tai valmiina kaupasta ostettu, sen lähettämiseen on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, kuin sähköisen viestin lähettämiseen.
Itse olen luopunut Facebookin käytöstä lähes kokonaan. Instagramissakin kuvia tulee jaettua yhä vähemmän tai ainakin pienemmälle joukolle. Enkä usko, että olen lainkaan ainoa, joka on pohtinut someajan persoonattomuutta. Sitä, että vaikka ajatuksensa jakaisi kaikille, se ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään. Digiajan keskellä teinkin päätöksen, että meiltä lähtee tästä lähtien silloin tällöin tervehdys jollekulle. Olkoon se sitten kortti tai kirje, sisällöltään sanallinen tai kuvallinen. Jonkinlainen henkilökohtainen viesti ja merkki siitä, että vastaanottaja on mielessä silloinkin, kun arjessa ei tapahdu mitään sen kummallisempaa raportoitavaa. Sävyltään tervehdys voi olla hauska, tsemppaava tai syvemmän ajatuksen sisältävä. Tärkeää on vain se, että postin mukana kulkee ajatus siitä, että halusin juuri nyt lähettää tämän viestin juuri sinulle.
Yhtälailla ilahdun tervehdyksistä itsekin. Itse asiassa pidän kalenterini välissä niitä tärkeimpiä viestejä. Korttia ystävältä ja lasten kirjoittamia “äiti on paras” viestejä. Ja onhan ne aika ihania muistutuksia arjen keskellä ja kalenterin sivuja selatessa.
Tajusin eilen kuitenkin yhden aika tärkeän seikan. Nimittäin sen, että puhelimeni ei automaattisesti näytä kaikkien yhteystietojen ohessa osoitteita. Puhelinnumero ja sähköpostiosoite kyllä näkyvät, mutta postiosoitetta ei ihan kaikille. Eikä minulla, nykyajan someihmisellä tietenkään ole mitään osoitekirjaa. Niinpä fyysisten viestien lähettäminen pitääkin aloittaa yhteystietojen tarkistamisella. Aika monen osoitteen tietenkin muistan ja tiedän, mutta jokunen piti kaivaa esiin aikaisemmista whatsapp-viesteistä. Jokunen jäi silti edelleen selvittämättä. Hyvät vinkit osoitetietojen keräämiseen ja kasaamiseen otetaankin siis ilolla vastaan!
Kuinka usein lähetät fyysiset terveiset läheisille tai kuinka usein edes ajattelet, että tekisit niin? Entä miltä tuntuu löytää käsin rustattu tervehdys postilaatikosta tai eteisen lattialta? Ainakaan omalla kohdallani nuo kaksi asiaa, eivät kulje rinnakkain. Postikortti on pieni juttu, mutta sillä on sitäkin suurempi merkitys.
Tärkeintä on kuitenkin mielestäni muistaa se, ettei fyysinen tervehdys tai sähköinen viesti sulje toisiaan pois. Maailmaan mahtuu tapoja ja tervehdyksiä. Välillä pitäisi kuitenkin miettiä sitä henkilökohtaista viestiä, joka ei ole kaikkien nähtävillä, vaan ilahduttaa juurikin sitä tiettyä ihmistä elämässäsi. Läheisyyttä voi ylläpitää etäältäkin, mutta läheisistään ei pitäisi etääntyä. ♡
