Aamukuuden kuvia ja muuta

16.8.2021

Viime vuodet on olleet aika täysinäisiä. Vihaan sanaa ruuhkavuodet, mutta en tiedä parempaakaan termiä, joka olisi yhtä selkeästi ymmärrettävissä. Koska iltaisin pitäisi olla kahdessa tai kolmessa paikassa yhtä aikaa, olen pyhittänyt aamut itselleni. Toki kesällä oli vähän helpompaa, mutta kun on tehnyt itsestään aamuihmisen, sitä oikeastaan nauttii aikaisen aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Niin no, salilla saa olla yleensä ihan yksin. Tänään nappasin salikassin lisäksi mukaani myös kameran, sillä olen ihaillut noita loppukesän usvaisia aamuja jo pitkään. Kuuden aikaan kotiinpäin ajellessa nappasin sitten itselleni muutaman kuvan muistoksi. Nyt pitää nauttia, sillä hetken päästä kuudelta aamulla on yhtä pimeyttä!

Olen viimeiset pari viikkoa jo vähän kipuillut tulevan syksyn vuoksi ja tuntenut sen tykyttävän tunteen rinnassa ja palan kurkussani. Kamppailut oman riittämättömyyden kanssa ja miettinyt,  että miten kummassa sitä taas jaksaa kaiken. Ja ennen kaikkea pystyy kaikkeen. Lauantaina istuin puoli tuntia hautausmaalla ja itkin. Ihan kuin pikkulapsi. Sitten nostin leuan pystyyn, ajoin kotiin ja menin ennen kymmentä nukkumaan. Kyllä se siitä. Ja sunnuntai-iltana meillä oli jopa pölystä puhtaat kaapinpäälliset ja tavarat pitkästä aikaa ainakin melkein paikallaan. Mielikin toimii paremmin kun ympärillä on siistiä ja puhdasta.

Tänään ollaan kuitenkin saatu aikataulupalapeliä ihanasti kasaan ja mulla on aika positiivinen olo tulevan suhteen. Kyllä tämä taas tästä. Mutta en siis ole mikään kiirettä rakastava ihminen. En todellakaan! Enemmän just se sellainen aamu-usvaa tuijottava ja lampaita rapsutteleva haaveilija. Luen aina niitä ihania kertomuksia pienistä saarista, joilla asuu vakituisesti vain kourallinen ihmisiä. Ne olisi just mulle sopivia paikkoja. Mutta eihän niissä ole voimistelua, jalkapalloa, säbää, balettia tai musiikkiopistoa. Että se siitä! Ja toisaalta, ei ehkä niitä viikonlopun valopilkkujakaan, kuten vaikka rapujuhlia, joiden voimalla tämä viikko laitetaan purkkiin.

No mutta mulla on mun aamut. Hiljaiset ja usvaiset ja kohta pimeätkin, mutta mulle niin äärimmäisen tärkeät ja pyhät.

 


Veljiä keskenään

07.2.2021

Nyt kun juhlaputki on juhlittu, mulla on vahva fiilis, että viikonloput ovat hetken aikaa veljiä keskenään. Talvi, takkatuli, kotoilu, löhöily, ulkoilu ja mitä näitä nyt on. Repeat. Eikä kyllä haittaa ollenkaan. Tykkään viikonlopuista just näin. Tänään ulkoiltiin reilu kolme tuntia jäällä, paistettiin makkarat ja hörpittiin kuumat kaakaot termarista. Köyliönjärvi on hieno kohde, jos Satakunnassa päin ulkoilu kiinnostaa! Kotona meillä oli omatekoista pizzaa ruuaksi ja seuraavaksi sitten vaikka vähän telkkaria mukavasti sohvalla. Joskos saisin pukea räsymattoneuleeni jo ensi viikolla ylleni.

Olin alkuviikon Klaaran kanssa kotona, ja siinä mahtavassa auringonpaisteessa (joka paljasti jokaisen pölyhiukkasen ja sormenjäljen) sain monta hienoa sisustusideaa. Hetkellisesti. Nuo hetket menee nykyään kuitenkin aika pikaisesti ohi, sillä se itse toteutus ei houkuttelekaan ihan niin paljon kuin visio valmiista. En tiedä, ehkä sellaiseen sisustamiseen ja pintaremppaankin voi kyllästyä. Tai keskeneräisyyteen. Sitä jotenkin ajattelee, että näinkin pärjätään. Tai sitten se varsinainen sisustuskärpänen on vain talviunilla ja herää kunnolla vasta keväämmällä. Yhdistelmä on kuitenkin hassu; Samat vanhat nurkat kyllästyttää, mutta kun ei oikein jaksaisi muuttaa mitään. Olen jopa miettinyt, että onko tämä jotakin keski-ikäistymistä. Tai sitten sitä, että lasten kasvaessa sellainen pesän rakentaminen jotenkin menettää merkityksensä. Varsinkin kun molempien lasten syntymään ja kasvuun on meillä kuulunut vahvasti tuo remontointi. Joka tapauksessa, just tällä hetkellä myös minun on tosi vaikea ajatella, että tämäkin blogi on ollut joskus sisustusblogi. Pahoittelut siis samoista nurkista, mutta ihan oikeita ihmisiä täälläkin asuu, eikä koti voi jatkuvasti muuttua ja uudistua.

Mutta nyt sinne sohvalle! Ihanaa sunnuntai-iltaa myös sulle!