Heippa!

Silloin joskus blogien alkuaikoina multakin kyseltiin usein, että onko meidän koti aina siisti ja tiptop. No eihän se ole. Ja uskon, että tekin sen tiedätte. Blogi on blogia ja sillä hyvä. Mutta pysähdyin miettimään tässä muuten tätä meidän kodin siisteyttä ja tiedättekö, eksyin oikein kunnolla mieleni syövereihin. Meillä on nimittäin aina huomattavasti siistimpää silloin kun mieheni ei ole kotona. Tämä on karu fakta, joka on oikeastaan vuosi kaudet jo aiheuttanut mulle jonkinlaista henkistä närästystä. Mutta nyt kun oikein harjoitin keittiöpsykologiaa, päätin antaa puolisolleni ainakin osittaisen synninpäästön. Nimittäin vähintään yhtä suuri syy siihen ajoittaiseen kaaokseen olen ihan minä itse. Se kun on sellainen hassu juttu, että lasten kanssa keskenään olessa olen jotenkin tosi tarkka. Enkä mä tarkoita tarkka sillä tavalla, että lapset ei saa muuta kuin istua kädet ristissä, vaan että mulla on sellainen tarve pitää langat käsissäni. Ja tarve pysyä kaikissa aikatauluissa ja ennakkosuunnitelmissa. Eikä siihen muuten kuulu infernaalinen lumentuloa tai mikään muukaan yllättävä tai suunnittelematon. Mutta siisti koti sitten sitäkin enemmän. Koska mun mielessä ehkä se menee just niin, että kun koti on siisti, niin korvienvälikin on sitten jotenkin selkeä. Eikä tämä millään tavalla haittaa mua. Eikä kai lapsiakaan. He saavat kokata, leipoa ja askarrella kuten muutenkin, mutta olen tosi jämpti siitä, että paikat myös siivotaan. Ja vaikka se siivoaminenkin jää usein lopulta mulle (kuten eilen kun lapset halusivat tehdä lämpimiä voileipiä iltapalaksi), tunsin suurta iloa, kun sain illalla viimeiseksi raivata keittiön nätiksi. Sellaiseksi, että mun on kiva taas aamulla herätä ja viettää omaa kahvihetkeäni. Tuntea heti aamulla, että olen tilanteen herra. Kaikki langat käsissäni.

Ja luonnollisesti asian kääntöpuoli on sitten se, että muutun aika tavalla suurpiirteiseksi huithapeliksi kun vetovastuu ei ole yksin minulla. Ei ole niin tarkkaa, vaikka keittiöön jäisi illalla likaisia tiskejä tai ruokapöytä näyttäisi siltä kuin olisi lastattu Amerikan matkaa varten. Tai harmittaahan se epäsiisteys aina ja varsinkin aamuisin, mutta ei niin paljoa, että tekisin asialle jotakin jo edellisenä iltana. Eli nautin tänään vielä siististä kodista ja huomenna tähän aikaan se voikin sitten olla jo jotain ihan muuta!

Ainoa, mikä ei oikein sovi tähän päättelemääni kuvioon on se, että juurikin puolisoni mielestä olen vähän turhankin tarkka kontrollistani. 😀

 

No, mutta nyt kieli pois poskelta ja ihanaa torstai-iltaa. Mä lahjoin lapset, jotta pääsen livahtamaan hetkeksi jumpalle. ♡

Maanantaita!
En muista koska olisin ollut näin innoissani viikonlopun päättymisestä, mutta tänään se tuntuu kerrassaan ihanalle. Ja ihan siitä syystä, ettei viikonloppu pitänyt sisällään niitä elämäni parhaimpia päiviä.

Ja mä tykkään edelleen talvesta ja lumestakin, mutta hitto vie, onko sitä lunta pakko tulla kerralla yhden talven verran!!! Kun sunnuntaihin jo herää valmiiksi vähän tappiomielialalla ja itku herkässä, ja sitten onnistuu saamaan autonsa kiinni lumeen pihatiellä, niin johan siinä mennään miinukselle. Mutta hei, onneksi on ystävä, joka kaivaa oman autonsa lumesta ja tulee apuun. Klaara pääsi kaverisynttäreille ja minä sain itkeä harmitukseni ystävän olkapäähän.

Siinä me kaksi naista sitten katseltiin vinossa seisovaa autoa ja mietittiin, että hitto kun ei osata tehdä mitään. Eikä oikein uskalleta edes yrittää, ettei vain pahennettaisi tilannetta. Ja sillä hetkellä en muuten pystynyt allekirjoittamaan Gloria Steinemin teoriaa kaloista ja polkupyöristä. Kaikki kunnia kaksilahkeisille, sillä ilman ei olisi taaskaan selvitty. Ja hei, ystävä, joka tuollaisella hetkellä soittaa ex-miehensä apuun! ❤️ Ilman hyvää ystävää en olisi selvinnyt alkuunkaan! Ja sitten ihana naapuri, joka tuli traktorin kanssa kesken auraustöiden apuun ja sanoi, että kyllä tämä tästä kuntoon saadaan, ja kyllähän näitä sattuu. No joo, sattuuko, mutta sillä hetkellä se lohdutti. Ja ihan oikeasti nyt mä tiedän jopa, että mistä se hinauskoukku löytyy. Se on siellä vararenkaan alla, mutta hyvässä piilossa, kun ei edes osunut silmiin, silloin syysiltana, kun toisen ystävän avustamana äyskäröitiin vanhempainyhdistyksen mehuja samaisesta paikasta. Samanlaisessa mielentilassa olin muuten silloinkin. Ja kun naapuri lopulta ehdotti, että jätetäänkö koukku valmiiksi paikoilleen, osasin jo ihan pikkuisen nauraakin. Mutta koukku otettiin pois. Ihan vain jos sitä kuitenkin tarvitaan seuraavalla kerralla auton takapäässä. 😀

No mutta loppu sunnuntai meni kuitenkin jokseenkin sulatellessa tuota mielentilaa. Ja kun illalla sain vielä esikoisen ehjänä kotiin pelireissusta ja aamuyöstä sänkyyn kömpi se kalasta ja polkupyörästä polkupyörä, pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Selvittiin tuosta lumesta kuitenkin ehjin nahoin ja se on pääasia.

Tänä aamuna peilistä katsoi väsyneet ja itkettyneet silmät. Mutta kyllä se tästä taas iloksi muuttuu maanantain myötä, näin mä aamukahvia litkiessäni päätin ja päätös on pitänyt. Lunta on tullut edelleen koko päivän ja taivaan täydeltä, mutta samalla on paistanut mitä kirkkain aurinko. Ja kun tuohon lumimäärään iskee auringonpaiste, niin sehän on pelkkää häikäisevää valoa! Ei oikein voi kuin olla iloinen.

Maanantain toivelista:

Uudet sohvat. Ai että mä halusin uudet sohvat. Joskin nämä on oikein toimivat ja mukavat, mikä on ehkä syynä siihen, että ne uudet sohvat ei ole ihan ykkösenä (eikä kakkosenakaan) hankintalistalla.

Aikaa siivota vaatehuone ja lasten vaatekaapit. Pysähdyin miettimään, kuinka paljon aikaa viikossa kuluu ihan vain siihen, että asioita etsitään. Ei hyvä!

Vanhan kunnon siivouspäivän. Lattiasta kattoon koko talo puunattuna, pestynä ja raikkaana. Se olis aika ihanaa. Ja sen tekeminen erittäin terapeuttista.♡

Puuttuvat jalkalistat olkkariin. Ottaa päähän tuo keskeneräisyys!

Ja sitten se yksi toive, joka valtaa mieleni jokaisena lumisena talvena: Oma traktori! Tai lottovoitto ja oma traktori. Mutta kuitenkin!

Onpas muuten ruma tuo musta ruukku. Olen suunnitellut sen maalaamista jo ainakin pari vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä sen voisi ottaa helmikuun asiaksi. Ja jos vaikka ne jalkalistat.

Eilinen kynttilänpäivä oli sinänsä hassu, että meillä ei pitkään aikaan palanut yhtikäs kynttilää. Tänään otan senkin takaisin ja nautin ihan vain siitä, että asiat on hyvin. Siis oikeesti hyvin.

Ihanaa maanantai-iltaa! ♡

 

Okkarin kalusteista ja sisustuksesta enemmän täällä! Samsungin The Frame -tv on medialainassa.

Hei se on jo tammikuun vika! Huomenna helmikuu ja se tuokin sitten mukanaan jo kaikkea ihanaa laskiaispullista ystävänpäivään. Ensimmäisen Runebergin tortunkin söin jo eilen. Nam. Laskiaispullille on syytä raivata tilaa kalenterista jo pikapuoliin. Ja koko ajan päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy. Aika ihanaa, eikö vaan?!  Ja tiedättekö, jos eilen ei vielä kutittanut multasormea, niin tänään ainakin kutittaa. En millään jaksaisi odotella kevättä. Ja niitä daalioita. Ihan oikeasti! Pakko laittaa jo joitakin siemeniä multaan, ihan vain ensiavuksi!

Kaikista kevättouhotuksista huolimatta pitänee kuitenkin kiittää myös tammikuuta. Se on ollut hyvä,  parempi kuin hyvä hyvä. Tuli nukuttua pitkiä yöunia (paitsi viimeyönä, ja sekös muuten tuntuu) ja se kahdeksan tuntia ja ylikin mahtui liki jokaiseen vuorokauteen. Tammikuussa on tehty kivoja arkisia juttuja ja ehditty olemaan perheen kesken. On päästy hiihtämään ja nautittu muutenkin lumesta ja talvesta. On leivottu ja kokattu yhdessä, ja juhlistettu kahdentoista vuoden takaisia kihloja. On ollut ristiäisiä, syntymäpäiviä ja kaikkea muutakin kivaa, mikä rikkoo arkea. Ja sitten kuitenkin on ollut sitä ihan tavallista arkea. Sitä kuitenkin kaikkein parasta osaa elämästä. Jos tulevatkin kuukaudet ovat yhtä hyviä, vuosi 2019 tulee olemaan täyttä kultaa.

Vielä irtosi pari amarylliksen varttakin maljakkoon. Sitten ne taitaa olla tältä talvelta kukitettu ja pienemmät sipulit pääsevät vuoroonsa. Kukkia helmikuun kunniaksi, olkoon vaikka niin.

Puutarhatöinä voisi kai tässä kohtaa vuotta pitää myös lumihommia. Viskelin nimittäin tänään lapiolla kasvihuoneen seinustat tyhjäksi ja tiputtelin lasikatolta lumet alas. Viikonlopulle on luvattu plussakelejä, joten nyt tuo oli vielä aika köykäistä hommaa. Ja, eipä ainakaan käy kasvarille köpelösti. Siinä lumitöitä tehdessä mietin sitäkin, että tavallaan jokainen lapiollinen on sitten vähemmän lunta siinä kohtaa vuotta kun olo on vielä malttamattomampi.

Mutta nyt reppu kuntoon ja kahvakuula kainaloon. Kivaa iltaa teillekin! ♡

Maanantaita!

Meillä on vietetty tänään vapaapäivää neuvolareissua lukuunottamatta. Olinkin juuri kehuskellut, ettei meillä ole sairasteltu aikoihin, ja eikös tuo nuorimmainen heti saanut jonkin kröhän ja nuhan. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yritetään nyt tässä kohtaa työntää tautia heti takaisin, ettei vain pahempaa tulisikaan. Eli lepoa ja juhlista toipumista. Rokotus jäi flunssan vuoksi tänään saamatta, mutta ehtiipä tuon myöhemminkin.

Viikonloppu meni juhlia järjestäessä ja juhliessa, ja vaikka se tiptop talvisiivous jäikin vielä tekemättä, niin tuli tehtyä sellainen semisti tiptop siivous. Kumpa vain siitä saisi säilytettyä edes puolet ensi viikonlopulle. Ei nimittäin ole siivotun kodin voittanutta.

Leivoin eilen myös synttäripullat, mutta kakun tilasin taas luottoleipuriltani Tiinalta. Tällä kertaa toteutuksen suhteen vapaat kädet, kun päivänsankarilla ei ollut mitään spesifiä toivetta. Paitsi rusetti. Ihana ylläri, kun kakun päältä löytyi vaaleanpunaiset balettitossut. Mä tykkään itse kyllä jauhopeukaloida, mutta nämä kakkujutut ei vaan ole mun juttuja. Niinpä mä olen ajatellut, että taas yhdestä vuodesta äitinä olen ansainnut sen, että joku muu tekee sen synttärikakun. 😀

Tuntuu jotenkin hassulta, että vuosikausia meillä juhlittiin lasten synttäreitä niin, että lapsivieraita ei siskoni lapsia lukuunottamatta (jotka hekin pääsevät harvoin paikalle) ole ollut. Ja nyt viimeisen parin vuoden aikana vierasporukkaan on tullut lapsi toisensa jälkeen. Se tuntuu jotenkin ihan hassult, koti täynnä vauvaa ja taaperoa. Ja samalla kun katsoo tuoreiden vanhempien haparoivia ensikosketuksia vanhemmuuteen, omat lapset ovatkin jo kauhean isoja. Tai ei nyt kauhean isoja, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Mutta ihanaa kun saa vielä välillä sylitellä noita pikkuisiakin. Onhan ne suloisia, vaikka itselle juuri tämä elämäntilanne tuntuukin nyt just jo ihan passelilta. Ja samalla herkistyin tänään siellä neuvolassa. Liki kymmenen vuotta siellä on käyty, samassa paikassa lastenneuvolassa ja äitiysneuvolassa. Ja ihan kohta on sekin jo takanapäin. Sitä kun on oppinut jo kaikki leikkipaikan lelutkin tuntemaan. Mutta parempaa palvelua ei olisi mistään voinut saada. Vaikka julkista terveydenhuoltoa nyt paljon parjataan, niin tässä kylässä ainakin neuvolat toimivat hyvin. Ja varmasti suurin tekijä on terveydenhoitajien ammattitaito ja halu tehdä työnsä hyvin. Meillä on Suomessa loistava neuvolatoiminta ja toivottavasti se saa jatkossakin toimia yhtä hyvin. Ollaan aika onnekasta kansaa tässä suhteessa!

Äitini neuloi Klraallle nuo ihanat tossusukat synttärilahjaksi. Meidän lapset on tottuneet käyttämään villasukkia ja onneksi mummu on taitava jalostamaan näitä vaatekappaleita. On ollut kätyriä, pokemoneja ja sateenkaaria. Nämä on silti ehkä kaikkein kauneimmat. Tosin toisessa kantapäässä on jo kiva klöntti sellaista helmimassaa. Ja saman muotoinen klimppi myös keittiön matossa. Illalle ohjelmaa… 😀

Ripustin olohuoneen seinään vaihteeksi vähän peilejä. Tuo lautaseinä on niin näppärä, kun siihen ei jää naulanreikiä, kun naulat lyö aina lautojen väleihin. Voi sitten muuttaa mieltään vaikka vähän useamminkin. 🙂 Nyt noi näyttää vaihteeksi ihan kivoilta. Ja ehkä joku pieni pöytä vielä tuohon alle.

Tuntuu tuo pakkanen tänään paljon purevammalta kuin viime viikolla. Kylmä viima ja luntakin pölyttää taas mukavaa vauhtia. Ihan kivakin hipsiä villasukissa tämäkin ilta.

Ihanaa uutta viikkoa!

Perjantaita!

Voihan vimpeli, se lupaa sunnuntaille upean aurinkoista talvipäivää. Ei muuten, mutta olin jotenkin ajatellut että sellainen harmaa pyry olisi vähän armollisempi tällaisen talvikodin suhteen. Valon lisääntyessä ja päivien pidetessä ainakin itselleni tulee aina sellainen olo, että tekisi mieli puunata koko koti lattiasta kattoon. Ja kai se vähän niinkin on, että kun poltetaan kynttilöitä ja lämmitetään puilla, niin kyllä ne ikkunat vaan puolessa vuodessa vähän tummuukin. Mietin hetken, että jos olisi perjantai kunniaksi kiristänyt nutturan tiukalle, ja ryhtynyt oikein kunnolla puunaamaan paikkoja, mutta taidan siirtää tätä operaatiota vielä vähän pidemmälle. Ja on kai ne synttärivieraat joskus aiemminkin likaisia ikkunoita nähneet. Mikäli eivät, niin voi sitten olla jo korkea aikakin.

Niin mä vain löysin eilen itseni sieltä kahvakuulasta ja pakko sanoa, että olihan se taas vaan niin uskomattoman ihanaa. Vaikka niin olisi ollut lasten kanssa hiihtäminenkin, mutta onneksi lunta näyttää riittävän vielä joksikin aikaa. Tänään on ihan vain koti-ilta, tai koti-ilta ainakin siitä lähtien kun saadaan poika treeneistä kotiin. Sitten joku kiva perjantai-illan iltapala kuten vaikka pitsa voisi just nyt toimia. Ja sitten  ajoissa nukkumaan. Lauantaisin pitää nimittäin virittää vekkari, jotta ehditään ajella Klaaran tanssitunnille, mutta onneksi ei ihan arkiaikaisin.
Ja hei, mä just tutkin, että olen tänä vuonna valvonut vain neljä kertaa yli ilta kympin. Ja ainakin yhtä monta kertaa mä olen nukahtanut jo ennen yhdeksää. Ja tällainen mä olin ennen lasten syntymää. Saatoin mennä illalla kahdeksalta nukkumaan ja nousta aamulla viideltä – joskus aikaisemminkin. Se on jotenkin mulle luontainen rytmi. Kymmenisen vuotta meni sitten siten, että piti saada sitä “omaa aikaa” iltaisin kun lapset meni nukkumaan. Mutta kyllä mä olen enemmän oma itseni just näin. Arkena ja viikonloppuna, illan torkkuna ja aamun virkkuna.

Tämän viikonlopun iloja on myös nuo ensimmäiset sipulikukat. Krookus, helmililja ja perunanarsissi. Pieniä lupauksia keväästä. Näiden avulla jaksaa nauttia talvestakin, kun ei tarvitse hätiköidä lumien sulamisen kanssa. Löysin tosin pussillisen kylvömultaa ja taimipottiprässin, ja ihan pikkuisen alkoi sitäkin multasormea jo syhyttämään!

Maljakossa on yhä viime viikonlopun tulppaanit, vähän nahistuneet tosin jo. Uusi kimppu pitäisi jostakin metsästää, ja sitten varmaan miettiä, että pitääkö kääräistä hihat ja ryhtyä leipomaan. Mutta sitä vasta huomenna. Nyt rennon perjantain kimppuun!

Heippa ihanat, mitä kuluu? Mä olen kuulostellut itseäni tänään oikein urakalla ja kahdestakin syystä. Toinen on se, että mun vauvani täyttää tänään 6-vuotta ja vaikka se ihan älyttömältä tuntuu, pitää tietenkin hyväksyä, että niin se aika vain kuluu. Ja samalla kun lapsille kertyy ikää, sitä kertyy tietenkin myös itselleni, puolisolleni, vanhemmilleni, isovanhemmille ja ihan kaikille. Ja kun ajan kulkua alkaa liiaksi ajattelemaan se laittaa aina vähän mielen herkäksi. Mitä kaikkea olisi pitänyt silloin tai kunpa olisinkin. Tiedätte ehkä tunteen? Mutta jumiin ei saa jäädä menneiden vatvomisessakaan vaan keskittyä tähän hetkeen. Se mikä jäi silloin jäi silloin. Tärkeintä on nyt ja tässä.

Toinen syy syvälliseen itsetutkiskeluuni (jota toki harjoitan ihan joka päivä, ja jonkun mielestä liikaakin) on Jenny Belitz-Henrikssonin Uuteen nousuun -kirja. Vaikka kirjaa markkinoidaan oppaaksi pysyvään elämäntapamuutokseen, niin suosittelen niillekin, joille moinen projekti ei välttämättä ole millään tavalla ajankohtainen tai tarpeellinen. Itse asiassa otin kirjan itsekin kuunteluun ihan uteliaisuudesta, mutta yllätyin siitä, miten iloiseksi tulin kirjan ajatuksista. Siitä, mitä hyvinvointi oikeasti on ja miten pinttyneet harhaluulot helposta laihduttamisesta ja kuntokuureista joutaisi romukoppaan. Kirja käsittelee rehellisen hienosti tunteita kuten pelkoa ja häpeää. Sitä, miten suurin este korviemme väli terveelliselle elämäntavalle yleensä on. Itse en edes saanut mitään kipinää mihinkään muutokseen, vaan oikeastaan tuli sellainen tunne, että asiat on just nyt aika hyvin. Ja se jos mikä on tosi iso oivallus!

Mutta siis suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan (ainakin Bookbeatilta löytyy) tuon kirjan!

Meidän olkkari-pianohuone on muuttunut nyt kuluneella viikolla kodinhoitohuoneeksi, koska kuivausrummun tehtyä lakon, otollisin paikka pyykinkuivaukseen on tässä. Silti karsiva käteni on yltänyt myös tähän tilaan. Ehdottomasti keveämpi ja keväisempi fiilis, vaikka joulutähdet vielä ikkunoissa saavatkin roikkua. Mulla on myös tusinan verran hyasintteja vielä joululta jäljellä. 🙂

Tämän illan ohjelma on vielä aika avoin, sillä ajattelin, että nyt mennään päivänsankarin toiveilla. Kahvakuula polttelisi, mutta jos pieni superhiihtäjäni haluaakin kanssani ladulle, olen valmis vaihtamaan kuulan reippaaseen sivakointiin raikkaassa ulkoilmassa. Eipä sitten tarvitse vuosien päästä miettiä, että kunpa vain olisin silloin, kun lapset olivat vielä pieniä. Enkä tarkoita, etteikö se omakin aika olisi tarpeellista. Mitä pienemmät lapset, sitä tärkeämpää on, että äidilläkin on omat hetkensä! Nyt vain käsillä ovatkin jo ne vuodet, kun liikuntaa voi helposti harrastaa myös yhdessä. Ja sekin pitää hyväksyä, että vaikka itsestä se tuntuisikin kivalta, niin aina niitä lapsia ei kiinnosta. 😀

Näin tammikuussa tuntuu, että kaikki talon lahjapaperit ovat laatua “joulu”. No, vanhoille tapetinpaloille hyötykäyttöä!

Lumisen kaunista torstai-iltaa! Huomenna on jo perjantai eli viikonlopun aatto. 🙂

Heippa ihanat ja kivaa tiistaita!

On kyllä ollut melkoisia talvikelejä, mutta kyllä sen huomaa, miten suuri vaikutus tuolla kivijalkaan kasatulla lumella on. Meillä on olohuoneen kohdalla sellainen iso aukko kivijalassa, eikä sitä ole joka vuosi saatu kunnolla lumella peittoon. Nyt kun eristysmateriaalista ei ole pula, pysyy lattiatkin lämpöisempinä. Vaikka tosin meillä on kääntynyt asetelma vähän päälaelleen, kun huomaan, etten enää suinkaan ole meistä aikuisista se viluisempi. Eilen kun mittari näytti ulkona jo kunnolla päälle parinkymmenen totesin, etten ole vieläkään vaihtanut toppatakkiin. Liekö jotain aikaista vaihdevuotta, mutta pelkällä kuoritakillakin on tarjentunut.

Viluisia tai ei, niin ainakin kovin yksioikoisia nuo miehet ainakin on. Menin nimittäin sanomaan ääneen, että olen vähän kyllästynyt niihin keittiön mustiin tarjotintauluihin ja vastaus oli, että “ota ne sitten pois”. Kuinka yksinkertaista! Itse olen miettinyt asiaa jo pitkään ja punninnut, että mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. 😀 Olen kyllä joissakin asioissa niin jahkaajatyyppiä, että välillä naurattaa ihan itseänikin. Mutta hyvä se on, että sisustusapua on kuitenkin ihan perhepiirissä tarjolla, eikä tarvinnut tästäkään suunnitteluavusta maksaa ulkopuoliselle.

Niin että nappasin sitten ne mustat pyörylät pois seinästä. Pikkuisen tyhjältä tuntuu, mutta saahan ne takaisin, jos tulen katumapäälle. Vajaan minuutin homma. Ja kun sitten oikein pohdin tuota jahkailuani, totesin että mulla on tapana pitää kaikki tavaratkin aina samoilla paikoilla. Niinpä ylitin itseni ja tyhjensin keittiön tasoja ja avohyllyjä, ja vaihdoin hieman esineiden ja astioiden paikkoja. Hirvittävän helppoa ja edullista sisustamista! Ja mitä yksinkertaisin metodi: Jos ei miellytä, ota pois!

Jonkun silmään muutos ei ehkä ole kovinkaan suuri, mutta itselläni tämäkin pieni asia ottaa aikansa totutella. Toisaalta päätin jatkaa tätä kodin riisumista ja tavaroiden siirtelyä ihan järjestelmällisesti jokaisessa huoneessa. Uuden hankkimisen sijaan sellainen tyhjä taulu -ajattelu voi joskus olla ihan päteväkin ratkaisu.

 

En tiedä, onko tämä sitä tammikuun suurta sisustusinnostusta, mutta vaihtelu ainakin virkistää. Ja nyt ripustamaan pyykkejä kuivumaan. Kuivausrumpu nimittäin hajosi sunnuntain pyykkipäivän kunniaksi ja uusi osa saadaan aikaisintaan perjantaita. Hieno siinä kohtaa kun kaikki petivaatteet ja viikon pyykit on pyykkikorissa ja pesukone täynnä märkää tavaraa. Himputti! No, kaikki ei voi aina mennä ihan putkeen.

Kivaa iltaa kuitenkin!

Ihanan aurinkoista pakkassunnuntaita!

Meillä on samaan aikaan siivouspäivä, pyykkipäivä, ulkoilu- ja urheilupäivä ja hei, pullapäivä! Ollaan saatu olla koko viikonloppu yhdessä, mikä on meidän perheessä aika harvinainen saavutus. Eilen kyläiltiin mummulassa, syötiin hyvin ja lämpenipä mummulassa myös saunakin. Illalla pojat lähtivät vielä hiihtolenkille ja me leivottiin Klaaran kanssa iltapalaleipää.

Tänään lapset lähtivät isänsä kanssa ladulle ja minä hyödynsin ajan heittämällä aivot narikkaan pullataikinan parissa. Äänikirja soimaan ja nutturapullia kerimään. Ihanan terapeuttista. Ja maistuvat varmasti hiihtäjille kylmän maidon kanssa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, minun vauvani täyttää ensi viikolla jo kuusi! En käsitä, minne vuodet on menneet. Tuntuu kuin vasta juuri tuo pitkään ja hartaasti odotettu pikkuinen olisi tullut elämäämme. Ja joka kerta kun yllätän itseni miettimässä näitä, yritän nauttia siitä, että lapset ovat yhä lapsia. Niin kivalta kuin se välillä tuntuukin, että molemmat ovat jo omatoimisia. Toki joskus on ihanaa saada leipoa ihan yksin ja kaikessa rauhassa, mutta voi että, kun joskus koittaa se aika, että kukaan ei kinastele siitä, missä määrin saa auttaa ja osallistua.

Muistatte ehkä, kun joulun alla ihailin sitä kaunista pakettia, johon Klaaralle tilaamani mekot oli pakattu. Tuo paketti kääräistiin joulupaperiin ja laitettiin pukinkonttiin. Sittemmin on päästy nauttimaan hurmaavan suloisista mekoista. Tuntuu ihanalta, että mulla on vielä hetken tällainen pieni tyttö, jonka saan pukea suloisiin mekkoihin ja sukkahousuihin. Mun oma Tähkäpää, jonka hiukset muuten joulun alla lyhenivät, vaikkei sitä heti uskoisikaan. Yhtä paksu tyvestä latvaan, enää ei kuitenkaan ole vaarana, että niiden päälle istuisi. 😀

Tilasin Klaaralle kaksi tuollaista ihanan yksinkertaista mekkoa Nova Melinalta. Molemmat Libertyn kauniista kankaista ommeltuja. Maailman kauneimpia mekkoja, sellaisia, joissa lapsi on vielä oikeasti lapsi. Ja Suomessa tehty, käsityöläisen taidolla.

Siisti ja pullantuoksuinen koti. Kunnon iltalenkki, lämmin suihku ja aikainen sukellus puhtaisiin lakanoihin. Johan sitä kelpaa aloittaa uusi viikko!

 

 

Libertyn sinapinkeltaisesta Capel kankaasta ommeltu mekko Nova Melina. Kengät H&M ja villasukkahousut POMPdeLUX.

Heips!

Se olisi perjantai, ja voi miten kivalta tuo just nyt tuntuukin. Viikonloput ovat arjen suola, enkä yhtään ihmettele, että Peppi Pitkätossu halusi kouluun vain saadakseen lomat. Olisin itsekin halunnut. Jos ei ole aikaisia aamuja ja tiukkoja aikatauluja, ei tulisi myöskään sitä ihanaa tunnetta, jonka saa kun jättää vekkarin virittämättä.

Nyt kun maisema on kuin parhaista Suomi-mainoksista ja aurinko paistaa niin, että pää meinaa haljeta, tuli taas se joku alkuvuoden innostus ihan kaikkeen. Oli pakko siivota pois jouluisa juttuja antaa tilaa valolle ja vaaleudelle. Tekee mieli taas laittaa kotia ja nauttia muustakin kuin pelkästä kynttilänvalosta ja hämärän hyssystä. Valkoiset tulppaanit on ikään kuin vertauskuvallinen symboli tälle kaikelle. Ja kyllä ne on merkki myös keväästä ja valosta, mutta en tarkoita sitä sillä, ettenkö nauttisi tästä talvestakin. Nautin kyllä, eikä sillä ole juuri nyt mitään kiirettä väistyä tai poistua. Juuri tällaisia talvien kuuluukin olla! Paljon lunta, pakkasta ja auringonpaistetta. Ja sitten luonnollisena jatkumona kevät, kesä ja syksy – kun niiden aika koittaa.

Liekö johtuvan tuosta auringosta, joka pääsi vihdoin pyryn välistä pilkistämään, mutta nyt mieli huutaa vaaleita utuvärejä. Sellaisia hentoja pastellisävyjä. Sanotaan, että ne kuuluvat vahvasti kevääseen ja kesään, mutta voisko ne sittenkin olla niitä pakkaslumessa välkkyviä värejä?

Meidän viikonloppu ei pidä sisällään mitään kovinkaan ihmeellistä. Toiveissa astetta parempi ja kiiireetön iltapala perjantai-iltaa kruunaamaan. Lauantaiaamuna vielä harrastuksia ja sitten kyläilyä mummulassa. Sunnuntaille toivonkin sitten muuta mukavaa viikonloppupuuhaa ja talvesta ja ulkoilusta nauttimista. Ja jos oikein hyvin käy, sunnuntai voisi olla myös pullapäivä! Ah, edellisestä pullapäivästä onkin jo aikaa! 🙂

Viikonlopun toivelistalla on luonnollisesti myös lukuhetkiä ja villasukkarentoilua. Mutta nyt niitä kohti!

Ihanaa ja lumista viikonloppua! ♡

Ihanaa keskiviikkoa!

Sunnuntain kirppiskierrokselta ei jäänyt käteen kuin puolentoista euron kynttilänjalka. Siitä huolimatta, että se oli mitoitettu erikoisen ohuelle kynttilälle, löytö oli kuitenkin varsin ilahduttava. Ja vaikka ihan pienen hetken olin pettynyt, ettei sopuhintaisia löytöjä tullut tehtyä sen enempää, muistuttelin itseäni, että pikkuhiljaa hankittu tavara on kuitenkin aina parempaa ja rakkaampaa kuin kertarykäisyllä ostettu.

Ja sitten jäin pohtimaan muutenkin tuota kirpputorilta ostamista, tai ylipäätään käytettynä hankittuja esineitä ja tavaroita. Kun niitähän meillä riittää. Itse asiassa vahvasti yli puolet kotimme huonekaluista on hankittu käytettynä. Osa toki ostettu antiikkina, mutta suuri osa myös peritty. Olin jo hyvin nuorena kallellaan vanhoihin tavaroihin, ja vaikka vanhemmillani ei kovin suuria säilytystiloja olekaan, jemmaan piti laittaa niin vanha kansakoulun pulpetti kuin minun ja siskoni käyttämä kerrossänkykin. Sitten löytyy paljon sitä uudempaa huonekalua, joka sekin on päätynyt meille käytettynä. Kierrätettyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Niistä enemmän täällä.

En ole missään nimessä sitä mieltä, että kenenkään kuuluisi asua museossa, mutta itse arvostan valtavasti vanhaa. Sitä, että remontoidaan vanhaa kunnioittaen ja kunnostetaan mieluummin, kuin hankitaan uutta. Meillä on jemmassa valtava määrä huonekaluja aina parista ruokapöydästä lähtien Olen ehkä vähän hamstraaja sorttia, mutta kun vastaan tulee vanha huonekalu, jonka kohtalo on kyseenalainen, pelastan sen mieluummin meille. Olkkariin tuli vitriinikaapin sijaan kassakaappi ja keittiössä ikkunan alle tasoksi päätyi vanha höyläpenkki. Eivät kumpikaan olleet ehkä ykkösenä suunnitelmissa, mutta lopulta niistä tuli rakkaita ja persoonallisia lisiä kotiimme.
Vintiltä löytyy myös melkoinen arsenaali vanhoja astioita. On vanhaa arabiaa, vanhoja emalikulhoja ja pienen ravintolan verran laseja. Jemmassa on myös lasten vanhat dublot, brion junarata ja Klaaralle ostettu vanha päästä vedettävä pinnasänky. Enkä oleta, että omat lapseni aikanaan välttämättä haluaisivat kotiinsa lapsuudenkotinsa rääppeitä kuten äitinsä, mutta pidän ajatuksesta, että minusta saattaisi vielä joskus tulla isoäiti. Ja jos omat vanhempani säästivät huonekaluja minulle, en haluaisi itse olla se, joka laittaa vanhan pulpetin kiertoon. Niin kauan kuin on mahdollisuus säilyttää, minä kyllä säilytän. Sillä ne on mulle rakkaita tavaroita.

Vaikka osa astioista onkin vintillä odottamassa suurempia juhlia, en pidä ajatuksesta, että kaapeissani olisi turhia tavaroita. Meillä vanhat astiat ovat käytössä uusien rinnalla ja pidän siitä, että ne sulautuvat yhteen. Vanhat pöytähopeat ja alpakat saavat tummua ja patinoitua käytössä, sillä käyttöesineitähän ne on siinä missä astiatkin. Eikä minua toisaalta haittaa, jos vanhassa lautasessa on kolhu. Jos se on nätti, ei pieni lohkeama lasitteessa tee siitä vähemmän kaunista. Tai ei se tee siitä ainakaan roskaa. En ole turhan tarkka, joskin oliivit tai vahvasti värjäävä joulurosolli ei välttämättä sovi vanhaan kulhoon, jonka lasite on jo huokoinen. Ja viime kesänä takavarikoin lapsilta vanhan Arabian kannun, joka oli ulkona vesipyssyjen täyttöä varten. Mehu- ja vesikannuna ihan arjessakin kyllä, mutta ei lasten leikeissä vanhalla betonisella lastauslaiturilla. 😀

En silti tarkoita, että kirpparilta pitäis väkipakolla kahmia mukaansa astioita ja tavaraa vain silkasta ostamisen ja omistamisen ilosta.  Itse en esimerkiksi osta ikinä mitään kallista. Vanha arabian kulho silloin tällöin on löytynyt parilla eurolla vuosien varrella, ja lopulta meillä on kasassa salaatti- ja taikinakulhoja sen verran, ettei niitä olekaan tarvinnut ostaa uutena. Varmaankin arvokkain kirpparihankintani on ollut pari vuotta sitten ostamani Iittalan tsaikka-lasit vanhalla messinkiselleä pidikkeellä. Silti en halunnut luopua niistä teräksen värisistäkään, jotka joskus aikoinaan opiskelijabudjetista nipistettiin mieheni kanssa. Nyt on glögilasit isommallekin porukalle, ja mitä sitten vaikka olisi vähän eriparia. Olen sellainen Eripari-Emilia, että oikeastaan vaan tykkään kun kaikki ei ole ihan kliinisesti samassa linjassa.

Mun mielestä sellainen persoonallinen koti syntyykin enemmän pikkuhiljaa ja vuosien varrella, kuin kertaheitolla sisustaen. Joskus sanotaan, että ihmisen ei pitäisi kiintyä esineisiin, vaan ihmisiin, mutta itse väitän, että pienoinen kiintyminen myös niihin tavaroihin voisi jarruttaa kertakäyttökulttuuriamme. Toisen romu voi olla toisen aarre, mutta parhaassa tapauksessa käsitellään omaisuuttamme jokainen aarteena, vaikka ei kruununjalokiviä kaapeissa olisikaan. Kun esineitä kunnoittaa ja vaalii, ne kestävät aikaa ja käyttöä. Kun niihin kiintyy, ei tarvitse hankkia uutta saadakseen iloa.

Sitä, mitä ei ihan oikeasti itse tarvitse on järkevääkin laittaa kiertoon. Vaatteet, lehdet, kirjat ja monet muut asiat kiertävät meillä tehokkaasti ihan perhepiirissä. Jopa huonekalutkin. Ja astioitakin voidaan lainailla, jos joku vaikka pitää isommat kemut. Eilen juuri hain Klaaralle postista siskoni lähettämät luistimet. Säästyi aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa.

Leppoisaa iltaa. ♡