Aina joskus, kuten tänäänkin, tulee sellainen fiilis, että ei ole mitään asiaa. Tänä kesänä se tunne on tullut useammin kuin koskaan. Tai oikeastaan se on ollut sellainen jatkuvasti häilyvä olotila kohta vuoden. Että miksi kirjoittaa blogia, kun ei ole mitään sanottavaa. Kun ne elämän parhaat hetket on niitä, jotka haluaa kuitenkin pitää itsellään. Kätkeä omiin muistoihin ja piilottaa muiden katseilta. Vaikka toisaalta tuntuu, että bloggaajan kai kuuluisi jakaa ihan kaikki. Julkisen ja yksityisen rajasta on tullut häilyvä, ja välillä koen paineita siitä, että olen aika tarkka sen yksityisen suhteen. Että kun olen vapaalla, olen vapaalla, ja se siitä. Että pitää voida tehdä asioita niinkin, ettei kaikkea tarvitse jakaa julkisesti. Ehkä se on sellainen pieni someähky. Mutta mulle ei vain ole luontevaa esitellä jokaista syömääni ateriaa, tai juoksemaani matkaa. Ja tykkään pussata ja halata yksityisesti. Tai vaikka julkisella paikalla, mutta yksityisesti. Ei blogissa, eikä henkilökohtaisessakaan somessa. Ja sitten se tuntuu ihan hassulta, koska kuitenkin blogi.
Jo jonkin aikaa mulla on ollut myös sellainen hassu lukko kirjoittamisen suhteen. Vuosi sitten tuntui, että kirjoitin sitten ilosta tai surusta, jollakulla oli siihen aina kärkevä mielipide. Että jonkun oli aina pakko saada sanoa ikävästi. Purkaa omaa pahaa oloaan ja turhautumistaan. Ja sama juttu jatkuu yhä. Se on sellainen puuduttava tunne, kun joutuu ottamaan toisen ihmisen pahaa oloa harteilleen. Siihenkin väsyy. Eikä huonona päivänä auta yhtään, että joku kaataa oman kuppinsa sun niskaasi. Koska tottakai, ihan kuten kaikilla muillakin, myös mulla on niitä huonoja päiviä, kun oma elämä ahdistaa, oma kroppa ja naama tuntuu ihan kauheilta ja koko elämä jotenkin vain on ihan pyllystä. Meillä kaikilla on noita päiviä, mutta eihän siihen auta, että haukkuu muita. Tai että edes ajattelee muista pahaa. Päinvastoin, mä uskon, että negatiivisuus, kateus ja viha vievät jokaiselta energiaa. Varsinkin sitä hyvää energiaa. Sitä jota me jokainen tarvitaan, jotta jaksetaan rakastaa itseämme ja omaa elämäämme.
Mutta sitten mä olen myös ajatellut, että mun blogi on sellainen mun näköinen. Että riittää kun teen jutut niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Kuvaan ja kirjoitan just sen verran kun tuntuu oikeelta. Että kyllä te lukijat sen ymmärrätte, että minäkin käyn vessassa, tyhjennän tiskikonetta, syön, pussaan ja halaan, itken ja nauran. Ilman, että mun tarvitsee niitä hetkiä kuvata tai reaaliajassa jakaa. Että suurin osa kuitenkin ymmärtää, että tämä on sitä pintaa. Sitä, jonka alla on se ihan oikea elämä – ilot ja surut, läheisyys ja yksinäisyys. Että mä olen ihan tavallinen ihminen joka painii ihan tavallisten ongelmien kanssa, eikä mun harteille voi kipata ihan kaikkea pahaa oloa.
Nautitaan siis kesästä. Jokainen omalla tyylillään ja välittämättä siitä millainen jonkun toisen kesä tai loma on. Koska ihan varmasti sen kaikkein hienoimmankin kesäkuvan takana on ihan tavalliset ihmiset ja ihan tavalliset huolet ja murheet.
Me lähdetään nyt iltakävelylle. Juurikin tuolle varjoisalle kujalle, jossa edes hyttyset ei tällä kelillä viihdy.
Pikamoikat ennen kuin suuntaamme päiväksi mummulaan. Siitä siisteydestä ei taas ole kuin hatara muisto, mutta hain silti keittiöön kukkia ihan vain fiilistä piristämään. Keltaisia tällä kertaa, siitäkin huolimatta, että mulla ja keltaisilla kukilla on edelleen kana kynittävänä. Mutta onhan noi nyt aika nättejä kuitenkin.
Alkaa muuten muistuttamaan vähän viime kesästä nämä kelit. Kun ei oikein tiedä, että paistaisko vai eikö paistais. Ja tällainen vilukissa joutuu kaivamaan farkut esiin, sillä hellemekossa ei tarkene jos ei paista! Mutta en valita. Olen farkkutyttö, joten tämäkin sopii minulle! Niin kauan on ok, kunhan tarkenee nilkat paljaana. Vaikka nuoriso tosin veti tuohonkin uuden linjan viime talvena. Hyi hitsi!!!
Aika vähän tulee hankittua uusia vaatteita. Ne hellemekotkaan kun eivät kulu Suomen kesässä puhki. Mutta keväällä ostetut mutsifatkut on kyllä ehkä vuoden paras hankinta. Siitäkin huolimatta, että revitty polvi osuu reiteen ja lahkeet ovat auttamattomasti liian lyhyet. Mutta kesäfarkkuina ihan loistavat. Näillä kun saa huijattua muotoa vähän tasapaksumpaankin kroppaan.
Mun mieli on ollut tässä jo kukkauden verran kuin tämä heinkuun sää. Ei oikein tiedä paistaisko vai eikö paistais. Se on hassua, että mä kuulun siihen ihmistyyppiin, jolle masis iskee aina just kesäisin. Silloin kun kaikki muut tuntuu olevan vain yhtä hymyä. Ja vaikka tiedän toki, että aina se menee ohi, tuntuu jotenkin kauhealta haaskaukselta, että se harmaus tulee aina just kesällä. Mutta mitäpä sitä murehtimaan, kun asialle ei oikein mitään mahda. Pitää vain muistaa, että ympärillä on kaikkea tosi kivaa, ja kaikesta saa ja pitääkin nauttia sillä omalla tavalla. Ei väkisin, vaan just niin kuin itsestä tuntuu oikeilta. Eilen illalla pysähdyin kesken lenkin kuuntelemaan lehmänkellojen kalinaa. Ei liikenteen melua eikä mitään ylimääräisiä ääniä. Vaan sellainen tasainen kalkatus. Se oli aika ihana hetki, ja just sellainen mun tyylinen hetki.
Mutta nyt sinne mummulaan! Päästään nimittäin valmiiseen pöytään tänään. 🙂
Perjantaita!
Tänään mennään ihan reilusti vanhoilla kuvilla, mutta ajattelin silti tulla huikkaamaan viikonloppumoikat.
Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että sairastuin itsekin, vaikka me naiset psyteltiinkin vappuaatto visusti sisällä. Ilta kymmeneltä olin jo aivan puhki ja nukahdin heti kotiin päästyäni. Yöllä nousikin sitten kunnon kuume, joka ei tunnu vieläkään täysin hellittävän. Tai no, olo on jo paljon parempi, mutta kieltämättä edelleen pikkuisen hutera.
Hassu juttu, mutta melkein joka vuosi sairastun kevätflunssaan juuri silloin, kun luonto puhkeaa kukkaan. Olen siis jokseenkin tyytyväinen, että sairastaessani ulkona on enimmäkseen satanut vettä, ja lämpöaalto on vasta tulossa. Mutta säästä huolimatta olen nähnyt monta kertaa unta kevään tulosta. Kuumeessa kun tulee lähinnä torkuttua, niitä unia on ollut parissa päivässä varmaankin kymmeniä, ja olen herännyt aina siihen ahdistavaan tunteeseen, että maatessani koko kevät on mennyt itseltäni ohi. Mutta se, miksi käytän näitä pari vuotta vanhoja kuvia juuri tänään, liittyy sekin uneen. Nimittäin näin unta noista sinisistä tyynynpäälisistä, ja koska unessani yhdistin ne niin vahvasti kesän tuloon, päätin että ne pitää mitä pikimmiten kaivaa taas kaapista! 🙂
Tänään kuitenkin pitää puristaa itsestään sen verran, että saan kärrättyä itseni suihkuun ja vaihdettua sänkyyn puhtaat lakanat. Onhan sitä jo siinäkin!
Aurinkoista, ja toivottavasti lämmintä, viikonloppua. ♡
On se vain uskottava, että harmaatkin päivät ovat näin huhtikuussa siedettävämpiä kuin lokakuussa. Ja ainakin kahdesta syystä. Nimittäin valoa on huomattavasti enemmän, ja huhtikuun harmaus tietää kuitenkin myös kevään tuloa. Lokakuussa se tietää ainoastaan pitkää ja synkkää pimeyttä. Näin on parempi, ja lumetkin sulavat ihan silmissä! Mutta kaipa sitä tarvitaan niitä syksyjäkin, jotta osaa nauttia keväästä. Sellaista se elämässä on. Että pitää olla niitä vähemmän hyviä aikoja, jotta osaa arvostaa pieniäkin iloja.
Nätti pulla nätillä lautasella, ja miten se nyt voikin taas olla jotenkin niin kamalan hirveä asia. Syöminen ja sen kanssa tuskastelu. Se, että iskisi vain hampaansa kiinni ja keskittäisi ajatuksensa kanelin, sokerin, voin ja kardemumman makuun, sen sijaan, että antaa päänsä täyttyä kaikella vähemmän mukavalla. Ja välillä tuntuu niin hemmetin väärältä sekin, että näitä samoja juttuja joutuu miettimään enemmän tai vähemmän joka päivä. Jo hitto soikoon yli 20 vuoden ajan! Että eikö niin tavallinen asia kuin syöminen (jota kuitenkin jossakin määrin harrastaa päivittäin yli 7 miljardia ihmistä) voisi jossakin kohtaa elämää muuttua tavalliseksi automaattisesti toistuvaksi asiaksi. Tai vaikka nautinnoksi. Tai että kaiken sen energian jonka tähän asiaan päivittäin tuhlaa, voisi vaikka käyttää kaikkeen mukavaan ja iloiseen. Mutta eipä kai. Kaikkien harteille heitetään elämässä jotakin, ja minulle valikoitui soppakauhaa heiluttava piru – ja onneksi myös samaan taikasauvaan turvautuva enkeli. Kyse on lähinnä siitä kumpi heiluttaa tahtipuikkoaan nopeammin.
Harmaan päivän pieniä iloja on onneksi kynttilät! Poltatteko te muuten kynttilöitä ympäri vuoden? Itse tykkään polttaa jopa kesällä, mutta huomaan, etteivät kynttilät syty enää yhtä ahkerasti näin keväällä. Ehkä se johtuu siitä kun illat ovat jo valoisia. Toisaalta taas kesäinen ukkospuuska tekee nopeasti maisemasta synkän ja sitten ensimmäiseksi kaipaakin jo kynttilöitä. Itse hamstraan aina joulun jälkeen kynttilät alennusmyynneistä ja tajouksista. Niillä päästään sitten melkein vuoden ympäri. Ja aina muuten tylsän valkoisia kynttilöitä. Ehkä seuraavaksi jotakin iloista ja piristävää?
Tiedättekö mistä tietää, että asiat on ihan liian hyvin? No siitä, että ihmisellä on aikaa ja energiaa miettiä ja murehtia ihan turhia juttuja! Mulle nimittäin tulee aina välillä sellainen ihan hassu fiilis, että tekisi mieli muuttaa kaikki. Tekisi mieli vaihtaa päätä, tai ainakin mennä kampaajalle ja vetää joku tosi erilainen frisyyri. Näyttää joltain ihan erilaiselta. Kun on jotenkin kyllästynyt muka itseensä ja kaikkeen muuhunkin. Nyt viime päivinä mun muutoksenhalu on paisunut ihan kaikkeen. Tekisi mieli muuttaa ihan kaikki! Maalata seinät tummiksi tai tapetoida joillakin tosi tummilla tai värikkäillä tapeteteilla kaikki huoneet eri näköiseksi. Vaihtaa kaikki vaalea ja harmoninen väreihin ja kuoseihin. Tekisi mieli muuttaa paitsi itsensä, myös oma kotinsa joksikin ihan muuksi, kuin mitä on nyt. Totaaliöverit ihan joka suhteessa. Vaikka oikeesti kaikki on tosi hyvin ja kaikki on just hyvin näinkin. First world problems! Ajatella, että minä, jolla on ihan kaikkea (ja nyt siis versus ihmiset, jotka elävät nälässä, pelossa ja kurjuudessa), kehtaan vieläpä kyllästyä ja kaivata muutosta.
Meillä oli eilen koululla tosi mielenkiintoinen huoltajailta. Hyvinvointi-ilta. Sellainen jossa oltiin yhdessä lapsen kanssa, ja mietittiin erilaisia asioita yhdessä ja käytännössä. Tämä siksi, että aikaisemmin tehty hyvinvointikysely oli tuottanut ikäviä tuloksia. Että lapset on yksinäisiä, onnettomia, riitautuvat helposti ja tulevat nälkäisenä kouluun. Siis ihan siitä karusta syystä, että keskellä hyvinvoivaa Suomea, pienessä lintukodossakin, lapset voivat huonosti. Pienet lapset, eskari-vitosluokkalaiset. Koko ilta aloitettiin psykologin puheenvuorolla, jossa käsiteltiin lapsen mielenterveyttä ja tervettä itsetuntoa. Sitten kierreltiin eri pisteillä, ja oli asiaa ja esimerkkejä ravinnosta, liikunnasta ja hygieniasta sekä unesta. Kaikki tosi tärkeitä juttuja. Kuitenkin se kaikken pysäyttävin juttu oli meille aikuisille järjestetty hetki, jossa puhuttiin netistä ja somesta. Ja tiedättekö kun mä tunsin itseni ihan totaaliseksi muumioksi! Tajusin, että olen itse jostain kivikaudelta, eikä mulla ole ollut hajuakaan, mitä kaikkea kamalaa netissä nykyään on. Ihan sairaita sivustoja ja ihan sairaita juttuja. Jotain niin kamalia asioita, että tekisi mieli huutaa ja itkeä. Ja sitten sitä äkkiä tosiaan tajuaa, miten hienosti asiat on just nyt. Että miten hyvin meillä on oikeastaan ihan kaikki.
Ja vielä eilen iltapäivällä mä ajattelin koko huoltajaillasta, että no joo. Kun se kestääkin niin myöhään, että viivästyy nukkumaanmeno, ja sitten ollaan aamulla väsyneitä jne. Mutta sitten kuitenkin musta tuntui illalla, että sitä asiaa oli niin paljon, ja kuitenkin kaikesta raapaistiin vain pintaa. Koska noi jututhan on kaikki niin tärkeitä, että niistä jokaisesta yksistäänkin olisi voinut olla asiaa vaikka kokonaiseksi illaksi. Ja oli tosi hieno, että sain ihan oikeasti keskittyä noihin asioihin lapsen kanssa yhdessä. Koska mä sain apua isomummulta, joka oli pitämässä sillä aikaa seuraa Klaaralle. Ajatelkaa, ISOmummulta! Sellaiselta, joka tulee meille lettutaikina mukanaan ja tuo mulle vielä kukkia tullessaan.
Otin illalla lapset viereeni nukkumaan ja totesin, että en lopulta haluakaan mitään isoja muutoksia. Että mulla on asiat oikeasti tosi hyvin just näin. Siinä nukkuvien lasten rauhallista hengitystä kuunnellessa unohtui tapetit ja maalit. Oikeastaan ihan kaikki, millä ei oikeasti ole mitään merkitystä.
Nyt päästään yhteen lempiaiheeseeni, eli kirjoihin! Ja vielä kaiken lisäksi äänikirjoihin, joista on tullut itselleni viime aikoina ihan vakituista nautintoa. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä BookBeat:n kanssa.
Olen kertonut teille ennenkin niistä lapsuuden kesälomista, kun viihdytimme siskon kanssa itseämme äänikirjoilla. Agatha Christien C-kasettikirjat olivat kovassa kulutuksessa, ja samalla kun sisko loikoili, minä siivosin. Välillä vaihdettiin huonetta, ja tämä asetelma kertonee meidä luonteidemme eroista valtavasti. Minä en malta pysyä paikallani.
Jossakin kohtaa äänikirjat jäivät pois elämästäni, vaikka ahkera lukija olen ollutkin. Vasta viime vuosina olen innostunut uudelleen kuuntelemaan kirjoja, ja kiitos tästä kuuluu nykyajalle. On äärimmäisen helppoa, että kirjaa kuunnellakseen ei tarvitse lainata tai ostaa mitään fyysistä tallennetta. Ei C-kasettia eikä CD-levyä, vaan pelkkä puhelin riittää.
Luen vähän kirja-arvosteluja, ja luotan aika pitkälle siskoni suosituksiin, koska meillä on jokseenkin täydellisesti samanlainen kirjamaku. Toki sitten välillä minäkin pääsen suosittelemaan vuorostani jotakin siskolle. Koska (kenties niiden lapsuusmuistojen vuoksi) hurahdimme molemmat uudestaan äänikirjoihin hyvin samaan aikaan, suositteleminen jatkui myös kuunneltavien kirjojen parissa. Latasimme jossakin vaiheessa molemmat puhelimiimme useammankin erilaisen äänikirjasovelluksen. BookBeat oli ihan uusi juttu, kun hyödynsimme molemmat jonkin tarjouksen, ja sen jälkeen muita sovelluksia ei ole tarvittukaan. Ehdottomasti hinta-laatusuhteeltaan paras vaihtoehto!
Luen itse edelleen ihan joka päivä. Viikossa saatta mennä 2-3 perinteistä paperikirjaakin, mutta koska kirjan lukeminen on jokseenkin aika sitovaa puuhaa, ja maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, olen kokenut äänikirjat ongelmani pelastajana. Mutta onpä äänikirjojen kuuntelemiseen toinenkin syy. Nimittäin äänikirjat ovat minulle seuraa. Kuvaaminen ja kuvien käsittely, sekä kaikenlaiset kotityöt on huomattavasti mukavampaa, kun voi samalla kuunnella mukaansatempaavaa tekstiä. Automatkoista puhumattakaan! Kuulokkeet ovat näppärä apu imuroidessa, sillä niiden kautta kuulee myös soivan puhelimen ja saapuvat viestit. Jos olen muuten yksin, en käytä kuulokkeita, mutta lasten kanssa olen aika tarkkana, että mitä he kuulevat kirjastani. Tässä jokin aika sitten verestin vanhoja muistoja ja kuuntelin BookBeatista läpi ne vanhat Agatha Christiet, ja silloin kyllä kuuntelin välillä ihan ilman kuulokkeitakin. Esimerkiksi ruuanlaitto on hyvää aikaa keskittyä kirjaan. Ja lasten mielestä on ihan normaalia, että äitikin kuuntelee välillä satuja!
Älkää ymmärtäkö väärin, minulla ei ole mitään musiikkia vastaan, mutta jos saan valita, kuuntelen mieluummin kirjaa kuin musiikkia tai radiota. Jopa siinä määrin, että salillakin kuulokkeissani etenee kirja sen sijaan, että kuuntelisin tsemppimusiikkia. Pääsen kirjojen avulla huomattavasti paremmin itseni kanssa samalle aaltopituudelle, ja vaikka kirjan kuunteleminen rentouttaa, ei se tarkoita, etteikö lihakset jaksaisi pinnistellä ja ponnistella samaan aikaan. Päinvastoin!
Muutama kirjasuositus, näitä olen itse kuunnellut BookBeat -sovelluksesta:
Stieg Larsson Millenium trilogia
(nämä kuuntelin kertauksena johtuen seuraavista)
David Lagercrantz Se mikä ei tapa
David Lagercrantz Tyttö joka etsi varjoaan
Camilla Läckberg Noita
Arne Dahl Rajamaat
Alan Bradley Flavia de Luce –sarja (Näistä teille olen niin moneen otteeseen kirjoittanutkin, ja nyt kaikeksi onnekseni sain myös kuunnella kirjat)
Agatha Christie (Olen nyt kuunnellut kaikki BookBeatista löytyvät, ja viimeisimpänä Vaarallisen talon.)
Lars Kepler Kaniininmetsästäjä
Dan Brown Alku
Jo Nesbø Harry Hole –sarja (tämä on nyt viimeisin innostukseni)
Eli aika paljon kuuntelen kirjoja, jotka olen aikaisemmin myös lukenut. Tämä siitäkin syystä, että en juuri katsele telkkaria, en edes joka viikko, joten kirjat ovat itselleni ikään kuin TV:n korvike. Mielikuvitus saa itse maalata maisemat ja miljööt, piirtää ihmisten ulkonäön, ilmeet ja eleet.
Hyviä hetkiä äänikirjalle:
Siivous ja kaikki muut kotityöt – ruuanlaittoa unohtamatta
automatkat ja työmatkat
työnteko, tosin kirjoittamien ja lukeminen on vähän hankalaa, kun keskittyy tekstiin
liikunta, oli se sitten lenkkeilyä tai kuntosalia
kaikenlainen rentoutuminen. Kun lapset katsovat elokuvaa, voi itse löhötä sohvalla kuulokkeet korvilla
nukkumaan mennessä (BookBeatilla on uniajastin, joten jos pelkäät nukahtavasi kesken kirjan, voit käyttää ajastinta 10-120 minuutin haarukalla.)
Käsityöt! Tämä on siskoni huvia, ja kiitos sen, pysyn itse näissä upeissa villasukissa!
Olen itse saanut lukemisen mallin vahvasti kotoa, ja toivoisin toki, että sama malli siirtyisi omille lapsilleni. Äänikirjat eivät ole lapsen lukutaidosta pois, päinvastoin, kuuntelemalla pienikin lapsi oppii kehittämään omaa kieltään. Aina ei tarvitse vanhempien lukea lapsilleen, vaan joskus voidaan heittäytyä koko kööri sängyn päälle ja kuunnella vaikka Peppi Pitkätossua. Toki tuolta sovelluksesta löytyy myös lyhempiä lastenkirjoja, ja 10-12 minuutin kirja on oiva tapa viihdyttää lasta, kun tarvitaan nopeasti jokin hetki omille töille. Lapsi pystyy samalla leikkimään, ja kirjan kuuntelu rauhoittaa tilannetta sopivasti.
Jotta pääsette itsekin kokeilemaan BookBeatin helppoutta ja loistavaa valikoimaa, saan jakaa teille koodin yhden kuukauden maksuttomaan kokeiluun!
Uusikuu –koodi
on voimassa 31.5. asti ja se koskee uusia BookBeat-asiakkaita.
Pääset aloittamaan kokeilusi tästä linkistä.
Onko BookBeat jo enuudestaan tuttu? Jakakaa ihmeessä vinkkejänne, niitä olisi nimittäin kiva kuulla!
Keskiviikkoa!
Niin, ja tervetuloa arkistojen kätköihin! Nykyisin ihan uudetkin blogit ovat täynnä ammattimaisen tasoisia valokuvia. Itse aloitin kuitenkin ihan sieltä pohjalta, aikana, jolloin blogit olivat vasta tuulahdus jostakin tulevasta. Vuosien varrella olen sisäistänyt viisauden “vain tekemällä oppii”, ja tunnen myös ylpeyttä jokaisesta kompuroivasta askeleestani oppimisen tiellä. Tämä vanhojen postausten penkominen on kyllä ollut ihan melkoinen homma, ja kun viikonlopun aikana kasasin kuvia kaikilta yhdeksältä blogivuodeltani, kävin läpi montakin tunteiden vuoristorataa, sillä jokaisen kuvan ja jokaisen vuoden takana on toki myös eletty elämä ja muistot. Tämä nostalgiamatka on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympus:n kanssa, ja postauksen lopusta löydät tietoa OM-D vaihtokampanjasta, jossa saat vähintään 150e arvoisen hyvityksen vaihtamalla minkä tahansa vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT – järjestelmäkameraan. Mutta mennään nyt ensin aikamatkalle blogin historiaan!
Vuonna 2009
syntyi Uusi Kuu -blogi. Tai ei, se syntyi jo 2008, mutta sitten en päässyt eteenpäin, kun en osannut viedä kamerasta kuvia koneelle, saati lisätä niitä bloggeriin (olenhan kotoisin lankapuhelinten ja kirjoituskoneiden aikakaudelta). Nyt kun katselen vuoden 2009 kuvia, totean, että ehkä ihan hyvä! 😀 Kuten näette, kuvan tehtävä on pelkästään tiedottaa. Riittää, että siitä hyvällä mielikuvituksella erottaa asian, jonka olen halunnut kuvaani ikuistaa. Voi luoja, olen sanaton! Olin kuitenkin näiden kuvien kohdalla tilanteessa, jossa ymmärsin kuvata ilman pokkarin suoraa salamaa. Harmi vain, ettei tuon aikaiset kamerat oikein olleet tarkoitettuja siihen. Oikeastaan kuvaa oli mahdoton saada sisätiloissa pysymään vakaana pelkällä käsivaralla – oli kesä tai talvi.
Nämä vanhat postaukset olen joskus siirtänyt luonnoksiin, sillä niiden teksti on melko henkilökohtaista. Menikin aikaa, että onnistuin löytämään ne bloggerista, ja silti monen postauksen kuvien kohdalla oli vain iso huutomerkki, eli kuvat on mystisesti kadonneet. Sinänsä harmi, onhan näillä ainakin tunnearvoa! Ja ei, en häpeä laisinkaan näyttää näitä kuvia teille! Kuten elämässä yleensäkin, kuvaamisessa ja bloggaamisessakin oppii virheistään. No regrets, just lessons learned!
Vuonna 2009 kamerana toimi muutama vuosi sitten ylioppilaslahjaksi saamani digipokkari.
2010
Havaitsen selkeää yritystä! Hankin järjestelmäkameran ja aloitin heti kuvaamisen manuaalitoiminnoilla, siitäkin huolimatta, että en ehkä ihan ymmärtänyt niiden säätöä. Mutta se on kai juurikin sitä yritystä! Ja myöhemmin olen ollut ihan tyytyväinen, että opettelin asian vaikeamman kautta, sillä myöhemmin tuosta on ihan varmasti ollut hyötyä. Mutta vaikeudet jatkuivat ihan perus kohdistamisen kanssa, ja kuvat ovat taas vähän sinne päin. Tärähtäneitä ja epätarkkoja. Kuvankäsittelyssä pääsin vaiheeseen, jossa osasin tehdä tosi kivoja (tai sitten ei…) reunakehyksiä kuviini. Nämäkin otan kuitenkin oppirahana. Ihan varmasti tuo kuvilla leikkiminen ainakin opetti minua tietokoneen käytössä. 😀 Ja hei, postaus kerran pari viikossa hoitovapaalla ollessa. Aikaa leikkimiseen oli! 2010 hankin myös ensimmäisen kamerajalustani, mikä lopulta helpotti myös kuvaamista.
2011
Kunnon harppaus niin sommittelun, kuin itse kuvauksenkin saralla. Näissä alkaa jo hahmottua jollakin tapaa valokuvaus, ja muistan, että tämä vuosi oli se, jolloin tein monta oivallusta kameran säätöjen kanssa. Nuo “asukuvat” ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kohdistamisen kanssa oli edelleen suuria ongelmia. 😀 Vuonna 2011 postauksia alkoi kuitenkin syntyä enemmän, mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kameraa tuli pideltyä enemmän. Kuvankäsittelyssä taisin päästä vaiheeseen, jossa osasin säätää valotusta ja kontrastia, ja jos oikein muistan, siirryin RAW-kuviin.
Vuoden 2012
alussa ryhdyin nostamaan palkkaa bloggaamisesta. Samalla edessä oli vuosi, jonka aikana blogin kohtalo oli jatkuvasti vaakalaudalla. Myimme kotimme, ja kuukauden verran jouduimme odottelemaan vuokra-asunnon vapautumista mummulamajoituksessa. Suurin osa omaisuudesta meni varastosäilytykseen ja kadotin bloggaajan identiteettini, sillä kuten tiedätte, blogini ydin on koti. Se kuitenkin alkoi elpymään taas vuoden lopulla, kun pääsimme muuttamaan tänne nykyiseen kotiimme. Väliaikaisasuminen ja lattiasta kattoon auki revitty talo, eivät välttämättä tarjonneet sitä parasta mahdollista arjen kauneutta, ja jouduin todella käyttämään mielikuvitustani. Jotta sain blogiin sisältöä, ryhdyin ottamaan enemmän asukuvia ja niitä tulikin vuonna 2012 erityisen paljon. Kohdistuksenkin kanssa aloin päästä silloin tällöin maaliin saakka. Luonnollisesti toinen syy lukuisiin asukuviin oli kasvava vauvamasu, jota tietenkin oli ihan ilokin ikuistaa. Jos vuosi olikin bloggaamisen kannalta haastavaa lukuisine muuttoineen, opetti se kuitenkin taas kuvaamisesta paljon uutta. Kuviin alkoi ilmestyä myös hassuja kellertäviä filttereitä. 😀
2013
Vaikka postauksen ideana oli kai enemmänkin kirjoittaa omasta kehityksestä valokuvaajana, en voi olla menemättä sinne kuvien taakse. Kuten nuo aikaisemmatkin vuodet ovat osoittaneet, blogikuviin vaikuttaa paljon elämäntilanne. Vaikka kyseessä ei ole perhealbumi, heijastetaan blogiin silti sitä jotakin osaa omasta elämästä ja omasta itsestä. On eri asia kuvata puhtaasti jotakin tuotetta tai asiaa kuin keksiä sitä kuvattavaa omasta elämästä. Jokainen mieliala ja jokainen tunne vaikuttaa siihen, mitä kameraan lopulta päätyy, vaikka se ei itse kuvasta muille välittyisikään. Sinänsä hassua, että jos taiteilijat usein haluavat saada tunteensa esiin kuvien kautta, bloggaaja joutuu välillä tekemään päinvastoin. Oma henkilökohtainen elämä kun kuitenkin on jollakin tapaa pyhä asia.
Tämä kyseinen vuosi oli meillä vauvavuosi. Kotona yritettiin pärjätä remontin kanssa. Välillä käveltiin pelkillä puruilla, ja välillä ei jaksettu tehdä mitään koko remontin eteen. Tavarat olivat hukassa, ja suurin osa edelleen siellä varastosäilytyksessä. Vihasin meidän keittiötä. Halusin kuvata ja tehdä blogia, sillä löysin kuitenkin jo nurkkia, joiden ulkonäkö kelpasi blogikuviin. Tämä vuosi oli kunnianhimon vuosi, ja hormonit antoivat energiaa jaksamiseen. Siirryin blogini kanssa Indiedaysille, mikä tietenkin potki myös kuvien suhteen eteenpäin. Näin jälkikäteen katsottuna tämä oli se vuosi, jolloin tein ehkä suurimman harppauksen kuvieni suhteen. Jos nyt en ihan loistavia kuvia ottanut silloinkaan, niin ainakin keksin pääni sisällä sen, millaisia kuvia aikanaan tahdon ottaa. Muistan oikein hyvin, miten kuvaamisesta tuli jonkin sortin henkireikä, ja vaikka jälkikäteen mietin, että tehoni oli aika hurjaa (kun elettiin kuitenkin sitä vauvavuotta) blogi ja kuvaaminen kantoivat eteenpäin. Löysin sen ajatuksen, joka minulla oli ollut jo silloin vuonna 2008. Halusin löytää ja ikuistaa jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja kaunista. Loppuvuodesta blogini oli ehdolla Gloria Blog Awards kilpailussa. Kategoria oli “kaunein tyyliblogi”, ja tämä oli iso juttu, sillä ehdokasvalinnat olivat ammattilaisten tekemiä.
2014
Näiden kaikkien blogivuosien läpikäynti oli todellakin melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta ehdottomasti kovin kolahdus oli vuoden 2014 kuvat. Kun näitä kuvia keräilin sunnuntaina, päädyin lopulta itkemään ja homma piti hetkeksi lopettaa. Jos nimittäin vielä vuosi sitten olin täynnä energiaa, kesän 2014 aikana paloin totaalisesti loppuun. Teille kirjoitin olleeni flunssassa, vaikka todellisuudessa makasin pari päivää sängyssä jaksamatta tehdä yhtään mitään. Niin, että vaikka sainkin kasaan joukon “ihan kivoja kuvia”, edustaa osa niistä minulle edelleen tyhjyyttä. Tämä oli vuosi jonka aikana olin todella lähellä lopettaa bloggaamisen, sillä jatkuva remontti, pienet lapset ja äärirajoilla urheileminen olivat ajaneet minut totaalisesti loppuun. “Normaalista” työstä olisin ollut varmasti pitkään sairaslomalla, mutta kiitos puolisoni, käänsimme tämänkin tappion voitoksi. Oli aikoja, jolloin en yksinkertaisesti jaksanut tarttua kameraan, mutta mieheni osti kukkia ja laittioi minut leipomaan. Keksi kaikkea mahdollista kuvattavaa ja niin hassua kuin se olikin, minä kuvasin pahan oloni pois. Aluksi mekaanisesti kauniita asioita tallentaen, ja sitten pikku hiljaa aloinkin nähdä ja kokea taas kaiken vahvemmin. Jos mieleni joskus kääntyykin synkkyyteen, on mieheni edelleen patistamassa minua ottamaan “jotain kivoja kuvia”. Eikä turhaan, mielestäni jokaiselle synkässä elämäntilanteessa olevalle pitäisi antaa kamera käteen!
Keittiöremontin valmistuminen vuoden lopussa oli iso harppaus asumisoloissamme ja rakkauteni uuteen keittiöön näkyy yhä edelleen kuvissani. Joidenkin mielestä jopa liikaakin, mutta minkäs teet! Vuonna 2014 sain myös ensimmäisen Olympus OM-D -kamerani, mikä sekin osaltaan toi uutta intoa valokuvaamiseen.
2015
Kuvaamisen suhteen tipahdettiin takaisin sinne itsensä etsimiseen. En tiedä, onko nämä kuvat sen pehmeämpiä ja armollisempia teille, kuin nuo edellisetkään, mutta minulle itselleni ne ovat osoitus jostakin uuden etsimisestä. Kuvaajana en varmaankaan kehittynyt vuonna 2015 mitenkään, mutta toivon, että ihmisenä senkin edestä. Ryhdyin myös pitämään ihan tietoisesti vähän enemmän vapaapäiviä bloggaamisesta ja haistelin rauhassa, onko tämä sitä, mitä tahdon jatkossa tehdä. Edelleen tykkäsin utuisista kuvista, mutta koska en juurikaan osannut käsitellä kuviani, paloivat ne edelleen valkoisesta pahasti puhki. Toisaalta aloin myös pikkuhiljaa opetella tummemman kuvan ottamista.
2016
Koin suurta turhautumista kuvaamisen suhteen. Tuntui, että junnaan paikallani, enkä osannut tehdä asialle mitään. Kuvaamisesta tuli yksitoikkoista puurtamista, enkä kuitenkaan jaksanut tarttua mihinkään uuteen. Sinänsä harmi, koska itseni tuntien kaipaan elämääni haasteita, ja juuri tässä kohtaa olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella uusia temppuja. Haastaa itseään! Olin kuitenkin niin vahvasti mukavuusalueellani, että en osannut liikkua siitä enää ulos. Lopulta haalin elämääni valtavasti kaikkea muuta ja ryhdyin sosiaalisesti erittäin aktiiviseksi. Kenties sitä kautta lopulta pääsin myös kuvaamisessa eteenpäin. Mutta kuten ihan jokainen muukin vaihe ja vuosi, myös tällä ajanjaksolla oli varmasti jokin tarkoitus. Uskon, että se mitä olemme ja teemme nyt, on seurausta kaikelle sille, minkä läpi olemme kulkeneet. Ja koska viihdyn nykytilanteessa, en jaksa oikein jumittua tämän taantuman suremiseen. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
2017
Eikö olekin hurjaa, millä vauhdilla vuodet vierivät!?! Valitsin tähän sellaisa kuvia viime vuodelta, jotka osoittavat, että halusin taantumani jälkeen tehdä jotakin uutta. Astuin nykyaikaan ja opettelin käsittelemään blogikuvani Lightroomin avulla. Tiedän, että on ihmisiä, jotka pitävät kuvan ja kuvan käsittelyn erillään, mutta itse uskon vahvasti siihen, että kuvan muokkaus myös opettaa paljon kuvaamisesta. Kun alkaa hahmottamaan paremmin valon ja varjon suhteen, niitä oppii näkemään jo kuvaustilanteessa. Rakensin itselleni oman pikku studion ja haastoin itseäni uusilla leikeillä. Miltä näyttää tumma kuva, jossa esimerkiksi ei kuitenkaan ole yhtään mustaa? Kuvaaminen pienellä kohdevalolla, ja toisaalta tunnelmallinen kuvaaminen ulkona puutarhassa olivat vuoden uusia kuvasaavutuksia. Kaiken valkoisen sijaan halusin opetella uutta, ja milläs muulla sitä oppii kuin kuvaamalla ja kokeilemalla. Syksyllä aloitin valokuvausopinnot, mutta toisin kuin luulin, se ei nostanut kuvieni laatua, vaan päinvastoin jouduin aikapulan vuoksi tilanteeseen, jossa kuvaamisesta tuli suoranaista tuskaa. Jälleen kerran vahvistui kuitenkin se ajatus, että olen ihminen, joka tarvitsee haasteita. Minulle ei sovi paikallaan junnaaminen! 🙂
2018
Voi jumpe! Olen ajanut itseni jälleen taantumaan. Nyt on syytä tehdä jotakin! Myönnän, suurin osa kuvistani saa copy paste käsittelyn Lightroomissa. Olen tehnyt valmiin muokkauksen, jonka liitän uusiin kuviin nopeasti. Vähän valoa sinne tänne, ja sävyjen kanssa säätöä, mutta muuten mennään miltei liukuhihnalla. Aukko on pienentynyt hurjasti, vaikka läpiteräviä kuvia en edelleenkään ota. Koulun vuoksi myös ISO huitelee siellä jossain 3000 yläpuolella, koska valoisaa aikaa on niukasti. Helmikuu toi onneksi helpotusta tähän. Vaikka kuvankäsittely onkin tullut tutuksi, en edelleenkään näe kauheasti järkeä yhden kuvan viilaamiseen. Ja tähän päivään menessä blogiini on päätynyt tasan yksi ottamani kuva, joka on käytetty Photarin kautta. Se on tuo viime sunnuntaina julkaistu makuuhuonekuva (alla olevassa kollaasissa keskimmäinen kuva), josta poistin makuuhuoneen jalkalampun pääni takaa. Valaisimen kuvusta näkyi nimittäin pieni suiru, joka näytti lähinnä seipäältä, joka oli lävistänyt pääni. Totaalinen tunnelman tappaja. 😀 Yleensä yritän välttää nämä pahimmat erheet jo kuvatessa, mutta joskus ei vain huomaa, ja kun tilanne on ohi, jälkikäsittely on ainoa ratkaisu.
Edelleen otan ihan kauheita kuvia, joskin mukaan mahtuu onnistuneitakin otoksia. Mutta uuden oppiminen vaatii jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyiseen ja tarvetta parantamiseen. Ne suvantovaiheet kuuluvat kaikkeen kehittymiseen, mutta itseään pitää myös vähän tuuppia tekemään asiat toisin. Eikä tarkoitus ole missään nimessä olla epäonnistumatta! Päinvastoin, myös kuvaamisessa oppii ihan varmasti parhaiten siitä epäonnistuneesta otoksesta, jossa näkee parantamisen varaa! 🙂
Toivottavasti jaksoit kahlata postauksen loppuun asti! 😀 Nyt nimittäin se vaihtodiili, jota postauksen alussa lupailin:
Mikäli myös sinä olet kiinnostunut kehittymään kuvaajana ja halukas päivittämään vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan, saat nyt vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista15.3.2018 saakka. Mikäli päivität vanhan Olympus PEN -kameran, saat 300€ hyvityksen – ja mikäli vaihdat minkä muun tahansa kameran(kameran merkillä ei ole väliä), saat 150€ vaihtohyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täällä.
Ja vielä loppuun iso kiitos teille, kun jaksatte olla mukana ja seurata blogiani siitäkin huolimatta, että kuvat ei aina ole ihan priimaa. Ja erityiskiitos kaikille teille, jotka olette kulkeneet mukana ihan sieltä alusta alkaen. Teitä ei ole montaa, mutta hatunnosto sitkeydestänne!
Hääpäivä. Yhdeksäs jo laatuaan, mikä tarkoittaa muuten sitä, että kohta 16 yhteisestä vuodestamme, olemme olleet jo yli puolet naimisissa! Jäinkin pohtimaan, että olenko kenties jo vanha, kunnes muistin miten nuori olin silloin kun tämä tapahtumasarja sai alkunsa. Olen siis yhä nuori, mutta en vain niin nuori kuin silloin!
Muisteltiin tänään sitä, miltä elämä näytti yhdeksän vuotta sitten. Juhlimme esikoisen kastejuhlaa, ja nämä naimakaupat hoidettiin siinä sivussa. Yllärinä kaikille niille vieraille, jotka olivat änkeneet itsensä vanhempieni olohuoneeseen. Ja kenenkään ei pitänyt tietää, mutta voin kai tässä kohtaa jo paljastaa, että äiti kyllä tiesi. Kuten aina, elämän kiperät mutkat ja tiukat käännökset puhutaan halki äidin kanssa. Niin tein myös tuolloin. Tunnustin tänään tämän asian jopa puolisolleni. Sen, että kaikki perustuu sittenkin petokselle! Uskon kuitenkin, että pääsemme yli myös tästä.
Kukkakuva on vanha, sillä en saanut tänään kukkia. Ja hyvä niin, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoin saanut opetettua puolisolleni, että kukat sinänsä eivät ole se juttu. Niiden pitää myös olla kauniita. Jos saatavilla ei ole kauniita kukkia, ei kannata vaivautua. Tuo kuvan kimppu onkin osoitus mieheni kukkienostotaidosta silloin, kun hän pääsee kunnon kukkakauppaan. Aika hyvä, sanoisin!
Ja ihan tyhjin käsin en kuitenkaan jäänyt, sillä työmatkatuliaisina tuli tänään kulmakynä ja punainen huulipuna. Niin ja pullo viiniä! Oma lahjani olikin sitten vaatimattomasti siisti ja lämmin koti, valmis ruoka ja hengissä pidetyt lapset. Johan sitä on siinäkin ja vieläpä kunnon Mad Men -henkeen!
Yhä taistellaan flunssaa vastaan, mutta viikonloppuna aion ottaa käyttöön sekä viinin, että huulipunan. Ehkäpä sitä voisi jopa tanssahdella kaikkien näiden vuosien kunniaksi. Ja hei, ensi vuonna tulee se täysi kymmenen täyteen! Siinäpä olisikin aihetta juhlaan!
Sanovat, että torstai on toivoa täynnä. Pidän ajatuksesta.
Aamulla oli vielä 15 astetta pakkasta, mutta huomiseksi luvataan vettä!?!? En pysty lainkaan ymmärtämään miten sää voi vaihdella näin paljon. Juuri kun tuntui, että saatiin vihdoin kunnon talvi. Ja jos totta puhutaan, en oikein edes usko noihin vesisadejuttuihin. Tai en ainakaan halua uskoa. 🙂
Tammikuu on sellainen tuhansien tulppaanien kuukausi, ja jos nyt äkkiseltään muistelen blogivuosien tammikuisia postauksia, taitaa ne tuhannen tulppaania tulla kuvien kauttakin täyteen. Mutta hei, minkäs teet! Oma aikansa on kukkiville hedelmäpuille, valkovuokoille, pioneille, hyasinteille jne. Tässä kohtaa vuotta tulppaanit on se juttu, joka piristää arkea ja luo kauneutta arkikaaoksen keskelle.
Nostalgiamielessä kolusin tässä joku päivä läpi alkuvuoden postauksia vuodelta 2013. Paljon on elämässä menty eteenpäin viidessä vuodessa, ja kotikin on (yhä kaikessa keskeneräisyydessään) muovautunut käyttäjiensä näköisiksi. Paitsi, että lapset ovat kasvaneet, huomaa vuosien kulun myös omassa naamassaan. Olenko oikeasti ollut joskus noin nuoren näköinen!?! Mutta tiedättekö, siitä huolimatta, että silmäkulmissa loistaa jumalattomat harakanvarpaat ja maan vetovoima on muutenkin tarrannut nahkaan, koen että elämä on oikeastaan paljon paremmin nyt kuin tuolloin. Enkä tarkoita, että elämässä alkuvuonna 2013 olisi ollut mitään pahaa, päinvastoin elo oli tuolloin yhtä unelmien täyttymystä. Tarkoitan, että se mikä ennen oli mustavalkoista on nykyään täynnä harmaan sävyjä, ja joko tain tilalle on tullut kompromisseja ja kultaista keskitietä. Ylisuorittajasta on kehkeytynyt vallan loistava alisuorittaja, ja silti maailma ei ole kaatunut. Ei edes vavissut. Tässä syntymäpäiviään odotellessa on ihan hyväkin tutkia vähän omaa mieltään ja ymmärtää, että ne numerot eivät välttämättä ole lainkaan pahasta. Vuodet tuovat viisautta tai ainakin elämänkokemusta ja perspektiiviä. Ja armollisuutta! Niin itseä kohtaan kuin elämää ylipäätään.
Niin että tulkoon vain lisää harakanvarpaita tai vesisadetta. Ei se onni ole kiinni noin pienissä jutuissa, vaan enemmänkin suuremmissa kokonaisuuksissa. Ja tietysti ihan pikkuisen niissä tammikuun tulppaaneissa! 😉
Se oli joskus kesän loppupuolella, kun voivottelin ystävälleni pitkän syksyn ja talven ankeutta. Tuolloin ystäväni luetteli talvikauden kiintopisteet, joita oli oktoberfestit, Ultra Bran konsertti ja helmikuun ystävänpäiväbileet. Että kyllä me selvitään, kun tehdään kivoja juttuja ja juhlitaan tarpeeksi. Ja niin on muuten selvitty! Uskomatonta, että nyt siintää mielessä jo kiintopisteistä viimeinen, eli kunnon ystisbileet helmikuussa. Maaliskuussa alkaakin sitten jo kevät! 🙂 Tänään onkin pähkäilty kolmen naisen voimin, kuinka paljon ruokaviiniä pitää varata 50 hengelle, laitetaanko kattoon pinkkejä pompomeja jne. Niin kivaa kuin arki onkin, kaikenlaiset juhlat ja arjesta irrottautuminen tekevät kuitenkin elämästä elämää. Pitää olla niitä arjen suvantovaiheita, jotta juhla tuntuu juhlalta – ja toisinpäin. Ja ystäviä! Mihin joutuisinkaan ilman ihania supernaisia, joiden seurassa arki-illatkin muuttuvat juhlaksi!
Oivalsin tänään myös syyn jouluun ripustautumiseeni. Jos nimittäin olisin vielä eilen kynsin ja hampain taistellut jatkoaikaa joululle, nyt uskon pystyväni irrottautumaan tästäkin teemasta. Toki ihan loppiaiseen asti aion nauttia joulun tunnelmasta, mutta joulun loppuminen ei enää hirvitä. Katse on uudessa ja tulevassa, sillä alkanut vuosi tuo kyllä mukanaan uusia ilonaiheita ja uusia juhliakin.
Se mitä aion ehdottomasti napata päättyneestä vuodesta myös tulevaisuuteen, on juurikin oman ajan ja omien juttujen vaaliminen. Ja tästä pitää kyllä antaa eräänlainen sulka myös mieheni hattuun, sillä niinä hetkinä, jolloin lähtemisen sijaan halusinkin vain käpertyä itseeni, kotoa ulos työntäminen ja pieni potkiminen tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Luulen, että klisee hyvinvoivasta äidistä ja hyvinvoivasta perheestä tuli viimeisen vuoden aikana todistettua useammankin kerran. Ja vaikka riittävä lepo, terveellinen ruokavalio ja liikunta ovatkin hyvinvoinnin peruspilareita, väittäisin, että sellainen elämisen mielekkyys voitelee kyllä jopa vihersmoothieta paremmin! 🙂
Niin, että nyt kun moni täyttää kalenteriaan vuoden alussa, kannattaa mukaan mahduttaa myös jotakin pientä extraa.♡