En tiedä, johtuneeko tämä sunnuntaifiilis siitä, että olen koko viikon ollut sekaisin päivistä, vai kenties ylipäätään lasten lomaviikosta. Tai ehkä sittenkin kyse on siitä, että hyvästeltiin tänään siskontyttö kotimatkalleen. Joka tapauksessa tämän päivän toimettomuus ja kiireettömyys vihjaavat sunnuntaista. Ja kiva niin, sillä sunnuntait ovat yleensä niitä viikon parhaita päiviä!
Tänään vaihdoin pyjaman takaisin päälleni jo puolen päivän jälkeen, ja vedin jalkoihini äidiltä saamani uudet villasukat. Kamiinassa rätisee tuli ja patteritkin hohkaavat mukavasti lämpöä. Tämän viikkoisen kirkkauden jälkeen oikeastaan tuntuu ihan kivaltakin, kun ehtii oikein nauttia illan hämärtymisestä. Paljon kynttilöitä ja raukeaa tunnelmaa. Ne tasapainottavat mukavasti aivoja. Ja tänään mennään muuten aikaisin nukkumaan! Niitä hurjia lauantai-iltojen huveja tässä iässä.
Nostin makuuhuoneen kaapin päälle perunanarsissin. Nyt kun siinä on vasta pari kukkaa auki, tuoksu ei vielä häiritse. Useamman kukan avauduttua makuuhuone ei ole ehkä se paras paikka. Mutta siirrellään taas kun se aika tulee. Nyt tuo on kuitenkin niin karun kaunista katseltavaa.
Huomenna koti täyttyykin äänistä kun päästään vihdoin juhlimaan sairastelun vuoksi peruttuja kaverisynttäreitä. Oikein mukava tapa lopetella lomaviikkoa ja valmistautua arkeen!
Heipsan!
Melkoisia pakkasia heitellyt ainakin tänne meille päin, mutta siitäkin huolimatta kevään tulo alkaa jo kutkuttelemaan. Vaikka ulkona ei viherrä vielä pitkään aikaan, keittiön ikkunalla talvehtineet mårbackat puskevat uutta lehteä siihen malliin, että kyllä se aurinko vain taikojansa tekee. Ja tuossa ikkukan edessä myös basilika notkahtelee iltäpäivisin janoissaan, joten vaikka ulkona on kylmää, lämmittää aurinko jo onneksi lasin takaakin. Oli myös ihan pakko kipaista aamulla tarjoushaukkana yrttiostoksille, koska keittiön yleisilme vaati vähän vihreää sekaansa. Yrttiruukkuja enempää en nyt toistaiseksi värejä kaipaakaan, sillä yhä edelleen jaksan innostua näistä luonnonsävyistä.
Tuo vanhojen blogikuvien kaiveleminen muuten laittoi jo ikävöimään puutarhapuuhia, joten tämän viikon olen mielessäni jo kylvänyt ja kitkenyt. Niin ja suunnitellut patiota ja puutarhajuhliakin tietenkin. Ystävälle jo totesinkin, että ensi kesänä opetellaan ruotsalaisiksi ja istutaan kesäiltoina juomaan roseviiniä. Eräänlaista puutarhatonttuilua sekin. Voi kun tulisikin oikein kunnon kesä!
Mutta talvi on kauneimmillaan, joten nyt nautitaan siitä! Pakkasten luvataan jatkuvan, joten tiedossa on myös ainakin petivaatteiden ulkoilutusta, ja huomenna heitän myös keittiön taljat pakkaseen tuulettumaan. Pakastin jo tulikin sulatettua, joten kylmien säiden hyödyt on todellakin otettu käyttöön. Mutta saahan sitä silti jo vähän mielikuvitusmatkailla keväässä ja pihatöissä. Kevätkengissä ja vajaamittaisissa lahkeissa.
Rentouttavaa iltaa. Omaani kuuluu ainakin paljon kynttilöitä, kaminassa rätisevä tuli ja mukava asento. 🙂
Keskiviikkoa!
Niin, ja tervetuloa arkistojen kätköihin! Nykyisin ihan uudetkin blogit ovat täynnä ammattimaisen tasoisia valokuvia. Itse aloitin kuitenkin ihan sieltä pohjalta, aikana, jolloin blogit olivat vasta tuulahdus jostakin tulevasta. Vuosien varrella olen sisäistänyt viisauden “vain tekemällä oppii”, ja tunnen myös ylpeyttä jokaisesta kompuroivasta askeleestani oppimisen tiellä. Tämä vanhojen postausten penkominen on kyllä ollut ihan melkoinen homma, ja kun viikonlopun aikana kasasin kuvia kaikilta yhdeksältä blogivuodeltani, kävin läpi montakin tunteiden vuoristorataa, sillä jokaisen kuvan ja jokaisen vuoden takana on toki myös eletty elämä ja muistot. Tämä nostalgiamatka on tehty kaupallisessa yhteistyössä Olympus:n kanssa, ja postauksen lopusta löydät tietoa OM-D vaihtokampanjasta, jossa saat vähintään 150e arvoisen hyvityksen vaihtamalla minkä tahansa vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT – järjestelmäkameraan. Mutta mennään nyt ensin aikamatkalle blogin historiaan!
Vuonna 2009
syntyi Uusi Kuu -blogi. Tai ei, se syntyi jo 2008, mutta sitten en päässyt eteenpäin, kun en osannut viedä kamerasta kuvia koneelle, saati lisätä niitä bloggeriin (olenhan kotoisin lankapuhelinten ja kirjoituskoneiden aikakaudelta). Nyt kun katselen vuoden 2009 kuvia, totean, että ehkä ihan hyvä! 😀 Kuten näette, kuvan tehtävä on pelkästään tiedottaa. Riittää, että siitä hyvällä mielikuvituksella erottaa asian, jonka olen halunnut kuvaani ikuistaa. Voi luoja, olen sanaton! Olin kuitenkin näiden kuvien kohdalla tilanteessa, jossa ymmärsin kuvata ilman pokkarin suoraa salamaa. Harmi vain, ettei tuon aikaiset kamerat oikein olleet tarkoitettuja siihen. Oikeastaan kuvaa oli mahdoton saada sisätiloissa pysymään vakaana pelkällä käsivaralla – oli kesä tai talvi.
Nämä vanhat postaukset olen joskus siirtänyt luonnoksiin, sillä niiden teksti on melko henkilökohtaista. Menikin aikaa, että onnistuin löytämään ne bloggerista, ja silti monen postauksen kuvien kohdalla oli vain iso huutomerkki, eli kuvat on mystisesti kadonneet. Sinänsä harmi, onhan näillä ainakin tunnearvoa! Ja ei, en häpeä laisinkaan näyttää näitä kuvia teille! Kuten elämässä yleensäkin, kuvaamisessa ja bloggaamisessakin oppii virheistään. No regrets, just lessons learned!
Vuonna 2009 kamerana toimi muutama vuosi sitten ylioppilaslahjaksi saamani digipokkari.
2010
Havaitsen selkeää yritystä! Hankin järjestelmäkameran ja aloitin heti kuvaamisen manuaalitoiminnoilla, siitäkin huolimatta, että en ehkä ihan ymmärtänyt niiden säätöä. Mutta se on kai juurikin sitä yritystä! Ja myöhemmin olen ollut ihan tyytyväinen, että opettelin asian vaikeamman kautta, sillä myöhemmin tuosta on ihan varmasti ollut hyötyä. Mutta vaikeudet jatkuivat ihan perus kohdistamisen kanssa, ja kuvat ovat taas vähän sinne päin. Tärähtäneitä ja epätarkkoja. Kuvankäsittelyssä pääsin vaiheeseen, jossa osasin tehdä tosi kivoja (tai sitten ei…) reunakehyksiä kuviini. Nämäkin otan kuitenkin oppirahana. Ihan varmasti tuo kuvilla leikkiminen ainakin opetti minua tietokoneen käytössä. 😀 Ja hei, postaus kerran pari viikossa hoitovapaalla ollessa. Aikaa leikkimiseen oli! 2010 hankin myös ensimmäisen kamerajalustani, mikä lopulta helpotti myös kuvaamista.
2011
Kunnon harppaus niin sommittelun, kuin itse kuvauksenkin saralla. Näissä alkaa jo hahmottua jollakin tapaa valokuvaus, ja muistan, että tämä vuosi oli se, jolloin tein monta oivallusta kameran säätöjen kanssa. Nuo “asukuvat” ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kohdistamisen kanssa oli edelleen suuria ongelmia. 😀 Vuonna 2011 postauksia alkoi kuitenkin syntyä enemmän, mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kameraa tuli pideltyä enemmän. Kuvankäsittelyssä taisin päästä vaiheeseen, jossa osasin säätää valotusta ja kontrastia, ja jos oikein muistan, siirryin RAW-kuviin.
Vuoden 2012
alussa ryhdyin nostamaan palkkaa bloggaamisesta. Samalla edessä oli vuosi, jonka aikana blogin kohtalo oli jatkuvasti vaakalaudalla. Myimme kotimme, ja kuukauden verran jouduimme odottelemaan vuokra-asunnon vapautumista mummulamajoituksessa. Suurin osa omaisuudesta meni varastosäilytykseen ja kadotin bloggaajan identiteettini, sillä kuten tiedätte, blogini ydin on koti. Se kuitenkin alkoi elpymään taas vuoden lopulla, kun pääsimme muuttamaan tänne nykyiseen kotiimme. Väliaikaisasuminen ja lattiasta kattoon auki revitty talo, eivät välttämättä tarjonneet sitä parasta mahdollista arjen kauneutta, ja jouduin todella käyttämään mielikuvitustani. Jotta sain blogiin sisältöä, ryhdyin ottamaan enemmän asukuvia ja niitä tulikin vuonna 2012 erityisen paljon. Kohdistuksenkin kanssa aloin päästä silloin tällöin maaliin saakka. Luonnollisesti toinen syy lukuisiin asukuviin oli kasvava vauvamasu, jota tietenkin oli ihan ilokin ikuistaa. Jos vuosi olikin bloggaamisen kannalta haastavaa lukuisine muuttoineen, opetti se kuitenkin taas kuvaamisesta paljon uutta. Kuviin alkoi ilmestyä myös hassuja kellertäviä filttereitä. 😀
2013
Vaikka postauksen ideana oli kai enemmänkin kirjoittaa omasta kehityksestä valokuvaajana, en voi olla menemättä sinne kuvien taakse. Kuten nuo aikaisemmatkin vuodet ovat osoittaneet, blogikuviin vaikuttaa paljon elämäntilanne. Vaikka kyseessä ei ole perhealbumi, heijastetaan blogiin silti sitä jotakin osaa omasta elämästä ja omasta itsestä. On eri asia kuvata puhtaasti jotakin tuotetta tai asiaa kuin keksiä sitä kuvattavaa omasta elämästä. Jokainen mieliala ja jokainen tunne vaikuttaa siihen, mitä kameraan lopulta päätyy, vaikka se ei itse kuvasta muille välittyisikään. Sinänsä hassua, että jos taiteilijat usein haluavat saada tunteensa esiin kuvien kautta, bloggaaja joutuu välillä tekemään päinvastoin. Oma henkilökohtainen elämä kun kuitenkin on jollakin tapaa pyhä asia.
Tämä kyseinen vuosi oli meillä vauvavuosi. Kotona yritettiin pärjätä remontin kanssa. Välillä käveltiin pelkillä puruilla, ja välillä ei jaksettu tehdä mitään koko remontin eteen. Tavarat olivat hukassa, ja suurin osa edelleen siellä varastosäilytyksessä. Vihasin meidän keittiötä. Halusin kuvata ja tehdä blogia, sillä löysin kuitenkin jo nurkkia, joiden ulkonäkö kelpasi blogikuviin. Tämä vuosi oli kunnianhimon vuosi, ja hormonit antoivat energiaa jaksamiseen. Siirryin blogini kanssa Indiedaysille, mikä tietenkin potki myös kuvien suhteen eteenpäin. Näin jälkikäteen katsottuna tämä oli se vuosi, jolloin tein ehkä suurimman harppauksen kuvieni suhteen. Jos nyt en ihan loistavia kuvia ottanut silloinkaan, niin ainakin keksin pääni sisällä sen, millaisia kuvia aikanaan tahdon ottaa. Muistan oikein hyvin, miten kuvaamisesta tuli jonkin sortin henkireikä, ja vaikka jälkikäteen mietin, että tehoni oli aika hurjaa (kun elettiin kuitenkin sitä vauvavuotta) blogi ja kuvaaminen kantoivat eteenpäin. Löysin sen ajatuksen, joka minulla oli ollut jo silloin vuonna 2008. Halusin löytää ja ikuistaa jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja kaunista. Loppuvuodesta blogini oli ehdolla Gloria Blog Awards kilpailussa. Kategoria oli “kaunein tyyliblogi”, ja tämä oli iso juttu, sillä ehdokasvalinnat olivat ammattilaisten tekemiä.
2014
Näiden kaikkien blogivuosien läpikäynti oli todellakin melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta ehdottomasti kovin kolahdus oli vuoden 2014 kuvat. Kun näitä kuvia keräilin sunnuntaina, päädyin lopulta itkemään ja homma piti hetkeksi lopettaa. Jos nimittäin vielä vuosi sitten olin täynnä energiaa, kesän 2014 aikana paloin totaalisesti loppuun. Teille kirjoitin olleeni flunssassa, vaikka todellisuudessa makasin pari päivää sängyssä jaksamatta tehdä yhtään mitään. Niin, että vaikka sainkin kasaan joukon “ihan kivoja kuvia”, edustaa osa niistä minulle edelleen tyhjyyttä. Tämä oli vuosi jonka aikana olin todella lähellä lopettaa bloggaamisen, sillä jatkuva remontti, pienet lapset ja äärirajoilla urheileminen olivat ajaneet minut totaalisesti loppuun. “Normaalista” työstä olisin ollut varmasti pitkään sairaslomalla, mutta kiitos puolisoni, käänsimme tämänkin tappion voitoksi. Oli aikoja, jolloin en yksinkertaisesti jaksanut tarttua kameraan, mutta mieheni osti kukkia ja laittioi minut leipomaan. Keksi kaikkea mahdollista kuvattavaa ja niin hassua kuin se olikin, minä kuvasin pahan oloni pois. Aluksi mekaanisesti kauniita asioita tallentaen, ja sitten pikku hiljaa aloinkin nähdä ja kokea taas kaiken vahvemmin. Jos mieleni joskus kääntyykin synkkyyteen, on mieheni edelleen patistamassa minua ottamaan “jotain kivoja kuvia”. Eikä turhaan, mielestäni jokaiselle synkässä elämäntilanteessa olevalle pitäisi antaa kamera käteen!
Keittiöremontin valmistuminen vuoden lopussa oli iso harppaus asumisoloissamme ja rakkauteni uuteen keittiöön näkyy yhä edelleen kuvissani. Joidenkin mielestä jopa liikaakin, mutta minkäs teet! Vuonna 2014 sain myös ensimmäisen Olympus OM-D -kamerani, mikä sekin osaltaan toi uutta intoa valokuvaamiseen.
2015
Kuvaamisen suhteen tipahdettiin takaisin sinne itsensä etsimiseen. En tiedä, onko nämä kuvat sen pehmeämpiä ja armollisempia teille, kuin nuo edellisetkään, mutta minulle itselleni ne ovat osoitus jostakin uuden etsimisestä. Kuvaajana en varmaankaan kehittynyt vuonna 2015 mitenkään, mutta toivon, että ihmisenä senkin edestä. Ryhdyin myös pitämään ihan tietoisesti vähän enemmän vapaapäiviä bloggaamisesta ja haistelin rauhassa, onko tämä sitä, mitä tahdon jatkossa tehdä. Edelleen tykkäsin utuisista kuvista, mutta koska en juurikaan osannut käsitellä kuviani, paloivat ne edelleen valkoisesta pahasti puhki. Toisaalta aloin myös pikkuhiljaa opetella tummemman kuvan ottamista.
2016
Koin suurta turhautumista kuvaamisen suhteen. Tuntui, että junnaan paikallani, enkä osannut tehdä asialle mitään. Kuvaamisesta tuli yksitoikkoista puurtamista, enkä kuitenkaan jaksanut tarttua mihinkään uuteen. Sinänsä harmi, koska itseni tuntien kaipaan elämääni haasteita, ja juuri tässä kohtaa olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella uusia temppuja. Haastaa itseään! Olin kuitenkin niin vahvasti mukavuusalueellani, että en osannut liikkua siitä enää ulos. Lopulta haalin elämääni valtavasti kaikkea muuta ja ryhdyin sosiaalisesti erittäin aktiiviseksi. Kenties sitä kautta lopulta pääsin myös kuvaamisessa eteenpäin. Mutta kuten ihan jokainen muukin vaihe ja vuosi, myös tällä ajanjaksolla oli varmasti jokin tarkoitus. Uskon, että se mitä olemme ja teemme nyt, on seurausta kaikelle sille, minkä läpi olemme kulkeneet. Ja koska viihdyn nykytilanteessa, en jaksa oikein jumittua tämän taantuman suremiseen. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
2017
Eikö olekin hurjaa, millä vauhdilla vuodet vierivät!?! Valitsin tähän sellaisa kuvia viime vuodelta, jotka osoittavat, että halusin taantumani jälkeen tehdä jotakin uutta. Astuin nykyaikaan ja opettelin käsittelemään blogikuvani Lightroomin avulla. Tiedän, että on ihmisiä, jotka pitävät kuvan ja kuvan käsittelyn erillään, mutta itse uskon vahvasti siihen, että kuvan muokkaus myös opettaa paljon kuvaamisesta. Kun alkaa hahmottamaan paremmin valon ja varjon suhteen, niitä oppii näkemään jo kuvaustilanteessa. Rakensin itselleni oman pikku studion ja haastoin itseäni uusilla leikeillä. Miltä näyttää tumma kuva, jossa esimerkiksi ei kuitenkaan ole yhtään mustaa? Kuvaaminen pienellä kohdevalolla, ja toisaalta tunnelmallinen kuvaaminen ulkona puutarhassa olivat vuoden uusia kuvasaavutuksia. Kaiken valkoisen sijaan halusin opetella uutta, ja milläs muulla sitä oppii kuin kuvaamalla ja kokeilemalla. Syksyllä aloitin valokuvausopinnot, mutta toisin kuin luulin, se ei nostanut kuvieni laatua, vaan päinvastoin jouduin aikapulan vuoksi tilanteeseen, jossa kuvaamisesta tuli suoranaista tuskaa. Jälleen kerran vahvistui kuitenkin se ajatus, että olen ihminen, joka tarvitsee haasteita. Minulle ei sovi paikallaan junnaaminen! 🙂
2018
Voi jumpe! Olen ajanut itseni jälleen taantumaan. Nyt on syytä tehdä jotakin! Myönnän, suurin osa kuvistani saa copy paste käsittelyn Lightroomissa. Olen tehnyt valmiin muokkauksen, jonka liitän uusiin kuviin nopeasti. Vähän valoa sinne tänne, ja sävyjen kanssa säätöä, mutta muuten mennään miltei liukuhihnalla. Aukko on pienentynyt hurjasti, vaikka läpiteräviä kuvia en edelleenkään ota. Koulun vuoksi myös ISO huitelee siellä jossain 3000 yläpuolella, koska valoisaa aikaa on niukasti. Helmikuu toi onneksi helpotusta tähän. Vaikka kuvankäsittely onkin tullut tutuksi, en edelleenkään näe kauheasti järkeä yhden kuvan viilaamiseen. Ja tähän päivään menessä blogiini on päätynyt tasan yksi ottamani kuva, joka on käytetty Photarin kautta. Se on tuo viime sunnuntaina julkaistu makuuhuonekuva (alla olevassa kollaasissa keskimmäinen kuva), josta poistin makuuhuoneen jalkalampun pääni takaa. Valaisimen kuvusta näkyi nimittäin pieni suiru, joka näytti lähinnä seipäältä, joka oli lävistänyt pääni. Totaalinen tunnelman tappaja. 😀 Yleensä yritän välttää nämä pahimmat erheet jo kuvatessa, mutta joskus ei vain huomaa, ja kun tilanne on ohi, jälkikäsittely on ainoa ratkaisu.
Edelleen otan ihan kauheita kuvia, joskin mukaan mahtuu onnistuneitakin otoksia. Mutta uuden oppiminen vaatii jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyiseen ja tarvetta parantamiseen. Ne suvantovaiheet kuuluvat kaikkeen kehittymiseen, mutta itseään pitää myös vähän tuuppia tekemään asiat toisin. Eikä tarkoitus ole missään nimessä olla epäonnistumatta! Päinvastoin, myös kuvaamisessa oppii ihan varmasti parhaiten siitä epäonnistuneesta otoksesta, jossa näkee parantamisen varaa! 🙂
Toivottavasti jaksoit kahlata postauksen loppuun asti! 😀 Nyt nimittäin se vaihtodiili, jota postauksen alussa lupailin:
Mikäli myös sinä olet kiinnostunut kehittymään kuvaajana ja halukas päivittämään vanhan kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan, saat nyt vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista15.3.2018 saakka. Mikäli päivität vanhan Olympus PEN -kameran, saat 300€ hyvityksen – ja mikäli vaihdat minkä muun tahansa kameran(kameran merkillä ei ole väliä), saat 150€ vaihtohyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täällä.
Ja vielä loppuun iso kiitos teille, kun jaksatte olla mukana ja seurata blogiani siitäkin huolimatta, että kuvat ei aina ole ihan priimaa. Ja erityiskiitos kaikille teille, jotka olette kulkeneet mukana ihan sieltä alusta alkaen. Teitä ei ole montaa, mutta hatunnosto sitkeydestänne!
Kylläpä tänään paistoi kirkkaasti. Ja helmikuun valossa koti näyttää muuten olevan erittäin pahasti siivouksen tarpeessa. Joka paikka on kuorrutettu pehmeällä pölykerroksella, ikkunoiden puhtaudesta nyt puhumattakaan. Niin että tämänkin blogitekstin kirjoittaminen lykkääntyi, koska kesken hommien oli ihan pakko imuroida työpöytä ja tietokone. Ihan pakko on ehkä tehdä myös se joulusiivous ennen kuin helmikuu vaihtuu maaliskuuksi.
Oli tarkoitus viitata otsikolla tämän päivän mukavaan kotiasuun, mutta todellisuudessa se mukavuus ulottuu kai ihan koko päivään. Tavallaan kun ei ole ollut kiire minnekään. Viritin kyllä vekkarin soimaan ennen seitsemää, ja kun se lopulta piipitti, päätinkin kuitenkin jatkaa uniani. Mutta no, aika nopeasti huomasin, että tykkään kuitenkin herätä aamulla ajoissa, ja niinpä siirryin kahvittelemaan tietokoneeni kanssa. Hassu juttu, mutta olen aina aamuisin kauhean täynnä virtaa, ja kun herään, keksin miljoona juttua, jotka haluan tämän aikana tehdä. Tänään kasasin vielä aamulla yhtä postausta, jonka näette myöhemmin tällä viikolla. Olen saanut jollakin hassulla tavalla kulutettua tuohon yhteen postaukseen kolme päivää (!), mutta kenties ymmärrätte, kun näette sen. 😀
Mukava maanantai on pitänyt sisällään vain lähinnä kotona sipsuttelua, mutta huomiseksi keksitään jotakin vähän aktiivisempaa ajanvietettä. Ja toisaalta, joskus on ihan paikallaan vain ollakin sen ihmeempiä suorittamatta. Ottaa levon kannalta ja nollata kunnolla. Jos tänään vielä pelaan nappulani oikein, saattaisin saada itselleni pitsatreffiseuraa illaksi. Vanha kunnon sohvailta kun tekisi taas muutaman päivän tauon jälkeen hyvää!
Vähän nihkeästi täällä päin noita kevään sipulikukkia tarjolla, joten fiilistelen yhä joulukukilla. Tämä amaryllisparka on kituuttanut marraskuusta lähtien keittiössä, mutta annoin sille tässä jokin aika sitten huikan vettä, jotta se pääsisi vihdoin kukkimaan. Toinenkin nuppu on vielä tulossa, joten iloa riittää pitkään. Siinä kohtaa (toivottavasti) kaupat jo pullistelevat kevätkukkia!
Pitkät yöunet ja kiireettömät aamut ovat ehdottomasti viikonloppujen parasta antia. Nyt kun lapsetkin ovat jo niin isoja, että viikonloppuaamuina tekemistä löytyy ilman meitä aikuisia, käytän hyväkseni jokaisen vapaan aamun, jolloin herätyskelloa ei ole pakko laittaa pirisemään. Tällaisia aamuja on oikeasti todella vähän, ei edes joka kuukausi, mutta silloin kun on, nautin makeista unistani niin pitkään kuin suinkin pystyn. Tämä viikonloppu on ollut juurikin sellainen sopivan lempeä ja kiireetön. Ei mitään ohjelmaa, mikä velvoittaisi nousemaan tiettyyn aikaan, joten olen posottanut ruhtinaallisen pitkiä yöunia ja herännyt täysin levänneenä ja virkeänä. Kun pimentävän rullakaihtimen takaa paljastuu jo valjennut päivä, sänkyyn on kiva jäädä loikoilemaan vielä heräämisen jälkeenkin.
Hain jo reilu viikko sitten postista paketin, josta löytyi meille uudet Hempea hamppulakanat. Beiget pussilakanat ja tyynyliinat, sekä jättisuuri luonnonvalkoinen aluslakana, joka on kerrankin tarpeeksi suuri 180 senttiä leveään sänkyyn (lakanan koko ei riitä hyvin pelkästään petauspatjan alle, vaan helmat saa taitettua päällimmäisen patjankin suojaksi) . Koska vielä edellinen viikko hikoiltiin flunssan jäljiltä, petasin puhtaat lakanat sänkyyn vasta alkuviikosta.
Odotin ehkä lakanoiden muistuttavan enemmän pellavaa, mutta heti saatuani paketin käsiini, ymmärsin materiaalin olevan huomattavasti paksumpaa. Lakanasetti nimittäin painoi melko tavalla! Hempea -hamppulakanat ovat paksua ja jämäkkää kangasta, joka tuntuu kuitenkin iholla ihanan miellyttävältä. Hampun sanotaan olevan lämmin talvella ja sopivan viileä kesällä, ja jäin jopa pohtimaan, että ensi kesänä voisin kerrankin koittaa nukkua pelkän lakanan kanssa. Nimittäin kaipaan kesän helteilläkin peiton painoa päälleni, ja pelkän pussilakanan kanssa nukkuminen ei tule kuuloonkaan. Näissä lakanoissa on kuitenkin ihan erilainen tuntu, ja veikkaan pussilakan toimivan kesäpeittona oikein hienosti. Lakanoissa on ihanan ylellinen tunne, ja vertaus hotellifiilikseen tuntuu tässä kohtaa typerän laimealta. Nimittäin lakanoiden tuntu on paljon enemmän kuin paremmankaan hotellin vuodevaatteet pystyvät antamaan! Kangas on rouheasta ulkonäöstään huolimatta pehmeää, ja siihen tuntuu miltei taivaalliselta kietoutua. Untuvapeittoni tahtoo myös usein karata pussilakanasta yön aikana, mutta näissä Hempean lakanoissa sitä vaaraa ei ole. Siitäkään huolimatta, että pussilakanaa ei suljeta nauhoin tai nepparein.
Yleensä olen pessyt uudet lakanat aina ennen ensimmäistä käyttökertaa, mutta tällä kertaa jätin turhan pesun suosiolla väliin. Tosin ymmärrän, että kyseessä on materiaali, joka todennäköisesti vain paranee ajan ja käytön myötä.
Hempea -vuodevaatteet ja tekstiilit ovat kotimaista käsityötä ja se myös näkyy jokaisessa saumassa ja ompeleessa. Hamppu itsessään on ekologinen materiaali, sillä se ei vaadi kasvatuksessaan keinokastelua tai lannoitteita, eikä myöskään torjunta-aineita. Hamppu työstetään kankaaksikin täysin mekaanisesti ja ilman kemikaaleja. Kauniin beige hamppukangas on värjäämätöntä hamppua, ja kankaiden sävy vaihteleekin hieman kasvin kasvuolosuhteiden mukaan. Beigen lisäksi Hempealla on muitakin kauniita värisävyjä ja näiden kankaiden värjäyksessä käytetään vain turvallisia ja myrkyttömiä GOTS-sertifioituja väriaineita.
Tänään ollaan taas koko perhe kasassa, joten sunnuntai menee jotakuinkin nautiskellen rauhasta ja kiireettömyydestä. Suloista sunnuntaita myös teille!
Kuten ehkä olette huomanneet, nautin suuresti siitä, että saan välillä kuvien kautta kertoa teille sellaista maaseudun ilosanomaa: Puna-apilaa kasvavia tienpientareita, keltaisena loistavia rypsipeltoja, kypsää viljaa sekä lehmät ja lampaat laitumillaan. Nämä ja monet muutkin kliseet ovat näkyneet blogini kuvissa vuosien varrella. Mutta tiedättekö, on täällä “meillä päin” myös paljon sellaista, josta en oikeastaan tiedä paljoakaan – saati yhtään mitään! Siitäkin huolimatta, että olen asunut kohta viisi ja puoli vuotta kalkkunan kasvattamon naapurissa, en ole koskaan käynyt kanalassa. Tai en ollut koskaan käynyt kanalassa. Nyt on nimittäin sekin asia korjattu!
Kanalat ja sikalat ovat paikkoja, joihin ei voi noin vain saapastella sisään, vaikka sattuisi olemaan kuinka uteliasta sorttia, mutta kun minä ja kamerani saimme kutsun paikalliseen broilerkanalaan, tartuin tarjoukseen oitis. Varsinkin kun kuvauksen kohteena oli kuoriutuvat untuvikot.
Jos nuo kuoriutuvat untuvikot olivat uutta minullekin, melko uusi asia tämä on myös broilertilallisille. Yleinen tapa kun on, että untuvikot kuljetetaan tilalle ja kasvattaja näkee vasta pörheän keltaiset kananpojat. Minä itse tosin vielä paikalle mennessänikin kuvittelin näkeväni jotakin tipuemojin kaltaista (tiedättehän sen keltaisen tipun, joka kurkkaa munankuoresta?), mutta usean tunnin kuoritumisen jälkeen ulos ponnistaakin jotakin ihan odottamatonta. Tosin aika nopeasti untuvikot saavat pöyhkeän muotonsa kuivan turpeen päällä. Kanalan +35°C auttaa myös osaltaan asiassa.
Edelleen suurin osa Suomen broilertilojen kananpojista tulee hautomoilta kasvattamoon. Tämän uuden tavan tarkoitus on vähentää eläimelle kuljetuksesta ja muutosta aiheutuvaa stressiä sekä lisätä siten untuvikkojen hyvinvointia. Samalla lisätään tietenkin myös kananpoikien terveyttä. Kasvattamossa kuoriutuneet kananpojat pääsevät suoraan kanalaansa ja voivat tepsutella heti syömään ja juomaan. Kieltämättä keksintö kuulostaa hienolta, ja näin täysin untuvikkona aiheessa, pidän sitä myös askeleena eettisempään suuntaan.
Käydessäni suurin osa munista oli yhä ehjiä, vaikkakin tarkemmin katsottuna useammassa näkyi jonkinlainen särö. Minulle kerrottiin, että munasta kuoriutuu uusi kananpoika noin neljän tunnin kuluttua ensimmäisestä säröstä. Kanalan piipitys oli sekin asia, joka käänsi kyselyvaihteeni päälle. Piipitystä kuuluu tosiaankin jo munien sisältä, ei vain jo kuoriutuneista poikasista.
Jälleen kerran valtavan hieno ja opettavainen kokemus. Ajoi jopa perunajauhotehdasvierailun edelle!
Viikonloppu kolkuttelee ovelle ja myös talvi on ottanut taas askeleen pakkasen puolelle. Kiva niin, sillä en olisi vielä ihan valmis loskakeleihin. Tänään asujuttua, ja keväistäkin sellaista, riippuen miten asian näkee. Vajaat lahkeet nimittäin kielivät lämpimämmästä säästä (jep, en ymmärrä nuorison tarvetta palelluttaa nilkkojaan), mutta korvaapa tämänkaltaiset housut tarpeen tullen vaikka mekon, kun yläosaksi valitsee vähän röyhelöä.
Tanskasta tulee monikin ihana vaatemerkki, niin myös Nümph, joka on pikkuhiljaa hurmannut myös suomalaiset. Nümphin vaatteet löytyvät nyt myös Lifestyle La Lunasta, josta sain valita itselleni asun kevään uutuuksista. Vaikka olenkin aika perinteinen farkkutyttö, joka revittelee erityistilanteissa ihan mielellään mekossa, päädyin kuitenkin housuasuun. Välillä nimittäin eteen tulee tilanteita, kun tuntuu, että mekon kanssa menee helposti ylipukeutumisen puolelle, kun tarve on oikeastaan enemmänkin vain vähän parempaan ja siistimpään asuun. Tiedän, että joillekin tämäkin asu on ihan arkista työvaatetta, mutta omalla kohdallani kokonaisuus kielii enemmänkin juhlasta ja erityistilanteista. Nümphin Adalyn housut tuovat jollakin tapaa mieleeni vanhan kunnon housuhameen. Täyspitkä lahje on tavallinen ja vähän tylsäkin, mutta paljaat nilkat sopivat korkokenkien kaveriksi paremmin kuin hyvin. Nümphin Afua paita taasen vie fiiliksellään vahvasti sinne tämän hetken suosikkisarjani X Companyn tunnelmiin (josta kirjoitin täällä). Olkapäitä korostavat, mutta kuitenkin kevyesti laskeutuvat liehukkeet ja pienet pyöristetyt kaulukset. Tai sitten se on vain tuo punainen huulipuna. 😀 Joka tapauksessa tämä asu palvelee nyt tilaisuuden, johon ei ihan niissä farkuissa voi lähteä, mutta johon haluan pukeutua kuitenkin jotenkin muuten kuin mekkoon.
Mutta hei: Koodilla “emilia” saatte perjantai-sunnuntai välisen ajan (16.2.-18.2. 2018) kaikista Lifestyle La Lunan normaalihintaisista tuotteista -25% alennusta. Kannattaa hyödyntää, oli tarve sitten vajaamittaisille housuille, röyhelöpaidalle tai muuten vain jollekin kevätpukeutumista piristävälle. Koodi on voimassa Lifestyle La Lunan verkkokaupassa.
Oikein ihanaa ja valoisaa perjantaita, ja mukavaa loman aloitusta kaikille lomalle jääville!
Tämä viikko tuntuu menevän taas nopeammin kuin osasin kuvitella. Viime viikolla sairasteluun kadotettua aikaa on nyt kurottu kiinni monessakin suhteessa, mutta fiilis on ollut hyvä ja energiatkin tuntuvat olevan ihan kohdillaan. Siitäkin huolimatta, että luulin tuon miltei aamun asti valvomisen roikkuvan kuin pallona jalassani tämän viikon. Olen varma, että menetetyt yöunet kompensoituivat moninkertaisesti naurulla ja ilolla. Sitä sen on pakko olla!
Täällä meillä on himppasen verran huonosti mitään keväisiä kukkia saatavilla, mutta onneksi jo kolme viikkoa sitten hankkimani perunanarsissi jaksaa yhä odotuttaa kukintansa kanssa. Ripauskin heleää vihreää antaa heti piristystä sisustukseen ja tämä kelpo ”istutus” toimii oikein hienosti olohuoneen sohvapöydällä.
Huomenna vielä olisi ihan tavallinen arkipäivä, ja sitten seuraava viikko onkin pyhitetty lomailulle. Tai no, me lomailemme lasten kanssa, ja yritämme ottaa vapaapäivistä kaiken ilon irti. Ulkoilua ja lepäilyä ainakin mahdutetaan päiviin, ja saadaanpa myös vieraita, mikä taasen saattaa johtaa jonkinlaiseen jauhopeukalointiin!
Olen tällä viikolla täydentänyt meidän kynttilävarantoja, sillä meillä palaa kynttilät vielä ihan yhtä ahkerasti kuin marraskuussakin. Elämän pieniä iloja!
Tämä helmikuu on kyllä ihana, kun kalenteriin on mahdutettu pajon kaikkea kivaa extraa ja ylimääräisiä leivonnaisia. Runebergin tortut ja laskiaispullat jo sinänsä ovat ihania perinneherkkuja, ja yleensä ystävänpäivääkin jollakin makealla juhlistetaan. Ja jos ei juhlisteta, niin ainakin tämä on sellainen ystävällisyyden ja hyvän fiiliksen päivä. Oikeastaan pidän juuri enemmän tästä meidän suomalaisesta ystävänpäivästä, kuin sen amerikkalaisesta rakkausversiosta. Paljon kuulee myös kitinää siitäkin, että joka päivä on ystävänpäivä, ja moinen juhlapäivä on täysi turhake, mutta onhan se nyt oikeasti aika ihanaa, että kaiken negatiivisuuden keskellä vastaan pomppii pinkkejä sydämiä ja kauniita sanoja. Maailmassa tuskin koskaan on liikaa ystävyyttä – saati ystävällisyyttä. Maaliskuu onkin sitten selvästi jo sellainen kevään odottelun kuukausi ja siihen mahtuu pääsiäisen lisäksi tänä vuonna kaikenlaista kivaa. Olen huomannut, että arjen keskellä saa paljon iloa miettimällä tulevia positiivisia juttuja ja laskettelemalla aina spesiaalipäivästä toiseen. Toki ihan se arkikin kannattaa elellä hymyssä suin, mutta pienet valonpilkahdukset tunnelin päässä tekevät askeleesta huomattavasti keveämmän.
Koska eilen syötiin sydänpullaa, meillä taidetaan tänään jättää herkkujen taikominen vähemmälle. Hernekeitto tosin kuuluu vielä päivällispöytään tänäänkin. Muutenkaan meillä ei sinänsä juhlita ystävänpäivää sen kummemmin, mutta kyllä me aamulla herätessämme toisillemme toivotimme hyvää ystävänpäivää kera halausten. Päivästä ei tarvitse tehdä kaupallista kulutusjuhlaa, vaan ihan pienetkin teot merkitsevät paljon.
Sydänten sijaan tänään kuitenkin vähän meikkijuttuja, ja nimenomaan mineraalimeikkijuttuja! Pidempään blogiani seuranneet kenties muistavat, kuinka joskus vannoin mineraalimeikin nimeen, ja taisinpa joskus jopa luvata julkisesti, etten koskaan vaihtaisi takaisin tavalliseen meikkiin. No, tuolloin elettiin aikaa ennen kuopuksemme syntymää, ja ihoni oireili ajoittain vielä todella pahasti aknen suhteen. Viimeinen niitti oli raskausaikana (siis kuopusta odottaessa) villiintynyt akne, joka laittoi etsimään ne kaikkein peittävimmät meikkivoitteet (tai ainakin kokeilemaan kaikkea mahdollista paremman peittävyyden nimissä), ja jotenkin vain jämähdin sille tielle, vaikka sittemmin kevyemmät meikkivoiteet käyttööni onkin eksyneet. Jokin aika sitten sain jo superidean kaivaa vanhat sudit kaapin kätköstä ja hankinkin purkkipinon mineraalimeikkejä ikään kuin uudeksi aloitukseksi. Vaan sitten ne pikku purkkiset taasen jäivät rutiinien alle, ja unohtuivat kylppärin laatikkoon. Kunnes! Hei hertsileijaa, mutta kun sipaisin taas vuosien tauon jälkeen nassuuni mineraalimeikit, olin lentää pyllylleni! Miten olinkaan unohtanut tuon luonnollisen keveän ja kuultavan meikin ihanuuden! Tai no, ehkä se ihanuus jäi tosiaan sinne aknen jalkoihin, mutta juuri nyt tuo meikki tuntuu taas ihan valtavan ihanalle! Hehkua lisää toki sekin, että nyt käytössäni on valoa taittava viimeistelypuuteri ja hohtava korostusväri sekä pinkki poskipuna, jollaisia olen opetellut vihdoin myös käyttämään.
Mineraalimeikkejä on nykyisin niin monia eri merkkejä, mutta itse turvauduin tuohon entuudestaan tuttuun BareMinerals -sarjaan. Siinä kun on mielestäni ihan hyvä peittävyys ja suurin osa tuotteista oli kuitenkin entuudestaan tuttuja, samoin sävyt. Nyt kun koin tämän ahaa-elämyksen jäin tosin pohtimaan, että muitakin mineraalimeikkejä olisi ehkä syytä kokeilla. En tosin tiedä, voiko noita meikkisarjoja käyttää ristiin? Tuntuu, että jokainen aiheesta kirjoitettu blogiteksti on aina tehty yksistään jonkin tietyn merkin tuotteilla. Valaiskaa ihmeessä, jos tietämyksenne on omaani parempi! Anyway, taidan hetkeksi unohtaa taas nestemäiset meikkivoiteet ja sutia naamaani vain ja ainoastaan puutereita. Nuo kun tuntuvat antavan anteeksi paremmin jopa pienoiset ryppyni. 😉
Siitäkin huolimatta, että huomenna ei ole tarkoitus aloittaa 40 päivää kestävää paastoa, päätin, että tänään herkutellaan oikein kunnolla. Ja mikäs sen parempi laskiaisherkku, kuin laskiaispulla! Kuten olen ennenkin kertonut, meillä ei tuskailla hillon ja mantelimassan välillä, vaan pullaan laitetaan ainostaan kermavaahtoa. Tämä siitä johtuen, että sekä leipuri, että lapset, syövät pullansa mieluiten ilman ylimääräistä lisuketta. Eikä miehenikään ole koskaan lisätäytteiden perään kysellyt. 🙂
En ollut itsekään laspena mikään makeiden leivonnaisten palvoja. Silloin joskus kun kauppassa oli leipomotuotteita myyvä konsulentti, valitsin mieluiten sämpylän – tai korkeintaan voipullan. Ja kuten omat lapseni, söin itsekin ihan maksimissaan rinkilämunkkia (ei hilloa!) ja korvapuusteja. Viinereitä en ole oppinut syömään vieläkään, ja hilloakin kartan aika lapsekkaaseen tapaan. Kermavaahdon makuun sen sijaan pääsin aikuisuuden kynnyksellä, ja siihen olen myös omia lapsiani pikkuhiljaa totuttanut. Ja hei, vehnäpulla sokerilla ja kermavaahdolla riittää kyllä!
Jos näin arkipäivänä ei aika tunnu riittävän pullataikinan alustamiseen, helppo tapa taikoa (ainakin puoliksi) itse tehdyt laskiaispullat, on ostaa paistovalmiita pullia kaupan pakastealtaasta. Pullat uuniin ja kerma vaahdoksi. Sitten vain hattu pois pullasta (itse otin ihan ohuelti ja leikkasin pienellä piparimuotilla sydämeksi) ja aimo annos kermavaahtoa pullan ja lakin väliin. Päälle ripaus tomusokeria ja sitten voikin jo taputella itseään tyytyväisenä harteille! Jos laskiaistiistai kaipaa nopeaa oikaisua myös ruokapuolella, suosittelen tätä keväisen vihreää hernekeittoa, joka syntyy pikavauhdilla ennen harrastuksiin juoksemista.
Iso tähtityllani taitaa olla mennyttä kalua, sillä sitä ei löytynyt mistään. Pahoin pelkään, että joku innokas on heittänyt sen roskikseen pursotinpussin seurana. Näistä pullista jäi siis skarpit pursotukset pois, vaikka eihän se tietenkään makuun vaikuta. Ymmärrän sinänsä oikein hyvin, että joillakin pro-tason ruokabloggaajilla on ihan erillinen studiokeittiö työtouhuja varten. Vaarana kun kuitenkin on, että kotona menee omat ja firman kapustat sekaisin. 😀
Oikein mukavaa tiistaita! Nyt vain toivotaan, ettäivät lumet muutu vedeksi!
