Ai että, kun olisi joskus kiva haihtua näkymättömäksi. Paeta arkea ja kanssaihmisiä jonnekin tietoisuuden ulottumattomiin, sulkea korvansa jokaiselta Äiitiiiiiii… -alkuiselta lauseelta ja nostaa keittiön pöydälle robotti joka sekä valmistaa ruuan, tarjoilee sen, ja siivoaa vielä jäljet. Sama kone voisi vastata kaikkiin niihin Missä… -alkuisiin kysymyksiin, kuten “missä meidän maito on“, “missä mun sukat on” tai “missä mun puhelin on…“. Enkä suinkaan tahtoisi kadota iäksi! Sanotaanko vaikka, että ihan vain siksi aikaa, että ehtisin lukea yhden kirjan. Uppoutua lukemaani ja sukeltaa hetkeksi Flavia de Lucen seikkailuihin.

Oma aika on käsitteenä mielenkiintoinen tapaus. Tarjosipa sitä minulle taannoin puhelinmyyjäkin, tosin lehden muodossa, ja vastaukseksi naureskelin, etten taida nyt istua ihan kohderyhmään. Nyt kun asiaa oikein tuumailen, oma aika on juurikin sitä, mitä me pienten lasten äidit tarvitsemme. Vannon, että jos joku vielä soittaa ja tarjoaa omaa aikaa, tartun tilaisuuteen heti! Aikakausilehden en niinkään pidä väliä, niitä löytyy vino pino jo kotoa. Osa lukemattomiakin vielä.

Onni on kuitenkin Pikku Kakkosen pituinen hetki ruokailun jälkeen. Se tunti, jolloin saa vähän aikaa nauttia kirjastaan. Ja onni on myös se kutkuttava tunne, joka hoputtaa illalla kiskaisemaan pyjaman päälle ja kömpimään sänkyyn kirjan kanssa. Voitte arvata, mikä suunnitelmani on tällekin illalle, kun saan pikkuväen nukkumaan! 🙂

Tässä juuri taannoin kirjoitin teille pikkukaupungissa elämisen hyvistä puolista, ja tänään eteeni tuli todellinen käytännönesimerkki. Nimittäin siskoni viestitti minulle kuvan Alan Bradleyn uusimmasta kirjasta, ja riemuitsi koska oli onnistunut saamaan sarjan uusimman kappaleen näin pikaisesti lainaan. Minä tietenkin vastailin viestiin, pohdin, onko tämä nyt se seuraava osa Flaviaa itsellenikin, ja varmistelin vielä suomennetut kirjat Googlen avulla. Koska se todisti epäilyni todeksi, päätin koettaa onneani ja käväistä minäkin kirjastossa. Hyppäsin autoon ja ajelin kylille. Kuusitoista minuuttia siskoni viestin jälkeen olin jo lainannut kyseisen teoksen. Tähän aikaikkunaan sisältyi sekin, että kipitin tiskille tekemään varausta kirjasta koska en löytänyt sitä hyllystä. Ystävällinen kirjastontäti kuitenkin kertoi, että kyseinen kirja on hyllyssä, ja nousi jopa noutamaan kirjan minulle, kun en itse nähnyt sitä toisen kirjan takaa. Ah! Hetkiä, jolloin voisi kehrätä siitä hyvästä, että sattuu olemaan maalainen!

Oma aika, se pienikin hetki on tärkeä. Oli se sitten ulkona luonnosta nauttien vietetty puolituntinen, saunan lauteilla koettu totaalirentoutuminen tai hyvään kirjaan uppoutuminen. Noista hetkistä kannattaa pitää kiinni, ja niistä kannattaa myös nauttia – aina kun suinkin mahdollista!

Viime aikoina olen viettänyt pikkukakkosaikani Venetsiassa, mutta tänään suuntaan Englannin maaseudulle. Ihanaa iltaa myös sinulle!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hellohello!

Lauantai aamupäivä, takana pitkät yöunet ja elämä jokseenkin tykkää hymyillä takaisin. Pienet on ihmisen ilot! Vaan mikäs siinä, jos tykkää tavallisesta ja rauhallisesta elämästä. Ja minähän tykkään!

Me pidettiin eilen Klaaran kanssa vapaapäivää. Käytiin vähän jouluostoksilla, ajeltiin pikkuteitä etsien pihaputiikkia, ja todettiin sen olevan auki vain viikonloppuisin. Syötiin autossa karkkia ja laulettiin radion kanssa kilpaa. Käytiin lasten kanssa kirjastossa, heitettiin uuniin pikaruokaa kaupan pakastealtaasta, ja pötköteltiin sängyssä lukien. Vietettiin koko perhe iltaa liikuntahallilla, ja minä turisin muiden äitien kanssa kanojen (ja vähän lastenkin) kasvatuksesta. Iltapalaksi lämpimiä voileipä, ja perjantain huipennukseksi lasi punaviiniä. Aivan täydellinen päivä! Illalla jopa totesin miehelle, ettei harmita yhtään, vaikken päässyt sinne blogikemuihin. Tykkään paljon enemmän näistä jutuista, tavallisista pienistä asioista. Koska mä olen oikeasti kotihiiri, enkä mikään awards-lady. Ihminen joka nauttii ihan tavallisista jutuista, jonkun mielestä ehkä tylsistä jutuista.

Jos eilinen oli täydellinen, tällekin päivälle on aika isot odotukset. Illalla on nimittäin tiedossa treffit! Leffaan ja syömään, pitkästä aikaa meidän aikuisten omaa laatuaikaa. Viimeiset viikot ovat olleet niin täynnä ohjelmaa, että se parisuhdeaika on jäänyt lähes kokonaan pois arjesta. Unohtunut kaiken arkisen kiireen keskellä – kuten sillä yleensä pienten lasten vanhemmilla on tapana unohtua.

Elämä on siitä kiva juttu, että se opettaa arvostamaan asioista tärkeimpiä. Jos mietin itseäni 18-vuotiaana tyttöystävänä, leffaan ja syömään kerran kaksi vuodessa olisi varmaan kuulostanut äärettömän tylsältä. Ehkä perjantai-ilta kanoista jutellen täysin absurdilta ja lasi punaviiniäkin aika pieneltä. Lopulta kuitenkin tuntuu, että viimeiset kahdeksan vuotta ovat kasvattaneet minusta enemmän omaa itseäni, kuin ne elämäni ensimmäiset 18 vuotta. Nuoruuteen kun kuulu tarve olla vähän kaikkea, mutta tässä kohtaa elämää tarve olla oma itsensä ajaa kaiken muun edelle. Onneksi.

Tammen lehdet ovat säilyttäneet kirkkaan vihreytensä sisällä. Paperikukat maljakossa tuovat väriä viikonloppuun, kun mieleisiä kukkia ei löytynyt kaupasta.

Täydellistä viikonloppua juuri sillä tavalla, kuin se kullekin täydelliseltä tuntuu! ♡

Tallenna

Vaikka syksy onkin edennyt mukavasti ja kivoissa fiiliksissä, olen huomannut kärsiväni äärettömän sitkeänlaatuisesta lepokitkasta. Kaikkea on ollut tarkoitus tehdä, mutta mikään ei oikein lähde ideaa pidemmälle. Siis se esimerkiksi ikkunoiden pesuun kuuluva yleinen ongelma, eli hommaan ryhtymisen vaikeus, vaivaa nyt vähän joka asiassa.

Yksi hyvä esimerkki tästä on olohuoneen musta lipasto, jonka päätin maalata valkoiseksi. Otettiin sunnuntaina miehen kanssa siitä laatikot pois, ja kannettiin lipasto yläkerran aulaan. Todettiin, että ei se sinne sovi, ja kannettiin se takaisin paikalleen (heh, rakas harrastukseni tämä huonekaluvalssi). Käytiin jopa ostamassa pensseleitä maalausta varten, mutta pöh, homma jäi siihen. Laatikot ovat lojuneet olohuoneen lattialla kohta viikon, mutta senkki oli tänä aamuna ihan yhtä musta kuin eilenkin. Kun ei kertakaikkisesti saa aikaiseksi ryhtyä toimeen!

Vaan jostain se inspis aina iskee, ja lopulta huomaa, että ei se nyt niin iso homma ollutkaan. Tosin nyt ollaan vasta tartuntapohjassa, joten nähtäväksi jää, kuinka pitkään tässä menee, että voin sanoa oikeasti maalanneeni lipaston. Mutta alku on alku, ja pienistä erävoitoista käsketään aina iloita. Niinpä mä iloitsen tänään siitä, että sain otettua itseäni niskasta kiinni! Jälleen kerran kunnon korvapuustista (pehmeästä ja lämpimästä) oli älyttömästi apua, ja alkoihan ne laatikot siinä lattialla jo vähän ottaa pattiinkin.

Lepokitkaa liikkeellä muualla? Vai olenko mä ainoa, jolle ikkunanpesu ja pienet puhteet lyövät välillä jarruja!

Hei, mä lähden kohta tutustumaan joogaan! Edellisen kerran kun (varmaan 15 vuotta sitten) yritettiin ystävystyä, homma ei toiminut ollenkaan. Nähtäväksi jää, onko meistä kumpikaan menneinä vuosina muuttunut. 🙂

Superia iltaa ihanat!

Tallenna

Tallenna

 Tiistaita!

Mä olen tässä viimeisen reilun viikon aikana liikutellut mieleni sopukoissa kysymystä siitä, miten määrittelemme toisemme. Siis sitä, mikä tekee mitäkin kenestäkin toistemme silmissä. Ajatus, tai sanotaanko ärtymys, lähti liikkeelle viikon takaisesta uutisesta, jossa koko kansan “tuntema” Cheek astui ulos kaapista ja kertoi bipolaarisuudestaan. Tai ei, eihän se siitä lähtenyt, vaan siitä kommentista jonka luin jostakin uutisoinnin alta: “Tämä selittää omahyväisen musiikin”.

Viikon aikana olen törmännyt ajatuksissani useampaan otteeseen vastaaviin tilanteisiin. Siihen, että jokin piirre ulkoisessa olemuksessamme, tai luonteessamme, määrittää persoonaamme ja lokeroi meidät johonkin tiettyyn kategoriaan.

Keväällä esittelin postauksen verran Pietarin matkan asuja, ja kommenttiboksiin tipahti “Oikein on asut bloggaajamaisia”. Tämä hymyilyttää minua edelleen, sillä kyseessä on malliesimerkki lokeroinnista. Toki me kaikki tunnistamme ihmisvilinästä bloggaajan, opettajan, terveydenhoitajan, puutarhurin tai pankin kassatyöntekijän. Ihan vain ulkoisesta olemuksesta ja vapaa-ajan vaatetuksesta. Tietty ammattiryhmähän pukeutuu tietyllä tavalla. Vai menikö se sittenkään niin?

Tokkopa minä sieltä Pietarin ihmisvilinästä pistin kenenkään  silmään. Ainakaan siinä määrin, että kukaan olisi voinut pukeutumiseni perusteella tajuta, että kirjoitan blogia. Jos nyt Talvipalatsissa ei arkinen suomalainenkaan onnistu näyttämään seinäruusulta, niin korkeintaan yhdeltä turistilta tuhansien muiden joukossa. Ja löytyipä selitys Cheekin sanoituksiinkin. Unohdetaan se tosiasia, että rap-musiikin tarkoitus on usein provosoida, ja mikäpä provosoisi Suomessa paremmin kuin pieni itsensä kehuminen? Elämmehän keskellä kulttuuria, jossa omaa olemassaoloaan on syytä pyydellä jatkuvasti anteeksi.

Ei. Sairaus, uskonto, tai vaikkapa ihonväri, eivät kerro meistä juuri mitään. Kukaan ei ole sairaus tai ammatti, se on osa ihmistä, jokainen meistä on erilainen, omanlaisensa palapeli. Otammepa sitten minkä tahansa kokoisen otannan diabeetikkoja tai palomiehiä, emme löydä kahta samanlaista. Mieleeni tulee se suuri identiteettikriisi, jonka koin 24-vuotiaana äitinä. Itkin miehelleni pelkoa siitä, että olisin tästä lähtien vain äiti, kun kuitenkin halusin olla sitä kaikkea mitä olin ollut ennenkin. Aika osoitti, että pelko oli turhaa. Äitiydestä tuli toki suuri osa elämääni, mutta olen edelleen paljon muutakin.

Kun alan pohtimaan mikä tai millainen olen, syntyy lista sanoista ja luonteenpiirteistä. Olen iloinen ja herkkä, varovainen ja äkkipikainen. Olen pohtiva luonne, joka nauttii hiljaisuudesta. Olen hulluttelija, joka osaa nauraa myös itselleen. Olen nainen, äiti, sisko, tytär ja vaimo. Olen lukuisia asioita niin hyvässä kuin pahassa, ja kyllä, niiden lisäksi osa minustakin on sairautta, mutta toisaalta iso osa myös terveyttä. Olen bloggaajakin juu, mutta kun kättelen vierasta ihmistä, esittelen itseni yleensä Emiliaksi. Yksi sana kertoo tarvittavan – siitäkin huolimatta, että meitä Emilioita on suomessa monta kymmentä tuhatta, ja jokainen meistä oma uniikki itsensä.

Surullista, että meillä aikuisilla on tarve lokeroida toisiamme, määrittää ihmiset ulkoisen olemuksen perusteella, tai jumittua ennakkoluuloihin. Samaan aikaan kouluissa tehdään töitä sen eteen, ettei silmälasipäiset lapset joutuisi olemaan “rillipäitä”, oikomishoitoja saavat “rautahampaita” ja punahiuksiset “porkkanoita”. Miten lapset koskaan ymmärtävät, jos aikuinenkin muuntaa sairauden omahyväisyydeksi ja lokeroi ihmisen pelkän pukeutumisen avulla? Milloin ulkokuoresta tuli kokonainen ihminen?

Avoin mieli on usein paras tapa tutustua ihmisiin ja erilaisuuteen. Harvoja me opimme tuntemaan koskaan, kenties emme edes itseämme. Pienen hetken ajan kannattaa katsoa ympärilleen ilman ennakkoluuloja. Jättää ulkokuori huomioimatta ja miettiä, mitä kaikkea sen alla voikaan olla. Hyväksyen kuitenkin se tosiasia, että sitä tuskin tulemme koskaan tietämään.

Roiskeläppä ja villapaita. Ihan vain siksi, että ne tuntuivat tänään hyvältä vaihtoehdolta juuri minulle!

Tallenna

Tallenna

Jos suljet hetkeksi mielestäsi kaiken ulkopuolisen ja siirryt ajassa taaksepäin vuosiin jolloin olit noin 11- 12 -vuotias, mitä näet edessäsi? Kenties kesäpäivät ystävien kanssa? Polkupyörällä uimaan, tai ehkä vanhempien kanssa huvipuistoon? Mummolassa vietetyn joulun, ihastuksen naapurin poikaan, koulun kevätjuhlan tai kesäleirillä koetut onnenhetket? Mitä tahansa eteesi tupsahtikin, ne olivat paloja lapsuudestasi. Koska lapsuus on oikeus joka ei aina toteudu, lähdin mukaan Planin kampanjaan, ja kirjoittamaan nimenomaan tyttöjen oikeuksista.

Vuosittain arviolta kaksi miljoonaa lasta tulee äidiksi. Päivää kohti alle 15-vuotiaat tytöt synnyttävät maailmaan 5500 lasta. Moni alle 15-vuotiaista tytöistä tulee raskaaksi hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena, ja suurin osa lapsiäideistä on joutunut lapsiavioliittoon. Ei siis “vain” silmittömän väkivallan seurausta, vaan pitkäaikaista alistamista ja lapsen oikeuksien riistoa.

Kun tarkastelemme ongelmaa oman yhteiskuntamme normien kautta, puhumme törkeästä raiskauksesta, lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja joissakin tapauksissa myös ihmiskaupasta. Tässäkään kohtaa asiaa ei tee millään tavalla hyväksyttävämmäksi se seikka, että tyttärensä myy usein oma perhe. Päinvastoin, asia tuntuu vielä mahdottomammalta ymmärtää.

Turvattomat olot, konfliktit ja katastrofit lisäävät lapsiavioliittoja, väkivaltaa ja raiskauksia. Valitettavasti kyse on myös perinteistä, sekä taloudellisista ja sosiaalisista paineista. Vaikka lapsiäidit ja vauvat selviäisivät synnytyksestä, liian nuoret synnyttäjät kärsivät usein vakavista terveysongelmista, kuten repeämistä. Fyysisien vammojen lisäksi, tytöt menettävät lapsuutensa, ja jäävät vaille koulutusta ja valinnanvaraa oman tulevaisuutensa suhteen.

Kirjoittaessani tätä tekstiä, perehdyin lapsiavioliittoon käyttäen useita lähteitä. Aihe nostatti, ja nostattaa edelleen, vahvoja tunteita. Paitsi, että olen itse nainen, olen myös kahden lapsen äiti, joka näkee elämän tasavertaisena lahjana sekä pojalleen, että tyttärelleen. Sukupuoleen katsomatta pidän itsestäänselvänä, että molemmat lapseni saavat yhtäläisen oikeuden koulutukseen ja ammatinvalintaan. Molemmilla lapsillani on oikeus päättää aikanaan niin perheen perustamisesta, kuin avioliitostakin. Jaksan jopa uskoa, että vuodet tulevat tasoittamaan myös miehen ja naisen välisen Euron euroa.

Joka vuosi 15 miljoonaa tyttöä menee naimisiin alle 18-vuotiaana, osa heistä jopa alle 10-vuotiaan. Lapsiavioliitot ja niiden ehkäisy ovat Planin Tyttöjen päivän teemana vuonna 2016. Keräysvaroilla pyritään ehkäisemään lapsiavioliitoja ja lisäämään tyttöjen turvallisuutta. Lisäksi varoilla tuetaan lapsiäitien mahdollisuutta jatkaa koulunkäyntiä, saada terveyspalveluja, sekä lapsilleen laadukasta varhaiskasvatusta. Plan International on uskonnollisesti ja
poliittisesti sitoutumaton, ja yksi maailman suurimmista ja vanhimmista lastenoikeusjärjestöistä.

Lahjoittamalla tytöille tuet Planin toimintaa niin lapsiäitiyden, kuin lapsiavioliittojen saralla, ja parannat tyttöjen oikeuksia. Lahjoita -sivulla voit tehdä kertalahjoituksen, perustaa oman keräyksen tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi.

Lisää tietoa aiheesta löydät Tyttöjen päivä -sivulta. Lähde mukaan ja ole #tyttöjenpuolella !

Yhteistyössä Plan ja

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Huomenta ihanat. Ja ihan alkuun vielä kiitokset viime päivien myötäelämisestä! ♡
Koska elämässä on aina myös niitä ikäviä juttuja, mennään hetkeksi sinne mukavammalle puolelle, eli herkutteluun. Tämä postaus on tehty yhteistyössä Dr. Oetker Paula Minin kanssa, ja se haastaa minut avaamaan omaa suhtautumistani herkkuihin ja arjen herkutteluun. Jätetään piponkiristely vähemmälle, ja nautiskellaan elämästä! 🙂

Kuten pidempään blogiani lukeneet tietävät, suhtautumisessani ruokaan on ollut vuosien saatossa paljon ääriajatuksia. Olen elänyt ajat, jolloin sana herkku muistutti lähinnä kirosanaa, ja herkuttelu oli silkkaa luonteen heikkoutta. Kuten olen kertonut, nuo elämänvaiheet eivät tehneet minusta onnellista – päinvastoin. Voisin siis väittää, että olen opetellut tietynlaisen rentouden ja sallivuuden elämääni ihan kantapään kautta. Ja vaikka olen oppinut ehkä vaikeimmalla mahdollisella tavalla, olen iloinen, että oppi on mennyt perille. Ehdottomuus ja liika kontrolli vievät elämästä nautinnon, ja niin ei suinkaan pitäisi olla.

Nautin leipomisesta, ja hyvästä ruuasta. En elä syödäkseni, mutten ainoastaan syö elääkseni, sillä tähän väliin mahtuu paljon muutakin. Ruoka on nautinto paitsi makujen, myös kaiken siihen liittyvän vuoksi. Hyvä seura, tunnelmallinen hetki, ja kyllä: Joskus nautinto, jota arkipäivä vain yksinkertaisesti kaipaa piristyksekseen.

Mutta karkkipäivä ei voi olla joka päivä, sitä opetan myös lapsille. Karkkipäivän lisäksi on toki päiviä, jolloin on kivaa kerääntyä pöydänviereen ja syödä yhdessä jotakin herkkua, mutta ne ovat asioita, joiden pitää erottua tavallisesta arjesta. Tehdä arjesta juhlaa juuri sillä erilaisuudellaan. Jos joka päivä nauttisi iltapäiväkahvin kera leivoksen tai pullan, äkkiä kävisi niin, että kaikki hohdokkuus katoaisi nautinnosta. Niinpä leivosten kaltaiset herkut jäävät itselläni spesiaalimpiin hetkiin, ja arjen nautinnot otetaan jostakin vähän pienemmästä.

Säilöntäaineeton Paula Mini vanukas pitää sisällään vain 50 kaloria.

Iltapala-aika on perheessämme hetki, jolloin yhdessäolon merkitys kasvaa, sillä onhan kyseessä ikään kuin päivän yhteenveto ja lopetus. Vanukkaat ovat meillä sellainen lasten iltapalan jälkiruokaherkku, ja tästä syystä jääkaapistamme löytyy miltei aina pieniä vanukaspurkkeja. Paula Mini -vanukkaat ovat kooltaan sopivan pikkuisia: Ei mahan täydeltä, mutta kuitenkin jotakin spesiaalia illan päätökseksi. Välillä me aikuisetkin nappaamme vanukkaat itsellemme, mikä on lasten mielestä äärettömän mukavaa; Arki-illan yhdistävä tekijä.

Koska vanukkaita löytyy jääkaapista miltei aina, niistä on tullut myös itselleni iltapäivien pikkuherkku. Saatan skipata iltapäiväkahvin, mutta jotain pientä tekee kuitenkin mieli. Jotain, mikä katkaisee iltapäivän tunnit, ja antaa sen pikkuisen nautinnon. Niinpä päädyn aika usein “lainaamaan” lasten vanukkaista yhden nautinnon itselleni ikään kuin lounaani jälkkäriksi. Koska mini -vanukkaat sisältävät vain 50 kaloria, tuon nautinnon voi tehdä aivan hyvillä mielin ja puhtaalla omallatunnolla. (Kunhan vain muistaa käydä kaupassa, ja huolehtia siitä, että seuraavalla kerralla jääkapista löytyy vanukas molemmille lapsille. Valitettavasti olen joskus unohtanut peittää jälkeni, ja siitä ei seurannut hyvää! :))

Elämässä pitää olla pieniä nautintoja. Iltapäiviin ne antavat mukavasti pehmeyttä, ja pysäyttävät eteenpäin vierivät tunnit ainakin hetkeksi. Rento ote ruokaan ja ravintoon takaa iloisemman otteen elämästä, ja pitää mielen positiivisena. Kun herkut valitsee pienessä koossa, ei nautinnoista tarvitse potea huonoa omaatuntoa!

Yhteistyössä Dr. Oetker Paula Mini &

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Torstaita tyypit!

En yleensä saa aikaiseksi tarttua erilaisiin haasteisiin, mutta tänään ajattelin listata ihan muuten vain kymmenen faktaa itsestäni. Pieniä asioita, joita et ehkä tiennyt minusta aikaisemmin.

1. Kammoan ahtaita ja suljettuja paikkoja. Käytän nykyään jo hissiä, mutta täydessä hississä kurotan hengittämään muiden yläpuolelle jäävää “vapaata ilmaa”.
2. Pelkään pimeää, ja se saa mielikuvitukseni laukkaamaan hurjaa vauhtia.
3. Mieheni mielestä syy edelliseen saattaa olla, että aikoinaan yksi lempi Tv-sarjoistani oli Ei vanhene koskaan, jonka jaksoja katselin muuten taas kun sarja esitettiin uusintana (Åke Lindman ♡).
4. Pulpin Disco 2000 on mielestäni edelleen yksi universumin parhaista biiseistä, eikä sitä voi kuunnella liikaa.
5.  Olin 15-vuostias kun otin tatuoinnin, enkä kadu tekoani edelleenkään.
6. Mielestäni avokado maistuu pahalle banaanille ja korianteri saippualle.
7. Vessanpytyn kantta ei mielestäni tarvitse sulkea, enkä ole koskaan ymmärtänyt väittelyä siitä rinkulasta.
8. Sen sijaan, vessapaperi pitää asettaa telineeseen siten, että paperi tulee rullan päältä! Muuten saan päänsärkyä…
9. Lempinimiäni ovat Emppu ja Emmu. Mieheni puhuttelee minua usein tyttönimelläni, vähän kuin Ridge Brookea.
10. Taloudessamme asuu myös Erkki, kumaraselkäinen vanhempi mieshenkilö, joka kulkee kädet selkänsä takana. Erkki on muuten aika näkymätön, mutta saattaa välillä jättää likaisia sukkia lattialle, tai partakarvojaan lavuaarin reunalle.

Syksyn värien lisäksi kuvissa näkyy uudet piponi, jotka turkulainen KLO Design lahjoitti bloginäkyvyyttä vastaan. Klo Design Pipo on 100% merinovillaa ja edessä on nahkainen logo. Mikä parasta, nämä pipot on valmistettu Suomessa!

Itselleni käy aika usein niin, että pipo näyttää hyvältä jonkun muun päässä, mutta kun kokeilen itse, näytän lähinnä tyhmältä. Näiden pipojen kanssa kuitenkin kävi niin, että ihastuin oitis. Ja niin muuten ihastuivat perheemme miehetkin. Meinasin menettää piponi jo ennen kuin sain sovitettua niitä, ja niinpä piti tilata pojille omat. Ja hei, meillä on ainakin pojan kanssa niin, että pipo vedetään päähän sen isommin katsomatta ja mallaamatta, ja aika usein se sitten valuu silmille tai jättää korvat paljaaksi. Tämä pipo on sen verran jämäkkä, että lapsi saa pipon kunnolla päähänsä myös nopeasti hutaisemalla, eikä lakki varmasti karkaa paikaltaan.

Mikäli pipojutut kiinnostavat, KLO Design tarjoaa teille blogini lukijoille 5 euron alennuksen piposta koodilla:

uusikuu

Koodi on voimassa 6. 10. 2016 asti, ja löydät pipot kaikkine värivaihtoehtoineen täältä.

Kaunista ja värikästä syyspäivää!

Tallenna

Iltaa ihanat!

Tänään on tullut vietettyä oikein leppoisan rento kotipäivä esikoisen kanssa. Aamulla pieni operaatio, ja loppu päivästä toipumista, mikä tarkoitti pojan kohdalla nukkumista. Siinä hiljaisuudessa, jota rytmitti vain lapsen tasainen hengitys, ihastelin nukkuvaa lasta ja tuli jotenkin kauhean haikea olo. Muistelin niitä aikoja kun oltiin päivät kaksin juuri tämän pikkumiehen kanssa. Niin, ja aika paljon pienemmän “miehen” kanssa. Ja vaikka toki olen iloinen ja onnellinen nykyisestä perheestämme, tänään jotenkin konkretisoitui se, että niitä aikoja ei koskaan enää saa takaisin.

Mutta joskus on hyvä valahtaa sinne haikeuteen arjen kiireen keskellä. Herätellä itsensä muistamaan, että jokainen päivä on arvokas, ja yhteiset hetket ainutlaatuisia arkisuudestaan huolimatta. Että se mikä nyt tuntuu joskus jopa puuduttavalta, on tulevaisuudessa sitä, mitä muistellaan tippa silmäkulmassa. Haikeudella, koska menneet päivät eivät palaa.

“Sä maailmaani katsot kummallista niin. Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin. Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat. En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan. Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin. Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan. Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.” -MAARIT

Mutta vuodet vierii ja lapset kasvaa. Niin se on aina mennyt, ja samaan tapaan elämä jatkaa kulkuaan. Eli nautitaan jokaisesta hetkestä, eletään jokainen päivä täysillä. ♡

Tallenna

Tallenna

Jestas sentään, mutta aika rientää! Nappasin aamupäivällä kourallisen luumuja kitaani ja totesin, että juurihan ne luumupuut vasta kukkivat.

Olin nuorempana ehdottomasti syysvihaaja. Käänsin ajatukseni kaikkeen kurjaan, pimeyteen ja koleuteen, sinnittelin kohti valkoista maata ja sitä myöden uutta kevättä. En väitä vieläkään nauttivani loka-marraskuun pimeistä sadepäivistä ja kuraisesta maisemasta, mutta jotenkin olen oppinut vuosien varrella näkemään hyvää myös syksyn kolkoimmassa jaksossa. Mutta se kolkkous on vielä kaukana ja edessä on upeat kirpeät syyspäivät. Värien hehku, sekä auringon lämmittävät säteet. Viljapellot loistavat nyt kypsissä sävyissään, ja tekisi mieli kirmata niiden keskellä. Tiedättehän sellaisen valokuvakliseen, jossa hiukset hulmuten juostaan viljapellolla alkusyksyn usvasta siivilöityvässä auringonvalossa. Jätän nyt kuitenkin sotkematta kenenkään satoa, ja tyydyn ihastelemaan maisemia mielikuvitukseni avulla. Ja maisemathan on tähän aikaan vuodesta upeat juuri tuon usvan ja auringon vuoksi.

Syksy tuo mukanaan aina sellaisen kollektiivisen pesänrakennusvietin, jossa me suomalaiset luomme itsellemme tilaa käpertymiseen. Koko kesä on oltu sosiaalisia, menty, tultu, juteltu jopa naapureiden kanssa ja eletty vetämättä verhoja ikkunan eteen. Syksyllä, päivän lyhentyessä ja ilmojen viiletessä, käperrytään kotiin, ja se koti muuttuu jonkinlaiseksi linnaksi. Ok, onhan meissä poikkeuksia, mutta kyllä mä henkilökohtaisesti uskon, että se mollivoittoisuus näistä koordinaateistamme johtuu. Ilmastolliset faktat ovat ajaneet kansaamme ammoisista ajoista asti sisälle oman tuvan lämpöön; Lunta tupaan ja jäitä porstuaan, mutta hengissä on selvitty!

Olen huomannut, että syksy luokitellaan jossain kohtaa jopa kirosanaksi, jota ei missään nimessä saisi lausua ääneen. Itse en ymmärrä, koska lopulta kyse on vain yhdestä vuodenajasta. Tai no, ehkä se on myös eräänlainen state of mind, mielentila, jossa kohtaavat juuri ne valokuvakliseet ja pesänrakennusvietti kynttilöineen ja villasukkineen. Mutta kullekin juuri sitä, mikä itsestä tuntuu parhaalta, sillä Suomessa syksyltä ei voi välttyä, ja se nyt vain on fakta.

Kuten jokaisena viime vuotena, teen sen jälleen. Vannon selviytyväni syksystäkin hengissä (on muuten toiminut), ja nautin tästäkin vuodenajasta sen suomin puittein. Omalla ajatusmaailmalla on kauaskantoiset seuraukset, ja jos jaksaa pysyä oikein positiivisena, voi päätyä jopa kevääseen!
Kun ottaa näistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä kaiken ilon irti, huomaa, että ei se tuleva syksy nyt niin paha juttu olekaan, vaikka joka puolella on pimeää ja vettä sataa vakaan. Ja kyllä, muistuttakaa ihmeessä , jos (ja kun) olen marraskuussa eri mieltä!

Kuvat eiliseltä, kunhan räpsäisin. Eivät millään tavalla liity aiheeseen, tiedän.

Mutta hei, nyt muistuttelisin Nespresso -arvonnasta! Mikäli mielit itsellesi aamukahvien pelastajaa, eli Nespresson kahvikonetta, käy vastailemassa kysymykseeni arvontapostauksen kommenttiosioon!
Samalla iso kiitos kaikille Nivea -arvontaan osallistuneille! Oli kiva lukea kommenttejanne ja huomata, että aika tutusta tuotesarjasta on kyse. Tällä kertaa sain arpoa viisi voittajaa, ja onnekkaimmat olivat Piia, Jaana, Annu, Tuula sekä Aidafoun. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti.

Nyt kuitenkin pääni sisällä kaikuu taukoamatta “omenamuffinit, omenamuffinit…”, ja tilanne vaatii nopeita toimenpiteitä.

Aurinkoa ihanat!

Save

Tallenna

Hei, mikä auringonpaiste!!! Tätä lisää, kiitos.

Esimerkiksi auringonpaisteesta nauttimista voisi kai pitää jonkinlaisena hetkestä nauttimisena, sellaisena carpe diem -tunteena, jossa ollaan juuri siinä hetkessä, ja annetaan mennä. Siitä huolimatta, että jokainen tietää auringon jossain kohtaa painuvan pilvien taakse, tai ainakin horisontin alapuolelle. Pidän itseäni aika hyvänä hetkessä eläjänä, vaikka toki nautin tulevan suunnittelustakin. Silti perusluonteeltani olen vähän sellainen pers edellä puuhun -tyyppinen, sillä hetkessä elämisen taito on omalla kohdallani myös impulsiivisuutta. Siinä missä tunteeni tulevat esiin voimakkaina ja nopeasti, saan myös äärettömän hyviä ideoita kohtalaisen nopealla vauhdilla. Vielä 32-vuotiaana hypin riemusta ja otan tanssiaskeleita (sellaisia varsin omaperäisiä) onnistumisen hetkellä. Käännän suuni väärinpäin surullista Facebook-jakoa lukiessani tai innostun siirtämään painavia ja raskaita huonekaluja paikkoihin, joihin ne eivät lopulta edes mahdu. Impulsiivisuudestani huolimatta olen varovainen. Joku sanoisi pelkuri, itse puhun mieluummin itsesuojeluvaistosta – järjenäänestä.

Hetkessä voi siis elää hyvin monellakin tapaa, ja tuskin kenenkään tapa on toisen keinoa huonompi tässäkään asiassa. Mutta tässä ja nyt on myös paljon enemmän kuin ohikiitävät hetket ja vaihtuvat tunteet. Se on (ainakin omalla kohdallani) tyytyväisyyttä vallitsevaan elämäntilanteeseen, ja kykyä nauttia elämästään myös isompana kokonaisuutena. Ja kyllä, pidän luonnollisena myös sitä, että omaa onnellisuuttaan kyseenalaistaa. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että jokunen epäkohta elämässä ei väistämättä heitä elämänlaatua huonoksi. Epäkohtia on, ja tulee aina olemaan, tavallisessa elämässä. Joinakin päivinä enemmän, joinakin vähemmän.

Naisen elämässä on tässä kohtaa moniakin asioita, jotka voivat syödä onnellisuutta ja hetkessä elämisen iloa. Halutaan olla nuorempia, tai nautitaan vasta kun ollaan laihduttu/muutettu/muututtu ja ties mitä. Tai toivotaan lasten kasvavan ja muuttuvan omatoimisemmiksi, tai toisaalta halutaan niitä lapsia. Ja kyllä, viime vuosien aikana olen noista viimeisistäkin huokaillut molempia, olen huokaillut nuoruuden perään ja vaatinut itseltäni myös muutoksia. Omalla kohdallani juuri se suurin oivallus oli ehkä se, että kun niitä lapsia ei lisää ilmaantunut, alkoi väistämättä olla kiitollisempi niistä kahdesta lapsesta, jotka meille on suotu. Lopulta vauvakuumeeseen auttoi se, että meillä on yhä pieniä lapsia, enemmän tai vähemmän omatoimisia. Mitä tulee nuoruuden haikailuun, järki auttaa asiassa, sillä nuoruus pitää sisällään niin paljon kaikkea, mistä ei tässä kohtaa enää pidä niin väljä. Myönnän jonkinlaisen ikäkriisin sinne ennen kolmekymppisiä, jolloin olin kahden lapsen äiti, ja useampi ystäväni eli vielä huoletonta elämää sinkkuna tai ilman lapsia. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut katsomaan sekä itseäni että elämääni armollisemmin, ja pidän näkemästäni. Jopa siinä määrin, etten kääntäisi kelloja taaksepäin, vaikka tilaisuutta tarjottaisiinkin.

Viime päivien aikana olen kohdannut itseni usein saman ajatuksen parissa: Näin on hyvä, tässä ja nyt. Yli neljäntoista vuoden jälkeen oma puoliso on tuttu ja turvallinen. Huumori on nivoutunut yhteen ja sitä on paljon -myös vaikeina aikoina. Kaksi kultaista lasta, jotka ovat opettaneet enemmän elämästä, kuin elämä itsessään olisi koskaan pystynyt opettamaan. Paljon virheitä, virhearviointeja, pettymyksiä, surua ja murhetta. Niitä mahtuu lähes jokaiseen elämään, niin myös omaani. Mutta juuri nyt olen se ihminen, millaiseksi tähänastinen elämä on minut koulinut.

Tässä ja nyt. Kun katson taakseni, huomaan viimeisen vuoden antaneen valtavasti. Se on poistanut hartioilta raskaan taakan ja antanut tilaa hengittää. Se on vahvistanut ihmissuhteista parhaimpia ja tärkeimpiä, ja luonut harmoniaa kaaoksenkin keskelle. Olen nauranut enemmän kuin jaksan edes muistaa, tulistunut pienistä ja kiukutellut välillä kuin pieni lapsi. Myönnän, saatan olla kaikessa impulsiivisuudessani myös hankala. Mutta niinhän meillä jokaisella on luonteemme, valoineen ja varjoineen.

Tässä ja nyt. Olla sekä rakastettu, että rakastaa. Arkisen elämän turvallisessa syleilyssä elämä tuntuu korvaamattomalta lahjalta. Eletty elämä ja aika jättävät jälkensä, enkä juuri nyt antaisi yhtään haavaa tai ryppyä pois. Päivälliseksi on nakkisoppaa ja ruokaseurana ne kaikki tärkeimmät. Voittaa mennen tullen gurmeeravintolat.
Varsinkin kun on se tiskikone! 😉

Tallenna

Tallenna