Ehdin tanssia jo niin monet sadetanssit, että tämä vesisade ei oikeastaan haittaa mua pätkääkään. Aamulla ja päivällä oli tosi ihana keli ja nyt illalla ja yöllä saa minun puolestani sataa ihan rauhassa. Se on hassu juttu, mutta tuntuu, kuin tuon pitkän kuumuuden jälkeen sade olisi tuonut pienen loman kesänviettoon. Lomaa kesästä, kuulostaa ihan hassulta, mutta on oikeasti ihan tervetullut. Välillä kun on pakko tehdä niitä kotitöitäkin. Saa ikään kuin vetää välillä happea. Lukea kirjoja sisällä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole ulkona nauttimassa. Ja me ehdittiin tehdä niin paljon ihania asioita kesäkuussa, että kotonakin jaksaa taas olla.

Olen tässä kesän aikana suunnannut katsetta enemmän omaan napaan. Siihenkin pieni someloma on ollut oikein hyvä apuri. Tuossa yhtenä päivänä tulin miettineeksi, että jotakuinkin maaliskuusta asti olen jopa jokaisen ruokailuni miettinyt sen mukaan, mitä muut haluavat syödä, ja mihin aikaan. Niinpä pistelin maanantaina kauppaan ja ostin vain asioita, joista minä itse pidän ja laitoin muut syömään samaa. Kukaan ei kuollut nälkään, ei hätää, mutta se teki hyvää. Joskus on ihan hyvä miettiä, että onko se, mitä me haluamme sama asia kuin se, mitä minä haluan.

Toki odotan minäkin seuraavaa lämpöaaltoa ja hellepäiviä. Sitä, että päivät tuntuvat loputtomilta ja iholla tuoksuu aurinko. Sitä, että voi miettiä tekevänsä mitä vain, eikä tarvitse katsella sadetutkaa. Odotan pitkiä pyörälenkkejä, hikisä öitä ja ihan vain kuumuutta. Mutta välillä pitää sataa. Välillä pitää juottaa luontoa ja vetää itsekin henkeä.

Pelastin sateelta taas pari pionin oksaa ja laitoin ne yhteen kauneimmista viinipulloista. Tuo on muuten hyvä roseeviini ja pullo on hauska muisto ratkiriemukkaasta kesäillasta.

Meillä on vielä illan ratoksi vohvelibileet, joten nyt taikinaa tekemään. Suloista iltaa teillekin!

Kaupallinen yhteistyö ⎮ Varax

---

Juhannusviikko. Puhutaan keskikesän juhlasta, mutta itse miellän juhannuksen vielä alkukesän puolelle. Joskin tänä vuonna lämpötilojen kanssa ollaan juhannuksena ohitettu jo monen aikaisemman kesän lämpökertymät. Ainakin se siltä tuntuu. Tuntuu melkein, kuin luonto haluaisi palkita meitä erikoisen kevään jälkeen antamalla parastaan.
Juhannus on monenlaisten perinteiden juhla, mutta meidän juhannusperinne on oikeastaan aina ollut se, että mies on jossakin päin Suomea työn puolesta, ja minä ja lapset sitten joko kotosalla tai mummulassa. Kuten olen todennutkin, olosuhteet ovat tuoneet myös asioita joista tykkään, ja yksi niistä on tosiaankin se, että me voidaan viettää juhannusta yhdessä. Kun tajusin tämän seikan, mulla oli heti idea siitä, millaisen juhannuksen haluan viettää. Tietenkin juuri sellaisen, jota olen ihaillut joka ikinen vuosi Lantlivin kesänumeroista: Ulos katettu pöytä, luonnonkukkia, uusia perunoita, silliä, kukkaseppeileitä ja tietenkin ystäviä. Tänään virittäydytään puutarhajuhlien tunnelmaan koekattauksineen ja postauksen pääosassa Suvisaari-puutarhakalusteet. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Varaxin kanssa.

Olen ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka kattavat kalusteet mieluummin puiden katveeseen nurmikolle, kuin terassille. Kasvihuone toimittaa meidän huvimajan ja terassin virkaa, mutta pöytäryhmää vihreällä nurmella ei voita mikään. Puutarhakalusteiden muotoilussa olen aina tykännyt perinteisistä malleista ja valkoisesta väristä. Niissä on sitä jotakin printeistä huvilafiilistä. Ja vaikka markkinoilla on toki vaikka miten kivoja rottingin tapaisia kalusteita, ei meidän pihaan ja puutarhan tunnelmaan oikein istukaan kuin perinteinen puutarhakaluste.

Varaxin puutarhakalusteet ovat monelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Ensimmäiset Suvisaari-kalusteet on valmistettu Suomessa jo 1960-luvulla ja tuote on edelleen tuttu näky monilla suomalaisilla pihamailla. Varaxin kotimainen laatu löytyy monista muistoista eri muodoissaan; joku saattaa muistaa ne kesämökin punaiset kalusteet, toinen mummolan pihakeinun. Juttelin asiasta äitini kanssa ja Varax oli ihan tuttu juttu ja tunnettu nimi puutarhakalusteissa jo äitini nuoruudessa. Kuten myös varajakkara, se x-kirjaimen muotoinen. Mutta mikä parasta, yhä ja edelleen Suomessa valmistuu mitä kauneimpia puutarhakalusteita. Pohjanmaalta ne kulkevat ylväästi eteenpäin kantaen Avainlippua, eli merkkiä siitä, että työ on oikeasti tehty täällä meillä Suomessa!

Suvisaari-puutarhakalusteiden muotokieli on samaan aikaan merellinen ja toisaalta taas niin perinteinen ja pehmeä, että kalusteet istuvat punaisen tuvan tai mummonmökin pihamaalle omenapuun katveeseen. Metalliset putkijalat ja tuolien kehikko parantavat kestävyyttä. Varsinkin nurmella pulverimaalattu teräsjalka kestää puista huomattavasti paremmin. Tuolien muotoilu takaa ihanan joustavan istumismukavuuden. Mäntypuiset pinnat on hiottu siten, että puun syyt tulevat kauniisti esiin täysin peittävänkin maalikerroksen alta, mikä puolestaan vahvistaa sitä kuvaa, että kalusteissa on käytetty oikeasti aitoa puuta, ei muovia tai puujäljitelmää.

Aito kotimainen käsityö vaatii ehdottomasti seurakseen parasta, ja niinpä päätin kattaa pöytään kauneimmat vanhat lautaset ja aidot lautasliinat. Juhannukseksi ehkä vielä jonkinlainen juhannussalko tai luonnonkukkia ympäriinsä. Illaksi kynttilöitä ja lämpimät viltit hartioille.

Pöytä kuudelle vai neljälle?

Suvisaari-sarjasta löytyy pyöreä pöytä neljälle hengelle, sekä suorakaiteen mallinen pöytä kuudelle hengelle. Koska päädyimme hankkimaan Varaxin kotimaiset Suvisaari -kalusteet, ongelmaksi muodostuikin ainoastaan oman pöytätarpeen hahmottaminen. Pääsin testaamaan molemmat vaihtoehdot ja ne tuntuvat kumpikin kuin luodulta puutarhaamme. Itse asiassa ne istuvat niin hyvin, että ystäväni ei edes heti huomannut kalusteita. Ovat kuulemma sen näköiset, kuin olisivat olleet paikallaan aina. Ja onhan ne. Vapaasti sijoitettuna suurten puiden varjostamalla alapihalla molemmat pöytäryhmät näyttävät tosi ihanilta. Kutsuvilta, kotoisilta ja ennen kaikkea kauniin raikkailta. Kuin luonnollinen pala suomalaista kesää.

Meillä oli vuosia vanha kaapelikela suuren hopeasalavan katveessa, ja paikka olikin mitä parhain istuskella myös hellepäivinä. Aikansa kutakin, ja nyt huteroitunut pöytä on saanut väistyä. Mietinkin siis pitkään, minkälainen meidän ulkokalusteiden tarve on. Puun alle on helppo kuvitella pyöreä pöytä neljällä tuolilla kuten aikaisemminkin, mutta riittääkö neljä tuolia? Suorakaiteen muotoinen pöytä sopii huomattavasti paremmin hieman kauemmaksi puusta ja samalla lähemmäs kasvihuonetta.

Itse pidän valkoista väriä parhaana kontrastina vehreälle puutarhalle, mutta Varax Suvisaari -puutarhakalusteita löytyy myös harmaana. Talvisäilytystä ajatellen tuolit ovat pinottavia ja pöydistä voi irrottaa jalat, mikäli ne eivät mahdu varastoon sellaisenaan. Hyvin maalattu pinta on helppo pyyhkiä puhtaaksi siitepölystä tai muista tahroista.

Ehkä arvaattekin kumpaan sarjaan me päädyimme? Kyllä, pöytäryhmä kuudelle mahdollistaa istumisen isommallakin porukalla ja lähempänä kasvihuonetta pystymme jatkamaan tarpeen vaatiessa istuinryhmää myös muilla kalusteilla.

Sisällä on vähän niin ja näin, enkä totisesti ajatellut käyttää ihanaa kesäviikkoa siivoamiseen. Kiva, että tässä kohtaa vuotta puutarhan vehreys kompensoi puutteita sisätiloissa. Itse olen vähän sitä mieltä, ettei nurmikkoa tarvitsisi ajaa juhannukseksi kun on niin kuumakin, mutta tuo ajopäällikkö on vähän toista mieltä. Onneksi meidän puutarha ei ole liian sliipattu, joten rento kesäfiilis pysyy vaikka nurmi olisikin ajettu.

Ihanaa alkanutta juhannusviikoa ja aurinkoisen lämmintä kesäiltaa! 🌿

Huolimatta varsin viileästä keväästä perinteinen nimpparikimppu syntyi tänäkin vuonna omasta pihasta. Ihan ei vielä jaksaneet lemmikit aukaista nuppujaan, mutta onneksi on tulppaanit, narsissit ja kiurunkannukset. Suurin osa kevätsipuleista on yhä aukeamatta, joten värikästä kukkailoa on tiedossa vaikka kuinka.

Vaikka joka syksy olen äärettömän laiska iskemään sipuleita maahan, ja niiden istutus jää usein seuraavalle keväälle (tai tammikuulle kuten tänä vuonna), päätin jälleen kerran, että ensi keväänä haluan saada vieläkin enemmän sipulikukkia. Vaikka tulppaaneja ja narsisseja jo puskee joka puolelta puutarhaa, ei niitä kai voi koskaan olla liikaa. Lisäksi mulla on tämä cutting garden -idea. Eli leikkokukkapuutarhaa ajatellen haluan, että maljakkoon on mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja.
Samainen cutting garden -idea toimii innoituksena myös daalioiden suhteen. Vaikka vietän mielelläni aikaa kukkivassa puutarhassa, siitä pitää riittää myös maljakkoon.

Olen ostanut nuo kolme puristekristallimaljakkoa kirppikseltä ihan tätä nimenomaista tarkoitusta ajatellen: Jotta saan oman pihan kukkia maljakkoon. Myös vanhat kannut toimivat kauniisti maljakkoina.

Nykyään on saatavilla erilaisia kehikkoja ja kukkatukia maljakkoon (jopa Aalto-vaasiin!), mutta tuo omani on mummun vanha Riihimäen Lasin kukkatuki (näitä on muuten aika hyvin myynnissä nettikirppiksillä nyt kun selaisin) ja hurmaa kivalla vintagelookillaan. Siihen kun laittaa ensin muutaman kukan tukevasti, loput pystyy asettelemaan jo helpommin. Näin välttyy siltä ikävältä ongelmalta, kun sitomaton kimppu valahtaa maljakon reunoille. Oman pihan kukista ja luonnonkista saa myös näyttäviä asetelmia ruukkuihin ihan vaikka vain kanaverkkoa hyödyntämällä.

Pienen cutting gardenin voi perustaa myös parvekkeelle. Daaliat menestyvät oikein hyvin myös ruukuissa.

Kun viime syksynä puutarha näytti taas kuolevan pystyyn, tuntui oman pihan kimppujen aika äärettömän kaukaiselta ajatukselta. Vaan tässä sitä taas ollaan! Kenties kaupan leikkokukien äärellä seuraavan kerran vasta syksyllä. Toivon todella!

Hellurei! Muistatteko kun sanoin taannoin, että mulla olis yksi matonvaihto, jota en ole vain saanut aikaiseksi suorittaa. No nyt sain. Ja heräsikin heti kysymys, että pitäisikö myös tuo a.k.a. iso eteinen värittää samanmoisella! Ne jotka ovat roikkuneet mukana jo pidempään saattavat muistaa mistä punainen matto on peräisin. Kyllä, sama matto oli myös vanhan kodin aulatilassa ja sen kaveri makuuhuoneessa. Useampi vuosi rullalla ei kuitenkaan ollut koitunut mattojen kohtaloksi ja sain loistavan piristyksen tylsän eteisen iloksi.

Meillä tosiaan on kaksi eteistä, ja niistä puhutaan pikkueteisenä ja isona eteisenä. Tai nyttemmin ehkä eteisenä ja isona eteisenä. Tämä suurempi on lähinnä läpikulkutila, koska sisäänkäyntiä ei käytetä kuin siivoamisessa. Jopa postinkantajat tietävät, että ovi tullaan avaamaan talon toiselta puolelta. Mutta näin ei ole ollut aina, ja siitä muistutti taas nokipoika, joka jyskytti ison eteisen ikkunaan maanantaiaamuna klo 8.  Se mitä joskus kadehdin uusista taloista on ehdottomasti arkisisäänkäynnit ja pääovet. Vaikka meilläkin ehkä olisi ollut mahdollisuus rajata nuo alueet omiksi tiloikseen ollaan päädytty kuitenkin siihen, että meillä kuljetaan huoneiden läpi ja alakerran pääsee ympäri kulkemalla juurikin molempien eteisten läpi. Pieni eteinen kuljettaa joko olohuoneeseen ja sitä kautta keittiöön tai vastaavasti työhuoneen kautta isoon eteiseen ja siitä keittiöön. Kenkä- ja takkihelvetti on siis aina nökösällä. Kesälle kiitos siitä, että eteisen neliöt tuntuvat aina tuplaantuvan tässä kohtaa vuotta.

Hauska juttu on myös se, että punaisen maton yläpuolella roikkuu sama eteisen valaisin, kuin vanhassakin kodissa. Tuohon se silloin kohta kahdeksan vuotta sitten iskettiin väliaikaisesti, enkä vielä ole saanut aikaiseksi päivittää. Sulaketaulullekin taisi olla jokin piilosuunnitelma, mutta sekin on jäänyt toteuttamatta. Kadehdin siis myös aikaansaavia ihmisiä! Se, minkä tämä mattojuttu nyt aiheutti on kipinä maalata lattioita. Eteisen vanha matto on nimittäin hionut maalipinnan ihan rikki.

Lohikeitto tähän yhteyteen siksi, että se sopii loistavasti kylmään keliin. Lauantain lenkillä tuli puhe lohikeitosta, ja pakkohan sitä oli tehdä. Kunnon kermalla ja voilla maustettua, kuinkas muutenkaan.

Ai niin, näissä kuvissa näkyy myös tuo mun perintötelefooni. Sitä lapsena veivattiin ahkerasti mummulassa. Meidän lapset ei oikein edes jaksa ymmärtää, että kyseessä on puhelin.

Koko maailma on ihan sekaisin. Ihmiset kärsivät ja pelkäävät ja ovat eristyksissä rakkaistaan. Talous on retuperällä ihan valtiota, kuntia ja yksityishenkilöitä myöden. Ihmiset menettävät läheisiään ja elävät ahdingossa. Kaikilla lapsilla ei ole turvallista aikuista, turvallista kotia ja lämmintä ateriaa ja tukea oppimisen kanssa. Mä voisin jatkaa tätä listaa koska se on oikeasti ihan loputon jos aletaan miettiä, mitä kaksi kuukautta on yksilötasolla tuonut mukanaan. Ja se on tuonut sitä ihan minunkin elämääni. Huolta ja murhetta. Ihan tavallista ja sitten taloudellista huolta ja murhetta. Ensimmäiset viikot itkin ja olin lähestulkoon paniikissa. Mutta sitten mä jotenkin ajattelin, että elämä kantaa. Ja onneksi mulla on ihana puoliso joka repii ylös aina silloin kun tuntuu, että alan vajoamaan johonkin lohduttomuuden syövereihin. Mutta jotenkin mä vain lakkasin lukemasta liiaksi uutisia. Lakkasin seuraamasta jokaista käyrää ja tilastoa. Aloitin elämään niillä eväillä, joita mulla oli. Ja tiedättekö, sitten mä huomasin, että ne asiat, jotka olivat kuitenkin mulle kaikkein tärkeimpiä pysyivät siinä. Perhe, ystävät ja omat jutut, jotka tuovat mulle valtavasti iloa. Ja minä joka normaalisti kulutan kolme kirjaa viikossa, en ole saanut kahteen viikkoon yhtään kirjaa päätökseen. Koska kaiken tämän keskellä mä olen ollut (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) kuin tutkimusmatkalla itseni kanssa. Olen oivaltanut ihan valtavasti itsestäni ja elämästäni. Muutama viikko sitten tuntui rehellisesti jopa pelottavalta viettää niin paljon aikaa oman puolisonsa kanssa. Mutta mä olen tykännyt siitä. Nauttinut. Nauttinut niin valtavan monesta asiasta, että välillä oikein hävettää. Koska tiedän, että on valtavasti myös niitä juttuja, jotka on ihan pyllystä. Niitä, joita tuossa aluksi luettelin.

Ja siksi musta tuntuu, jotenkin väärältä sanoa, että olen onnellinen. Tulee syyllinen olo. Ikään kuin ei saisi olla onnellinen. Ei nyt, ei tänä keväänä. Mutta mä olen! Valtavan onnelinen. Onnelinen siitä ajasta joka mulla on ollut mahdollisuus viettää oman perheen kesken. Onnelinen koska olen oivaltanut mikä tekee mut oikeasti onnelliseksi. Ja erityisen onnellinen koska olen ehtinyt miettimään niin paljon, ja ehtinyt toteamaan, että mä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan!

Mä menen nyt syömään poppareita ja jätskiä noiden muiden kanssa. Joten ihanaa viikonlopun aloitusta sullekin! ❤️

Jos tuossa tulikin viime viikolla oltua tehokas kotitöiden ja siivousten osalta, niin tuo vappuviikonloppu otettiin kyllä koko rahalla takaisin. Toisaalta välillä kuuluukin nauttia, eikä ihan koko ajan suorittaa. Ilo huomata, miten tämäkin taito kehittyy vuosi vuodelta paremmaksi. Tänään maistuikin sitten jo puutarhahommat erityisen hyvältä. Nyt on daaliat laitettu esikasvamaan ja viimeisetkin koulinnat suoritettu.

Fillarikilometrejä kuitenkin tuli viikonloppuna ihan kivasti, joten ei tässä nyt ihan Ellun kanoina olla vain syöty ja makoiltu. Joskin illat ovat venähtäneet normaalia pidemmiksi, kun innostuttiin katsomaan Karppia Yle areenasta. Toukokuun alkaminen oli säiden puolesta vähän pettymys. Odotin tietty heti aurinkoa ja lämpöä, mutta täällä sää parani vasta sunnuntaina iltapäivällä. Ja sitten olikin kaunista, ai että! Tälle viikolle onkin jo suuret suunnitelmat maantieajon suhteen. Tai oikeastaan koko kesälle! Kesäsuunnitelmat sinänsä on tänä vuonna vähän erilaisia, mutta onneksi on asioita, joita voi tehdä vaikka moni juttu onkin peruttu.

Meillä juhlitaan tänään täysi-ikäistä. Nimittäin siitä tuli kuluneeksi 18 vuotta kun tavattiin tuon mun partanaaman kanssa. Silloin tosin oli siloiset posket molemmilla. Mutta joo, puolikas elämästä on kuljettu nyt yhdessä. On ollut ylä- ja alamäet, uhmaikä ja murrosikä. Toivottavasti myös monta kriisiä, vaihdevuodet ja kuumat aallotkin vielä edessä. Ostettiin kaupasta laatikollinen PusPus-lakuja juhlan kunniaksi. Melkein romanttista! 💕

Ai niin, sitä piti sanoa, että nuo ruokakaupasta ostamani pionit olivat siis aika kireän pinkkejä, kunnes auetessaan saivat ehkä maailman kauneimman sävyn. Toinen kolmikko jo menossa.

Tekin taidatte jo tietää, että suhtaudun siivoamiseen aika intohimoisesti ja lähipiirissä aiheesta kuittaillaan vähän väliä. Mutta voi mikä potentiaali on nukkunut puolisossani kaikki nämä vuodet. Koronalle kiitos, tämäkään kynttilä ei jäänyt ainiaaksi savuamaan vakan alle! Ja voidaan jopa unohtaa se kerta, kun hän yritti imuroida kuulokkeet päässä imurilla, jonka johto ei ollut edes seinässä. 😀
No, kaikki alkoi oikeastaan siitä, että piti vähän järjestellä ulkorakennusta. Ihan vaan, jotta fillarit ja ruohonleikkuri on taas paremmin saatavilla. Sitten homma kasvoi ja kasvoi, ja nyt piharakennus on melkolailla eri näköinen, kun sieltä on siivottu meidän, edellisten asukkaiden (ja varmaan parin edeltävänkin) remonttijätteet ja kaikenlainen sekalainen kuona. Jopa hukkalaudanpätkät on pätkitty saunan puulaatikkoon. On kuljetettu elektroniikkajätettä ja metalliromuakin kuorma kaupalla ja tietty lakaistu varmasti kilotolkulla hiirenkakkaa. Into tarttui minuun siinä määrin, että viikonloppuna raivasin jopa vintit.

Eilen piti sitten siivota välillä myös sisällä, mutta lopulta meillä oli jo ennen aamu kymmentä kamiinakin nostettu pois paikaltaan ja illalla meillä oli vastamaalattu seinä ja jalkalistat pianohuoneessa. Siinä välissä puhdistui koko talo sekä pihasauna, ja muutama metalliromukuormakin saatiin taas eteenpäin. Koskaan ennen ei ole tullut pyyhittyä tauluista pölyjä näin totaalisesti, mutta nyt sekin on tehty. Enää pitäisi ripustaa ne takaisin seinään, mitata ja sommitella.

En ole viime viikkoina jaksanut kauheasti panostaa ulkonäkööni ja kuljen meikittä päivät pitkät. Eilen lähdin miehen kanssa vielä illalla kylille viemään paperinkeräyskuormaa ja muovijätteitä. Mulla oli sellaiset joskus aikanaan mustana ostetut puuvillalegginsit. Tiedättekö sellaiset, jotka ei oikein enää jaksa palautua pepun kohdalta ja näyttää kuin niihin olisi ihan kaavoitettukin joku kakkavara. Ja jalassa villasukat ja niiden päällä Tokmannin pinkit muovisläbärit. Ja vähän eri pinkki (ja vähän liian pieni) collegehuppari, jossa oli yhtä paljon valkoista maalia kuin mustaa nokeakin. Tukka sojotti jonnekin suuntaan ja pyöräillessä palaneet poskipäät ja nenä loimusivat tulipunaisina. Ja sitten mä vaan nousin autosta laittamaan ne muovit sinne säiliöön ja mies vetikin auton oven kiinni ja lähti ajamaan. Arvatkaapa vaan, mietinkö siinä kaupan parkiksella sekunnin, että voi helvetti. No, hauska pila. Olin vissiin niin nätin näköinen, ettei ukkokulta voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Sai kyllä kuulla kunniansa kun peruutti noutamaan mut kyytiin.

Tänään vedin taas vaihteeksi ihan farkut jalkaan, koska piti käydä kaupassa. Lapsille totesin, että jos haluavat äidin olevan paremmalla tuulella, niin ei nyt sitten ihan heti sotkettaisi taas paikkoja. Ikkunat on edelleen pesemättä, mutta siirryn niihin vasta kun nuo lähipellot on kylvetty. Seuraavaksi on puutarhajuttujen vuoro.

Vappu on täällä päin kotijuhla joka vuosi, joten sitä juhlitaan ihan perinteisin menoin. Lasin kuohuvaa taidan nostaa viimeaikaisten suoritusten kunniaksi. Mutta nyt tiistai-illan viettoon. Omalla kohdallani se on leivontaa! Ihanaa iltaa sullekin! ❤️

On se hassu juttu, miten sitä joskus nuorempana oletti, että elämä on jollain lailla ohi kolmekutosena. Ja myönnän, että hiljaa sisälläni ehkä ajattelin, että tässä se nyt oli, kun seurasin muiden jatkavan menevää elämäntapaansa samalla kun itse työntelin lastenvaunuja. Nyt kolmekutosena, äitinä joka seuraa oman lapsen teiniytymistä, en toivoisi olevani yhtään nuorempi. En vuotta, enkä päivääkään. Näin on oikein hyvä.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt julkkiksia, jotka julistavat, että lapsen syntymä ei muuttanut elämää mitenkään. Toki on kauhean kiva, jos pystyy elämään aktiivisesti lapsen kanssa ja jatkamaan niitä omia juttuja, mutta totta hitossa se elämä muuttuu. Ja niin sen kuuluukin muuttua – lopullisesti. Vanhemmuus ei lopu koskaan, ihan sama minkä ikäisiä ne lapset ovat. Huoli ei helpota koskaan. Eikä mikään muu ihmissuhde aseta omia tarpeitasi niin totaalisen taka-alalle.

Mutta elämä muuttuu lasten kasvaessa. Sitä muuttuu itse, ja toisaalta asiat menevät omille uomilleen. Syntyy tapoja, perinteitä ja tottumuksia. Muistan miten aikoinaan nautin siitä, että lapset heräsivät viikonloppuisin katsomaan lastenohjelmia ja minä sain nukkua. Nyt ollaan taas jo ajassa, kun herään itse ensimmäisenä ja useimmiten toista lapsista saa jopa komentaa ylös sängystä. Aika kultaa muistot, ja sitä on vaikea edes muistaa, mitä vauvavuosien väsymys oikein oli. Vuodet vierivät ja elämä on kuin erilaisten vaiheiden kaikenkirjava helminauha.

Syy siihen, miksi mietin näitä juttuja just tänään on se, että olin elämäni ensimmäisellä maastopyörälenkillä. Kyllä, kolmekutosena ja siitäkin huolimatta, miten trendikäs laji on ollut jo useamman vuoden. Mutta tiedättekö mikä on ihan älyttömän mahtavaa? No se että vanhakin koira oppii uusia temppuja, eikä vieläkään ole liian myöhäistä. Ja se, että niille omillekin jutuille on taas enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Että mulla on mahdollisuus lähteä lauantaina aamupäivällä viideksi tunniksi pyöräilemään ilman monen päivän suunnittelua ja aikataulujen yhteensovittamista.

Totesin tuossa juuri miehelleni, että on oikeesti aika mahtavaa, että nyt on taas mun vuoro. Se tuntuu hyvälle. ❤️

Meillä aletaan kohta paistamaan pitsoja. Jälkkäriksi jätskiä. Ihanaa lauantaita myös sulle!

Moikka!

Mä vietin eilen sellaisen oikein kunnon rentolauantain, enkä saanut mitään järkevää aikaiseksi. En tosin edes yrittänyt. Söin ja lepäsin. Tuntuu, että kroppakin vaatii välillä ihan oikeasti huilaamista. Tänään sitten olikin jo sellainen olo, että on ihan pakko tehdä jotain. Sää oli kiva, ja arvoin aamulla aika pitkään puutarhatöiden ja jonkinlaisen kuntoilun välillä, mutta päätin sitten lopulta kuntoilla puutarhassa. Ja hikihän siinä tuli. Mulla on aina tässä kohtaa vuotta sellainen fiilis, että pienempikin piha riittäisi. Mutta joo, en mä siitä ehkä kuitenkaan pois antaisi. Mutta kun olin jo kuljettanut kymmenen kottikärryllistä sembramännyn neulasia ja kastanjoita, päätin, että toinen puu saa kyllä luvan lähteä. Ja kyllä se mänty taitaa tässä kohtaa olla ensimmäisenä lähtemässä. Meillä on niitä kyllä muutenkin, mutta hevoskastanjan vieressä tuo tekee kyllä joka talvi sellaisen maton, että sen kuopsuttaminen käy ihan voimille. No, kesällä olen taas sitä mieltä, että ei viitsi kaataa, ja ensi keväänä on sama mutina. Näin se joka vuosi menee.

Ulkona vihertää jo kivasti, ja ekat oman pihan valkovuokotkin jo nostavat päätään. Vielä en hennonnut poimia, mutta ehkä huomenna. Viikonloppukimppu löytyi kauppareisulla ja pakkohan sellainen oli mukaan ottaa, kun niin huumasi tuoksullaan ja väreillään. Kynttilälyhdyn tilasin Sandrasista. Ihanasta pikkuputiikista, jonka piti taas pääsiäisena aukaista ovensa täällä meillä, mutta joka nyt olosuhteiden vuoksi toimiikin nettikauppana.

Sunnuntain kunniaksi saunan piipusta nousee savu. Meillä on tuo nuorimies viime aikoina vihkiytynyt saunan lämmitykseen ja löylyihin pääsee vaikka joka päivä. Ja mikäs siinä. Esimerkiksi tällaisen päivän jälkeen sauna tuntuukin uskomattoman ihanalle.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja energiaa uuteen viikkoon! ❤️

 

Aina välillä yritän muistaa laittaa postauksiin merkinnän, mistä vaatteeni ovat, mutta se tuntuu usein tosi tyhmältä, koska mun vaatteet on yleensä vanhoja ja niiden ostopaikat ei siis siinä mielessä auta ketään hankkimaan samanlaista. Niitä kuitenkin kysellään paljon täällä blogin puolella, instassa ja viesteissä ja välillä yritän ryhdistäytyä asian kanssa. Kuten olette ehkä huomanneet, mun postauksissa toistuu myös tosi paljon samat vaatteet. Ihan kun itsekin tuota instafeediäni katselin, niin eipä sieltä kovinkaan montaa erilaista vaatekappaletta voi bongata. Joskus tuntuu siis siinäkin mielessä vähän turhalta mainita moneen kertaan mistä jokin vanha vaate on aikoinaan hankittu.

Olen pitkään miettinyt sitä vastuuta, mikä mulla itselläni on bloggaajana, tai vaikuttajana, kuten nykyisin pitäisi sanoa. Että haluanko olla antamassa sellaista kuvaa elämisestä, jossa aina päälle vedetään jotain uutta. Levittämässä elämäntapaa, jossa vaatetta käytetään kerta tai kaksi ja sitten se heitetään pois. No en halua. Se on vähän samanlainen kirjoittamaton soppari itseni kanssa kuin se, että pyrin jakamaan ruoka- ja reseptipostauksissa lihattomia ohjeita ja kuvia. Ei siksi, että oltais koko perhe kasvissyöjiä tai etteikö meilläkin ostettaisi vaatteita ketjuliikkeistä. Enemmänkin siksi, että koen vastuullisempana olla levittämässä insparaatiota kasvisruokailun ja esimerkiksi kotimaisen vaateteollisuuden osalta.

No, tämän pitkän alustuksen jälkeen suonette minulle oikeuden esitellä kevätgarderobini uusimman ihanuuden, KAINOn Mielitietty-neuletakin. KAINO on kotimainen neulevaatteiden valmistaja ja vaatteet tehdään siis täällä Satakunnassa, ihan tuossa meidän naapurikunassa. Vaikka Kaino nykyisin tunnetaan erityisesti naistenvaatteista, niin kyllä meille ne ensimmäiset Kainon neuleet tuli lastenvaatteiden muodossa kun Niilo oli pieni. Kymmenessä vuodessa pieni Köyliöläinen yritys on ponnistanut tunnetuksi, vaikka varsin satakuntalaiseen tapaan moni uskalsikin epäillä liikeidean toimivuutta. Ja onhan se nyt aika hurjaa perustaa neuletehdas ja valmistaa vaatteet alusta alkaen itse. Suomessa! Mulla on ollut ilo päästä seuraamaan neuleiden valmistumista ja kyllähän siinä ihan oikeasti se käsintehty konkretisoituu kun näkee, miten neule valmistuu ja kuinka se leikataan, ommellaan ja viimeistellään ihan siinä silmiesi edessä. Huolellisesti, jokainen työvaihe kerrallaan.

Mulla on ystäväni kanssa sellainen kuumalinjatyyppinen ratkaisu, jolla usein toimimme toistemme makutuomareina. Ollaan kai molemmat jo siinä iässä, että ollaan tajuttu sen puolisolta kysymisen olevan yhtä tyhjän kanssa. Kaveri on rehellisempi makutuomari ja uskaltaa sanoa ei, jos siltä näyttää. No tämä Mielitietty-takki oli sellainen joka pyöri meidän whatsapp-keskusteluissa heti ensimmäisista kuvista lähtien ja tykättiin mlemmat todella paljon. Hassu juttu sinänsä, koska meillä ei todellakaan ole ihan samanlainen maku, vaan pukeudutaan aika eri tyylisesti. Siinä missä minä olen hillittyjen ja varmojen värien käyttäjä, ystäväni on tyyliltään rohkea. Tämän vaatteen kohdalla natsasi molemmilla, sillä värejä on tarjolla molempien makuun.
Vaikka nettikauppa on päivän juttu, rohkeuteni ei riittänyt neuletakin tilaamiseen, vaan laitoin Kainon tehtaanmyymälään viestiä, josko voisin tulla sovittamaan neuletta. Tämä onnistui, vaikkakin ovi on nykytilanteen vuoksi muuten suljettuna. Private shopping on kuitenkin mahdollista, ja niinpä minä hurautin naapuriin sovittamaan neuletakkia ja otin samalla videopuhelun ystävälle, joka ruudun kautta tutki, onko vaate sopiva myös hänen tarpeeseensa. Kotimatkalla kiikutin vielä neuleeni ystävälle sovitukseen ja kun oli todettu, että sama M-koko sopii molemmille, ystävänikin uskalsi laittaa Mielitiettynsä tilaukseen.

Eli ihanan uuden neuleeni lisäksi halusin tässä nyt hehkuttaa teille kotimaista työtä ja osaamista, ja vieläpä melko paikallista sellaista. Moni vastuullinen pieni yritys on laittanut ovensa kiinni koronatilanteen vuoksi, mutta moni ovi on kuitenkin valmis aukeamaan vastuullisen asiakkaan pyynnöstä. Private shopping ei tarkoita sitä, että asiakkaalla on ostopakko, vaan se on tarkoittettu juurikin palvelemaan asiakasta ja kaikkia asiakkaan tarpeita. Nimittäin itseäni mietitytti juurikin tässä neuleessa nuo vajaamittaiset hihat ja se, kuinka vajaamittaiset ne minulle olisivat. Mikäli vaate ei jostain syystä olisi vastannut minun mittojani, se oltaisiin voitu myös räätälöidä minulle sopivaksi. Yhtälailla Kainon myymälään voi kiikuttaa myös vanhan Kainoneuleen huoltoon tai korjaukseen.

Nyt kun ajat ovat mitä ovat, kotimaisen työn suosiminen on tärkeämpää kuin koskaan. Kun ostetaan Suomessa tuotettua, tuetaan myös kotimaista työtä ja pidetään rattaat pyörimässä.

Niin ja on Kainolla toki hienosti toimiva nettikauppa. Mutta jos ajelet näillä hoodeilla, niin kyllä sinne myymäläänkin uskaltaa pistäytyä!

Mun pitäis lähtee kohta fillarilenkille makutuomarini kanssa, mutta saas kattoo, pysytäänkö pystyssä, vai tuleeko meistä tuulenviemää. 😀