Kaupallinen yhteistyö / Fiskars

---

Tänään tosiaankin vuorossa toinen kaupallinen yhteistyöpostaus Fiskarsin kanssa. Mutta puhutaanpa vähän onnellisuudesta, joka tosin sekin on vahvasti kiinni puutarhanhoidossa.

Sain itse jo pikkutyttönä sysäyksen puutarhanhoitoon ja puutarhurointiin ylipäätään. Kun halusin oman kasvimaan, sellainen tehtiin. Ison kohopenkin kylkeen pienempi penkki, jossa kasvatin porkkanoita, retiisejä ja herneitä. Isä opetti, miten suorat kylvövaot tehdään laudanpätkällä ja kiikutin myös ahkerasti kastematoja kasvimaalleni, koska opin, että madot ovat puutarhurin parhaita ystäviä. Pakko tunnustaa, että jos näin isolla maalla komean kastemadon, siirsin sen omalle palstalleni. Vaan tokkopa tuosta äidinkään ryytimaa kovasti kärsi.

Parikymppisenä vaihdoin välivuoden työt elintarviketehtaassa puutarhaopintoihin. En tiedä, sainko sieltä enää yhtään sen enempää intoa puutarhajuttuihin, mutta ainakin kesätöitä puutarhamyymälästä. Vähän kateellisena katselen edelleen ihmisiä, jotka nostelevat multasäkkejä ja kastelevat kesäkukkia. Se on sellaista, josta todella tykkään. Yhä edelleen isäni neuvoo kaikessa kasveihin liittyvässä, mutta haluan uskoa, että se johtuu enemmänkin siitä, että olen se, jolle joskus piti opettaa yksinkertaiset puutarhatyöt kädestä pitäen, eikä siitä, ettei isäni uskoisi taitoihini. Ylipäätään, en ole koskaan ymmärtänyt sitä, kun joku sanoo, ettei osaa hoitaa puutarhaa tai kasveja. Jokainen osaa, jos vain tahtoo! Rakastumiselle pitää antaa aikaa ja työstä pitää opetella nauttimaan!

Meillä on iso tontti. Tai oikeastaan kaksi. Välillä omankin mieleni valtaa tunne loputtomasta työleiristä. Kun nurmikko on ajamatta ja pionipenkki kasvaa voikukkaa, mietin että mitä ihmisetkin ajattelevat. Ja varsinkin jos ne tietävät, että kirjoitan blogiin olevani puutarhahullu. Sitten on kuitenkin se toinen puoli ajatuksistani, kenties järjen ääni. Se sanoo, että tämä on harrastus ja elämäntapa, ei väsyttävää pakkopullaa tai väkisin puurtamista. Miksi välittäisin muiden mielipiteistä? Kun elämässä on kiirettä ja toukokuiset illat kuluvat lasten harrastuksissa tai jonkinlaisissa päätöstilaisuuksissa, pihatyöt jäävät vähemmälle. Ei onni synny moitteettomasta puutarhasta tai voikukattomasta nurmikosta. Ei suinkaan! Onni syntyy tekemisen ilosta. Siitä ihanasta tunteesta, kun konkreettisesti näkee uurastuksensa jäljen. Jos pionipenkki ei kasvaisi välillä voikukkaa, saisinko saman nautinnon kun näen sen puhtaana ja siistinä. Tuskin!

Fiskarsin vuonna 2019 toteuttaman onnellisuustutkimuksen mukaan puutarhanhoitoa harrastavat ihmiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät harrasta puutarhanhoitoa. Puutarhanhoitoa pidettiin itse asiassa juuri onnellisuuden lähteenä. Jos tuntuu, että puutarhanhoito ei ole sinun juttusi, haastan ainakin kokeilemaan. Enkä puhu viikosta, vaan kesästä. Aloita esimerkiksi yrttimaasta tai yrttiruukuista. Sijoita kasvit paikkaan, jossa paahde ei ole armottomin, ja tee kastelusta helpompaa joko keräämällä sadevettä, virittämällä kasteluletku helposti ryytimaasi läheisyyteen, tai hankkimalla altakasteluruukku. Siemenestä ei tarvitse kylvää, valmiita yrttitaimia saa kaupastakin. Hanki hyvää multaan, joka pitää maan kosteana ja josta rikkakasvit on helppo kitkeä pois. Ihaile ja nauti, istu alas ja katsele. Puutarhan ei kuulu olla jatkuvaa työtä, vaan siihen pitää mahduttaa myös nautiskelu ja lepo! Omat yrtit makuineen ja tuoksuineen palkitsevat aivan varmasti!

Puutarhassa ajatukset saavat levätä. Kun itse olen ulkona, lapset ja koko perhe usein tulevat lopulta mukaan. Lasten kinastelu tai nahistelu ei tunnu ulkona lainkaan niin pahalta, kuin sisällä. Itse asiassa pystyn aika pitkälle sulkemaan siltä korvani, kun keskityn saunapolun perkaamiseen. Myös liikuntaa tulee puutarhatöiden lomassa miltei huomaamatta. Ei riitä tuhat kyykkyä kuukaudessa, ja keväisin takareidet ovat useimmiten arat. Myös aktiivisuusmittari näyttää, että viikon tehominuuttitavoite tuli täyteen, hups vain, yhdessä illassa. Päivän askeltavoitteesta puhumattakaan! Ja kaikki tämä ikään kuin vain sivutuotteena, pelkkänä extrana! Unohda hetkeksi some ja ruudun tuijottaminen, mutta jos saat lisää intoa onnistumisesi jakamisesta, liity puutarharyhmiin tai täytä sitten some kauniilla kuvilla. Takaan, että omat yrtit ja ilo niiden kasvun seuraamisesta tuottavat onnea! Mutta älä ota kaikkea liian vakavasti, puutarhassakin on lupa epäonnistua!
Lapset on hyvä päästää heti mukaan puutarhanhoitoon. Jokainen yhdessä vietetty minuutti on arvokas muisto. Ja jokainen minuutti puutarhatöissä on vähemmän lastenkin ruutuaikaa. Puutarhassa on helppo olla yhdessä!

En oikeastaan omista mitään erillisiä työvaatteita. Hyvin harvoin menen ulos tekemään jotakin tiettyä puutarhatyötä. Yleensä teen kaiken mielijohteesta ja hetkellisessä inspiraatiopuuskassa. Vuosia perkasin nokkoset heti ne nähdessä, edes käsineitä en ehtinyt hakea. No sittemmin olen viisastunut ja alkanut käyttämään nokkosen kanssa puutarhahanskoja, mutta edelleen hyppään perennapenkkiin sen enempää miettimättä ja siltä valkoiset kangastossuni usein näyttävätkin. Mutta mikä tärkeintä, en hyppää kukkamaalle velvollisuudentunteesta tai siitä, että olisi pakko. Hypään sinne silkasta halusta, niin innoissani, että miettimiselle harvoin jää aikaa. Toisaalta mieheni on se, jolla on erilliset kengät kaivamiseen tai nurmikon ajamiseen. Vanhat t-padat ovat pyhitetty pihatöihin. Ja joka kerta lapion varresta tulee mies, joka sanoo, että tekipä hyvää tehdä lapiohommia. Ei siis ole yhtä tapaa, vaan jokainen tekee siten kuin parhaalta tuntuu.

Mikä sitten synnyttää ilon, innon ja jopa onnen? Tähän on vaikea vastata. Ehkä laji on vain niin koukuttava, että siihen jää väkisinkin kiinni. Tekemisen ilo, itsensä ja kehon haastaminen, sekä ilo nähdä työnsä jälki. Yhteys luontoon, kasvuun ja kehitykseen. Puutarha ei myöskään vaadi, vaan antaa. Joskus äitinä tuntuu, että pitäisi venyä vähän kaikkeen. Puutarhan pitää vain venyä minulle.

Minullakin on puutarhatöissä muutama inhokki. Yksi niistä on kasteluletkun vetäminen. Se kolmijalassa seisova letkukela, joka on aina solmussa ja letku joka kelan sijaan onkin rullaantunut jalasten ympärille. Märkä letku, joka on hiekassa, mullassa, nurmikonsilpussa ja solmussa, saa minut joskus sähisemään. Ihan sama onko letkua tarkoitus vetää kelasta pois vai keriä siihen takaisin. Usein jätän kerimisen ja sitten vain kuuntelen kun mies kiroaa samaa ongelmaa ja siivoaa jälkiäni. Nyt tuli kuitenkin ongelmaan ratkaisu. Miksi kukaan ei ole keksinyt, että letkukela on helpompi käyttää, kun se huteran pystyasennon sijaan makaakin maassa! Fiskarsin XL -kokoinen kärrykastelukela ei kaadu tai horju. Ja mikä parasta, letku kerääntyy kelan sisään automaattisesti kuin imurin johto. Letkua on niin, että se riittää isoonkin pihaan ja kannen alla olevien liitinten avulla siihen voi myös lisätä lisäletkun. Ja hei, painava kärrykastelukela on helppo ja kevyt vetää kuin matkalaukku!

Sadetinta meillä ei ole koskaan ollut. Olen yleensä antanut lasten kastella kasvimaat, mutta aika usein into lopahtaa nopeasti ja vedellä leikitään niin, että mullat saattavat lennellä kaaressa. Nyt saimme kokeiluun Fiskarsin vettä säästävän metallirunkoisen sadettimen, jonka kevyt vesisuihku kääntyy automaattisesti ja vesi tulee hiljalleen kuin kesäsade. Vaarana ei ole, että kasvit kärsisivät liian kovasta paineesta. Lapsena meillä oli kotona sadetin, ja lempipuuhaani oli vesisuihkun läpi juokseminen. Tämän ilon hauskuus ei ole näköjään muuttunu mihinkään 30 vuodessa!

Jonkinlainen työnjako meille on puutarhatöiden osalta muodostunut kuin itsestään. Pojat leikkaavat nurmen, ja mies trimmaa ja viimeistelee. Samoin mieheni on se, joka yleensä kaivaa isommat kaivettavat, kun taas minä kitken, istutan ja siistin. Rakastan sormustinkukkaa, jota puutarhassamme on paljon. Annan kukkien kasvaa puskien juurella, mutta kulkuväyliltä ne kaivetaan pois ja siirrellään kukkapenkkeihin. Mieheni nyppii aina taimet pois kaivauksistaan ja lapset kiikuttavat iloisina ne minulle. Minä puolestani istutan taimet kukkapenkkiin. Fiskarsin L -kokoisessa pistolapiossa on pitkä varsi, joka toimii erityisen hyvin meille pitkäselkäisille. Kapea rikkaruohorauta on paitsi käytännöllinen pioninjuurilla kasvavien voikukkien poistamiseen, myös niiden sormustinkukkien kaivamiseen kovasta kivituhkasta. Pitkässä työkalussa on vipuvartta ja toisen kyljen sahalaitaa hyödyntäen työkalua voi kuljettaa vaakatasossa maan alla, jolloin rikkaruot saa nopeasti pois isommaltakin alalta. Kärrykastelukelan ohella tämä on ehdottomasti paras apu puutarhatöihin. Ainakin sata voikukkaa on saanut jo kyytiä ja melkein yhtä monta sormustinkukan tainta on siirtynyt mehevämpään maahan. Saman sarjan istutuslapio on toiminut apunani niin kesäkukkien istuttamisessa kuin kasvimaalla puuhaillessa. Pitkä varsi ja varren takaosan SoftGrip-pinta, takaavat hyvän otteen näistäkin työkaluista. 

Hyvistä työkaluista huolimatta puutarhassa parhaita hetkiä ovat ne, jolloin työkalut kerätään siististi kasaan, ja tulee iltaihastelun vuoro. Kierrämme mieheni kanssa puutarhaa, muistelemme sitä, miltä mikäkin näytti muutaessamme ja toteamme saaneemme paljon aikaiseksi. Mietimme mitä seuraavaksi tehdään ja puhumme haaveista ja unelmista. Joskus ne ovat asioita, joita tiedämme ettemme pysty ainakaan pariin seuraavan vuoteen toteuttamaan. Mutta puutarhassa on helppo katsoa tulevaan ja antaa mielen vaeltaa niihin tuleviin yhteisiin vuosiin. Vielä ennen nukkumaan menoa katsomme ulos ikkunasta. Taas yksi ilta puutarhassa takana ja uusi päivä edessä.

Lue täältä lisää Fiskarsin 0% stressiä ja 100% onnellisuutta -ajatuksesta, sekä Fiskars-tuotteiden onnellisuustakuusta.

Mutta nyt sade olisi jopa tervetullutta!

Pääsiäisen jatkoa!

Tein eilen illalla vaihtarit ja jätin oman pikkutyttöni mummulaan siskon unikaveriksi ja otin esiteinin kummityttöni mukaani. Olipa muuten erikoista viettää iltaa kolmisin tuollaisten vähän vanhempien lasten kanssa. Katselin makuuhuoneessa telkkaria, eikä kukaan kysynyt, että koska mä alan nukkumaan, tai että jos äitikin katsoo telkkaria, niin kai sitten kaikki voi katsoa telkkaria. Pienet on ihmisen ilot. Aamupäivällä vaihdettiin lapset taas päittäin ja hyvästeltiin sisko katraineen kotimatkalle.

Tänään meillä on ollut silti se pääsiäisen kohokohta, kun saatiin iskä koko päiväksi kotiin! Ja paljon onkin kivaa saatu yhteen päivään mahtumaan. Minä tein aamulla puuhommia ja mies vei lapset aamupäivällä puistoon ja pallokentälle. Sitten muuten mukavaa iskäaikaa, joka ehkä välittyy kuvista.  Iltapäivällä syömään ja nopea ostoskierros. Isomummun kautta vielä kotiin ja illaksi ystävien luokse pääsiäiskahvittelemaan ja munia jahtaamaan.

Mutta tiedättekö mitä? Huominen päivä on kuulkaas sitten silkkaa puutarhaa! Varoitin jo lapsiakin, että huomenna joutuu töihin. Sen verran puskee nyt vihreää maasta, että kukkapenkit on pakko saada siisteiksi ja muutenkin pääkoppa kaipaa puutarhaterapiaa.

Mutta nyt kainalopaikalta uusinta Wisting -jaksoa katsomaan. Leppoisaa ensimmäisen pääsiäispäivän iltaa myös teille! ♡

Moikka! Aika paljon on vuosien saatossa tämän pääsiäislauantain vietto muuttunut. Tuntuu, että ihan just elettiin sitä aikaa, kun tämä oli se arkisempi päivä pääsiäisen välissä. Siis se päivä, kun kaupat oli auki ja jääkaappia piti täydentää. Eilen taisi olla kaikki kaupat auki. Jotenkin se tuntuu edelleen vähän hassulta.

Sain kuin sainkin taiottua meille vähän pääsiäistä, kun löysin nuo vanhat pahvimunat olkkarin pöydälle. Heti astetta pääsiäsiempi fiilis. Ja keltaiset narsissit keittiöön. Se on joskus pienestä kiinni!

Eilen vietettiin miltei koko päivä mummulassa. Tänään on tarkoitus taas treffata. Tosi ihana rikkaus, että minun ja siskoni lapsilla ei ole isoa ikäeroa. Näillä serkuksilla tuntuu nimittäin olevan aika luja side toisiinsa. Tai ehkä se on osaksi sitä, että ollaan välimatkasta huolimatta myös siskoni kanssa läheisiä.

Pääsiäisen kunniaksi puputossuissa. Taidan kaivaa myös omani tänään käyttöön. Tätä neiti vaaleanpunaista katsoessa (ja serkkutyttöihin verratessa) nautin ihan älyttömästi, että meillä vielä eletään tätä vaaleanpunaista aikaa. Vielä mulla on pieni tyttö, joka haluaa pukea kukkamekon ja vaaleanpunaiset sukkahousut.

Täällä oli joskus yön ja aamun aikana satanut. Jospa tuo sade vähän taas sulattaisi maata, niin kevätkin pääsisi etenemään. Mieli kaipaa puutarhahommiin. Ehkä huomenna tai maanantaina!

Nyt kuitenkin lankalauantaita. Ihanaa sellaista myös teille! ♡

Moikka ja ihanaa torstaita!
Kello oli eilen illalla lähemmäs kymmenen kun pääsin kotiin ja vastassa oli pieni väsynyt tyttö, joka helpottui äidin näkemisestä jopa siinä määrin, että halauksen lomassa tuli ihan itku. Ja joka kerta se tuntuu yhtä ihanalle. Ei lasten itku, vaan se, että joku halaa ja puristaa niin kovaa, että tiedät olevasi maailman tärkeimpiä asioita. Siitä huolimatta, että äitiys on välillä jopa uuvuttavaa pyykkirumbaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palkitsevinta elämässä on tulla kaivatuksi ja halatuksi juuri tuolla tavoin.

Meidän postilaatikkoon tipahti viime viikolla kutsu eskariin. Niin paljon kuin olin itsekin tuota kirjettä odottanut, sitä lukiessani minuun iski ihan hillitön pakokauhu. Voisiko tämän vielä perua!? Mitä jos en sittenkään halua, että vauvani siirtyy syksyllä jo koulun mäelle.

Yli kymmenen vuotta elämästäni olen ollut äiti pienelle lapselle. Tuohon aikaan on mahtunut lukuisia kertoja, kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja erilaisten “vaiheiden” menevän ohi. Olen monet kerrat ynnännyt mielessäni vuosia, ja laskenut, milloin jokin asia “helpottaa”. Helpottaa, kun lapsi alkaa nukkumaan yönsä. Helpottaa, kun saa alkaa syömään kiinteitä ruokia. Helpottaa, kun oppii kävelemään itse, kuivaksi, pukemaan itse, syömään itse…. Se helpotusten määrä on ollut loputon, tai ainakin se ajatus helpotuksesta. Sillä eihän äitiys ja vanhemmuus koskaan helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Ajat ja asiat muuttuvat. Murheet ja huolet muuttuvat, ja mikä tärkeintä, kaiken tämän lomassa sitä muuttuu myös itse. Kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa.

Monesti meille sanotaan, että kyllähän teillä olisi vielä ikää sille kolmannellekin lapselle. Ja niin kai olisikin. Moni ikätoveri saa nyt vasta esikoisensa. Meillä lapsiluku lukkiutui kuitenkin kahteen jo yli kolme vuotta sitten. Aikani haaveilin vielä yhdestä lapsesta, mutta koska tätä ihmettä ei meille suotu, koin helpommaksi (ja huomattavasti antoisammaksi) nauttia täysiä siitä, mitä minulla jo on. Päätös oli hyvä, ja omalla tavallaan myös helpottava. Uskon, että näin oli tarkoitettu ja olen kiitollinen elämälle kahdesta ihanasta lapsesta.

Kirje eskarista riipaisi kuitenkin jostakin tosi syvältä. Toki kaikki erilaiset välietapit ja virstanpylväät on aina tunteellisia juttuja. Aina jonkin uuden alkaminen tarkoittaa vanhan päättymistä. Nyt koin kuitenkin myös eräänlaisen syyllisyyden piston kaikista niistä kerroista kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja jonkin asian helpottavan. Olenhan siinä omassa mukavuudenhalussani myös samanaikaisesti toivonut lasteni lapsuuden kuluvan nopeammin. Oikeastaan jopa hävettää myöntää, että näin se on tosiaan mennyt. Siitäkin huolimatta, että itse pidän itseäni ihmisenä, joka kauhistelee nykylasten lyhyttä lapsuutta.

Kuinka usein sitä tuleekaan muistutetuksi itselleen, että juuri tästä hetkestä tulisi nauttia. Ja silti ihmisen mieli vain niin usein vaeltaa sinne jonnekin tulevaan. Aina kyse ei ole vuosista tai lapsen kehitysvaiheesta. Joskus ihan vain päivän saattaminen iltaan ja selviäminen kaikista illan aikatauluista tuntuu helpotukselta. Sallittua toki sekin, kunhan muistaa määränpään lisäksi nauttia myös matkasta. Sillä se kiireinenkin arkipäivä ja illan stressaava ohjelma, on yksi päivä elämää, yksi päivä lapsuutta ja yksi päivä vanhemmuutta. Helminauhaksi punottuna näistä arkisistakin asioita syntyy koko elämä.

Lapsuutta on onneksi vielä meidän molemmilla lapsilla monta vuotta jäljellä. Eihän se eskariin tai kouluunkaan lopu, joten elämän täytyy antaa vain edetä omalla painollaan. Ja äitiys ei lopu sittenkään, vaikka lapset olisivat kuinka aikuisia. Nimittäin niin se vain on, että silloinkin kun itsellänikin on se kaikkein pahin olo, eikä sanat itkun vuoksi pääse tulemaan, äidille voi onneksi aina soittaa. Silloin ei tarvita sanoja, riittää, että voi vain itkeä. Ja vaikka kuinka toivoisi, ettei omien lasten tarvitsisi ikinä kokea samanlaisia tunteita, jokaiselle meille kuitenkin niitä epätoivon hetkiäkin joskus tulee. Kunpa saisin itsekin olla ottamassa vastaan ne itkut ja pahat olot. Olla kainalo ja olkapää sittenkin kun lapsuus on jo kaukana vuosien takana.

Niin, että ei nyt sitten peruttu sitä eskariin menoa, vaan asennoidutaan tilanteeseen positiivisesti. Ja nautitaan ensin keväästä ja kesästäkin, eikä mennä liikaa asioiden edelle!

Tälle päivälle olikin kasaantunut melkoinen läjä toimistohommia. Palataan siis Oslon juttuihin myöhemmin. Nyt oli pakko fiilistellä näillä viime kesän kuvilla. Kävipä nimittäin niin, että pääsin eilen palaamaan hyvinkin talvisiin kotimaisemiin.

Ollaan tässä naureskeltu mieheni kanssa sitä, miten vielä joitakin vuosia sitten ajeltiin ihan arki-iltana kaupunkiin ja tapettiin aikaa tehden ruokaostokset suuremmassa marketissa. Tuo tuntuu tätä nykyä aika kaukaiselta ajanjaksolta, kun sitä aikaa ei enaa juuri ole tapettavaksi asti. Päinvastoin, kun kaupunkiin pitäisi lähteä vartavasten hakemaan jotakin tiettyä, tuntuu, ettei sopivaa aikaa löydy mistään. Eilen illalla tuli tällainen pakottava tarve lähteä hakemaan esikoiselle uusia nappiksia, vaikka ohjelmassa olisi ollut kaikkea muutakin. Tänään olen kuitenkin aika tyytyväinen, että asia hoidettiin jo eilen ja se on nyt pois tämän päivän ohjelmasta. Keskiviikkoilta on ehdottomasti siitä viikon helpoimmasta päästä, joten tiedossa on liki vapaailta harrastuksista ja kiireestä. Löysin kuitenkin itseni pohtimassa, että mitä sitä sitten lainkaan tekisi. Leipoisi sämpylöitä, imuroisi vai lysähtäisi kerrankin rauhassa nauttimaan olostaan. Valitsin viimeisen – kuinkas muutenkaan.

Koska pääsin eilen myös pikkuisen paremmalle lehtihyllylle, nappasin matkaani uusimman Lantlivin numeron. Sen seurassa on mukava kasvattaa kesänkaipuuta ja multasormien kutinaa.

Vaikka täällä on tänään ollutkin vähän harmaampi päivä, kevät on silti ottanut kunnon harppauksia eteenpäin. Lumet hupenevat silmissä ja maa kuivuu. Yhdellä pellolla voi olla satapäin paluumuutavia hanhia ja joutsenia. Kun niitä peltoja on useampia peräkkäin näky on oikeasti aika mieletön!

Mutta nyt takaisin kesäisten inspiraatioiden pariin. Kahvia ja sitten hetkellinen oikaisu sohvalle. Olemisen sitämätöntä keveyttä, sanoisin!

Ihanaa iltaa!

**Samsung The Frame -tv medialainassa

kaupallinen yhteistyö ⎮ UNICEF

---

“Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus.”
– J.P.Grant, UNICEFin entinen pääsihteeri

Joka kerta kun tarkoitukseni on kirjoittaa jostakin itselleni hyvin tärkeästä asiasta, päädyn miettimään, että miten karsin sanottavani edes jokseenkin kohtuulliseen määrään kirjaimia. Koska tämänkertainen aiheeni on jotakin minkä koen erityisen tärkeänä, jouduin toden teolla miettimään ja jäsentelemään ajatuksiani. Mikä kuitenkin helpottaa, on se, että uskon teidän jakavan ajatukseni lasten oikeuksista ja viattomuudesta maailman menoon tai konflikteihin. Olimmepa uskonnollisesti tai poliittisesti mitä mieltä tahansa, lasten hyvinvointi on asia, joka menee kaiken yläpuolelle. Jokaiselle maailmaan syntyneellä lapsella kuuluu olla samat oikeudet ja edellytykset elämään.

Kun UNICEF  vuonna 1946 perustettiin, se oli vain pieni YK:n osa, hätäapujärjestö, jonka tarkoitus oli auttaa lapsia toisen maailmansodan jälkeen. Heti seuraavana vuonna UNICEF toimi jo sodan runtelemassa Suomessa, joka oli yksi ensimmäisistä avunsaajista. Maitopulverin ja laardin avulla hoidettiin suomalaislasten aliravitsemusta. Kun aliravitsemus, riisitauti ja ripulikuolleisuus saatiin vähenemään, UNICEF vuorostaan puki suomalaislapsia. Lämpimän flanellin lisäksi yli 50 000 suomalaislasta sai UNICEFin ansiosta kengät jalkaansa.

YK:n kylkeen kasvanut lastenjärjestö on siis verrattain nuori, mutta maailman suurimmaksi ja vaikutusvaltaisimmaksi kasvanut lastenjärjestö. Teidän lukijoiden keski-ikää ajatellen UNICEFin toiminta Suomessa oli apu vasta edelliselle sukupolvelle. Miljoonien avustukset Suomeen vaikuttivat merkittävästi omien vanhempiemme ikäpolveen.

Suomi toipui nopeasti, mutta edelleen tuolloinen hätäapu ja terveydenhuollon tukeminen vaikuttavat vähintäänkin välillisesti elämäämme. UNICEFin rokotuskampanjat olivat esimerkiksi merkittävä apua tuberkuloosin taivuttamisessa. Kun Suomen valtio pystyi itse hoitamaan lapsensa, se aloitti myös UNICEFn tukemisen.

Kun asioita halutaan muuttaa paremmaksi on yleensä aloitettava kivijalasta. Maailman terveyttä, hyvinvointi ja ihmisoikeuksia ajatellen tuo perusta on lapsissa. Tehokkain keino sairauksia vastaan on niiden ehkäisy eli rokotukset, ja UNICEFin tavoite onkin, että jokaiseen maahan saadaan tehokas rokotusjärjestelmä, joka tavoittaa kaikki lapset – myös syrjäseuduilla asuvat ja niissä köyhimmissäkin oloissa elävät. Sen lisäksi, että UNICEF on maailman suurin rokotteiden ostaja, työtä tehdään myös tiedottamalla ja muuttamalla asenteita. Myös yhdessä WHO:n kanssa järjestetyt rokotuskampanjat ovat merkittävä apu, jolla rokotuskattavuutta voidaan lisätä nopeasti ja tehokkaasti. Vuonna 2012 esimerkiksi rokotettiin vajaassa viikossa yli 110 000 lasta poliota vastaan. 
 UNICEFin pyrkimys on, että rokotusjärjestelmästä muodostuu valtioiden omien terveysviranomaisten hoitama hyvinvoinnin kivijalka, juuri siten kuin se meillä Suomessakin toimii. Rokotuskattavuus maailmalla on parantunut huomattavasti ja nopeasti. Kun vuonna 1980 vain 20% maailman lapsista sai elintärkeät rokotukset (WHO:n rokotussuositukset), vuonna 2016 kattavuus oli jo 86% 

Yhtälailla kun YK:n lastenrahasto UNICEF kantaa huolta lasten rokotuskattavuudesta maailmalla, se painottaa rokostusmyönteisyyttä kehittyneemmissä maissa. Helposti tarttuvien tautien ehkäisyssä juuri rokotuskattavuus on tärkeää. Tähän pyritään vaikuttamaan skeptisyyttä ja rokotusvastaisuutta poistamalla. Kun maassa on jo kattava rokotusjärjestelmä, se pitää hyödyntää ja lapsille on annettava oikeus suojaan vakavia tartuntatauteja vastaan.

Vaikka UNICEFin työ esimerkiksi rokostusten parissa on tuottanut nopeaa tulosta, jää silti joka seitsemäs lapsi yhä rokottamatta. UNICEFin työ ei ole mahdollista ilman lahjoitajien apua, ja siksi meidän jokaisen avulla onkin suuri merkitys. Helpoin tapa auttaa on ryhtyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Kuukausilahjoittajana autat kaikkia maailman eniten apua tarvitsevia lapsia ja kaikissa maailman kolkissa. Kuukausilahjoituksilla autetaan lapsia kriisitilanteissa ja huolehditaan heidän perustarpeistaan kuten ravinnosta, puhtaasta vedestä, koulunkäynnistä ja rokotuksista. Kuukausilahjoitukset ovat avustuskeinoista kustannustehokkain tapa. 

Vuonna 2019 YK:n Lapsen oikeuksien sopimus täyttää 30 vuotta. Suomessa kyseinen sopimus tuli voimaan vuonna 1991. Valtioita sitova lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu YK:n ihmisoikeussopimus, jonka tarkoituksena on taata jokaiselle lapselle ympäri maailman samat oikeudet ja edellytykset elämään.
UNICEFin työn perusta pohjautuu juurikin tähän yleissopimukseen lapsen oikeuksista. Lasten oikeuksien toteutuessa, lapsi saa kasvaa ja käydä koulua terveenä, pelkäämättä riistoa tai väkivaltaa. Se on välttämätön edellytys kehitykselle kaikkialla maailmassa. 

Kuukausilahjoittajana pystyt tukemaan paitsi lasten terveyttä ja hyvinvointia, myös lasten oikeuksien parantamista ympäri maailman.

Maailman tulevaisuus on lapsissa. Turvallinen ja terve lapsuus, koulutus ja sivistys on osa sitä lasten muodostamaa kivijalkaa jonka ihmiskunta tarvitsee. Toivo ei saisi koskaan sammua lapsen katseesta, mutta mitä enemmän näemme pienissä silmissä myös iloa ja elämänhalua sitä paremmassa maailmassa voimme jokainen elää.

UNICEFin sivuilta voit lukea enemmän muun muassa järjestön toiminnasta, rokotuksista, lasten oikeuksista ja kuukausilahjoittajaksi ryhtymisestä.

Lähteet ja lisätietoa:
UNICEFin historia
UNICEFin rokotustyö
Liity UNICEFin kuukausilahjoittajaksi

 

 

Maanantaita!

Meillä on vietetty tänään vapaapäivää neuvolareissua lukuunottamatta. Olinkin juuri kehuskellut, ettei meillä ole sairasteltu aikoihin, ja eikös tuo nuorimmainen heti saanut jonkin kröhän ja nuhan. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yritetään nyt tässä kohtaa työntää tautia heti takaisin, ettei vain pahempaa tulisikaan. Eli lepoa ja juhlista toipumista. Rokotus jäi flunssan vuoksi tänään saamatta, mutta ehtiipä tuon myöhemminkin.

Viikonloppu meni juhlia järjestäessä ja juhliessa, ja vaikka se tiptop talvisiivous jäikin vielä tekemättä, niin tuli tehtyä sellainen semisti tiptop siivous. Kumpa vain siitä saisi säilytettyä edes puolet ensi viikonlopulle. Ei nimittäin ole siivotun kodin voittanutta.

Leivoin eilen myös synttäripullat, mutta kakun tilasin taas luottoleipuriltani Tiinalta. Tällä kertaa toteutuksen suhteen vapaat kädet, kun päivänsankarilla ei ollut mitään spesifiä toivetta. Paitsi rusetti. Ihana ylläri, kun kakun päältä löytyi vaaleanpunaiset balettitossut. Mä tykkään itse kyllä jauhopeukaloida, mutta nämä kakkujutut ei vaan ole mun juttuja. Niinpä mä olen ajatellut, että taas yhdestä vuodesta äitinä olen ansainnut sen, että joku muu tekee sen synttärikakun.

Tuntuu jotenkin hassulta, että vuosikausia meillä juhlittiin lasten synttäreitä niin, että lapsivieraita ei siskoni lapsia lukuunottamatta (jotka hekin pääsevät harvoin paikalle) ole ollut. Ja nyt viimeisen parin vuoden aikana vierasporukkaan on tullut lapsi toisensa jälkeen. Se tuntuu jotenkin ihan hassult, koti täynnä vauvaa ja taaperoa. Ja samalla kun katsoo tuoreiden vanhempien haparoivia ensikosketuksia vanhemmuuteen, omat lapset ovatkin jo kauhean isoja. Tai ei nyt kauhean isoja, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Mutta ihanaa kun saa vielä välillä sylitellä noita pikkuisiakin. Onhan ne suloisia, vaikka itselle juuri tämä elämäntilanne tuntuukin nyt just jo ihan passelilta. Ja samalla herkistyin tänään siellä neuvolassa. Liki kymmenen vuotta siellä on käyty, samassa paikassa lastenneuvolassa ja äitiysneuvolassa. Ja ihan kohta on sekin jo takanapäin. Sitä kun on oppinut jo kaikki leikkipaikan lelutkin tuntemaan. Mutta parempaa palvelua ei olisi mistään voinut saada. Vaikka julkista terveydenhuoltoa nyt paljon parjataan, niin tässä kylässä ainakin neuvolat toimivat hyvin. Ja varmasti suurin tekijä on terveydenhoitajien ammattitaito ja halu tehdä työnsä hyvin. Meillä on Suomessa loistava neuvolatoiminta ja toivottavasti se saa jatkossakin toimia yhtä hyvin. Ollaan aika onnekasta kansaa tässä suhteessa!

Äitini neuloi Klraallle nuo ihanat tossusukat synttärilahjaksi. Meidän lapset on tottuneet käyttämään villasukkia ja onneksi mummu on taitava jalostamaan näitä vaatekappaleita. On ollut kätyriä, pokemoneja ja sateenkaaria. Nämä on silti ehkä kaikkein kauneimmat. Tosin toisessa kantapäässä on jo kiva klöntti sellaista helmimassaa. Ja saman muotoinen klimppi myös keittiön matossa. Illalle ohjelmaa…

Ripustin olohuoneen seinään vaihteeksi vähän peilejä. Tuo lautaseinä on niin näppärä, kun siihen ei jää naulanreikiä, kun naulat lyö aina lautojen väleihin. Voi sitten muuttaa mieltään vaikka vähän useamminkin. Nyt noi näyttää vaihteeksi ihan kivoilta. Ja ehkä joku pieni pöytä vielä tuohon alle.

Tuntuu tuo pakkanen tänään paljon purevammalta kuin viime viikolla. Kylmä viima ja luntakin pölyttää taas mukavaa vauhtia. Ihan kivakin hipsiä villasukissa tämäkin ilta.

Ihanaa uutta viikkoa!

Ihanan aurinkoista pakkassunnuntaita!

Meillä on samaan aikaan siivouspäivä, pyykkipäivä, ulkoilu- ja urheilupäivä ja hei, pullapäivä! Ollaan saatu olla koko viikonloppu yhdessä, mikä on meidän perheessä aika harvinainen saavutus. Eilen kyläiltiin mummulassa, syötiin hyvin ja lämpenipä mummulassa myös saunakin. Illalla pojat lähtivät vielä hiihtolenkille ja me leivottiin Klaaran kanssa iltapalaleipää.

Tänään lapset lähtivät isänsä kanssa ladulle ja minä hyödynsin ajan heittämällä aivot narikkaan pullataikinan parissa. Äänikirja soimaan ja nutturapullia kerimään. Ihanan terapeuttista. Ja maistuvat varmasti hiihtäjille kylmän maidon kanssa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, minun vauvani täyttää ensi viikolla jo kuusi! En käsitä, minne vuodet on menneet. Tuntuu kuin vasta juuri tuo pitkään ja hartaasti odotettu pikkuinen olisi tullut elämäämme. Ja joka kerta kun yllätän itseni miettimässä näitä, yritän nauttia siitä, että lapset ovat yhä lapsia. Niin kivalta kuin se välillä tuntuukin, että molemmat ovat jo omatoimisia. Toki joskus on ihanaa saada leipoa ihan yksin ja kaikessa rauhassa, mutta voi että, kun joskus koittaa se aika, että kukaan ei kinastele siitä, missä määrin saa auttaa ja osallistua.

Muistatte ehkä, kun joulun alla ihailin sitä kaunista pakettia, johon Klaaralle tilaamani mekot oli pakattu. Tuo paketti kääräistiin joulupaperiin ja laitettiin pukinkonttiin. Sittemmin on päästy nauttimaan hurmaavan suloisista mekoista. Tuntuu ihanalta, että mulla on vielä hetken tällainen pieni tyttö, jonka saan pukea suloisiin mekkoihin ja sukkahousuihin. Mun oma Tähkäpää, jonka hiukset muuten joulun alla lyhenivät, vaikkei sitä heti uskoisikaan. Yhtä paksu tyvestä latvaan, enää ei kuitenkaan ole vaarana, että niiden päälle istuisi.

Tilasin Klaaralle kaksi tuollaista ihanan yksinkertaista mekkoa Nova Melinalta. Molemmat Libertyn kauniista kankaista ommeltuja. Maailman kauneimpia mekkoja, sellaisia, joissa lapsi on vielä oikeasti lapsi. Ja Suomessa tehty, käsityöläisen taidolla.

Siisti ja pullantuoksuinen koti. Kunnon iltalenkki, lämmin suihku ja aikainen sukellus puhtaisiin lakanoihin. Johan sitä kelpaa aloittaa uusi viikko!

 

 

Libertyn sinapinkeltaisesta Capel kankaasta ommeltu mekko Nova Melina. Kengät H&M ja villasukkahousut POMPdeLUX.

Stoooop, tekisi mieleni huutaa. Nyt kuluu nämä joulua edeltävät päivät aivan liian nopeasti. Ja kaikki, tai ainakin melkein kaikki, on yhä tekemättä!

Viime viikko oli kyllä niin tuskaisen täynnä ja stressasin koulujutuista niin, että välillä väänsin ihan itkua. Turhaan, totesin jälkikäteen, mutta minkäs sitä ihminen luonteelleen voi. Jos on tapana murehtia kaikki mahdolliset skenaariot ja epäonnistumiset ikään kuin varmuuden vuoksi, on vaikea takoa päähänsä järkeä. No, mutta nyt on kouluasiat tältä vuodelta paketissa ja kun tämä kolmas adventtisunnuntai vielä kulutetaan urheilun parissa, on lasten harrastuksetkin valmiit joulutauoilleen.

Vielä eilisaamuna suurin osa lahjoisa oli hankkimatta, mikä sekin osaltaan lisäsi stressiä. Aikainen herätys ja tanssituntiin yhdistetty ostoskierros veivät eilen tässäkin asiassa eteenpäin. Enää olisi paketointia ja pientä näpertelyä. Klaaralle tilasin joululahjaksi pari ihanaa mekkoa Nova Melinalta ja avattuani paketin jäin miettimään, että tohdinko ollenkaan avata tätä ja piilottaa mekkoja paperin alle. Tulin niin äärettömän onnelliseksi, kun joku oli nähnyt noin suuresti vaivaa tilauksen pakkaamiseksi, että tuli ihan itku. Kun tuntuu, että itse menee joka asiassa helpoimman kautta, toisen näkemä vaiva lämmittää ihanasti mieltä. Ja tässä tapauksessa joulumieltä. Tämä on myös se ihana ero kotimaisen työn ja suuryritysten postimyynnin välillä. Joka joulu kampanjoidaan siitä, että lahjoja hankkiessa pitäisi tukea suomalaisia pienyrityksiä. Ja tottahan se on, että näin saa hyvän mielen ihan jokainen. Lahjan saaja, lahjan antaja ja lahjan tekijä!

Mutta sitten kaipaisinkin vielä vähän lisää niitä pieniä ihmeitä! Nimittäin joulumieli on edelleen aika laimea ja koti varsin epäjouluisessa kunnossa. Itse asiassa kaaoksessa jälleen. Ja kun haluaisin nyt päästä siihen joulutunnelmaan ja saada tunnelmallisen joulukodin. Joulukuusen, kynttilöiden tuiketta, rauhan maahan ja ihmisille hyvän tahdon. Tai ainakin jotain tuollaista kuin noissa alla olevissa kuvissa, jotka on viime vuodelta. Taidan laittaa miesväen illalla kuusenhakuun ja metästää jostakin ainekset jouluiseen kimppuun. Seuraavat viisi päivää olkoon joulun ja joulumielen rakentamista.

Mutta nyt vielä ne pojan pelit ja hiukan kioskivuoroa. Illalla tartun imuriin ja sytytän kynttilät. Ja siitä alkaa sitten mun joulunodotus. Ensi viikolla en suostu murehtimaan enää yhtään mistään! Keskityn ennen kaikkea tekemään kaiken jouluisesti ja mikäli tilanne niin vaatii, elän riisipuurolla, piparkakuilla ja glögillä.

Ihanaa kolmatta adventtia! Pus! ♡

Long time no see! Tämä bloggaaja on nimittäin ollut niin totaalisen vapaalla! Mietin kyllä, että olisiko pitänyt jotakin insta strooria tehdä, mutta kun mä olen ihan huono siinäkin. On ollut jotenkin niin ihana olla läsnä ja just tässä hetkessä. Ja hei, mä olen aina kärsinyt vähän sellaisesta someähkystä tämän blogin vuoksi, mutta nyt päivitin henkkoht facebookia jopa kolme kertaa parin päivän aikana. Ja se on paljon, kun suurimman osan vuotta en päivitä yhtikäs mitään. Mutta kun kerrankin tapahtuu, niin pitäähän se nykyihmisen jollakin tapaa tuoda esiin!

Blogissa taidettiin jäädä siihen kaaokseen, joka meillä ennen itsenäisyyspäivää vallitsi. Eikä se muuten ollut lainkaan niin nopeasti selätettävissä kuin olin äkkiseltään ajatellut. Siihen kun lisäsi vielä senkin kulman, että lakanoita ei oltu hetkeen vaihdettu ja koira oli päässyt kuraisilla tassuillaan sohvalle, työleiri oli jotakuinkin valmis. Mutta hei, kymmeneen vuoteen en ollut istunut ja katsonut linnan juhlia, mutta nyt tänä vuonna päätin tehdä muutoksen. Mun itsenäisyyspäivät on menneet joko synttäreitä valmistellessa tai niistä toipuessa, mutta tänä vuonna kun vieraiden joukossa oli tuttuja, päätin katkaista tämän epäisänmaallisen  putkeni. Ja olihan se aika hienoa!

Kun esikoinen täyttää kymmenen, niin kyllähän se herkistää. Voi että, mutta olen tässä viime päivinä miettinyt sitä kaikkea, mitä kymmeneen vuoteen on mahtunut. Ja tietty ihan eniten niitä kymmenen vuoden takaisia tuntemuksia. Sitä, miltä tuntui tulla äidiksi verrattain nuorena, ja kuinka elämä niin nopeasti muuttui ja vanhat kuviot vaihtuivat uusiin. Moni ystävyyssuhde jäi, mutta toisaalta ne kaikkein vahvimmat säilyivät.

Koen, että nyt saan ihan luvan kanssa olla ylpeä mun 10-vuotiaasta ja samalla me vanhemmat saadaan olla ylpeitä myös itsestämme. Ei se alku ruusuista ollut, eikä elämä missään nimessä ollut valmis siihen tapaan, kuin moni nykyisin haluaa elämän olevan, kun perhettä aletaan perustamaan. Mutta me ollaan kasvettu itsekin tässä vanhemmuuden ohessa ja tultu aikuisiksi. Sitä mitä elämä muuten ei ole opettanut, lapset ja vanhemmuus kyllä on.

Jonkinlainen rentouskin on vuosien mittaan saanut minussa vallan. 10-vuotiasta nimittäin juhlittiin pienimuotoisesti ja rennosti perjantai-iltana. Tein päivänsankarin toiveen, eli mutakakun ja salted caramel cheesecaken. Kaikki muu syntyi kaupan paistovalmiista tuotteista, eikä kukaan kärsinyt. Päinvastoin, tunnelma oli kepeä ja iltakahvit oikein leppoisa tapa juhlistaa päivänsankaria. Taidan ottaa tämän käytännön ihan pysyvästi!

Siskoni tuli meille perjantaina pariksi yöksi lasten kanssa. Viiden serkuksen jälleennäkeminen on jo sinänsä aina sellainen erityinen tapahtuma, mutta kyllä viikonlopun kruunasi, kun saimme jättää koko katraan mieheni hoiviin, ja pääsin viettämään lauantai-iltaa siskon kanssa. Ohjelmassa oli meidän perinteinen pikkujoulu, eli Murhamestareiden murhaillallinen. Joku saattaa muistaa, että voitimme viime vuonna, ja palkinto-prosecco korkattiinkin vielä perjantai-illan lopuksi kun fiilisteltiin jo seuraavan illan perinnereissua. Ihan parasta oli, että kahmaistiin voitto ja palkinto kuitenkin myös tänä vuonna, vaikka murha oli ehdottomasti kimurantimpi tapaus kuin yksikään edeltäjänsä. Tämän vuoden palkinto sisälsi viskipullon, joten jää nähtäväksi, tuleeko siitä otettua hömpsyt sitten vuoden kuluttua.

Nyt vieraat on saateltu haikein mielin kotimatkalle ja koko taloon on laskeutunut sellainen sadepäivän raukeus. Kun koko pää ja keho on saanut rentoutua viikonlopun ajan ja akut on ladattu taas pitkäksi aikaa, voi sunnuntain viettää ihan vain nauttien. Hygge, namaste ja zen. Ne on nyt todellakin täällä!

 

Ihanaa toista adventtia! ♡

Ps. Meidän pikkupotilas toipuu hyvin ja alkaa jo olla oma itsensä.