Tai ehkä höyrypää mielummin. Olen nimittäin jotakuinkin koko päivän maalannut, ja hengitellyt samalla maalin huuruja tasaiseen tahtiin. Yök. Tiedän, että pitäisi käyttää maskia, mutta mulla tulee suojaimen kanssa ahtaanpaikankammo. Joo, kuulostaa hullulta, mutta sellainen minä olen! 🙂

Ja että mitäkö mä olen maalannut? No tätä vatia. Ja muutamaa muutakin sen kaveria. Ohuita kerroksia kärsivällisesti spreijaillessa ehdin jo hetken kuvitella itseni vääntämään graffiteja julkisille paikoille. Sellainen pikkukriminaali, kotiäidin toinen persoona. Tosin en mä osaisi varmaan tehdä mitään kivoja kuviota. Sellaista tasaista väriä vain, eikä sillä, tai parilla vadilla, kai tuossa skenessä suureksikaan mestariksi nousisi.

Joo, kaikkea sellaista pyörii päässä. Liekö huuruista johtuvaa, vai synnynnäistä hulluutta. Tiedättekö muuten mikä tää vati on? No, mä näytän teille jossain vaiheessa. Kunhan saan kaikki valmiiksi – ja pääni selväksi! 😉

Vielä pari tehokasta työtuntia ja sitten nukkumaan. Kivaa iltaa!

Tulin aamulla kuunnelleeksi autossa radiota. Sinänsä mitään ihmeellistä, niin varmaan tekee miljoonat muutkin ihmiset. Korviani aloin kuitenkin höristellä, kun aihe kääntyi äitiyteen. Koko juttu taisi lähteä jostain uuden, äitejä koskevan, tositeeveeohjelman esittelystä. Puhe kuitenkin siirtyi nopeasti äitiyteen yleisellä tasolla, ja juuri siihen, miten julmia naiset voivat toisilleen olla, kun kyse on äitiydestä. Jäin itsekin miettimään asiaa, äitiyttä ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä.

Koko viisivuotisen blogitaipaleeni aikana, 99 prosenttia kaikesta negatiivisesta kommentoinnista, on liittynyt jollakin tapaa äitiyteeni. Olenkin joskus kirjoittanut, että en olisi milloinkaan voinut kuvitella ryhtyväni ns. mammabloggariksi, sillä äidillinen itsetuntoni ei kestäisi sitä ryöpytystä, jonka tämä ryhmä niskaansa saa. Tästä syystä olenkin pääosin valinnut blogini teemoiksi muita aiheita elämästäni. Sisustusta, tyyliä, kauneutta, hyvinvointia jne. Asioita, joilla on suuri merkitys itselleni, juttuja, jotka tuottavat itselleni mielihyvää.

 Äiti vai nainen? Vai kenties molempia?
Kun aikoinaan löysin blogimaailman, luin oikeastaan vain ja ainostaan sisustusblogeja. Äidiksi tultuani ja oman blogin perustettuani, löysin joitakin esimerkiksi lastenvaatteisiin keskittyneitä blogeja, mutta jokin niissä ei saanut minua innostumaan. Arkeni ja elämäni oli äitiyttä, ja blogien kautta halusin löytää pienen pakoreitin siitä kaikesta. Hetkiä itselleni, jotain minulle.

Kun sittten törmäsin ensimmäisiin ns. lifestyle blogeihin, tunsin suunnatonta helpotusta. Olin tullut äidiksi suhteellisen nuorena 24-vuotiaana, eikä tuttavapiirissäni ollut juurikaan muita yhtä nuoria äitejä. Niin ihanaa kuin äitiys onkin, se kuljetti minut myös jollakin tapaa pieneen identiteettikriisiin. Kuka olin? Olinko äiti, vai oliko minulla lupa olla yhä oma itseni – nainen?
Lukiessani muiden äitien kirjoittamia blogeja, joissa juteltiin vaatteista, kauneudenhoidosta, hiustenlaitosta ja yleisesti kaikesta naiseuteen liittyvästä, tunsin, että itsellänikin oli lupa pitää yhä huolta itsestäni. Lupa puhua muustakin kuin kurahousuista ja kakkavaipoista. Lupa olla nainen – äitiydestä huolimatta.

Valitsin blogini aiheeksi muuta kuin äitiyttä ja lastenvaatteita, mutta äkkiä huomasin, että osa lukijoistani ei ymmärtänyt tätä. Tai ehkä tuohon aikaan lukijat olivat enemmänkin satunnaisia kävijöitä, eivätkä niinkään vakituisia lukijoita. Blogiani päivitin muutaman kerran kuussa, mutta muistan edelleen, kun esittelin vaihtaneeni ruokailutilan ja keittiön tuolit keskenään, että joku kommentissaan tiedusteli, ehdinkö ollenkaan olemaan läsnä lapselleni, kun vain pyöritän huonekaluja. Niin, minua pidettiin itsekäänä, kun äitiydestä huolimatta kulutin aikaani kodin sisustamiseen.

Kun blogiini sitten myöhemmin alkoi tulla enemmänkin muuta sisältöä sisustuksen lisäksi, tämän kaltainen kommentointi vain yltyi. Kirjoitan vain omista vaatteistani, hiuksistani tmv. Kulutan aikaa liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin, vaikka olen äiti. Tajusin, että on olemassa ihmisiä, joille äitiys merkitsee jotakin muuta kuin itselleni. Kyse ei ole rakkaudesta lapsia kohtaan, koska haluan uskoa, että jokainen äiti rakastaa lapsiaan, vaan enemmänkin siitä, millaiseen muottiin äidiksi tulon jälkeen olisi sittenkin pitänyt sujahtaa.

Monesti olen myös ymmärtänyt, että olisi huomattavasti oikeutetumpaa kantaa huolta ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, jos tienaisi elantonsa jossain muualla kuin kotona. Samojen ihmisten mielestä olisi huomattavasti lapsiystävällisempää, että kävisin kotini ulkopuolella töissä ja olisin poissa 8-9 tuntia päivässä, kuin että otan päivästä yhden tunnin itselleni, joko lasten nukkuessa tai nauttiessa aikaa isänsä kanssa.

En tiedä onko vika kapinoivassa luonteessani, vaiko vain erilaisessa ajattelutavassa niiden parin satunnaisen kävijän kanssa, joista lopulta tuli blogini vakkarilukijoita. Kritiikistä huolimatta olen ylpeä naiseudestani, eikä se vie tilaa äitiydeltäni. Uskallan veikata, että mikäli päivittäinen meikkaaminen ja jonkinlainen hiustenlaitto olisivat suora viitaus lasten kaltoinkohteluun, olisi kosmetiikkateollisuus määrätty lopetettavaksi jo aikoja sitten.

Äitiys on myös muuttanut suhtaumistani naisellisuuteen ja naiseuteen. Uskallan väitää, että kohta kuuden vuoden aikana minusta on kuoriutunut nainen täysin uudella tavalla. Toki asiaan vaikuttaa myös ikä, mutta uskon myös äitiydellä olevan osansa asiaan. Suuria muutoksia on tapahtunut kehonkuvassani, ja langanlaihan vartalon ihannoinnin sijaan, olen nykyään jopa ylpeä pienistä kurveistani. Äitiys, ja varsinkin synnytys, antavat uuden merkityksen naisen lantiolle ja rinnoille, mutta se ei ole syy lakata verhoamasta niitä pitsiin. Päinvastoin!

 Radio-ohjelman naispuolinen juontaja totesi jossain vaiheessa keskustelua, että äitiys perustuu siihen, että tuomitaan muiden äitejen tapa kasvattaa lapsiaan ja olla äiti. Näin oikeutetaan ne omat tavat, ja nostetaan oma äitiys muiden äitiyden yläpuolelle. Jäinkin pohtimaan, kumpi on parempi äiti: Se joka varsin suorasanaisesti on aina tuomitsemassa muita äitejä, ja kertomassa mielipiteensä siitä, miten asiat tulisi tehdä. Vaiko äiti, joka monta kertaa päivässä miettii riittämättömyyttään, näkee virheensä ja omat heikkoutensa. Nukahtaa joka ilta ajatellen, olinko tänään riittävän hyvä, vai voisinko olla lapsilleni parempi äiti.

Miehelleni olen vaimo, lapsilleni äiti. Itselleni tahdon olla minä itse, eikä mikään näistä sulje toistaan pois. Sisäinen kauneus on toki tärkeintä, mutta kukaan ei kärsi, vaikka äiti käyttääkin ripsaria!

Mahtavaa maanantaita!

Se on jälleen maanantai! Meillä päin tämä viikko on pyhitetty syyslomalle, ja onnekkaina saimme pitää isinkin kotona näin maanantain kunniaksi. Vaan mitäpä hauskaa koko perhe voisi loman kunniaksi tehdä? Vaihtoehtoja on monia, mutta meilläpä vietetään koko perheen tehokasta siivouspäivää! Kyllä, nyt saa viimeisetkin kärpäsenkakat kyytiä, lakanat pesua ja maton tuuletusta. Ja, tiedättekös?! Mä niin juuri nautin, kun sain ihan rauhassa pestä yläkerran lattiat ja pyyhiä joka paikan pölystä!

Siinä lattioita kuuratessa hyräilin iloisesti Apulannan biisejä, sillä mieheni lupasi viedä mut tammikuussa Barona-areenalle, ja liput on nyt varmistettu. Nettivaraus ei tuottanut tulosta, mutta ystävä sai kiilattua itsensä lippuluukulle. Ja voi että, mä olen niin iloinen! Olen nimittäin ollut nuoruudessani tositosi kova Apulanta-fani ja kiertänyt pitkin maita ja mantuja kyseisen yhtyeen perässä. Se oli sitä aikaa, kun päästäni roikkui rastaa ja naamasta rautaa. Jep, that’s me! Sama tyyppi, joka nauttii siivouspäivien organisoinnista ja tehtävänjaosta. Hitto, onko musta tullut jopa vähän tylsä!?

Tylsyydellä kerrotaan olevan myös toinen nimi: Aikuinen. Tässä kohtaa mulla kuitenkin nousee karvat pystyyn – en myönnä, enkä tunnusta. Taidan vaihtaa miehen valitsemat jazz-soinnut Apulantaan ja kääntää hanat kaakkoon. Tänään siivotaan nuorekkaasti ja uhmataan anarkisesti kaiken maailman lomailuja. 🙂

Ihanaa ja nuorekasta maanantaita teillekin!

Kuvat: Instagram

Syksyn aikana olen palaillut aiheeseen iho ja ihonhoito, ja kuten lupasin, aihetta pyöritellään vielä lokakuulle asti. Indiedaysin ja Vichyn kampanjasivusto kerää yhteen syksyn aikana kirjoitettua, ja tämän lisäksi sivustolta löytyy nyt myös kilpailu teille lukijoille. Palkintona tietenkin Vichy tuotepakettia!

Vichy Idealia -juttusarjaa olen kirjoittanut otsikolla paremman ihon metsästys, sekä lähempänä unelmaihoa. Jos aikaisemmat postaukset ovat jääneet lukematta, käy ihmeessä vilkaisemassa mistä koko jutussa on kyse. Myös beauty-tägin alta, löydät juttujani iho-ongelmien kanssa painimisesta, ja parin vuoden ajalta kokemuksiani Vichy-kosmetiikkasarjasta.

Ja, sitten kuviin! Elokuun lopulla, tarkemmin sanottuna launataina 23. 8. (ja päivänä, jona Cheek valtasin stadikan toistamiseen), Vichy yhteistyö kuljetti kameran eteen. Passikuva etäisyys, ja iho luupin alla, sanomattakin selvää, että aamulla kotoa lähtiessäni olin hiukan hermostunut. Oikeasti olin matkalla muutenkin Helsinkiin, sinne Cheekin keikalle, mutta nämä kuvaukset olivat se päivän jännempi osuus. Taisin vielä aamulla itkeä tirautella, ja uhkailin jättää koko jutun väliin. Pakokauhua tai paniikkia. Molempia sekaisin.

Aamun jännityksestä huolimatta, kuvaussessio ei ollutkaan kuolemaksi, ja lopulta kaikki kävi ihan rennoissa tunnelmissa. Samaan aikaan kun itse istuin tuossa kameran edessä, tuli kuluneeksi viisi vuotta blogini perustamisesta. Tuolloin tuskin koskaan olin edes ajatellut näyttäväni kasvojani julkisesti. Hampaitani vilautin harvoille ja valituille, yleensä vahingossa, sillä häpesin purukalustoani oikomishoidoista huolimatta. Viiden vuoden aikana ihoni on kuitenkin ehkä kokenut eniten: Blogini perustamisen jälkeen olen syönyt kaksi vahvaa roa-kuuria, ja vuosi sitten syksyllä jätin käyttämättä kolmannen lääkärin määräämän reseptin. Halusin toki paremman ihon, mutta en vahvoja kuureja. Niinpä tutkimusmatka oman ihon saloihin, ja oikeiden hoitotuotteiden löytäminen ovat olleet itselleni jonkinlainen pelastus. Iho kun ei ole vain iho, se on osa ulkonäköämme ja vaikuttaa kovin vahvasti itsetuntoomme.

Jännä päivä muodostuikin siis lopulta melko opettavaiseksi. Itselleni tämä oli haaste ja kokemus, jota voisin koittaa verrata vaikka benji-hyppyyn. Uskalsin tehdä jotakin, mihin en koskaan uskonut pystyväni. Päästin ihmiset ihohuokosiini ja annoin ihoni suurennuslasin alle. Lopulta ihon kunnolla on hirvittävän suuri merkitys itsetuntooni!

Ja, jotta hyvä saataisiin kiertämään, käykää ihmeessä osallistumassa tuohon kilpailuun, jossa palkintona on yli 100 euron Vichy-tuotepaketteja! Ja edelleen muistuttelen myös Vichy apteekeista, joissa saatte asiantuntevaa apua omiin iho-ongelmiinne!

Studiokuvat: Nadi Hammouda,Ulkokuva: Jasmin Valta

Loppuun vielä hauska video kuvauspäivästämme:

Ihanaa iltaa! Me tehdään pitsaa, sillä pitäähän uutta uunia nyt juhlistaa! 🙂

Remontti on edennyt, ja koti on edustavammassa kunnossa. Sitten, kun lapset ovat hiukan isompia, rästihommat tehty, ulkoiset tavoitteet saavutettu, uutta opittu ja vanhasta päästy yli. Sitten, kun on enemmän aikaa, olen saavuttanut päämääräni tai ehdin keskittyä haluamaani.

Millään tavalla yleistämättä, luulen, että siellä ruudun toisella puolellakin on kaltaisiani sitten kun -ajattelijoita. Elämälle asetetaan välitavoitteita ja etappeja, katse pidetään tulevaisuudessa ja odotetaan sitä oikeaa hetkeä. “Kyllä se siitä, sitten kun nämä muut jutut on vain saatu alta pois”.

Olen viimepäivinä katsellut ja tarkastellut tapaani ajatella asioita – suhtautua tulevaan. Olkoon kyse mitättömän pienestä seikasta, tai useamman vuoden rupeamasta, huomaan eläväni tulevassa. En tässä hetkessä, vaan siinä sitten kun -ajassa. Carpe diem  toitotetaan joka puolella, mutta huomaan, että  tähän hemmetin hetkeen tarttuminen on itse asiassa erittäin vaikeaa. Tai joo, mä tartun siihen hetkeen sitten, kun olen saanut tämän kaaoksen ensin pois alta ja univelat kuitattua.

Määrätietoisessa pyrkimisessä eteenpäin välitavoitteilla on suuri merkitys. Hyviä esimerkkejä vaikkapa opiskelu, painonpudotus ja urakehitys. Mutta entä se ihan tavallinen elämä? Että nautin vasta, kun jotain muuta on saatu suoritettua. Suoritan vasta, kun häiritsevät tekijät on minimoitu. Pahin mahdollinen skenaario on samaan aikaan melko todennäköinenkin; Sitten kun saattaa olla liian myöhään!

Elämä on matka, ei määränpää, sanoo toinen viisaus. Tällä kai tarkoitetaan sitä, että jokainen päivä on arvokas sellaisenaan, jokainen hetki tärkeä kaikkine parannusmahdollisuuksineen. Että elämä ei tule päättymään täydelliseen hetkeen, jolloin kaikki palaset olisivat kauniisti järjestyksessä, vaan palapeliä kasataan läpi elämän, eikä se tule koskaan olemaan valmis. Ei kai kukaan voi oikeasti tuntea tarvetta onnensa panttaamiseen, vaan jokainen haluaisi olla onnellinen juuri nyt! Silti koskaan ei, ikään kuin, ole tarpeeksi hyvin – aina olisi parantamisen varaa.

Tyytyväisyys tappaa kehityksen, taisi olla isona otsikkona jossain Fitnesstukun lehden kannessa. Totta, kehonmuokkauksessa (tai -rakennuksessa) niin kai oikeasti onkin, mutta voiko otsikkoa siirtää koko elämän ylle. Että jos nyt olisi tyytyväinen elämäänsä, ei koskaan muka voisi saavuttaa enempää? Uskallan epäillä. Ja, uskallan jopa epäillä, että asia on täysin päinvastoin!

Olen pari päivää yrittänyt tietoisesti eroon sitten kun -ajattelusta. Tietoisesti miettinyt jokaisen valintani ja tekemäni työn kohdalla, että tämä on tässä ja nyt, ja teen tämän, koska elän tässä hetkessä. Voin haaveilla ja unelmoida tulevasta, mutta juuri tämä on hyvää, ja parasta mahdollista tähän hetkeen. Ja, tiedättekös? Olen ollut nämä pari päivää tyytyväisempi elämääni, kuin olen ollut pitkiin aikoihin. Tuntuu, että ehdin enemmän ja pysyn paremmalla tuulella. Ihan tavallisia juttuja; Miksi pantata ikkunoiden pesua johonkin remontin valmistumisen aikaan, kun voisin nytkin nauttia puhtaista maisemista. Tai miksi ajatella, että annan aikaani enemmän vaikka parisuhteelle, kun molemmat lapset ovat omatoimisempia, ja itselleni jää paremmin aikaa. Jos jokin asia saa sinut iloiseksi, tee se nyt! Pahimmassa tapauksessa et koskaan ehdi nauttia elämästä, kun siirrät kaiken tulevaisuuteen!

Uskon itse siihen, että jokainen voi omilla ajatuksillaan ja toimillaan muutta elämänsä suunnan ja tehdä itsensä onnelliseksi. En kuitenkaan usko, että se on helppoa tai tapahtuu parissa päivässä. En tarkoita, että sitten kun, pitäisi vaihtaa nyt tai ei koskaan -ajatukseen. Mutta, noiden kahdenkin väliltä löytyy kompromisseja.

Oli miten oli, suraavaksi on kuitenkin vuorossa muskari! Aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Juuri nyt, ja juuri tänään, se on tärkeintä!

Kesällä tuli kuluneeksi viisi vuotta, siitä kun tämä blogi sai alkunsa. Juhlan kunniaksi olisin tietysti voinut leipasta kakun, järjestää kivan arvonnan blogiin ja kiittää vuolaasti teitä kaikkia lukijoitani. Niinhän mun olisi pitänytkin tehdä! En kuitenkaan tehnyt. Sitä vastoin asia jäi pyörimään päähäni. Viisi vuotta – niin paljon ajatuksia ja tunteita.

Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikiki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse. Median ja markkinoinnin ammattilaiset toki olivat tietoisia blogien kehityksestä ulkomailla, mutta tälläinen tavallinen tallaaja ei osaanut villeimmmissä unissaankaan ennustaa, mihin tämä kaikki vielä johtaa. Viidessä vuodessa olen kuitenkin päässyt melko läheltä seuraamaan, miten sosiaalinen media, blogit ja markkinointi sekä mainonta ovat kokeneet valtavan murroksen. Paluuta vanhaan ei ole, maailma on muuttunut.

Varsinaisesti Uusi Kuu -blogi on perustettu jo kuusi vuotta sitten, mutta osaamattomuuteni vuoksi asia ei edennyt ennen heinäkuuta 2009. Siitä, miten kaikki sai lopulta tuolloin alkunsa, on olemassa kaksi tarinaa. Se siloitellumpi veriso, jonka olen kertonut julkisesti lehtihaastatteluissa, ja sitten se hiukan karumpi totuus, jonka tietävät vain harvat ja valitut:
Heinäkuussa 2009 olimme asuneet uudessa kodissamme kuukauden. Uusi kotikaupunki tuntui kuukauden jälkeen edelleen vieraalta, samoin kaikki ihmiset, joiden automaattisesti oletin kuitenkin tuntevan toisensa. Tässäkin mielessä blogille aikoinaan varaamani osoite tuntui enemmän kuin oikealta; Hetkittäin tuntui, kuin olisin muuttanut Blair Wateriin!
Sen sijaan, että olisin kuitenkaan ollut pieni runotyttö, olin tuore vaimo, ja äiti pienelle seitsemän kuukauden ikäiselle pojalleni. Olin 25-vuotias, naimisissa, äiti ja remontoimme omaa omakotitaloa. Ulkoisesti asiat olivat hyvin, elin unelmaani ja olin saavuttanut elämässä asioita, joihin en ollut koskaan uskonut yltäväni. Silti sisälläni oli tyhjää, elämäni oli yksinäistä ja voimani hiipuivat taistellessani synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Ulospäin halusin näyttää iloiselta ja onnelliselta, mutta sisälläni oli aukko, joka veti mieltäni takaisin sairauteeni. Kun elämä tuntui kaaokselta, syömishäiriöni otti vallan, ja jokaisesta suupalasta ja jokaisesta grammasta tuli viholliseni. Halusin hallita ongelmiani, ja se hallitsemisen tunne, jonka sain sairauteni kautta tuntui hetkellisesti auttavan.

Heinäkuussa 2009 koin jonkinlaisen herätyksen. Oli aivan tavallinen päivä, lapsi nukkuin vaunuissa päiväuniaan, ja minä kulutin aikaani netissä surffaillen. Olin löytänyt teinityttöjen pro ana -blogeja ja käytin aikaani lukien, miten muutkin yrittivät elää syömättä. Välittämättä siitä, että en ollut itse enää teinityttö ja sairaus mitä todennäköisemmin veisi myös hengen. Jotain kuitenkin tapahtui sinä päivänä. En edelleenkään tiedä mitä, tai mistä se ajatus tuli, mutta tuolloin päätin, että nyt saa riittää! Olin sentään äti, vastuussa paitsi omasta terveydestäni, myös lapseni tulevaisuudesta!
Tuona samaisena päivänä opettelin viimein siirtämään kuvia ylioppilaslahjaksi saamastani digipokkarista tietokoneelle. Asia, jota olin yrittänyt opetella jo muutaman vuoden. Opettelin myös käyttämään bloggeria. Asia, joka oli viimeisen vuoden tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Opin, että halutessaan ihminen pystyy ihmeellisiin tekoihin!
Ja siitä se kaikki sitten alkoi, päätöksestä nähdä elämässä kaunista ja löytää arjesta hyvää.
Voitte varmasti uskoa, että tuota päätöstä en ole katunut. Jossain määrin voin ehkä jopa todeta, että blogi pelasti henkeni!

Viidessä vuodessa elämä on muuttunut. Koti on vaihtunut, minä olen kasvanut kahden lapsen äidiksi. Kaksvitosesta tuli kolmekymppinen. Nuo ovat kaikki ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat blogini sisältöön, mutta se sama Emilia on tuottanut nämä kaikki lähes 1500 postausta. Haluten nähdä elämässä hyvää ja arjessa kaunista.

Lämminhenkinen lifestyle blogi!
Näin vastasin pari viikkoa sitten, kun piti nopeasti luonnehtia blogiani. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, vaikka koen, että olen ehkä vuosien mittaan paininutkin sen kysymyksen kanssa, mihin kategoriaan blogini kuuluu. Sanat vain ryöpsähtivät suustani, ja kun myöhemmin mietin sanomaani, tajusin, että ehkä se tosiaan riittää. Ehkä blogini ei tarvitsekaan sen selvempiä raameja. Annan pieniä paloja elämästäni, jossa välillä keskiössä on sisustus ja remontti, välillä oma hyvä olo, ja pääosassa ihan tavallinen arki.
Muistan jokunen vuosi sitten lukeneeni jostakin keskustelupalstalta kirjoituksen, jossa kummasteltiin blogiani. Että kun se bloggaaja on ihan tavis. Sillä on henkkamaukan vaatteita ja Ikean huonekaluja. Totta, olen todellakin ihan tavis! Käytän samoja (ketjuliikkeistäkin ostettuja) vaatteita vuodesta toiseen, ja meillä on Ikean huonekaluja. Haaveilen ja unelmoin aika tavallisista asioista, ja elämäni tähtihetket olen tainnut kulkea pääosin villasukissa – Louboutinien sijaan.

Törmään usein kysymykseen, alkaako se koskaan tuntua työltä? Kysymyksen asettelulla kai tarkoitetaan, onko bloggaamisen ilo haihtunut vuosien varrella. Ei, se ei ole haihtunut minnekään, vaikka kyllä, pidän bloggaamista myös työnä. Noudatan kirjallista sopimusta, saan työstäni rahallisen korvauksen ja maksan veroni kuten kuka tahansa muukin. Näin ollen se kai täyttää kaikki työksi kutsumisen kriteerit. Taloudellisesti bloggaaminen on mahdollistanut läsnäoloni lapsille, joten itselleni tämä ei edes ole sivutuloa. Silti koen enemmän olevani äiti kuin bloggaaja. Vaikka äitiys ja kotiäitiys eivät palkkapussissa tunnukaan, koen työni äitinä tärkeämmäksi; kiireisenä päivänä voin jättää blogipostauksen kyllä tekemättä, mutta lapset tarvitsevat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, turvallisen kodin, ulkoilua ja vaatetta ylleen.
Entä puolison tuki?
Koen saaneeni mieheltäni tukea ja ymmärrystä bloggaamisen kanssa. Mieheni on paras tsempparini silloin joskus kun rimakauhu yllättää tai tunnen olevani lukossa, ja hän myös tietää, miten tärkeää tämä minulle on. Ehkä parasta on juuri se, että meillä molemmilla on työ, joka on kasvanut harrastuksesta. Aina ei ehkä jaksaisi, mutta se hyvä olo, jonka tekemisestä saa, pitää meidät onnellisena. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä jotakin itselleni näin merkityksellistä, ja toivon todella, että jokainen saisi kokea sen saman työnilon, tulkoot se sitten musiikista, bloggaamisesta tai mistä tahansa.

Nettipäiväkirja.
Niin taidettiin vielä viisi vuotta sitten jossain luonnehtia blogeja. Sinänsä harhaan johtava nimitys, että tuskin kukaan omilla kasvoillaan jakaa päiväkirjaansa julki. Historiallisestikaan en pysty luomaan mitään niin merkittäväää, kuin esimerkiksi Anne Frank, ja toisaalta pidän henkilökohtaisen elämäni henkilökohtaisena. Taviksena painin elämässäni ihan tavallisten ongelmien kanssa enkä koe kenenkään kannalta hedelmällisenä jakaa huoliani julki. Esimerkiksi lapset esiintyvät blogissani lapsina omilla nimillään, mutta lasteni kasvu, kehitys ja terveys eivät ole aiheita, joista kokisin olevani oikeutettu kirjoittamaan. Sama pätee ympärilläni oleviin ihmisiin, heillä on oikeus ykistyisyyteensä. Silti kaiken pinnan alla on on olemassa myös se päiväkirja. Se ei aukea teille, mutta itselleni rivien väliin on tallentunut paljon muistoja. Yhtälailla myös kuvien joukkoon, enemmän kuitenkin niiden rajausten ulkopuolelle. Blogini alkutaipaleen postauksia olen myöhemmin sensuroinut teiltä, ne kun eivät olleet tarkoitettuja näin suurelle yleisölle, ja pitivät sisällään enemmän sitä henkilökohtaista ja kanssaeläjieni elämää. Itselläni jokainen teksti on kuitenkin tallessa, vaikka en silti mielelläni itsekään palaa lukemaan noita ensimmäisiä kirjoituksia.

En osaa arvioida, kuinka moni teistä jaksoi kahlata tekstini loppuun, mutta teille, jotka siitä selvisitte haluan lausua kiitokseni. Blogi on vuorovaikutusta bloggaajan ja lukijan välillä. Blogi on ollut itselleni pelastus, vertaistuki ja henkireikä, mutta ilman teitä se kaikki olisi ehkä jäänyt kokematta.  Kovin pieni ja merkityksetönkin juttu voi kääntää elämän oikeaan suuntaan, ja itselleni niin kävi blogin myötä. Olen saanut uudet silmät, taidon nähdä hyvää ja kaunista. Kaunista ja hyvää olen oppinut näkemään paitsi arjessa ja itsessäni, myös ruuassa. Minä ja elämäni, me olemme muuttuneet vuosien varrella.

Niinpä uskon, että halutessaan jokaiselle päivälle voi itse maalata kultareunukset. Kiitos, että olette auttaneet siinä minua!

Kuvituksena kuvia vuosien varrelta. Muistoja nekin.

Koti – Helsinki – Koti.
Siinä tämän päivän ohjelma. “Käväisin” Indiedaysin toimistolla, mutta valitettavasti nämä käväisyt vaativat sen kuusi ja puoli tuntia autossa istumista. Peppu on puutunut, ja jalat muuten vain levottomat. Olen ihminen, jota ei tosiaan ole luotu istumaan paikallaan koko päivää! No, mutta kiva päivähän se kuitenkin oli, ja antoi taas mukavasti vaihtelua arkeen! Bonuksena siinä Bulevardilla kävellessä matkanvarrelle osuu aina Nougat. Ja, tietysti jotain kotiinviemistä tarttui taas käpälään.

Tällä kertaa kävi tuuri, ja bussiaikataulut menivät ihan nappiin. Siinä kädet täynnä soitin miehelleni, ja pyysin häntä tarkistamaan seuraavan lähtevän auton aikataulut. Juoksuksi se meni, mutta pääsin nopeammalle vuorolle nipinnapin ja säästin illastani yhden arvokkaan tunnin. Ja, säästyin samalla myös sateelta! Tosin jäi vähän ikävä tunne, kun jouduin puolijuoksussa huikkaamaan moit Tuirelle, joka käveli vastaan. Niin harvoin, kun sitä sattuu törmäämään tuttuihin.

Koska kello on taas pirissyt ennen viittä, ja päivän ateriat on tullut korvattua proteiinipatukalla, suuntaan nyt iltapalapöytään, ja siitä kohtalaisen hyvällä aikataululla nukkumaan.
Palaan taas huomenna!

Tunnelmallista sadepäivän iltaa!

Olen aina ollut jollakin tapaa todella herkkä. Tunneihminen, joka ajattelee ihan liikaa, kuulemma.

Viimeksi kuluneet kuukaudet ovat ravistelleet tunteitani niin hyvässä kuin pahassakin. Olen, jos nyt en ihan oikonaan vollottanut, niin pyyhkinyt silmäkulmiani lähes päivittäin. Iloa, surua, mutta enimmäkseen liikutusta.

Äitinä tämä kesä on ollut tunnetasolla kovinkin voimakas. Katson lastani, joka on venähtänyt pituutta, oppinut uusia taitoja, laajentanut sanavarastoaan, saanut ystäviä, innostunut, pettynyt  – kasvanut.

Liikutuksen pyörät lähtivät hurjaan vauhtiin toukokuussa. Musiikkileikkikoulun kevätjuhlassa pyyhin salaa kyyneleitäni tyttäreni mekkoon, kun lasten opettaja jätti hyvästejä uuden edessä. Toinen tunnemyllerys tuli päiväkodilla, ja tuolloin huomasin, että esikoiseni on perinyt äitinsä herkkyyden.

Vaikka olenkin ollut lasten kanssa kotona, esikoinen on totutellut ryhmässä olemista päiväkodilla. Nuo pari hoitopäivää viikossa kävivät jatkuvasti arvokkaammiksi, ja päiväkodista kasvoi tärkeä pala arkea. Turtlesit, autot ja lentsikat – pokien juttuja. Leikkejä, joihin en itse pystynyt heittäytymään. Tuli kutsuja kaverisynttäreille, juhlia ja retkiä. Tärkeintä kuitenkin ystävät ja leikkikaverit. Se tavallinen päivä.
Päiväkodilla oli suuri merkitys myös meille vanhemmille. Saimme tukea ja apua asioihin, joiden kanssa tunsimme olevamme “yksin”.

Kesäloman alettua, tuli aika hyvästellä päiväkodin tutut tädit. Halata ja hiuakan vuodattaa kyyneleitäkin. Hyvästejen jälkeen istuimme pojan kanssa autossa, siinä päiväkodin parkkipaikalla, ja itkimme molemmat valtoimenaan. Niin samanlaisia, äiti ja poika. Siinä me halasimme surkeina molemmat toisiamme, kuin maailmanlopun edessä.
Tuolloin päätin, etten ota aihetta eskari puheeksi vähään aikaan, vaan keskitymme kesään ja lomaan. Muutamaan kertaan olemme käyneet keskustelun siitä, ettei päiväkotiin voi enää palata. Ollaan muisteltu vanhoja ja katseltu piirustuksia, ja muita päiväkodissa syntyneitä aarteita. Pääsääntöisesti kesä on kuitenkin mennyt rennoissa ja iloisissa merkeissä.

Kesän mittaan esikoulun aloitus, ja kaikki siihen liittyvä, on kääntynyt kivaksi ja jännäksi. Viimeiset pari viikkoa olemme laskeneet öitä. Tänään niitä on enää yksi jäljellä. Pienen miehen into ja reippaus liikuttaa äitiä. Eihän äidin sovi vetistellä, jos lapsikin on noin reipas!
Vaan kuinka siinä kävikään; Sen sijaan, että olisin eilen illalla nauttinut viileästä maakuupaikastani, pyyhinkin kyyneleitäni untuvapeittoni reunaan. Arki koittaa, ja samalla loppuu yksi aikakausi elämästä. Olenko ollut hyvä, tehnyt kaikkeni – ollut riittävän hyvä äiti? Ajatuksia, joita risteilee väkisinkin päässäni.

Entä se herkkyys sitten? “Äiti, entä jos multa pääseekin itku?”

Voi, eihän sillä ole väliä! Mielummin herkkä ja tunteva, kuin kylmä ja katkera.

Eilinen ilta oli todellakin omaa luokkaansa, erilainen, erityinen, ja kyllä, paras pitkiin aikoihin!
Mieleni syövereissä tosin kamppailin pitkään jälkimmäisen väittämän kanssa; Onko todellakin lupa nauttia siitä, että on yksin!

Yksin kotona on jotakin, jota tapahtuu mulle todella harvoin. Välillä tuntuu, että ei tyyliin koskaan. Toki nytkin Alma oli seurassani, mutta laillani koira tuntui vain nauttivan hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.
Illan kulku ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltu, melko spontaani ratkaisu mieheltäni ottaa lapset mukaansa. Molemmat. Päässäni raivosi hetken valtava ajatusmyrsky; Mitä minä sitten teen? Yksin olisi hyvä tyhjentää lasten vaatekaapit, ja viikata vaatteet siisteiksi pinoiksi. Yksin olisi loistava hetki pestä lattiat ja antaa niiden kuivua rauhassa. Myös ikkunoiden peseminen voisi sujua joutuisammin kun saisi työrauhan, tai lenkille voisi lähteä just nyt, ja olla ihan niin pitkään kuin haluaa.
Tätä harvinaisuutta en kuitenkaan halunnut käyttää mihinkään noin arkiseen. Koiran kanssa tyhjennysreissu, pionit maljakkoon ja sipulinvarsia päivälliseen. Päivälliseen, jonka syön yksin – ihan rauhassa ja nauttien.

Ja syötyäni minä nautin! Nautin siitä, että kukaan ei pyytänyt eikä kukaan vaatinut. Makasin sohvalla ja tartuin kirjaan, jonka siskoni lainasi minulle joskus vuosi (tai kaksi) sitten. Olen ylipäätään lukenut kirjan viimeksi noin vuosi sitten, kesää elettiin silloinkin. Mielessäni kävi painua kirjan kanssa ilta-aurinkoon, mutta pelkäsin kaikkien tekemättömien puutarhatöiden häiritsevän rauhaani, ja päätin vetää verhot ikkunan eteen ja unohtaa hetkeksi lopputtoman työlistani.
Ja, siinä minä sitten makasin, reilut pari tuntia sohvalla, ihan rauhassa, ja juuri siinä asennossa, joka tuntui parhaalta.

Ja, voi että, miten oman kodin tunnelmaa oli ihana haistella, kuunnella ääniä, pieniä narahduksia ja ohi ajavien autojen valtavalta tuntuvaa jyrinää. Muistelin sitä, miten olen aina nauttinut hiljaisuudesta, yksinolemisesta, ja mietin, miten tärkeää se ihmiselle todellakin on. Olla yksin, ja omassa seurassaan, omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti. Levätä ja lepuuttaa aistejaan.

Kenties poden huonoa omaatuntoa eilisen tunteistani, ja ehkä juuri siitä syystä kirjoitan asiasta tänne. Tai kenties vain olen iloinen ja tyytyväinen minilomastani, rentoutunut ja voimaantunut. Päätin joka tapauksessa antaa itselleni luvan nauttia. Nauttia yksinolosta ja omasta seurastani. Päätin myös järjestää vastaavan hetken itselleni johonkin lähitulevaisuuteen. Varastaa jostakin aikaa itselleni ja ehdottomasti olla yksin kotona. Mikä siinä sitten niin taianomaista onkin…

Ihanaa sateenraikastamaa torstaita!

Olen saanut tämän vuoden puolella useammankin kommentin, jossa mainitaan, että näytän nykyään jotenkin onnellisemmalta. Kiva tottakai kuulla tuollaista, mutta sitten tulee väkisinkin miettineeksi, että miksi. Olenko jotenkin onnellisempi, kuin esimerkiksi vuosi sitten, tai vaikka syksyllä? Miten elämä on muuttunut, onko onnenaiheita jotenkin enemmän, vai johtuuko kaikki vain hymystä?

Jos nyt oikein kriittisesti katselee elämää, niin onhan tähän vuoteen mahtunut erilaista kriisiä itsestään ja elämästään. On ollut kolmenkympin kriisiä ja kriisiä omasta suurentuneesta vartalosta. Kriisiä vanhenemisesta, ja ties mistä sitä nyt ihminen voikin kriiseillä. Mutta onko nuo nyt varsinaisia kriisejä sitten ollenkaan?
Kieli on siinä mielessä hassu, että se ei erota ulkonäkökriisiä ja nälänhätää. Ehkä nämä yksilön kriisit kuten ikä, vanheneminen ja juurikin se ulkonäkö, ovat kasvuprosesseja enemmänkin kuin kriisejä. Vaiheita, joissa omaa minäkuvaa katsellaan kriittisesti, muistellaan aikaa taaksepäin ja yritetään arvailla tulevaa. Samoin kuin surutyössä, on tälläisessäkin kasvutilanteessa omat vaiheensa, mutta suurimman paniikin ja ketutuksen jälkeen, ihminen alkaa sopeuttamaan itseään ja löytää uuden tavan tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään. Tärkeintä on hyväksyä myös se, että jokaisella vaiheella on tarkoituksensa.

Ehkä onnellisuudessa on kyse juuri tästä. Että kulkee läpi asioiden ja käsittelee ne sisällään. Hyväksyy ajankulun ja asioiden muuttumisen, ja oppii näkemään niissä sen valoisamman puolen. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin tilanteen hyvien puolien etsiminen niiden huonojen sijaan!

Puhutaan sisäisestä rauhasta, ja allekirjoitan sen täysin. Ehkä juuri ikä on opettanut asioiden katselemiseen uuden tavan. Olen oppinut, että moni asia on elämässä hurjasti helpompi, kun ei taistele vastaan, vaan yrittää sopeutua. On huomattavasti hedelmällisempää nähdä itsensä voittajana, kuin häviäjänä.

Toki mieli oikkuilee, ja kaikilla on joskus huonojakin päiviä. Esimerkiksi itse olin tänään hetkellisesti hyvinkin ärsyyntynyt ja vihainenkin, kun totesin jälleen omistavani vaatehuoneellisen liian pieniä vaatteita. Itsensä sättiminen on välillä kai ihan normaalia, mutta kyllä elämä maistuu mukavammalle ja keveämälle, kun keskittyy muihin tunteisiin. Yritää nähdä asiat positiivisessa valossa ja löytää niistä aina jotakin hyvää.

Voisiko onnellisuus siis olla tätä? Ehkä.

Tänään olen ainakin onnellinen hiukan viileämmästä säästä. Tuntuu kotitöiden tekeminenkin inhimillisemmältä, ja yläkerran makuuhuoneetkin viilentyvät edes hiukan! 🙂