Heippa! Mites toi teidän hissitön helmikuu? Täytyy myöntää, että olin täysin tietämätön tällaisenkin teemakuun olemassaolosta, kunnes äiti ironisesti kysyi, että kuinkas meinaan pärjätä. Niin, onhan se meille maalaisille tosi helppoa, kun houkutuksia ei ole näkösällä. Kun lähes kaikki kunnan palvelut ovat yhdessä kerroksessa, ne mitä vielä on jäljellä. Edelleen veikkaan, että meillä on täällä kolme hissiä; yksi kaupungintalolla, yksi peruskorjatussa keskustan koulussa ja käsittääkseni täältä löytyy myös kerrostalo, jossa on hissi. Voin olla väärässäkin, mutta kun alati hiljentyvä terveyskeskuskin on yhdessä kerroksessa, rautatieasema on ollut hiljaisena jo vuosikymmenet ja bussin kyytiin hypätään loistokkaan matka-aseman sijaan tienposkesta, ei mahdollisuuksia tule kovinkaan montaa mieleen. Mainittakoon, että liukuportaita ei löydy ollenkaan.

Luin eilen Ylen artikkelin yksityisautoilusta, jossa verrattiin yksityisautojen määrää kunnittain Suomessa. Taulukko oli koottu käyttäen suhdelukuna 1000 asukasta. No, toki me maalaiset olimme siellä listan kärkipäässä ja suuremmat kaupungit taasen pitivät häntäpäätä. Luoja yksin tietää, miksi meninkään lukemaan kyseisen uutisen kommenttiosuuden, mutta jälleen kerran tuli todettua, kuinka kahtiajakoinen ajattelu maassamme on, ja kuinka vieraantuneita oikeasti olemme toistemme elämästä. Surullista. Eniten nauratti ajatus siitä, että maalaiskunnissa ei ole toimivaa julkista liikennettä, koska kaikilla on omat autot.

Hissien (ja niiden liukuportaiden) käyttämättä jättämisen lisäksi kansakunnan hyvinvointia lisäämään on laadittu useita terveellisempiä vaihtoehtoja. Rakkaita kansantautejamme kuten sydän- ja verisuonitaudit voi nimittäin ehkäistä arkisilla valinnoilla! Yksi kestosuosikki naistenlehtien artikkeleissa on parin pysäkinvälin käveleminen. Toimii toki ehdottomasti parhaiten mikäli välimatka venyy useampaan kymmeneen kilometriin. Aamuin illoin pisteltynä varsin terveelinen ratkaisu ja 5 am clubiin tulee liityttyä kuin itsestään. Jos ei sitten satu tekemään työtä joka alkaa jo aamuviideltä. Niitäkin on.

Meiltä pääsi ennen todella helposti esimerkiksi Helsinkiin ympäri vuorokauden. Niin ja mikä tärkeintä, pääsi myös kotiin. Toki kahden ja puolen tunnin matka venyy bussilla ja junalla kulkien liki tunnilla, välillä enemmänkin. Sitten halpuutettiin hintoja ja bussivuorot vähenivät. Nykyisin Helsingistä pitää suunnata kotiin viimeistään klo 20.24 (junalla) tai ilta kahdeksalta bussilla, mikäli on onnistunut saamaan lipun siihen viimeiseen bussiin, joka tietenkin on hintansa puolesta junaa huomattavasti suositumpi vaihtoehto. Positiivista tässä on tietenkin se, että kotiin ehtii nipin napin saman vuorokauden puolella (jos matka sinne pysäkille on lyhyt, kuten se ei todellakaan kaikille ole), mutta samalla moni kulttuuririento, juhla, lentokenttämatka tai muu myöhäistä tai aikaista kulkemista vaativa matkustaminen (kuten vaikka työmatka) jää yksityisautoilun varaan.

Itse tykkään matkustaa junalla ja tähän on useampikin syy. Yksi on tietenkin matkustusmukavuus verrattuna linjurikyytiin, vaikkakin junamatka voi vuorosta ja määränpäästä riippuen venyä ajallisesti bussikyytiä pidemmäksi (kuten vaikka sinne Helsinkiin mentäessä). Toinen syy on ekologisuus, koska pidän junaa vihreämpän valintana kuin bussia. Kolmas syys on se, että haluan osoittaa kylmän asemamme tarpeellisuuden, vaikka myönnetäköön, että 35 euron junalippu tuntuu suolaiselta kympin bussilippuun verrattuna. Kaksipiippuinen juttu, sillä jos Valtion Rautatiet ei tuota, ei junatkaan kulje (tai ainakaan pysähdy joka paikassa), kuten huomattin jo linja-autojen kohdalla. Sormet ja varpaat ristissä toivon, että sekä nykyinen, että tulevatkin hallituksemme haluavat ylläpitää rautateidemme toimivuutta myös meille maalaisille. Tosiasia kun taitaa olla, että oma kuntamme ei enää kovinkaan pitkään pysty tarjoamaan esimerkiksi lukio-opetusta ja koulutuksen saaminen vaatii matkustamista. Jos syntyvyys on 30 vauvan luokkaa per vuosi, moni perusopetustakin tarjoava koulu joutuu laittamaan lapun luukulle. Tässä päästäänkin taas siihen samaan asiaan kuin nuo pysäkinvälit: vaikka puhutaankin pikkukunnista, pinta-alaltaan kunnat harvoin ovat kovinkaan pieniä. Itse asiassa ne voivat olla hyvinkin isoja ja aikanaan kyliksi jaettuja. Joskus meilläkin on ollut eri “kaupunginosat” omine palveluineen, terveysasemineen ja kouluineen. Nyt muistona on enää postinumerot, tyhjäksi jääneet koulut ja liikehuoneistot. Tai no, asummehan me vanhassa kaupassa, naapuritontin autiotalo on entinen terveyssisaren talo ja kylän koulu on muuttunut mitä kauneinmaksi kodiksi. Mutta tähänkin väliin mahtuu monta uudempaa rakennusta ja kadonnutta palvelua. Ei nimittäin tarvitse mennä kuin mieheni lapsuuteen ja palvelut olivat vielä täysin erilaiset. Näinä reiluna kymmenenä vuotena, jotka itse olen täällä asunut, kouluja on jouduttu niputtamaan jo useampi ja pari pankkia on sulkeneet ovensa – samoin kuin moni liikeyritys. Välimatkat sensijaan eivät lyhene.

Miksi me tyhmät maalaiset ei sitten muuteta kaupunkiin?

Terveisiä pellonreunasta ja maitotilan vierestä. Ehkä juuri sieltä, mistä tuli kaura aamuiseen puuroosi tai ruis ja vehnä leipääsi. Perunat tai pasta lounaspöytään ja sokeri jogurttiisi, maito kahviisi ja rypsi levitteeseen, jota sipaisit kotimaisen luomuleipäsi pintaan. Minä en valita, koska täällä haluan asua ja elää. En mistään hinnasta meluisassa ja pakokaasunkatkuisessa kaupungissa, jossa ehkä suhteessa yksityisautoja onkin vähemmän kuin täällä. Toivon monen muun tavoin voivani asua omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja parhaassa tapauksessa lähteä vasta jalat edellä. Olkoonkin, että kodillani ei ole muuta kuin käyttöarvoa. Arvostan koulun pieniä luokkakokoja, lasten äärimmäisen hyviä harrastusmahdollisuuksia, kaupan kassaa, joka sanoo, että mulle on paketti tuolla postin puolella, vaikka sitä ei vielä ehdittykään kirjata sisään. Arvostan neuvolapalveluja, joissa minut ja lapseni otettiin vastaan tuttuina, sekä julkista hammashuoltoa. Arvostan kirjastoa, josta uutuuskirjat saa lainaan melkein heti sen sijaan, että jonottaisi vuorolla 72. Arvostan omaa tilaa ja omaa ruhaa, maiseman kauneutta ja luonnon läsnäoloa. Arvostan niin montaa asiaa, jotka helppoudellaan menevät juna- ja bussimatkojen edelle. Tuo arvostus lisää myös halua osallistua. Olla mukana tekemässä ja antamassa myös omaa aikaani siihen, että lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus harrastaa paikallisesti. Mahdollisuus viihtyä.

Jossain vaiheessa nämäkin seudut tulevat ehkä muistuttamaan hylättyä Karjalaa. Tai ehkä ei, kuka tietää. Kenties väljempi asuminen alkaa kiinnostaa ja etätyön mahdollisuus kasvaa entisestään. Tai ehkä ei, kuka tietää. Mutta en jaksa uskoa, että Ruuhka-Suomi ihan oikeasti haluaa meidät kaikki jonottamaan niitä kirjoja, terveyspalveluja ja vapaata paikkaa metrossa. Silläkään myönnytyksellä, että kyllä se väkimäärä kohta pienenee – luonnollisen poistuman avustuksella. Ja metropaikoista tulikin mieleeni, että tajusin vasta viime viikolla, että Helsingin rautatieasemalta pääsee Kamppiin metrolla. Eipä ole koskaan käynyt mielessä, mutta ehkä niillä käveltävillä pysäkinväleillä oikeasti tarkoitetaan juurikin näitä kivenheittoja, eikä aamukävelyä pikkukunnasta toiseen.

Ja kyllä, tiedän, ettei asetelma ole mustavalkoine. Ei ole Helsingin kantakaupunki vastaan maaseutu. Harmaan sävyjä löytyy aina. Mutta halusin kärjistää. Moni tarvitsee hissiä työssään tai elääkseen. Moni tarvitsee autoa työssään tai elääkseen. Ei ole peltoviljely vastaan parvekeviljely. On kauramaitoa ja on vegelevitteitä, sokeritonta jogurttia. On pysäkinvälejä, jotka osuvat kivenheiton ja parinkymmenen kilometrin väliin. Ei ole oikeaa tai väärää paikkaa asua, on vain ihmisiä joilla on erilaiset elämät, erilaiset tarpeet ja erilaiset mieltymykset. Minä vain satun olemaan niitä, jotka haluavat nähdä tulevaisuuden maaseudussa ja pitää sen elävänä.

 

Farkkuhaalarit on vanhat, Asos tall -mallistosta.

Mutta no, en ole mikään kauhean nopea käänteissäni ja jos usein nukun yön yli, niin tämän asian kanssa on pitänyt nukkua aika monen yön yli. Mullahan ei siis ole käytänössä kulmia ollenkaan, tai ne on tosi ohuet ja katkonaiset. Mutta silti, vaikka kyseessä ei mikään tatuointi olekaan, olen pelännyt ihan valtavasti sitä päätöksen lopullisuutta. Onhan ne keskellä otsaa ja ainakin vuoden ajan aika näkyvätkin.

Nämä kulmat jotka nyt näkyvät kuvissa eivät tosin ole ne, jotka kasvoilleni jäävät. Väri vaalenee tästä ihan vaaleaksi ja tarkoitus olikin tehdä kulmat sellaisiksi että ne näyttävät luonnollisilta ilman meikkiä. Nythän ne ovat tummemmat kuin mitä tavallisesti meikatessa, mutta jotenkin alan tottua tähänkin vaiheeseen. Kuukauden kuluttua on vahvistus ja sitä ennen väri saattaa haalistua joiltain osin täysin näkymättömiin. Viikon päästä pitäis olla jo vähän eri tilanne. Mutta se oli tosi hassua kun sain siinä työn välissä aina välillä katsoa peilistä, ja en ollut uskoa, miten pieniä ja tarkkoja karvoja tekniikalla saa aikaan.
Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti seurannut instagramissa eri tekijöitä ja miettinyt, että kenelle menisin jos ja kun joskus uskallan. Tosi paljon on niitä isoja näyttäviä kulmia, mutta mä nimenomaan etsin sellaista tekijää, jolla oli hyvä näyttö myös niistä tosi luonnollisista kulmista. Lopulta päädyin Finbrows -nimiseen yritykseen (löytyy juurikin sieltä instagramista). Mun sisko kävi joulukuun alussa samassa operaatiossa, mikä ehkä hiukan laittoi vauhtia myös omiin rattaisiini. Jos joku muukin uskaltaa niin ehkä minäkin.

Ystävä soitti just tänään aamulla ja kysyi mitä kulmakarvoille kuuluu. Hän on siis seuraavana vuorossa, kun saa todeta, että minä selvisin hengissä ja kulmat onnistui. Jonkinlainen ketjureaktio ehkä, mutta on ihan tosi, että niitä ” aikuisten naisten” luonnollisia microblandattuja kulmia näkee vähemmän ja niitä kokemuksiakin kuulee vähemmän. Siksi siis halusin tästäkin asiasta kertoa, koska tiedän, että moni painii saman ajatuksen kanssa. Niin ja ystävän kysymykseen, että sattuuko tuo laittaminen vastasin, että on tässä tullut synnytettyä kaksi lasta ja näiden kulmien kohdalla saa sentään puudutuksen. Toki minunkin silmäni valuttivat ensin kyyneliä, ja sitten tuli sellainen aivastamisen tarve, mutta siis tuo on se, miten mieheni reagoi kun nypin häneltä joskus pari kulmakarvaa irti. Että toki kipu on yksilöllinen juttu, mutta tässä ei nyt puhuta sellaisesta ihan oikeasta kivusta jota jokainen on ehkä joskus joutunut kestämään. Epämukava tunne on ehkä parempi, ja kun puudutus on kunnolla tehonnut (sitä lisätään koko ajan) ei toimenpide loppua kohti tunnu miltään. Aluksi voi vähän kirpaista, kuten on tapana sanoa. 🙂

Ja siis jatkossa ne mun kulmat tulee olemaan vaaleat ja just sellaiset ilman meikkiä tosi luonnolliset. Ei haittaa vaikka joutuisin niitä meikkaamaan, koska mulle on tärkeintä, että se muoto ja aukkokohdat on tehty ja kasvoilla on jokin ryhti myös meikittä. Mutta siis anyway, tarkoitus oli nopeasti selittää tämäkin asia, mutta menihän siihen muutama rivi.

Pyykkiteline on Ikean uudesta Borstad-mallistosta. Mun vanha bambuinen oli jo tosi tummunut ja nyt kävin nopeasti hakemassa uuden kun näitä vielä oli. Puinen rikkasetti on Sinituotteen. Kukkamekko on Elloksen ja villapaita ja mun kotitossut on H&M:n. Tosin ne on ihan sandaalit, mutta kun mä en osaa olla kotonakaan ilman tossuja.

Nyt feta ja tomaatit uuniin. Tänään on uunifetapastapäivä!

No niin, vihdoin tämä lupaamani resepti, eli viime viikonlopun lohivoileipäkakku! Meidän kahvipöytätarjottaviin kuului vuosikaudet rullavoileipäkakku, jota sittemmin muokkasin rullattomaksi ja vähän isommaksi versioksi, koska halusin yhden kakun riittävän reilulle kymmenelle aikuiselle. Sitten jotenkin kyllästyin tuon voileipäkakun tekemiseen ja monesti mietin, että pitäisi keksiä joku uusi tapa tarjota suolaisia. Vaikka maailma on täynnä erilaisia suolaisia piirakkaohjeita en oikein löytänyt sellaista suosikiksi kelpaavaa. Ensinnäkin yksi piirakka ei ole kuin nähdä, jos kahvipöydässä on 15 aikuista. Voileipäkakku on helpompi tehdä riittoisaksi koska siihen saa korkeutta ja kylmä kakku on jotenkin muutenkin freesimpi lisä tarjoiluissa, kun yleensä pöydässä on kuitenkin niitä lämpimiä myös. Halusin ehdottomasti kalavoileipäkakun ja selaisin pinterestistä erilaisia kuvia kalakakuista. Aika monet voileipäkakut on kuitenkin sellaisia pieniä suorakaiteen muotoisia, joten päätin kokeilla itse kuvien perusteella, millaisen kakun saisin tehtyä kohtalaisen kokoiseen pyöreään irtopohjavuokaan. Voinen vakuuttaa, että ihan kaikki täytteet ei mahtuneet vuokaan, mutta tämän ohjeen kokosin nyt sen mukaan, mitä vuokaan mahtui ja miten saan sen ensi kerralla maaliin ilman ylimääräistä hukkaosuutta. Reunakalvojen avulla kakusta olisi saanut vielä vähän korkeamman, mutta koska niitä ei ollut, mentiin tällä.

Mietin myös, että tämä lohivoileipäkakku on sellainen helposti jalostettava tarjottava. Jos vaikka kokeilisi joskus mätimoussetäytettä ja kakun koristelisi mätikeoilla ja punasipulilla ja tillillä. Tai sitten tästä voisi tehdä rapuversion tai lämminsavulohen sijaan voisi käyttää kylmäsavulohta. No, mutta tämä oli nyt turvallinen kokeilu ja täytyy sanoa, että kakku oli kyllä  t o d e l l a  hyvää! Meni heittämällä kärkeen ja varmasti tulee olemaan kahvipöydässä jatkossakin. Ja samaan tyyliinhän voi kasata vaikka tuon rullavoileipäkakun tyylisen kinkkuversion! Leipänä käytän jatkossa maalahden limppua tai jotakin saaristolaislimppua, mutta noista leivistä maininta reseptissä.

Tämä voileipäkakku on myös siitä kiva, että se kostuu tosi tasaisesti ja maut pääsevät ihanasti kulkemaan leipämurujen välissä. Maustekurkku vain on valutettunakin niin nestemäistä, että toiseen täytteeseen oli pakko laittaa liivatetta. Ja hyvä niin, koska kakku pysyi tukevasti muodossaan leikatessakin!

Lohivoileipäkakku

n. 18 annosta

Leipäkerrokset:

700-750g tummaa leipää
(Itse käytin paketin Pirkka perunalimppua ja paketin Oululaisen jälkiuuniviipaleita. Ensi kerralla teen Maalahden limpusta!)
3dl maitoa

Ensimmäinen täyte:

n. 500-600g lämminsavukirjolohta
200g  maustamatonta tuorejuustoa
100g crème fraichea
0,5-1dl Hienonnettua tilliä
ripaus mustapippuria
ripaus suolaa
1rk sitruuna- tai limemehua

Toinen täyte:

4 maustekurkkua
200g maustamatonta tuorejuustoa
100g crème fraichea
0,5-1dl ruohosipulia hienonnettuna
1rkl sitruuna- tai limemehua
1 liivatelehti

Koristelu:

200g sulatejuustoa
n. 150g kylmäsavukirjolohta viipaleina
kaksi limeä lohkoina
isoja kapriksia
ruohosipuli- tai tillisilppua
rouhittua mustapippuria

Hienonna leipä muruksi monitoimikoneella tai tehosekoittimessa. Sekoita maito valmiiseen leipämuruun ja valmista sitten täytteet.
Hienonna tilli ja ruohosipuli, laita liivatelehti likoamaan.
Muussaa lämminsavulohi haarukalla. Sekoita huolellisesti joukkoon muut ensimmäisen täytteen aineet siten, että massasta tulee tasaista ja mausteet sekoittuvat hyvin.
Pilko maustekurkut pieneksi ja laita hetkeksi valumaan lävikköön. Sekoita tuorejuuston, crème fraichen ja ruohosipulisilpun sekaan kurkkukuutiot.
Purista sitruunan- tai limen mehua kattilaan noin ruokalusikallisen verran. Kuumenna ja sulata hyvin puristeltu liivatelehti mehun joukkoon. Kaada liivateliemi kurkkutäytteen joukkoon koko ajan voimakkaasti sekoittaen.

Kokoa kakku n. 20 cm leveään irtopohjavuokaan siten, että pohjalle painelet ensin n. 0,5-1 cm kerroksen leipämuruja. Seuraavaksi lohitäyte, leipämurut ja kurkkutäyte. Itse tein vain yhden kerroksen kurrkutäytettä, eli sitten taas leipäkerros, kalatäyte ja lopuksi jälleen kerros leipää. Jos vuoka tuntuu täyttyvän liikaa, leipäkerrosten jälkeen kakkua voi painella leivinpaperin kanssa tiiviimmäksi. Itse ajattelin, että viimeinen leipäkerros ei enää mahdu vuokaan, mutta kyllä se mahui kun kakkua tarpeeksi paineli.

Laita päälle kelmu ja siirrä kylmään. Anna olla ainakin muutama tunti, mielellään yön yli. Aseta kakun päälle tarjoiluvati ja kumoa kakku alustalleen. Valmiissa kakussa on siis leipäkerros alimpana ja ylimpänä. Jos reunat murenivat ne voi helposti painella suoraksi veitsen avulla.

Laita kakun päälle lusikalla sulatejuustokasoja tasaisin välein ja tasoita pinta. Itse tein sen virheen, että kippasin koko sulatejuuston kakun keskelle ja sen levittäminen kakun pintaa rikkomatta oli todella työlästä. Lohivoileipäkakku jää reunoiltaan nakuksi joten vain päälipinta koristellaan.

Silppua kakun pintaan ruohosipulia tai tilliä. Lohko lime paloiksi ja rullaa kylmäsavulohesta ruusuja. Koristele kakku (tai sen toinen reuna kuten minä) vuorotellen limepaloilla ja lohiruusuilla. Asettele muutama iso kapris lohen ja limen lomaan. Kierrä vielä pari kierrosta mustapippuria myllystä ja kakku on valmis!

Ihanaa viikonlopun aloitusta! Meillä vielä vähän perjantaisiivousta, mutta kohta otetaan sitten sitäkin rennommin!

Entinen vaaleanpunaisen vihaaja täällä hei! Ajattelin luoda teihin uskoa, ja todistaa, että kyllä tästäkin taudista pääsee näköjään eroon. Ei vaan, ei mun antipatiat tällaisia uturoosan sävyjä kohtaan ole koskaan niin pahat olleet, mutta kun vielä seitsemän vuotta sitten lastenvaatteissa oli vallallaan se sellainen karkkipinkki ja fuksia rajasin koko vaaleanpunaisen kategorian vältettävien (tai kielettyjen) listalle. Oli Noa Noan Miniaturet ja Kappahlin newbiet. Muuten murretut vanhan roosan sävyt oli jokseenkin kiven alla. Nykyään niitä onneksi on, ja voi että kuinka pelkäänkään sitä päivää, kun pieni tyttöni ei suostu niihin enää pukeutumaan. Toisaalta nämä sävyt on onneksi pysyneet muodissa niin pitkään, että vaaleanpunainen ei ihan vältsysti ole enää vain pikkutyttöjen väri. Tai siltä minusta ainakin tuntuu seistessäni tässä asussa vaaleanpunaisen sävyisessä olohuoneessa. Ja varsinkin katsoessani, miten miniatyyreiltä nuo olohuoneen kalusteet näyttävät vierelläni. 😀

Hassu juttu nämä värit. Olen aina ollut farkkutyttö ja rakastanut sinistä. Kuitenkin sinisen unikon edellisen tulemisen jälkeen olin noin niin kuin sisustamisen mielessä aika täynnä sinistä ja taisin vannoa ihan julkisesti ettei sitä meille enää tule. No niin vain on tullut ja monessa muodossa ja voi että kuinka haaveilen jatkuvasti erilaisista sinisen sävyisistä tapeteista. Viimeisinpänä William Morrisin sinisävyisestä willow boughs -tapetista. Ja sitten taas vaaleanpunaiseen olen haksahtanut oikeastaan vasta viime vuosina. Ehkä siksi, että lapsillekin lopulta tuli enemmän niitä kauniita vaaleanpunaisen sävyjä. Ja oikeastaan myös siksi, että olen kokenut vaaleanpunaisen (sinisen ja valkoisen ohella) helpoksi väriksi. Oli kyse sitten sisustamisesta tai pukeutumisesta, se on jotenkin helppo ja turvallinen.

Vaikka meille jokin talven tapainen päiväksi tai pariksi saapuikin, niin kyllä mulla silti on jo kevät mielessä. Ja onneksi se kevät tuo myös äärimmäisen luonnollisella tavalla väriä elämään. Ei hetkeen jaksa miettiä tapetteja tai oikein muutakaan, kun puutarhakausi pääsee alkamaan. Mutta siihen nyt menee vielä tovi. Ja sillä aikaa vaikka sitten sitä vaaleanpunaista.

Nämä mun pöksyt on Elloksen alesta ja neule se sama Samsøe & Samsøe.

Ihanaa iltaa! ♡

Se en siis ole minä, vaan hän tuolla seinällä. Rouvan oli tarkoitus istua pianohuoneessa ja minun oli tarkoitus purkaa seinän taulukollaasi, maalata seinä ja asetellä taulut uudelleen, mutta kas, löytyikin helpompi vaihtoehto ja tartuin siihen. Ehkä sitten keväällä. Tai ensi syksynä. Tai sitten kun inspiraatio iskee. Tuo on joka tapauksessa niin kaunis, että se sopii minne vain. Jos uisin rahassa, voisin jopa haluta alkuperäisen, mutta koska se ei ole myynnissä ja minä en ui rahassa, tällainen julistetaulu on mitä parhain ratkaisu!

Sain kyselyjä voileipäkakun reseptistä, ja miksi en sitä jakanut. Syy on yksinkertainen, reseptiä ei vielä ole. Tein kakun omasta päästä, ja koska mulla oli tuorejuustoa pariltakin eri firmalta ja leipänä käytin kahta laatua, pitää ensin tarkistaa, että minkä kokoisista määristä puhutaan. Muistan vain että purkki tuota ja pari noita. Mutta siis se oli hyvää ja ihan itseänikin ajatellen ajattelin raapustaa määrät ylös tulevaisuutta varalle. Palaamme tähän kyllä!

Katsoin sunnuntaina pari jaksoa The Crownia (siskon suositus tällaiselle vähän monarkiaan vinksallaan olevalle) ja voi että kun ihastuinkin. Taas tuli sellainen olo, että miksi en katso enempää telkkaria, mennyt ihan ohi, että tällainenkin sarja on olemassa. No, onneksi sitä näyttäisi olevan jokunen jakso ja tuotantokausikin, joten ei hätää, vaikka Midsomerin murhat jäivät taas tauolle.

Lunta ei näillä tienoin ole näkyvillä, mutta aurinko ja pakanen riittää mulle jo oikein hyvin. Ihana valo ja ihan pieni talventapainen fiilis. Tykkään!

 

Huhhuh. Joulukuun alussa alkanut juhlaputki on taas vihdoin saatettu suurimmalta osin päätöksiin. Talo oli eilen täynnä lapsia ja aikuisia, ja vaikka ystävät tulivat vielä illalla rääppiäisiin, ei tarjoiluista siltikään päästy eroon. Pitää siis pari päivää herkutella vielä. Salted caramel cheesecaken lisäksi pöytään pääsi mutakakku vaniljajäätelön kanssa ja minipavlovat, joista jälkimmäiset totaalisesti unohdin nostaa pöytään, ja niinpä juhlaväki oli pakotettava vielä jälkiruokakierrokselle. Lisäksi tein tuollaisen lohivoileipäkakun Pinterest-kuvasta inspiroituneena ja chorizo-sarvia. Lasten makuun pieniä pitsoja, riisi- ja perunapiirakoita kera munavoin, ja vihannestikkuja viinirypäleiden ja vesimelonilohkojen kanssa. Keksitarjotin, karkkia, sipsiä…

Leinikit, vahakukat, eukalyptus ja puuterinsävyiset neilikat yllättivät paikallisen kukkakaupan valikoimassa. Ja koska eilinen oli taas harmaa kuin mikä ja vettäkin satoi ihan mukavaan tahtiin, keittiön pesemättömät ikkunatkaan eivät häirinneet. Heitin vielä illalla pöytäliinan koneeseen ja levitin sen aamulla takaisin pöytään. Tänään onkin ollut mukava nauttia juhlien jälkeisestä tunnelmasta ja ottaa vähän rennommin. Areenassa oli taas yksi Isä Brown uusinta ja taidan seuraavaksi heittäytyä sohvalle sen pariin. Ehkä yksi pavlova seuranani. 🙂

Suloista sunnuntaita!

 

salted caramel cheesecake

Pohja:

180 g bastogne-keksejä

80 g voita

Täyte:

400 g maustamatonta tuorejuustoa

1,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 rkl sitruunamehua

ripaus suolaa

2 kananmunaa

1 rkl maissitärkkelystä

Kinuski:

1,25 dl fariinisokeria

2 dl kuohukermaa

(tein itse tuplana, koska niin on paras!)

Päälle:

sormisuolaa

– Lämmitä uuni 160 asteeseen. Voitele n. 24-senttinen irtopohjavuoka. Murskaa keksit ja sulata voi. Sekoita ne keskenään ja painele vuoan pohjalle ja reunoille. Esipaista pohjaa noin 10 minuuttia, kunnes se on saanut hieman väriä. Ota uunista ja anna jäähtyä hetki.

– Vatkaa tuorejuusto notkeaksi, noin 30 sekuntia, sähkövatkaimella. Lisää sokeri ja vatkaa kuohkeaksi ja tasaiseksi, noin 2 min sähkövatkaimella. Lisää vaniljasokeri, sitruunamehu ja suola. Sekoita tasaiseksi.

– Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita jokaisen jälkeen. Lisää lopuksi maissitärkkelys ja sekoita nopeasti tasaiseksi.

– Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle. Paista 30-35 minuuttia uunin keskitasolla. Kun pinta ei enää kiillä ja täyte on jähmettynyt, kakku on kypsä. Anna jäähtyä. Aina ei tosin ole ollut aikaa ja joskus teen kuorrutuksen vasta seuraavana päivänä. Aina on toiminut.

– Sitten kinuski. Keitä kermaa ja fariinisokeria kattilassa hiljalleen välillä sekoittaen noin 45-75 min. Kokeile onko kinuski valmista tiputtamalla pisara kinuskia kylmän veden joukkoon. Jos pisara ei sula matkalla pohjaan, kinuski on valmista . Anna kinuskin jäähtyä noin minuutti ja kaada sitten juustokakun päälle.

– Anna kakun olla jääkaapissa yön ylitse tai ainakin pari tuntia. Maku paranee mitä kauemmin jaksat odottaa, mutta hyvää se on hetikin.

Ripottele päälle sormisuolaa juuri ennen tarjoilua.

Ihan alkuun iso kiitos kaikista viesteistä, joita tuo edellinen postaus kirvoitti. Tulin niin iloiseksi kun sain jakaa iloni ja toisaalta hämmennyin siitä yhteydenottojen määrästä, jonka aiheesta sain. Sanotaanko vaikka, että jäin miettimään, onko siellä uimahallissa kovinkaan montaa naista, joka oikeasti olisi tyytyväinen kuoreensa. Surullista! Mutta toisaalta myös inhimillistä. Toivon kovasti rohkeutta kaikille teille kaltaisilleni! Ja samalla on ihana huomata, että vaikka asia ei arka itselle olisikaan, selkeästi sitä ymmärrystä ja myötätuntoakin löytyy. Ehkä tärkeintä juuri onkin, että hyväksytään toinen toisemme puutteinemme ja heikkouksinemme ja samalla meidän kaikkien on ehkä myös helpompi hyväksyä itsemme.

Ja sitten siihen kakkuosuuteen! Enne joulua jaoin instan stooreissa mun lempparikakkureseptin, kun sitä työvaihekuvien jälkeen kovasti kyseltiin. Lupasin postata reseptin myös blogiin, mutta mulla ei ole oikeastaan ollut kakusta yhtään kuvaa. Ne kun on melkein aina valmistuneet pimeään aikaan ja kuvaaminen on tullut mieleen, kun kakku on kadonnut parempiin suihin. Ja tämä kakku tosiaan tekee sitä nopeasti. Salted caramel cheesecake eli suolaisen kinuskinen juustokakkuon suussa sulava, eikä siitä yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Jopa minä, joka en ole koskaan ollut kinuskin ystävä rakastan tätä törkeän hyvää yhdistelmää.

Meillä on lauantaina synttärijuhlat ja koska en ole mikään edellisen yön leipoja, yritän taikoa tarjoilut pikkuhiljaa hieman etukäteen. Tämän kakun voi hyvin tehdä pari päivää etukäteen, sillä sen maku ehkä vain paranee ajan myötä. Mikään varsinaisen heleä sateenkaarileivos tuo ei ole ja ruskea väritys on jopa vähän tylsä, mutta koska kakku maistuu isoille ja pienille juhlijoille, se on varma valinta. Pohjan keksit voi korvata digestivellä ja gluteeniton versio syntyy helpoiten juurikin gluteenittomalla digestivekeksillä. Minun kakussani on myös tuplamäärä kinuskia, koska eihän sitä oikein voi olla liikaa. 🙂

Tänään pitäisi vielä vatkata marenkia, mikä on muuten myös loistava tarjottava, koska valmistelut voi tehdä etukäteen ja leivokset ja kakut kasata sitten vasta tarjoilualustoille. Ihan ei ole koko kattaus vielä selvänä, mutta menen fiiliksen mukaan. Seuraavaksi pitäisikin uhrata ajatukset suolaisiin tarjottaviin.

Ja niin, kevätkylvöt on vihdoin aloitettu. Vähän myöhäiseksi meni chilien kanssa, mutta eiköhän ne ehdi. Tuoksuherneet saavat vielä hetken odotella. Täällä on koko päivän tupruttanut räntää. Sellainen oikein kunnon räpäskäkeli. Pakko myöntää, että pidin enemmän siitä auringosta ja tuulesta. Siitä, ettei joka puolella ollut kuraa. Mutta minkäs teet, eletään kuitenkin tammikuuta.

Oikein ihanaa torstaita! ♡

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. “Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Joka syksy kun hankin kasan kukkasipuleita, jää niistä vähintäänkin puolet kaivamatta maahan. Yritän aina venyttää toimenpidettä jotta maa ehtisi viiletä ja sitten tulee pimeää, märkää ja kylmää. Ja joka kevät kaivan sipuleita maahan päättäen, että nämä olivat ne viimeiset talvetetut. Ei sillä, ihan hyvin nuo keväälläkin maahan laitetut sipulit ovat kasvaneet. Vähän myöhässä kukkivat ensimmäisenä vuonna, mutta sitten ihan normaalisti. Mutta koskaan ennen ei ole ollut mahdollista kaivaa kukkasipuleita maahan tammikuussa, joten pakkohan tuokin ihmeellisyys oli kokea.

Kylmä, märkä ja pimeä ovat myös syyt siihen, että meillä ei juuri harrasteta syysharavointia. Keväällä kun lehdet ovat niin paljon kevyempiä ja työ muutenkin mielekkäämpää. Ja koskaan ennen en ole tammikuussa tarttunut haravaan, mutta nyt sain kokea senkin ihanuuden. Ja tuntuihan se hyvältä. Aurinko poskilla ja raikas tuuli hiuksia hulmuttamassa. Levitin myös kompostia ja nautin vuoden ensimmäiset kasvihuonekahvit (vai voiko sanoa kevään ensimmäiset!?).

Käsitän toki, että eletään sydäntalvea ja kuukauden päästä voi maassa olla metri lunta, mutta pieni puutarhaterapia pimeän ja pitkän syksyn jälkeen teki hyvää. On kuin olisi päässyt hetkeksi kylään huhtikuulle. Ja kyllä, lisäsi se tietenkin myös keväänkaipuuta.

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.