Moikka ja ihanaa torstaita!
Kello oli eilen illalla lähemmäs kymmenen kun pääsin kotiin ja vastassa oli pieni väsynyt tyttö, joka helpottui äidin näkemisestä jopa siinä määrin, että halauksen lomassa tuli ihan itku. Ja joka kerta se tuntuu yhtä ihanalle. Ei lasten itku, vaan se, että joku halaa ja puristaa niin kovaa, että tiedät olevasi maailman tärkeimpiä asioita. Siitä huolimatta, että äitiys on välillä jopa uuvuttavaa pyykkirumbaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palkitsevinta elämässä on tulla kaivatuksi ja halatuksi juuri tuolla tavoin.

Meidän postilaatikkoon tipahti viime viikolla kutsu eskariin. Niin paljon kuin olin itsekin tuota kirjettä odottanut, sitä lukiessani minuun iski ihan hillitön pakokauhu. Voisiko tämän vielä perua!? Mitä jos en sittenkään halua, että vauvani siirtyy syksyllä jo koulun mäelle.

Yli kymmenen vuotta elämästäni olen ollut äiti pienelle lapselle. Tuohon aikaan on mahtunut lukuisia kertoja, kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja erilaisten “vaiheiden” menevän ohi. Olen monet kerrat ynnännyt mielessäni vuosia, ja laskenut, milloin jokin asia “helpottaa”. Helpottaa, kun lapsi alkaa nukkumaan yönsä. Helpottaa, kun saa alkaa syömään kiinteitä ruokia. Helpottaa, kun oppii kävelemään itse, kuivaksi, pukemaan itse, syömään itse…. Se helpotusten määrä on ollut loputon, tai ainakin se ajatus helpotuksesta. Sillä eihän äitiys ja vanhemmuus koskaan helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Ajat ja asiat muuttuvat. Murheet ja huolet muuttuvat, ja mikä tärkeintä, kaiken tämän lomassa sitä muuttuu myös itse. Kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa.

Monesti meille sanotaan, että kyllähän teillä olisi vielä ikää sille kolmannellekin lapselle. Ja niin kai olisikin. Moni ikätoveri saa nyt vasta esikoisensa. Meillä lapsiluku lukkiutui kuitenkin kahteen jo yli kolme vuotta sitten. Aikani haaveilin vielä yhdestä lapsesta, mutta koska tätä ihmettä ei meille suotu, koin helpommaksi (ja huomattavasti antoisammaksi) nauttia täysiä siitä, mitä minulla jo on. Päätös oli hyvä, ja omalla tavallaan myös helpottava. Uskon, että näin oli tarkoitettu ja olen kiitollinen elämälle kahdesta ihanasta lapsesta.

Kirje eskarista riipaisi kuitenkin jostakin tosi syvältä. Toki kaikki erilaiset välietapit ja virstanpylväät on aina tunteellisia juttuja. Aina jonkin uuden alkaminen tarkoittaa vanhan päättymistä. Nyt koin kuitenkin myös eräänlaisen syyllisyyden piston kaikista niistä kerroista kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja jonkin asian helpottavan. Olenhan siinä omassa mukavuudenhalussani myös samanaikaisesti toivonut lasteni lapsuuden kuluvan nopeammin. Oikeastaan jopa hävettää myöntää, että näin se on tosiaan mennyt. Siitäkin huolimatta, että itse pidän itseäni ihmisenä, joka kauhistelee nykylasten lyhyttä lapsuutta.

Kuinka usein sitä tuleekaan muistutetuksi itselleen, että juuri tästä hetkestä tulisi nauttia. Ja silti ihmisen mieli vain niin usein vaeltaa sinne jonnekin tulevaan. Aina kyse ei ole vuosista tai lapsen kehitysvaiheesta. Joskus ihan vain päivän saattaminen iltaan ja selviäminen kaikista illan aikatauluista tuntuu helpotukselta. Sallittua toki sekin, kunhan muistaa määränpään lisäksi nauttia myös matkasta. Sillä se kiireinenkin arkipäivä ja illan stressaava ohjelma, on yksi päivä elämää, yksi päivä lapsuutta ja yksi päivä vanhemmuutta. Helminauhaksi punottuna näistä arkisistakin asioita syntyy koko elämä.

Lapsuutta on onneksi vielä meidän molemmilla lapsilla monta vuotta jäljellä. Eihän se eskariin tai kouluunkaan lopu, joten elämän täytyy antaa vain edetä omalla painollaan. Ja äitiys ei lopu sittenkään, vaikka lapset olisivat kuinka aikuisia. Nimittäin niin se vain on, että silloinkin kun itsellänikin on se kaikkein pahin olo, eikä sanat itkun vuoksi pääse tulemaan, äidille voi onneksi aina soittaa. Silloin ei tarvita sanoja, riittää, että voi vain itkeä. Ja vaikka kuinka toivoisi, ettei omien lasten tarvitsisi ikinä kokea samanlaisia tunteita, jokaiselle meille kuitenkin niitä epätoivon hetkiäkin joskus tulee. Kunpa saisin itsekin olla ottamassa vastaan ne itkut ja pahat olot. Olla kainalo ja olkapää sittenkin kun lapsuus on jo kaukana vuosien takana.

Niin, että ei nyt sitten peruttu sitä eskariin menoa, vaan asennoidutaan tilanteeseen positiivisesti. Ja nautitaan ensin keväästä ja kesästäkin, eikä mennä liikaa asioiden edelle!

Tälle päivälle olikin kasaantunut melkoinen läjä toimistohommia. Palataan siis Oslon juttuihin myöhemmin. Nyt oli pakko fiilistellä näillä viime kesän kuvilla. Kävipä nimittäin niin, että pääsin eilen palaamaan hyvinkin talvisiin kotimaisemiin.

Moikka!

Uusi viikko ja uudet, sekä tutut vanhat kujeet. Takana kuitenkin kiva viikonloppu, kokonainen lauantai ihan turistina Tampereella ja aimo annos iloista seuraa  ja hersyvää naurua. Niin ja tietenkin hyvää ruokaa, skumppaa ja suklaata.
Joskaan maanantaiaamut koskaan on niitä viikon kohokohtia, mutta tänään piti kyllä vähän nieleskellä arkea ja valkoista maata. Mutta hei, on sitä ollut pahempikin lumitilanne vielä vappunakin, joten kaipa tuo tuosta. Jotenkin en vain jaksanut uskoa sääennusteisiin eilen kun pakattiin talvivaatteita kiertoon meneväksi.

Olen tässä viimeiset pari viikkoa naureskellut hiljaa mielessäni (ja välillä ihan ääneenkin) sitä, miten ihminen voikin muuttua niin paljon. Nimittäin se Emilia, joka vielä parikymppisenä kampasi matonvipsuja ja huolehti tavaroiden muodostavan laskutasoonsa nähden 90 asteen kulmia, olisi varmaan kuollut jos olisi päässyt teleporttaamaan nykyhetkeen. Ja ei, se parikymppinen Emilia ei myöskään olisi koskaan voinut kuvitella, että se silloinen poikaystävä luonnehtisi asumisemme olosuhteita kaaokseksi. Varsinkin kun meneillään ei ole mitään remonttiin viittaavaakaan.

Tottakai blogeissa näkyy rajattuja paloja ihmisten asumisesta ja elämisestä, ja tottakai jokainen tietää, että lapsiperheessä ei kaikki kulmat ole aina ihan tiptop. Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, että se neuroottiseksi siivoojaksi ja järjestyksen intohimoiseksi rakastajaksi tunnustautunut Emilia on joutunut ihan pikkuisen joustamaan kriteereistään. Nielin tämän totuuden viimeistään, kun jouduin perjantai-iltana suihkun jälkeen etsimään puhtaat pikkuhousut pianon päältä. Ja kyllä, samalla oli annettava synninpäästö muullekin perheelle siitä, että ne viikkaamani puhtaan pyykin kasat ei välttämättä aina ihan välittömästi siirry siisteiksi pinoiksi kaappeihin.

Täten tunnustan, että oma vaatevarastoni on pikkuhiljaa kasaantunut pyykkikoneen kautta pianon päälle (älkää edes kysykö, miksi juuri pianon päälle!) ja otteeni järjestyksen ja siisteyden suhteen on alkanut lipsua. Mutta kuinka ihanalta tuntuikaan, kun mies eilen illalla palasi esikoisen kanssa peleistä ja sisään astuessaan silmiään pyöritellen totesi, että täällähän on siivottu. Monta vuotta kun tämä asia piti ihan erikseen ilmoittaa, mikäli puhdistusaineen tuoksu oli päässyt eteisestä jo haihtumaan. Nyt riitti kuulkaas ihan vain, että eteiseen mahtui astumaan. Miten hienoa! Joskin päätin, etten ihan hetkeen ehkä päästä tilannetta näin pahaksi.

Mutta miksi näin? Ehkä ihan helpointa olisi syyttää ruuhkavuosia ja sitä, että aika menee lähinnä siihen, että saa ruokaa lasten suuhun jossain välissä. Mutta, uskomatonta tai ei, ihan rehellisesti syy on siinä, että kohta 17 vuoden koulimisen jälkeen myös puolisoni on ryhtynyt ottamaan enemmän vastuuta kotitöistä. Äkkiseltään voisi toki ajatella, että tuloksena olisi kaksin verroin siistimpi koti, mutta ei suinkaan. Juttu on hirvittävän psykologinen, kuten ystävämme Hercule Poirot saattaisi todeta. Nimittäin minä olen osannut ottaa rennommin, kun tiedän, ettei kaikki vastuu roiku ainoastaan minun harteillani. Vuosia saatoin perua vaikka treenit vedoten siihen, että kotona on pakko myös siivota, mutta lasten kasvaessa ja kotitöiden jakaantuessa tasapuolisemmin on ollut helpompi myös kasvattaa sellaista tervettä itsekkyyttä. Ja on muuten ihanaa paiskata ovi kiinni ja unohtaa taakse jäävä kaaos hikoillessa. Ja vielä ihanampaa kun kotiin palatessa huomaa, että joku on ripustanut pyykit kuivumaan, tyhjentänyt tiskikoneen, raivannut keittiön ja kenties pessyt jopa vessan!

Kun viime viikolla olin lääkärissä ja minulta kysyttiin, että mites toi stressi, mietin toki tulevan illan minuuttiaikataulua, pianon päälle kasaantuvaa pyykkivuorta ja kenkien, takkien reppujen ja mailojen valtaamaa eteistä. Samaan aikaan summasin mielessäni, että seinillä ja lattioilla ei ole oksennusta ja kaikilla on sängyssäkin puhtaat lakanat. Niinpä kerroin myös nuorelle lääkärille, että ei kuule ole ongelmaa. Elämä on just nyt aika hyvällä mallilla.

Huomenna pitäisi lähteä parin päivän työreissuun. Pikkuhousut on taas omalla paikallaan lipaston laatikossa, ja sieltä niitä pitäisi jossain kohtaa ehtiä siirtämään myös kapsäkkiin. Muutama muukin asia pitäisi ehtiä tänään toimittamaan, mutta toisaalta juoksulenkkikin voisi tehdä terää!

 

 Maanantailistalla uuden viikon varalle vähän joka sorttia. Kirsikkana kakun päällä kuitenkin twerkkausta, joten ihan huono viikko ei voi tästä(kään) tulla.

Ja kyllä! Edelleen tykkään pianosta enemmän ilman pikkuhousuja.

kaupallinen yhteistyö ⎮ UNICEF

---

“Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus.”
– J.P.Grant, UNICEFin entinen pääsihteeri

Joka kerta kun tarkoitukseni on kirjoittaa jostakin itselleni hyvin tärkeästä asiasta, päädyn miettimään, että miten karsin sanottavani edes jokseenkin kohtuulliseen määrään kirjaimia. Koska tämänkertainen aiheeni on jotakin minkä koen erityisen tärkeänä, jouduin toden teolla miettimään ja jäsentelemään ajatuksiani. Mikä kuitenkin helpottaa, on se, että uskon teidän jakavan ajatukseni lasten oikeuksista ja viattomuudesta maailman menoon tai konflikteihin. Olimmepa uskonnollisesti tai poliittisesti mitä mieltä tahansa, lasten hyvinvointi on asia, joka menee kaiken yläpuolelle. Jokaiselle maailmaan syntyneellä lapsella kuuluu olla samat oikeudet ja edellytykset elämään.

Kun UNICEF  vuonna 1946 perustettiin, se oli vain pieni YK:n osa, hätäapujärjestö, jonka tarkoitus oli auttaa lapsia toisen maailmansodan jälkeen. Heti seuraavana vuonna UNICEF toimi jo sodan runtelemassa Suomessa, joka oli yksi ensimmäisistä avunsaajista. Maitopulverin ja laardin avulla hoidettiin suomalaislasten aliravitsemusta. Kun aliravitsemus, riisitauti ja ripulikuolleisuus saatiin vähenemään, UNICEF vuorostaan puki suomalaislapsia. Lämpimän flanellin lisäksi yli 50 000 suomalaislasta sai UNICEFin ansiosta kengät jalkaansa.

YK:n kylkeen kasvanut lastenjärjestö on siis verrattain nuori, mutta maailman suurimmaksi ja vaikutusvaltaisimmaksi kasvanut lastenjärjestö. Teidän lukijoiden keski-ikää ajatellen UNICEFin toiminta Suomessa oli apu vasta edelliselle sukupolvelle. Miljoonien avustukset Suomeen vaikuttivat merkittävästi omien vanhempiemme ikäpolveen.

Suomi toipui nopeasti, mutta edelleen tuolloinen hätäapu ja terveydenhuollon tukeminen vaikuttavat vähintäänkin välillisesti elämäämme. UNICEFin rokotuskampanjat olivat esimerkiksi merkittävä apua tuberkuloosin taivuttamisessa. Kun Suomen valtio pystyi itse hoitamaan lapsensa, se aloitti myös UNICEFn tukemisen.

Kun asioita halutaan muuttaa paremmaksi on yleensä aloitettava kivijalasta. Maailman terveyttä, hyvinvointi ja ihmisoikeuksia ajatellen tuo perusta on lapsissa. Tehokkain keino sairauksia vastaan on niiden ehkäisy eli rokotukset, ja UNICEFin tavoite onkin, että jokaiseen maahan saadaan tehokas rokotusjärjestelmä, joka tavoittaa kaikki lapset – myös syrjäseuduilla asuvat ja niissä köyhimmissäkin oloissa elävät. Sen lisäksi, että UNICEF on maailman suurin rokotteiden ostaja, työtä tehdään myös tiedottamalla ja muuttamalla asenteita. Myös yhdessä WHO:n kanssa järjestetyt rokotuskampanjat ovat merkittävä apu, jolla rokotuskattavuutta voidaan lisätä nopeasti ja tehokkaasti. Vuonna 2012 esimerkiksi rokotettiin vajaassa viikossa yli 110 000 lasta poliota vastaan. 
 UNICEFin pyrkimys on, että rokotusjärjestelmästä muodostuu valtioiden omien terveysviranomaisten hoitama hyvinvoinnin kivijalka, juuri siten kuin se meillä Suomessakin toimii. Rokotuskattavuus maailmalla on parantunut huomattavasti ja nopeasti. Kun vuonna 1980 vain 20% maailman lapsista sai elintärkeät rokotukset (WHO:n rokotussuositukset), vuonna 2016 kattavuus oli jo 86% 

Yhtälailla kun YK:n lastenrahasto UNICEF kantaa huolta lasten rokotuskattavuudesta maailmalla, se painottaa rokostusmyönteisyyttä kehittyneemmissä maissa. Helposti tarttuvien tautien ehkäisyssä juuri rokotuskattavuus on tärkeää. Tähän pyritään vaikuttamaan skeptisyyttä ja rokotusvastaisuutta poistamalla. Kun maassa on jo kattava rokotusjärjestelmä, se pitää hyödyntää ja lapsille on annettava oikeus suojaan vakavia tartuntatauteja vastaan.

Vaikka UNICEFin työ esimerkiksi rokostusten parissa on tuottanut nopeaa tulosta, jää silti joka seitsemäs lapsi yhä rokottamatta. UNICEFin työ ei ole mahdollista ilman lahjoitajien apua, ja siksi meidän jokaisen avulla onkin suuri merkitys. Helpoin tapa auttaa on ryhtyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Kuukausilahjoittajana autat kaikkia maailman eniten apua tarvitsevia lapsia ja kaikissa maailman kolkissa. Kuukausilahjoituksilla autetaan lapsia kriisitilanteissa ja huolehditaan heidän perustarpeistaan kuten ravinnosta, puhtaasta vedestä, koulunkäynnistä ja rokotuksista. Kuukausilahjoitukset ovat avustuskeinoista kustannustehokkain tapa. 

Vuonna 2019 YK:n Lapsen oikeuksien sopimus täyttää 30 vuotta. Suomessa kyseinen sopimus tuli voimaan vuonna 1991. Valtioita sitova lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu YK:n ihmisoikeussopimus, jonka tarkoituksena on taata jokaiselle lapselle ympäri maailman samat oikeudet ja edellytykset elämään.
UNICEFin työn perusta pohjautuu juurikin tähän yleissopimukseen lapsen oikeuksista. Lasten oikeuksien toteutuessa, lapsi saa kasvaa ja käydä koulua terveenä, pelkäämättä riistoa tai väkivaltaa. Se on välttämätön edellytys kehitykselle kaikkialla maailmassa. 

Kuukausilahjoittajana pystyt tukemaan paitsi lasten terveyttä ja hyvinvointia, myös lasten oikeuksien parantamista ympäri maailman.

Maailman tulevaisuus on lapsissa. Turvallinen ja terve lapsuus, koulutus ja sivistys on osa sitä lasten muodostamaa kivijalkaa jonka ihmiskunta tarvitsee. Toivo ei saisi koskaan sammua lapsen katseesta, mutta mitä enemmän näemme pienissä silmissä myös iloa ja elämänhalua sitä paremmassa maailmassa voimme jokainen elää.

UNICEFin sivuilta voit lukea enemmän muun muassa järjestön toiminnasta, rokotuksista, lasten oikeuksista ja kuukausilahjoittajaksi ryhtymisestä.

Lähteet ja lisätietoa:
UNICEFin historia
UNICEFin rokotustyö
Liity UNICEFin kuukausilahjoittajaksi

 

 

kaupallinen yhteistyö/ WWF

---

30.3.2019 klo 20:30 sammutetaan jälleen turhat valot Suomessa. WWF:n Earth Hour on maailman suurin ilmastotapahtuma, johon osallistuu jo liki 200 maata, miljoonia yksityishenkilöitä sekä yhteisöjä ja yrityksiä – ja varmasti myös suurin osa teistä. Sammuvista valoista huolimatta Earth Hourin ei kuitenkaan ole energiansäästötempaus, vaan enemmänkin symbolinen valomerkki ilmastoasioiden puolesta. Osallistumalla otamme kantaa ja pysähdymme miettimään ympärillämme vallitsevaa tilannetta. Mulle on ilo ja kunnia päästä puhumaan jälleen WWF:n puolesta ja niinpä kutsunkin teidät kaikki mukaan, vaatimattomasti, maailman suurimmalle kynttiläillalliselle! Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n kanssa.

Ilmastoasiat ovat käsitteenä laaja ja teemme jokainen päivittäin lukuisia valintoja ilmaston puolesta. Joskus suurempia kokonaisuuksia hahmottamisessa asiat kannattaa jakaa pienempiin kokonaisuuksiin ja niinpä vuonna 2019 Earth Hour on Suomessa viidettä vuotta peräkkäin maailman suurin kynttiläillallinen, jonka tarkoituksena on herättää keskustelua erityisesti ruuan ilmastovaikutuksista. Tämä siksi, että ruoka muodostaa noin viidesosan yksittäisen suomalaisen ilmastovaikutuksista – samanlaisen siivun kuin liikenne.

Enemmän kasviksia lautaselle!

Yli puolet ruuan ilmastovaikutuksista syntyy juurikin alkutuotannosta. Eläinperäisen ruuan tuotannossa käytetään aina ensin kasvikunnan tuotteista valmistettua rehua, joten helpoin tapa muuttaa omaa ruokailuaan ilmastoystävällisemmäksi on vähentää lautaselta lihan osuutta ja vastaavasti lisätä lautaselle enemmän kasviksia.

Meistä suomalaisista ihan jokainen on syönyt joskus kasvisaterian, tai ainakin uskon, että pinaattikeitto, pinaattiletut ja esimerkiksi ohraryynipuuro ovat kuuluneet ihan yleisesti koulujen ruokalistoille. Asia ei siis ole meille uusi, joskin se on nyt entistä enemmän tapetilla, ja lihattomien aterioiden tarpeellisuutta pohditaan jatkuvasti enemmän. Samaan aikaan kasvipohjaisten elintarvikkeiden saanti on huipussaan. Kaupan hyllyltä löytyy kasvipohjaiset “maitotuoteet” juustoista lähtien ja valittavana on nopeita ja helppoja proteiinin lähteitä. Ainakin meidän perheessä eläinperäisen ruuan käyttö on parissa vuodessa laskenut ihan mielettömästi ja siitä kiitos innovatiivisille tuotekehittelylle. Esimerkiksi suomalainen kaura on parissa vuodessa taipunut mitä monipuolisemmiksi elintarvikkeiksi. Mutta mikä tärkeintä, meidän perheessä kiinnitetään jatkuvasti vähemmän huomiota siihen, miten eläinperäiset tuotteet tulee korvattua kasvikunnan tuotteilla. Näin on mielestäni hyvä. Uskon nimittäin että vanhempina meidän tehtävämme on juurikin tehdä noista valinnoista lapsillemme luonteva osa arkea ja ruokailua sen sijaan, että niistä tehdään numeroa tai melua. Asenteiden muuttumisella onkin erittäin suuri merkitys kun puhutaan ilmastoystävällisestä ruokailusta. Itse olen utelias maistamaan ja kokeilemaan, ja juuri tästä syystä kasviperäisten tuotteiden suosimisesta on tullut luonteva osa arkea.

Eläinperäisten tuotteiden vähentäminen lautaselta on toki vaikutuksiltaan suurin ilmastoteko, jonka voimme syömällä tehdä. Jos ruokavalioon kuitenkin kuuluu myös lihatuotteita, kannattaa tutustua WWF:n lihaoppaaseen, joka auttaa tekemään ympäristöystävällisempiä valintoja. Myös lähivesien kalat ovat hyvä valinta ja tietoa vastuullisista kalavalinnoista ylipäätään voit myös lukea WWF:n sivuilta kalaoppaan muodossa.

On kuitenkin myös muitakin tapoja ympäristöystävällisemmän ruokailun toteuttamiseen. Hävikkiruoka on niistä yksi. Itse olen huomannut että helpoin tapa hävikkiruuan välttämiseksi on hyvä suunnittelu. Viikon ruokalistan ennakkoon suunnittelu ja useamman päivän ruokien valmistaminen samanaikaisesti säästää energiaa, aikaa, rahaa ja luontoa. Myös kauppareissut vähenevät, ja turhaa ruokaa tulee hankittua vähemmän. Tähteiden jalostaminen ateriaksi on taito, jonka omaksuin jo lapsuudenkodissani. Olenhan sentään lamavuosien kasvatti.

Treffeille?

Aiotko osallistua WWF:n Earth Hour -tapahtumaan? Mikäli niin, olisi kiva kuulla myös omat ajatuksesi aiheesta. Vaikka teemana onkin maailman suurin kynttiläillallinen, on ihan ok sammuttaa myös vain ne valot ja nauttia lauantai-illan tunnelmasta kynttilää poltellen. Ja mikäli sekään ei onnistu esimerkiksi työn vuoksi, voi hengessä kuitenkin olla mukana. Tärkeintä on kuitenkin pohtia pohtia ilmastokysymyksiä ja omaa toimintaansa ilmaston hyväksi. Teeman mukaan erityisesti niitä ruokailuun liittyviä. Lauantaina 30.3. on esimerkiksi loistava tilaisuus testata sitä kasviruokareseptiä, jota et ehkä ole muuten uskaltanut kokeilla! Omat reseptit saa toki mielellään myös jakaa komenttiboksissa!

Kuvissa pestomarinoitua tofua salaattipedillä. Helppoa ja nopeaa. Kuivaa vain tofu huolellisesti siivuja painelemalla ja paista ne sitten pannulla oliiviöljyssä. Lisää joukkoon pestoa ja hienonnettuja valkosipulin kynsiä. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoa salaatin kanssa.

Lisää tietoa tapahtumasta löydät WWF:n sivuilta ja Earth Hour Facebook tapahtumasta.

Hellurei ja maanantaita!

Paljon on mahtunut muutamaan päivään kevätauringosta kirpsakkaan pakkaseen ja lumisateeseen. Pääsi myös loppumaan sisältö blogin kuvapankista, joten siksi radiohiljaisuus.

Koska olen maaliskuun lapsia, tunnen tätä kevättalven kuukautta kohtaan erityistä lämpöä ja rakkautta. Vaikka maaliskuussa vielä kuuluukin olla lunta maassa, siihen liittyy myös katoilta tippuva vesi ja pajunkissat. Pieniä lupauksia keväästä ja siitä, että lähestymme lämmittävää aurinkoa. Oikeastaan aika maaliskuun lopusta toukokuun loppuun on ehkä juurikin sitä vuoden kutkuttavinta. Saa seurata kevään saapumista ja lopulta luonnon puhkeamista kukkaan. Toukokuun lopussa ja vihreyden lisääntyessä ei silti olla sen kaikkivoipaisen vehreyden keskellä vaan enemmänkin sellaisessa neitseellisessä vihreydessä, jossa kaikki on pelkkää lupausta paremmasta. Tykkään! Ja hei oikeesti; Pari kuukautta ja jännätään jo koska kuolanpionit ryhtyvät kukkimaan!

Yhtälailla kun maaliskuussa ajatukset ovat kevään tulossa, joskus ne kiitävät myös menneeseen aikaan. Jos vuoden vaihtuminen on sellaista yleistä tilinteon aikaa, niin syntymäpäivänä sitä sitten ehkä menee vielä henkilökohtaisemmin oman elämänsä miettimiseen ja siihen, että suhteuttaa päässään eletyt vuodet niiden aikana toteutuneisiin saavutuksiin. Itse ynnäsin listani kärkeen kärkeen kaksi erityisen ihanaa lasta, joiden kasvua ja kehitystä olen saanut seurata pakahduttavalla äitiyden onnella ja ylpeydellä.  35-vuotisen elämäni suurimmat ja tärkeimmät saavutukset. Seuraavat kymmenen vuotta ovatkin sitten jo vähemmän ennustettavissa ja elämä tulee muuttumaan taas erilaiseksi. Sitä kasvaa itse teini-ikäisten ja aikuisten lasten vanhemmaksi, oppii uutta ja omaksuu uusia tapoja. Ja vaikka vielä nuori olenkin, toki aina vuosien karttuessa sitä miettii myös omaa vointiaan ja kuntoaan senkin kannalta, miten elämässä selviää myös tulevaisuudessa. Se kun on ihan karua faktaa, että edessä on vuodet joiden aikana esimerkiksi lihasmassa alkaa pikkuhiljaa vähentyä. Jos siis mielii olla notkea ja vetreä vielä vuosikymmeniä, kannattaa liikkumiseen ja aktiivisuuteen satsata jo nyt. Onhan toki paljon kiinni perimästä ja tuuristakin, mutta kyllä se aina sydäntä lämmittää lukea näistä jopa yli 100-vuotiaista teräsnaisista, jotka ilmoittavat käyvänsä voimistelemassa. Niin, ehkä vuosien saatossa ne omatkin esikuvat muuttuvat entisestään. Tyylin tai kauneuden kustannuksella alamme yhä enemmän ihannoimaan positiivista ja elämänmyönteistä asennetta.

 

Vaaleanpunaiset naistenpäivän tulppaanit vasta ryhtyvät aukeamaan, joten niistä taitaa olla iloa ihan koko viikolle.

Joka tapauksessa iloa uuteen viikkoon!

Hellurei!

Saan tosi paljon viestejä koskien meidän kodin remonttia, ja nyt kevään tullen huomaan taas kysymysten määrän kasvavan. Blogiani pidempään seuranneet tietävät siitä remontista enemmän ja tietävät myös, kuinka paljon olen asioista täällä blogissa kirjoittanut, ja että niitä vaihekuvia laitoin enemmänkin tuonne Facebookin puolelle. Koska en milloinkaan tägännyt varsinaisia remonttikuvia erikseen, kotia ja remonttia koskevat postaukset löytyvät kaikki saman “koti” tunnisteen alta. Nyt jälkeenpäin miettien se remonttitunniste olis voinut olla aika hyvä.

Jonkin verran niitä remppa-aiheisia postauksia kysytään myös lisää, mutta en ole oikein osannut niitä toteuttaa. Näin jälkeen päin on jotenkin vaikea nähdä asioita ja toisaalta jos ihan suoraan sanon, niin en ole oikein parin viime vuoden aikana niitä kauheasti halunnut edes ajatella. Mutta, löysin muutaman vanhan kuvan (kiinteistövälittäjän ottamia (pahoittelut pienestä koosta) ja sitten itse napsimiani) ja ajattelin, että ehkä tällaiset “ennen ja jälkeen” -postaukset voisi olla kivoja. Tykkäsin ainakin itse taas vaihteeksi katsella näitä, vaikka edelleen se on jotenkin hirveän rankkaa.

Aloitetaan keittiöstä, vaikka se tavallaan olikin niitä viimeisiä remppakohteita. Ja tosiaan multa kysytään myös paljon olohuoneen korituoleista tai sohvapöydästä, ja ne siis ovat keittiössä, ei olkkarissa.

Nämä viimeiset kuvat on edelleen mun puhelimessa muistona karusta todellisuudesta. Molemmat on esikoisen ottamia, hän oli tähän aikaan hyvin innostunut kuvaamaan kaikkea. Sommittelu on todella rehellinen ihan mitä tulee sisustukseen tai väsyneen äidin silmäpusseihin. Puhelinten kameratkin on vähän näiltä ajoilta parantuneet, mutta ehkä näille kuville pieni kohina tekee lähinnä kunniaa.

Ensimmäinen kuva on joulukuulta 2012. Tätä joulufiilistä ei ehkä blogissa näkynyt, mutta tätä se oikeasti oli. Koko työhuone oli tyhjennetty (tehtiin uudet lattiat) ja kaikki vaan kannettiin keittiöön. Näkyy siinä myös muuttolaatikot ja porakonekin on näköjään lapsiystävällisesti keskellä lattiaa.

Toinen kuva on huhtikuulta ja siinä näkyy sitten jo lautaseinä joka tehtiin maaliskuun puolivälin jälkeen 2013. Mun vaatteet on rypyssä tuossa takana olevalla puusohvalla. Vaihdoin vaatteet keittiössä, koska se työhuone (ja sen yhteydessä oleva vaatehuone) olivat tässä kohtaa vielä kylmää varastotilaa. Niin ja viimeisessä kuvassa on myös Klaara, joka syntyi kaiken tämän keskelle tammikuussa 2013. Tuota mustaa senkkiä vasten nojailin koko aamun ennen kuin lähdettiin synnyttämään. Muistan, että isäni oli aika hiljaista miestä, kun saapui paikalle. Taisi olla vain mielissään, ettei tarvinnut enää toista kertaa viedä minua synnyttämään. Siinä nojaillessani maksoin pari laskua ja vastailin kommentteihinne.

 

Haluaisin kovasti vähän värikkäämmän keittiön jossa ei olisi tuota lautaseinää. Meillä oli edellisessä kodissa sellainen “duck egg blue” keittiön seinissä, ja siitä tykkäisin taas kovasti. Mieskin on sitä mieltä, että valkoista on liikaa. Mutta niin paljon en sitä maaliakaan nyt halua, että jaksaisin konkreettisesti tehdä asialle jotakin.

Ainakin pari postausta löytyy tuosta keittiön lattiaprojektista. Varaudu aina yllätyksiin -postaus, missä mennään -postaus sekä lattiarakkautta -postaus.

 

No, miten on? Kiinnostaako teitä tämän kaltaiset postaukset? Tämän nostalgiamatkan aikana ymmärsin ainakin itse sen, miksi ne silmäpussit jäi silmien alle pysyvästi. Yöllähän sitä remonttia tehtiin, kuinkas muutenkaan.

Mutta nyt toivottelen kivat tiistain jatkot. Mulla on jumppailta ja lupasin vielä sitä ennen lähteä ulos reippailemaan.

Kaupallinen yhteistyö / Sinituote

---

Viikonloppu ja siisti koti. Siivous, järjestys sekä siistit ja puhtaat pinnat ovat asioita, joihon mulla on jollakin tapaa tosi vahva polte. Jopa niin vahva, että välillä se naurattaa ihmisiä lähelläni ja joskus jopa ärsyttää jotakuta blogin kommenttiboksissa. “Ainoastaan Emilia voi viedä vieraansa siivousvälineinen tehtaanmyymälään.” Näin väitti siskoni mies, kun tyhjensimme Sinituotteen myymälää viime kesänä siskoni kanssa. Olin tartuttanut jynssäri-intoani, rakkauttani lajiin.

Enkä väitä, että jaksaisin aina kulkea kuin höyryveturi ja puunata paikkoja, mutta oikea mielentila, riittävä aika ja mahdollisuus keskittyä tekemiseen, takaavat mulle onnistuneen siisvouspäivän. Tykkään kietaista essun päälleni ja kumihanskat käteen. Tykkään tuulettaa ja tomuttaa, puunata ja jynssätä. Enkä vain ja ainoastaan tekemisen ilosta, vaan koska lopputulos palkitsee. Puhdas koti, ja ainakin hetkellisesti tyhjät pyykkikorit, kruunaavat päivän ja esimerkiksi perjantai-illat.

Kaupallisessa yhteistyössä Sinituotteen kanssa, päästään taas tämän minulle rakkaan lajin pariin. Ja vähintäänkin yhtä intohimoisesti kun suhtaudun itse siivoukseen, suhtaudun myös Sinituotteen tuotteisiin. Suomalaista työtä, työtä Suomeen ja erityisesti työtä tähän pieneen kotikaupunkiini. Minä nimittäin asun siellä, missä tehdään todennäköisesti se sinunkin tiskiharjasi!

Siitä taitaa olla jo vuosi tai parikin kun pääsin (ihan muissa merkeissä) yritysvierailulle Sinituotteen tehtaalle. Iltavuorossa valmistui muun muassa juurikin tiskiharjoja, ja olisin voinut jäädä ikuisuudeksi tuijottamaan prosessia, jossa kone tikkasi harjaksia tuttuun ja itsestään selvään hyödykkeeseen. Yhtälailla mieleen painui tuotantotilojen ovella oleva lappu, joka muistutti työntekijöitä hyvästä työilmapiiristä ja hymyilemisen tärkeydestä. Olen ollut aina kiinnostunut ja utelias näkemään, mistä asiat tulevat ja miten ne tehdään. Vierailu tehtaalla ja perehtyminen kotimaisen yrityksen historiaan oli varsin mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus.

Vaikka kotimainen työ jo itsessään on hyvä syy suosia Suomessa valmistettuja tuotteita, Sinituotteella on toinenkin valttikortti. Nimittäin kierrätysmuovin käyttäminen! Tänä päivänä kun muovi puhuttaa, ja jopa pelottaa, on tärkeää muistaa, että oikein kierrätetty muovi on ympäristöteko. Jokainen kiertoon laitettu karkkipussi ja margariinirasia on raaka-ainetta uuteen käyttötavaraan. Kuten esimerkiksi siihen tiskiharjaasi, joka muuten nykyisin valmistetaan Sinituotteella täysin kierrätysmuovista.

Jos uskoisin jälleensyntymiseen, väittäisin, että olen edellisessä elämässäni ollut varmaankin taloudenhoitaja. Itse asiassa olen monesti miettinyt, että yksityisten kotien siivoamisesta, järjestelystä ja kaunistamisesta olisi hyvin voinut tulla mulle ammatti. Toisaalta, kuten varmasti kuka tahansa muukin, minäkin haikailen joskus sen perään, että voisin itse kävellä vasta siivottuun kotiin ja vain nauttia.

Siinä missä tykkään männyn tuoksuisesta pesunesteestä, tykkään myös aika perinteisistä siivoustavoista. Rikkasetti on tarpeellinen kapine taloudessa, jossa kannetaan polttopuita ja pöyhitään multaa. Kissan karvat ja villakoirat eivät aina kaipaa imuria, vaan mikrokuitumoppi on monesti jopa tehokkaampi pölyn kaappaaja. Pölyhuiskalla ylettää pyyhkäisemään niin hyllyn päälliset kuin valaisimetkin.

Siivotessa on hyvää aikaa kuunnella äänikirjoja ja kotityöt ovat hyötyliikuntaa ja liikkuvuuden hoitamista parhaimmillaan. Hyvät ja asianmukaiset siivousvälineet tekevät työstä mielekästä ja helpompaa. Mielestäni oikea asennoituminen siivoamiseen onkin kaiken A ja O. Mikään ei tunnu kivalta, jos siitä tekee itselleen jo valmiiksi vastenmielistä. Mun siivouspäiviin kuuluu esimerkiksi kahvitauko, jonka aikana palkitsen itseni jollakin herkulla samalla kun mietin päässäni toimintasuunnitelmaa siivouksen loppupuoliskolle.

Arvonta!

Kerro kommenttiboksissa oma siivousvinkkisi tai vinkkisi siihen, miten teet siivouspäivästäsi mielekkään. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan Sinituotteen uutuustuotteista koostuva tuotepaketti (arvo n. 70€). Jätä kommenttisi kuitenkin viimeistään perjantaina 22.2.2019. Kilpailun säännöt löydät täältä.

Tee fiksuja valintoja. Avainlippu on merkki suomalaisesta työstä ja vihreä etiketti kertoo kierrätysmuovin käytöstä. Kuvassa WC-harja, Rikkasetti, Monitoimimoppi ja Tiskiharja. Kaikki tyylikkäästi mustana. Tiesitkö muuten, että SINI ei alunperin viitannut väriin, vaikka Sinituotteen siivousvälineet perinteisesti sinisestä väristään tunnetaankin!

Mulla on ollut siivouspäivä tänäänkin. Koti on siisti ja puhdas ja pöydällä on kimppu tuoreita kukkia. Lomaviikko kolkuttelee ovella ja kaikki on hyvin.

Ihanaa sunnuntain jatkoa myös teille! ♡

Heippa!

Silloin joskus blogien alkuaikoina multakin kyseltiin usein, että onko meidän koti aina siisti ja tiptop. No eihän se ole. Ja uskon, että tekin sen tiedätte. Blogi on blogia ja sillä hyvä. Mutta pysähdyin miettimään tässä muuten tätä meidän kodin siisteyttä ja tiedättekö, eksyin oikein kunnolla mieleni syövereihin. Meillä on nimittäin aina huomattavasti siistimpää silloin kun mieheni ei ole kotona. Tämä on karu fakta, joka on oikeastaan vuosi kaudet jo aiheuttanut mulle jonkinlaista henkistä närästystä. Mutta nyt kun oikein harjoitin keittiöpsykologiaa, päätin antaa puolisolleni ainakin osittaisen synninpäästön. Nimittäin vähintään yhtä suuri syy siihen ajoittaiseen kaaokseen olen ihan minä itse. Se kun on sellainen hassu juttu, että lasten kanssa keskenään olessa olen jotenkin tosi tarkka. Enkä mä tarkoita tarkka sillä tavalla, että lapset ei saa muuta kuin istua kädet ristissä, vaan että mulla on sellainen tarve pitää langat käsissäni. Ja tarve pysyä kaikissa aikatauluissa ja ennakkosuunnitelmissa. Eikä siihen muuten kuulu infernaalinen lumentuloa tai mikään muukaan yllättävä tai suunnittelematon. Mutta siisti koti sitten sitäkin enemmän. Koska mun mielessä ehkä se menee just niin, että kun koti on siisti, niin korvienvälikin on sitten jotenkin selkeä. Eikä tämä millään tavalla haittaa mua. Eikä kai lapsiakaan. He saavat kokata, leipoa ja askarrella kuten muutenkin, mutta olen tosi jämpti siitä, että paikat myös siivotaan. Ja vaikka se siivoaminenkin jää usein lopulta mulle (kuten eilen kun lapset halusivat tehdä lämpimiä voileipiä iltapalaksi), tunsin suurta iloa, kun sain illalla viimeiseksi raivata keittiön nätiksi. Sellaiseksi, että mun on kiva taas aamulla herätä ja viettää omaa kahvihetkeäni. Tuntea heti aamulla, että olen tilanteen herra. Kaikki langat käsissäni.

Ja luonnollisesti asian kääntöpuoli on sitten se, että muutun aika tavalla suurpiirteiseksi huithapeliksi kun vetovastuu ei ole yksin minulla. Ei ole niin tarkkaa, vaikka keittiöön jäisi illalla likaisia tiskejä tai ruokapöytä näyttäisi siltä kuin olisi lastattu Amerikan matkaa varten. Tai harmittaahan se epäsiisteys aina ja varsinkin aamuisin, mutta ei niin paljoa, että tekisin asialle jotakin jo edellisenä iltana. Eli nautin tänään vielä siististä kodista ja huomenna tähän aikaan se voikin sitten olla jo jotain ihan muuta!

Ainoa, mikä ei oikein sovi tähän päättelemääni kuvioon on se, että juurikin puolisoni mielestä olen vähän turhankin tarkka kontrollistani.

 

No, mutta nyt kieli pois poskelta ja ihanaa torstai-iltaa. Mä lahjoin lapset, jotta pääsen livahtamaan hetkeksi jumpalle. ♡

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

---

Olen aina tykännyt helmikuusta. Se on lyhyt kuukausi, johon mahtuu paljon kaikkea kivaa ja arjen rikkovaa. On syytä leipoa ja juhlia. Helmikuuhun mahtuu hiihtoloma, hääpäivä (ajatella, kymmenes jo!) ja tietenkin ystävänpäivä.

Tykkään siitä, että meillä Suomessa ystävänpäivä on sekä ystävyyden, että rakkauden juhla. Molemmat mahtuvat samaan päivään, ja juuri niin kuuluukin. Ja niin tärkeää kuin onkin muistaa ystävyyttä ja rakkautta ihan jokaisena päivänä, on kiva, että vuoteen mahtuu kuitenkin se yksi päivä, jolloin nämä asiat on nostettu arjen yläpuolelle.

Viime päivinä olen miettinyt paljonkin sitä, miten tärkeää ystävyys on. Kukaan ei saisi olla yksin, sillä ihan jokainen tarvitsee ystävän, oli kyse sitten aikuisesta tai lapsesta. Ystävää tarvitaan paitsi jakamaan ne elämän tähtihetket, mutta myös rinnalle silloin kun elämä myrskyää ja keinuttaa. Myös parisuhde perustetaan ystävyydelle. Se on luonteeltaan erilainen suhde, mutta nimenomaan ystävyys on se kivijalka, johon rakkaus rakennetaan. Luottamus, ja hyvä tahto. Ilman niitä ei ole ystävyyttä, mutta ei myöskään rakkautta. Silloin kun rakkaus on rakennettu vakaalle kivijalalle, myös parisuhteesta tule jykevä ja vankka kallio, joka kannattelee, vaikka kaikki muu ympärillä sortuisi.
Jos mennään vielä hiukan pidemmälle, niin ystävyys ja rakkaus itseään kohtaan on varmaankin koko elämän perusta. Ei ole itsekästä opetella rakastamaan itseään ja puhutella peilikuvaansa kuin parasta ystäväänsä. Tiedän, että tässä jos missä meillä monella on petrattavaa, ja siksi ystävänpäivän monimuotoisuus on enemmän kuin paikallaan. Kun kohtelemme muita, kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan ja kohtelemme itseämme kuin parasta ystäväämme, maailmasta tulee aivan varmasti parempi paikka!

Arjen pienet teot, kosketus ja lohduttavat sanat. Niitä pitää viljellä ja vaalia ihan jokaisena päivänä. Ystävänpäivänä on kuitenkin ihanaa muistaa toista myös jotenkin erityisesti. Meillä hääpäivää ja ystävänpäivää vietetään hyvin samankaltaisesti. Lahja voi olla toisen lempiruokaa tai -suklaata, yhteistä aikaa tai treffi-ilta. Jokin erityinen teko tai rakkauden tunnustus, sellainen joka saa toisen tuntemaan itsensä erityiseksi ja rakastetuksi. Tänä vuonna sain bonuslahjan  Danien Wellingtonin kaupallisen yhteistyön myötä. Pääsin valitsemaan itselleni ystävänpäivän lahjapakkauksen, joka pitää sisällään kortin, kellon, rannekorun ja suloisen sydäncharmin, eli pienen korun, joka sopii kaikkiin Daniel Wellingtonin nahkahihnoihin ja tekee niistä erityisen.

Valitsemani Daniel Wellington –  I love you box sisältää Classic Petite kellon (yleensä ranteessani keikkuu vähän kookkaampi älykello ja nyt halusin jotakin erityisen sievää ja tyttömäistä, mutta silti klassista). Kello on hihnaltaan St Maves koska rakastan ruskeaa nahkaa ja munankuoren valkoinen kellotaulun on kooltaan 32mm. Lisäki pakkauksessa on kaunis ruusukultainen rannekoru (cuff small) ja tuo pieni ruusukultainen sydän.
Nämä on minulle ensimmäiset Daniel Wellington kello ja koru, ja onhan ne oikeasti tosi ihanat.

Kaikki Daniel Wellingtonin ystävänpäivän lahjapakkaukset ovat nyt -10% alennuksessa ja koodilla UUSIKUU saat vielä 15% lisäalennuksen tlauksestasi.
Tuo valitsemani pakkaus on sivun ensimmäine, eli CLASSIC PETITE ST MAWES + CUFF SMALL + SYDÄNKORU.

Ihanaa ystävänpäivän odotusta! ♡

Maanantaita!
En muista koska olisin ollut näin innoissani viikonlopun päättymisestä, mutta tänään se tuntuu kerrassaan ihanalle. Ja ihan siitä syystä, ettei viikonloppu pitänyt sisällään niitä elämäni parhaimpia päiviä.

Ja mä tykkään edelleen talvesta ja lumestakin, mutta hitto vie, onko sitä lunta pakko tulla kerralla yhden talven verran!!! Kun sunnuntaihin jo herää valmiiksi vähän tappiomielialalla ja itku herkässä, ja sitten onnistuu saamaan autonsa kiinni lumeen pihatiellä, niin johan siinä mennään miinukselle. Mutta hei, onneksi on ystävä, joka kaivaa oman autonsa lumesta ja tulee apuun. Klaara pääsi kaverisynttäreille ja minä sain itkeä harmitukseni ystävän olkapäähän.

Siinä me kaksi naista sitten katseltiin vinossa seisovaa autoa ja mietittiin, että hitto kun ei osata tehdä mitään. Eikä oikein uskalleta edes yrittää, ettei vain pahennettaisi tilannetta. Ja sillä hetkellä en muuten pystynyt allekirjoittamaan Gloria Steinemin teoriaa kaloista ja polkupyöristä. Kaikki kunnia kaksilahkeisille, sillä ilman ei olisi taaskaan selvitty. Ja hei, ystävä, joka tuollaisella hetkellä soittaa ex-miehensä apuun! Ilman hyvää ystävää en olisi selvinnyt alkuunkaan! Ja sitten ihana naapuri, joka tuli traktorin kanssa kesken auraustöiden apuun ja sanoi, että kyllä tämä tästä kuntoon saadaan, ja kyllähän näitä sattuu. No joo, sattuuko, mutta sillä hetkellä se lohdutti. Ja ihan oikeasti nyt mä tiedän jopa, että mistä se hinauskoukku löytyy. Se on siellä vararenkaan alla, mutta hyvässä piilossa, kun ei edes osunut silmiin, silloin syysiltana, kun toisen ystävän avustamana äyskäröitiin vanhempainyhdistyksen mehuja samaisesta paikasta. Samanlaisessa mielentilassa olin muuten silloinkin. Ja kun naapuri lopulta ehdotti, että jätetäänkö koukku valmiiksi paikoilleen, osasin jo ihan pikkuisen nauraakin. Mutta koukku otettiin pois. Ihan vain jos sitä kuitenkin tarvitaan seuraavalla kerralla auton takapäässä.

No mutta loppu sunnuntai meni kuitenkin jokseenkin sulatellessa tuota mielentilaa. Ja kun illalla sain vielä esikoisen ehjänä kotiin pelireissusta ja aamuyöstä sänkyyn kömpi se kalasta ja polkupyörästä polkupyörä, pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Selvittiin tuosta lumesta kuitenkin ehjin nahoin ja se on pääasia.

Tänä aamuna peilistä katsoi väsyneet ja itkettyneet silmät. Mutta kyllä se tästä taas iloksi muuttuu maanantain myötä, näin mä aamukahvia litkiessäni päätin ja päätös on pitänyt. Lunta on tullut edelleen koko päivän ja taivaan täydeltä, mutta samalla on paistanut mitä kirkkain aurinko. Ja kun tuohon lumimäärään iskee auringonpaiste, niin sehän on pelkkää häikäisevää valoa! Ei oikein voi kuin olla iloinen.

Maanantain toivelista:

Uudet sohvat. Ai että mä halusin uudet sohvat. Joskin nämä on oikein toimivat ja mukavat, mikä on ehkä syynä siihen, että ne uudet sohvat ei ole ihan ykkösenä (eikä kakkosenakaan) hankintalistalla.

Aikaa siivota vaatehuone ja lasten vaatekaapit. Pysähdyin miettimään, kuinka paljon aikaa viikossa kuluu ihan vain siihen, että asioita etsitään. Ei hyvä!

Vanhan kunnon siivouspäivän. Lattiasta kattoon koko talo puunattuna, pestynä ja raikkaana. Se olis aika ihanaa. Ja sen tekeminen erittäin terapeuttista.♡

Puuttuvat jalkalistat olkkariin. Ottaa päähän tuo keskeneräisyys!

Ja sitten se yksi toive, joka valtaa mieleni jokaisena lumisena talvena: Oma traktori! Tai lottovoitto ja oma traktori. Mutta kuitenkin!

Onpas muuten ruma tuo musta ruukku. Olen suunnitellut sen maalaamista jo ainakin pari vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä sen voisi ottaa helmikuun asiaksi. Ja jos vaikka ne jalkalistat.

Eilinen kynttilänpäivä oli sinänsä hassu, että meillä ei pitkään aikaan palanut yhtikäs kynttilää. Tänään otan senkin takaisin ja nautin ihan vain siitä, että asiat on hyvin. Siis oikeesti hyvin.

Ihanaa maanantai-iltaa! ♡

 

Okkarin kalusteista ja sisustuksesta enemmän täällä! Samsungin The Frame -tv on medialainassa.