Pyydän anteeksi radiohiljaisuuttani, en aio selitellä sitä mitenkään; Olen pitänyt lomaa – ottanut aikalisän. Kesä on ollut omalla tavallaan raskas, suorittamisen ja tekemisen täyteinen ajanjakso, ja nyt koin, että oli aika puhaltaa peli poikki. Muutama päivä poissa tietokoneelta (ainakin osin), ja keskittyminen ihan oikeaan elämään antoi kivasti voimia. Olen nauttinut ajasta lasten kanssa, saanut ja antanut jakamatonta huomiota, nauttinut läsnäolosta ja yhdessäolosta. Olen kuunnellut naurua ja nauranut, katsellut hymyä ja hymyillyt.
Muutaman päivän kesäloman jälkeen tunnen pientä kankeutta; Bloggaajan ramppikuume iskee niin helposti taukojen jälkeen. Mutta eiköhän tämä tästä taas käyntiin saada, tekemällä kuinkas muutenkaan. Vielä eilen ajatuksissani oli korkea seinä, jonka läpäiseminen tai ylittäminen tuntui miltei mahdottomalta. Tänään päässä syntyy jo ideoita, ajatuksia joiden jalostaminen käytäntöön kuuluu seuraavien päivien askareisiin. Olette toivoneet jonkinlaista päivitettyä esittelypostausta, ja sen työstämisen aion aloittaa tänään. Tulevina päivinä kurkistetaan myös näiden mustien rasioiden sisälle.

Mukavaa perjantaita myös teille!

Nouseva Myrsky -tuotteet blogin kautta saatuja.

Joko te käytätte Pinterestiä? Itse olen käyttänyt jo jonkin aikaa, vuoden-pari, en niin tarkkaan muista, koska aloitin. Pinnailen kausiluontoisesti; välillä enemmän – välillä vähemmän. Kuitenkin nyt kesällä, Pinterestistä on taas tullut todella koukuttava harrastus, ja iPhoneni akku joutuu välillä kovalle koetukselle, kun innostun kiinnittämään inspiskuvia tauluilleni puhelin appsin avulla. Edellinen aktiivikausi oli Klaaran synnyttyä, sillä Pinterest oli loistava tapa kuluttaa aikaa kun vauva tuhisi rinnalla tunti tolkulla.

Mutta jos siis ette vielä ole Pinterestin käyttäjiä, suosittelen liittymään pinnareiden joukkoon välittömästi. Tämä on ihan loistava tapa koota itselleen nykyaikaista leikekirjaa eri teemoilla, kuten sisustus tai muoti. Inspiraatioita löytyy vaikka kuinka. Ja, hauskaahan tästäkin tekee se, kun huomaa samanaikaisesti olevansa linjoilla teidän blogin kautta tutuiksi tulleiden kanssa.

Minut löytää Pinterestistä tämän linkin kautta. Samaan osoitteeseen vie myös blogin oikean laidan Pinterest-pallukka.

Pinnaillaan yhdessä!

Ensin tuli kriisipuhelin, sitä seurasi kriisitakki.

Hassu juttu tuo äidiksi tuleminen – niin ensimmäisellä kuin toisellakin kerralla. Raskausaika on prosessi, ihminen muuttuu hautomoksi ja väkisinkin oma kroppa on myös jonkun toisen omaisuutta. Ensimmäiset kuukaudet menevät vauvan kanssa kuin puulla ja pahkalla, mutta sitten iskee se kriisi; Identiteettikriisi, irtautumiskriisi tai mikä lie muutoksen kaipuu.
En yleistä, tätä ei varmasti tapahdu kaikilla, mutta kuulemani mukaan kuitenkin moni voi samaistua ajatukseeni. Ja, aika monelle se kriisitoiminta on se, jonka itsekin tein ensimmäisen lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen: Tukka pätkäistiin lyhyeksi. Tai noi ei lyhyeksi, mutta sellaiseen Victoria Beckham malliin kuitenkin, joka oli ainakin siinä joskus muutaman vuoden sisällä ollut ihan muodikaskin.
Nyt pidän tukastani kiinni kynsin hampain, tai ainakin siitä osuudesta, jota tangle teezer ei vie mukanaan (ja sehän vie tällä hetkellä tukkaa tukoittain). Oireilen kuitenkin selvästi muilla tavoilla. Kaiken ristiäissöpöilyn jälkeen, valitsin puhelimeeni ne pääkallokuoret, ja tajusin perustaneeni itselleni kriisipuhelimen. Toinen kriisioireilun seuraus on uusi takki.

Nahkatakin hankkiminen on kutkuttanut jo pitkään. Kuitenkin edullisinkin aito nahkatakki on sen verran hintava, että olen yönyli nukkumisen sijaan tainnut nukkua jo pari vuotta. Hinta kyseenalaistaa hankinnan jo siinäkin mielessä, että en koe nahkatakkia itselleni niinkään klassisena pitkäaikaissijoituksena (jonkalaiseen mielestäni on järkevääkin sijoittaa), vaan puhtaasti ohimenevänä trendihömpötyksenä. Tämä siis omana henkilökohtaisena ajatuksena ottaen huomioon tyylini ja oman takkini ulkonäön. Toki on ihmisiä, joilla rotsi roikkuu matkasta vuodesta toiseen, ja pehmeä, omaan kroppaan muotoutunut nahka, on kuin toinen iho.

Äitienpäivä yhdistettynä vallallaan olevaan kriisinpoikaseen kuitenkin joudutti ajatuksenkulkua, ja nyt olen erittäin tyytyväinen nahkatakin omistaja. Ihana takki, jolla saan uutta särmää vanhaankin mekkoon. Oli muuten äitienpäivänä tosi nätti yhdistetynä keveään sifonkimekkoon! Tai ainakin omasta mielestäni….
Ja kaikista uhkauksista huolimatta pystyin siis ostamaan itselleni aimo annoksen itsevarmuutta; Jestas sentään, olen äiti, mutta samalla tosi cool, koska mulla on nahkatakki!
Mutta jos nyt pysytään asialinjalla, niin ihan oikeesti nahkatakki ei ole elämässäni ensimmäinen vaatehankinta, jolla on itselleni jokin syvempi merkitys. Muistan hyvin nuoruusvuosilta punaiset samettihousut. Ne oli mulle paljon enemmän kuin tavalliset housut, ne oli merkki uudesta ajasta ja uudesta elämästä. Vaikka muiden silmissä kyse olikin vain kirkuvan punaisesta vakosametista, oma selkärankani vahvistui niitä housuja käyttäessäni, ja tunsin pitkästä aikaa olevani normaali itseni. Ja vaikka se Victoria Beckham -tukka ei enää innostakaan, päätti hiusten latvojen katkominen aikanaan myös yhden jakson elämästäni valvomisineen ja epäonnistumisen tunteineen; Feenikslinnun tapaan nousin tuhkasta uusin sulin ja uusin voimin. Kuten nahkatakki nyt, se oli aikoinaan merkki siitä, että minä olen minä – tapahtui mitä tahansa. Eräänlaisessa elämän käännekohdassa olen myös aikoinaan ottanut tatuoinnin, ja mitä todennäköisemmin, tulen jatkossakin reagoimaan muutoksen tarpeeseen muutoksella.

Täydellinen takki löytyi Vilalta, jos joku asiaa jäi pohtimaan. In action tulette varmasti sen myöskin näkemään – halusitte tai ette.

Niin, ja mitä siihen itseluottamukseen tulee, musta tää alla oleva Vilan klippi on aika ihana. Leuka pystyyn vaan, ja eteenpäin arvon naiset!

http://www.youtube.com/watch?v=yZK9G2Z-e1w

Pääsiäisen pyhät on takana ja arki edessä. Maaliskuu on vaihtunut huhtikuuhun, ja ilmassa on selvät kevään merkit kovista yöpakkasista huolimatta.

Pääsiäisen aikana tuli pohdittua arkea ja ajankäyttöä enemmänkin, ja huomasin, että muutoksia on tehtävä paitsi oman jaksamisen myös toimivan arjen vuoksi. Pari kuukautta kun on valunut laput silmillä, pitää tähän elämään herätä viimeistään nyt! Kevät ei saa vain valua ohi.

Huhtikuussa blogiajasta on jaettava muullekin. Itsestään on alettava huolehtia enemmän, omaa mieltä ja kroppaa huollettava paremmin. Niin se vain on.
Ihan en ajatellut tätäkään arjestani pois sulkea, sen verran on blogillakin vaikutusta hyvinvointiini. Mutta kevätauringosta pitää nauttia enemmän ulkosalla, ja hartiasäryt vaativat muuta hoitoa, kuin tietokoneella istumista!

Huhtikuussa jokaiseen päivään mahdutetaan vähintään tunti liikuntaa. Olkoon sitten reippailua auringon paisteessa tai huhkimista salilla. Oikeastaan ihan sama. Ja, jos se syö blogia, niin syököön!

Mieheni viisauksia lainaten:
Lapset voivat hyvin, kun äiti voi hyvin. Lapset ovat onnellisia kun äiti on onnellinen.

Pidetään huolta itsestämme!

Eilen iltapalapöydässä Niilo ehdotti, että muuttaisimme jälleen. Ehdotuksen totaalisen torjunnan jälkeen tajusin, että on kulunut tasan vuosi siitä, kun pakkasimme kimpsumme ja kampsumme kainaloihin ja varastoon, ja lähdimme matkalle kohti “tuntematonta”, eli etsimään uutta kotia. Maaliskuun puolivälissä luovutimme vanhan kotimme uusille asukkaille ja muutamaa päivää aiemmin majoituimme muiden nurkkiin, koska väliaikaisasuntoa ei ollut löytynyt. Käytännön syistä (lähinnä tilanpuutteen ja työmatkojen vuoksi) minä ja Niilo muutimme naapurikaupunkiin vanhempieni luokse, ja mies jäi koiran kanssa tänne omien sukulaistensa hoiviin.

Nyt kun tuo aika on jo takana, siitä on helpompi kirjoittaa myös tänne. Nimittäin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ollut raskasta. Se oli todella raskasta, ja ikävän sekä itkun täyttämää elämää, vaikkakin samalla täynnä unelmia ja haaveita uudesta kodista – juuri sellaisesta meille tarkoitetusta.
Kuukauden erillään asumisen jälkeen yhteinen vuokra-asunto tuntui taivaalliselta. Aika moni pieni arkinen asia tuntui vähäpätöiseltä, ja perhettä sekä parisuhdetta osasi arvostaa täysin uudella tavalla. Teimme muuttoa pääsiäisenä, ja kevät oli käsillä. Lapselle ero omasta koirasta (jota emme voineet asuntoon majoittaa) ja oman pihan ikävöinti oli raskasta. Onneksi kesä ei ollut niitä kauniimpia mahdollisia, se teki pihanpuutteestakin siedettävämpää. Tottumattomana kerrostaloelämään, alkoi asuminen yhteisessä asunnossakin kuitenkin pikku hiljaa tuntua taakalta. Rauhaton meno, pyykinpesun vaikeus ja omien tavaroiden kaipuu täytti mieltä koko ajan enemmän ja enemmän. Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa olin samaan aikaan sanoinkuvaamattoman iloinen, mutta myös huolissani tulevasta; Oma koti oli pakko löytää!

Asioilla on tapana järjestyä, siihen uskoin, ja uskon edelleen. Vain reilu kuukausi positiivisen raskaustestin jälkeen tuijotin taloa, jonka tiesin heti ensi hetkestä lähtien olevan kotini. Istuin tulisilla hiilillä, kunnes nimet olivat virallisesti papereissa ja puhkuin intoa. Syksylle varattu lomamatkakin herätti ristiriitaisia tunteita, mutta onneksi ymmärsin, että edessä on koko elämä, eikä koti katoa minnekään.

Kuvassa kotimme juuri sellaisena, jona sen ensi kertaa kohtasin. “Yhtenä kauniina päivänä se tapahtuu“, oli lause, jota olin hokenut monta kuukautta, ja kun se kaunis päivä vihdoin koitti, tunsin todellista onnea.

Vuoteen mahtui paljon: Vauva, sekä asumista neljässä eri osoitteessa, ja pari viikkoa hotellissa. Siinä on ihan kohtalainen saldo kahdelletoista kuukaudelle. Mutta juureton oloni on muuttunut kotiutuneeksi, ja kaikesta keskeneräisyydestä huolimatta tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä jo vuosia. En niinkään usko henkimaailman asioihin, mutta tässä talossa on ehdottomasti hyvä henki, ja kotimme on saanut nähdä paljon hyvää. Onnellinen talo, niin minä asian kuvailisin.

Joten, EI, me emme todellakaan muuta, vaikka se pojan mielestä voisi olla jopa hauskaakin. Seuraavaksi vuorossa on kotiuttaa nyt yli vuoden varastossa lymyilleet huonekalut. Ehkä “vanha herrakin” on aika vihdoin kantaa kotiin!

Ihan super muuten tuo netflix. Itse olen hulluna brittidekkarisarjoihin, ja viimeisin löytöni on Above Suspicion leffasarja, josta tuli eilisen illan ja iltayön aikana katsottua parikin leffaa. (Ovat netflixllä aina jaettuna kahteen jaksoon per leffa, eli helppo katsella myös osissa).

Illat menee nykyään aika kukkumiseksi, kun vauva tankkaa pidempiä yöpätkiään varten, joten mikäs sen parempaa hereilläpitäjää, kuin jännä leffa! Tuo Above Suspicion on ihan sairaan hyvä, ja suosittelen katsomaan, mikäli yhtään on brittidekkareiden ystävä. Sarjan naispääosaa, Anna Travisia, esittää törkeän kaunis Kelly Reilly, jonka huolimaton kampaus saa sarjassa armotonta kritiikkiä, mutta lukeutuu oikeasti niihin “huolella huolimattoman näköiseksi tehty” frisyyreihin.

 Tosiaan sinne kampaajan tuoliin en ole vieläkään ehtinyt, mutta eilen illalla Anna Travisia katsellessani sain hurjan päähänpinttymän otsiksesta; Juuri tuollaisesta ylikasvaneesta ja huolimattoman näköisestä. Voi siis olla, että istahdan tuoliin juurikin näiden inspiskuvien kanssa!

Tätä pitää ehdottomasti sulatella! Lisää kuvia löytyy helposti googlettamalla Kelly Reilly / Anna Travis.

Kuvat lainattu:
kuva1, kuva2,

PS. Ensimmäinen salitreeni synnytyksen jälkeen takana! Pari viikkoa olen asiaa jo henkisesti sulatellut, ja tänään pääsin sitten astetta pidemmälle. Hurjan hyvä fiilis – ihan mahtava!

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niinhän sitä sanotaan. Mitään järisyttävän suurta ja uutta ei taida olla oman blogini osalta tiedossa, ja kuten jo eilen kirjoitinkin, niin on oikeastaan parempikin. Pitäydytään vanhassa ja korkeitaan hiotaan ja parannetaan sitä!
Sisustusta ja oman kodin rakentumista pikku hiljaa, huone kerrallaan. Puutarhaa, lapsiperheen arkea, vauvavuotta, elämää kotona ja kodin ulkopuolella, sekä sopivassa suhteessa turhanpäiväisyyksiä ja tyttöjen juttuja. Niitä toivon blogivuodelle 2013. Niin, ja tietysti toivon että alkanut blogivuosi kuluu seurassanne, kuinkas muutenkaan!


Henkilökohtaiseen elämääni toivon vuoden 2013 tuovan seesteisyyttä, rauhallisuutta, onnea, iloa ja terveyttä. Lupaan huolehtia paremmin itsestäni ja jaksamisestani – ja sitämyöden myös koko perheen hyvinvoinnista. Raastavat ja voimavaroja koettelevat ihmissuhteet aion korvata terveellä itsekunnioituksella ja todellisilla ystävillä.
Siinäpä niitä suurempia ja syvällisempiä ajatuksia alkaneelle vuodelle. Ei ollenkaan paha, että kerran vuodessa listaa nämäkin aiheet ylös. Suosittelen!

Kuvissa näkyy joululahjaa, jonka ostin itse itselleni. Lisää Tine K:n astioita, nyt mustavalkoisissa sävyissä. Tykkään niin kovasti! Astiat tilasin Grey&White -nettikaupasta. Kiitokset Katille, kaikki tulivat ehjänä perille!

Niin, ja edellisen kommentteihin vastailen illemmalla. Sen voisin luvata teille, että kommentteihin koitan jatkossakin aina vastata! 🙂 Kivaa vuotta 2013!

Useampaankin otteeseen olen pääni sisällä läpikäynyt menneen vuoden tapahtumia, ja joka kerta päädyn vain ja ainoastaan kummastelemaan, miten yhteen vuoteen saikin tupattua niin paljon asioita. Huh!
Vuosi alkoi oman talon myynnillä. Kaupat tehtiin helmikuussa, ja maaliskuun alussa muutin Niilon kanssa vanhempieni luokse, vanhaan huoneeseeni. Aika oli raskasta. Isän ikävää, parisuhteen kriisiä, toivoa, epätoivoa jne. Kuukauden kuluttua, pääsiäisenä, pääsimme vihdoin muuttamaan väliaikaiseen kerrostaloasuntoon. Sillä hetkellä yhteinen asunto tuntui lottovoitolta, ja jonkinlaista hedelmääkin tuo jälleennäkeminen ja yhteen palaaminen myös tuottivat.
Toukokuu on jäänyt mieleeni todella iloisena aikana. Blogi siirtyi tänne Bellaan, sain elämääni uusia tuttavuuksia, joku oli valmis maksamaan palkkaa harrastuksestani jne… Useampi kiva juttu ja reissu helsingissä, kevät, aurinko ja valo. Vaan pikkuhiljaa alkoi myös suunnaton väsymys ottamaan tilaa elämästäni. Vauvauutisia; Niitä jaettiin kesällä 2012. Niin iso juttu, että sen sisäistäminen vei itseltänikin aikaa. Asia, jonka ei koskaan oletettu enää tapahtuvan, tapahtui hetkellä, jona sitä oli vähiten edes ajatellut. Mistä löytyy koti, mihin muutamme ja rakennamme pesäämme. Kysymykset myllersivät päässä, ja kello tikitti korvien välissä.
Loppu kesästä asiat loksahtivat paikalleen. Täydellinen punainen tupa ikään kuin tipahti eteemme, ja seuraava kuukausi meni jännityksessä. En halunnut nuolaista ennen kuin ihan oikeasti oli tipahtanut!
Tuli syksy, tuli talokaupat, tuli lomamatka ja tuli iso masu. Tuli muutto, tuli remontti – ja pää sanoi miltei poks! Yksi elämäni rankimpia syksyjä! Ja sentään aika rankaa on ollut, että ihan maassa en rimaa pitänyt…

Rankan ja raskaan syksyn jälkeen asiat ovat asettuneet pikkuhiljaa. Asiat järjestyvät, niinhän niillä on tapana. Onni asuu uudessa kodissa, elämältä odotetaan nyt paljon. Silti toiveet tulevalle vuodelle ovat yksinkertaisia ja pieniä: Tavallista arkea! Ei suuria mullistuksia, ei isoja muutoksia. Arkea, joka kulkee omalla painollaan, rytmiä, joka helpottaa tavallista elämää.
Niin paljon isoja juttuja, niin paljon kaikkea hyvää. Tästä määrästä olisi riittänyt useammallekin vuodelle, mutta olenhan halunnut kaiken aina heti ja nyt. Taisi olla opetus.
Olen kiitollinen – väsynyt, mutta kiitollinen.

Toivotan teille kaikille oikein ihanaa alkavaa vuotta 2013. Tuokoon se mukanaan niitä odotettuja juttuja, ja muutoksiakin niitä halajaville. Hyvää ja kaunista – niitä kaikille!

Kiitos kuluneesta vuodesta, melkoinen vuosi jo ihan bloginkin kannalta! Mutta kiitos teille, jotka jaksoitte kulkea mukana. Toivottavasti jatketaan samaa matkaa myös ensi vuonna!

Nähdään ensi vuonna!

Kuvat nappasin muuten kätevästi Pinterestistä, johon olen koonnut oman kansion myös blogini kuville.

Heti alkuun pahoittelut kuvien laadusta. Aamulla(kin) oli ihan älyttömän pimeää, ja kamera oikutteli jälleen. Pirhana, kun sekin päättää lahota nyt!
Halusin kuitenkin ikuistaa juuri tämän aamun. Sen hetken, kun kaikki on vielä hyvin, mutta sydän takoo kaiken mahdollisen pahan vuoksi jo miljoonaa. Aamulla nimittäin oli aika ultraan.
Vaikka sinne on aina kiva mennä, odotan tapahtumaa kuitenkin hiukan kauhunsekavin tuntein. Muutama päivä on taas mennyt mielialalla “entä jos”.
Kaikki kuitenkin hyvin. Sain ohjeen nauttia ja iloita, ja sitä todella yritän päivittäin itselleni muistutella.

Vaikka omaa äitiyttään tulee muutenkin mietittyä ihan joka päivä, herkistyy tähän aiheeseen välillä liiaksikin. Varsinkin juuri noina epätietoisuuden hetkinä alkaa helpommin pohtimaan asiaa.
Ensimmäinen raskaus oli ainakin itselleni hurja koettelemus. En ymmärtänyt hehkun ja onnen päälle mitään, pelkäsin ja itkin. Ajattelinkin jonkin aikaa, etten koskaan enää halua moista huolta sydämessäni kantaa. Vaan ajanmittaan ymmärsin, mikä tuo huoli ja pelko oli; Se oli kasvamista äidiksi – päivä kerrallaan. Se huoli ei koskaan katoa, pelko säilyy persuksissa jokainen päivä. Ei se katso ikää – ei äidin, eikä lapsen. Ei se ole siitä kiinni, onko lapsi jo syntynyt vai ei. Huoli on otettava osaksi elämää, se on kuitenkin pieni hinta monesta suuresta ilosta.
Yhtälailla tämä raskaus on sisälläni suurena pelkona. Välillä on todella vaikeaa iloita ja antaa asioiden vain levätä kohtalon harteilla. Osaan kuitenkin suhtautua asiaan eri tavalla kuin viimeksi. Haluan nauttia jokaisesta päivästä, sillä minulle tämä vauva on konkreettinen jo nyt, vaikka se muille onkin vasta tuleva ihminen vatsassani. Paperilla olen vielä pitkään yhden lapsen äiti, mutta sydämessäni äiti kahdelle. Siitä haluan ottaa ilon irti jokaisena päivänä, jona se on mahdollista. Huomisesta kun ei koskaan tiedä – ei tänään, eikä vuosienkaan päästä.

Ja, jottei menisi ihan liirumlaarumiksi, yritän tänään vielä tarttua tuohon blogin facebook -sivulla eilen avattuun aiheeseen. Mutta nyt pitää tehdä välillä hiukan muutakin.

Kivaa päivää!

Nyt on elämä siinä mallissa, että parin päivän blogitauko oli ihan pakollinen. Siskoni kuvasi tälläistä tilannetta yksinkertaisesti: Liikaa muuttuvia tekijöitä. Itse yksinkertaistan entisestään ja totean: Liikaa liikkuvia osia! Ja, siitäkös pieni pääni on totaalisesti pyörällään.
Vaikka kyseessä on pelkästään useamman positiivisen sattuman summa, huomaan stressin nousevan pintaan. Ylipäätään olen aina ollut varsin lahjakas taikomaan stressin tilanteesta kuin tilanteesta. Stressinsietokykyni taas on huomattavasti heikomman lahjan varassa.
Tapasin eilen ihotautilääkäriä villiintyneen akneni vuoksi. Lääkäri kyseli ensimmäisenä stressitekijöitä. No, onhan tässä nyt vähän kaikkea – niitä liikkuvia osia. Entä mitenkä on riittävän unen kanssa? Siinä vaiheessa tajusin itsekin; Yöllä kolmen aikaan aloitettu päivä, vajaat neljä nukuttua tuntia. Johan ne nyt näkyvät ihossakin!

Jos silmät ovat sielun peili, niin nahkani on varmaan ikkuna aivoihini. Hengitän sisään, ja hengitän ulos. Kymmenen tunnin yöunet tekevät ihmeitä. Jalat tuntuvat keveämmiltä, ja jostain syystä ihokin paremmalta. Rauhassa nautitut tuore pulla ja kaakao, antavat tarvittavan tauon päivään. “Aivot narikassa” on olotila joka sopii minulle äärettömän hyvin.

Stressitöntä arkea teillekin!