Enpä olisi uskonut, että matkustamalla Etelä-Suomeen pääsisi keskelle talvea! Meidän lapset pääsivät pulkkamäkeen, mikä on kotikulmilla ollut täysin mahdoton ajatus, kun lunta ei yksinkertaisesti ole ollut. Pari astetta pakkasta, kirkas auringonpaiste ja luminen maisema. Juuri täydellinen keli talvilomailuun!
Täällä nautitaan lapsiviisikon energiasta, sekä ajasta oman siskon kanssa. Niin, ja lomafiiliksestä tietenkin.
Ihanaa aurinkoista viikkoa teillekin!
Sunnuntaita! Täällä pakkaillaan laukkuja ja odotetaan kuumeisesti huomista ja junamatkaa serkkujen luokse. Niin, ja tietenkin sitä ihan ensimmäistä junamatkaa, joka on varmaankin puolet siitä kaikesta odotettavasta. Ajatella, että noinkin pienet jutut ovat lapsille niin tärkeitä!
Mutta hei, ajattelin palata taas sinne hyvinvoinnin puolelle, sillä itselläni on tänään jonkinlaisen väliarvioinnin paikka. Muistanette ehkä, kun kirjoitin tammikuun alussa lähteväni mukaan Unelma Itsestä -valmennukseen. Kyseessä on neljän kuukauden mittainen hyvinvointivalmennus, jonka ensimmäinen neljännes on nyt siis jo takanapäin. Mitä olen saanut aikaiseksi ja mihin on neljässä viikossa tultu, siitä ajattelin kirjoittaa nyt.
Jos olen täysin rehellinen, en ollut vielä neljä viikkoa sitten ihan varma, mihin olin lupautunut mukaan. Jokseenkin elämässä vallitsi tasainen vaihe, ja sen hämmentäminen kai jopa vähän pelotti. Olin ehdoton siitä, etten halua kenenkään neuvovan mitä ja kuinka paljon minun pitäisi syödä, sillä vuosien työn jälkeen voin vihdoin ajatella ruokaa ja syömistä paitsi pakollisena pahana, myös nautintona. En myöskään kaivannut itselleni orjallista liikuntaohjelmaa, koska yritän opetella lempeämpää otetta myös liikkumisen suhteen. Mutta jotain muutosta varmasti kaipasin, kun lähdin mukaan valmennukseen. Nyt kuitenkin voin myöntää itsellenikin, etten kuukausi sitten todellakaan tiennyt mitä se jokin olisi.
Olin toki selannut ennakkoon saamaani työkirjaa, mutten uskaltanut raapustaa sen sivuille ennen valmennuksen varsinaista starttia mitään. Kun sitten lopulta sain ne ensimmäiset ohjeet kirjan täyttämiseen, tunsin hukkuvani ajatuksiini. Ehkä kaikista tärkeintä oli se, että parissa päivässä olin kartoittanut, mitä todella elämältäni halusin ja odotin. Annoin elämäni eri osa-aluille pisteitä sen mukaan, missä tunsin olevani niiden kanssa nyt, ja mihin haluan niiden kanssa päätyväni. Luettelin kirjan sivuille konkreettisia asioita, joilla voin itse vaikuttaa elämääni ja kas, ensimmäisen viikon jälkeen olin tehnyt tulevaisuuteni suhteen paljon enemmän kuin pitkiin aikoihin. Itse asiassa käynnistin jopa sen verran isoja juttuja, etten tahdo niitä vielä tässä kohtaa paljastaa teille.
Tuon ensimmäisen viikon aikana iski jopa pienimuotoinen häpeä. Olenko kenties hurahtanut johonkin uskonlahkoon, menettänyt todellisuudentajuni ja irrottanut jalkani maasta. Työnsin kuitenkin kaikki epäilykseni syrjään ja päätin katsoa eteenpäin. Suraavat viikot keskittyivätkin sitten juuri niihin liikkumiseen ja syömiseen. Tässäkin kohtaa sain onneksi kartoittaa ne omat haasteeni ja unelmani, luoda itselleni juuri sellaiset tavoitteet, jotka palvelevat omia tarpeitani. Ensimmäistä kertaa näinä hyvinvoinnin tredivuosina olin törmännyt valmennukseen, jossa keskitytään siihen, että tehdään vaikka vain se yksi muutos kerrallaan. Jos et harrasta liikuntaa, laita tossut jalkaan ja mene ulos. Jos syömisesi on pelkää herkkua ja einestä, puraise pala omenaa. Tässä kohtaa ollaan mielestäni juuri siinä, mitä nykyajan mustavalkoinen ajattelutapa kaipaa rinnalleen. Kun kaikkea pitäisi olla heti, ja ihan täysillä. “Ei auta, että luovut punaisesta lihasta; ryhdy vegaaniksi.” “Söit omenan, jonka pinnassa saattoi olla mehiläisvahaa, olet huono vegaani.” Meille pusketaan joka tuutista ehdottomuuksia sillä syötöllä, että aika moni heittää suosiolla hanskat tiskiin ja lopettaa yksinkertaisesti yrittämisen. Kun koskaan ei olla jonkun toisen mielestä tarpeeksi, aina pitäisi olla enemmän. Mutta miksi verrata itseään muihin, tai miksi verrata muiden suoritusta omaansa. Jokaisella pitäisi olla tarpeeksi työtä ihan oman elämänsä kanssa.
Ensimmäisten viikkojen aikana olenkin opetellut ulos omista ehdottomuuksistani. Lenkille kannattaa lähteä, vaikka jalka ei kestäisi juoksemista tai aikaa olisikin vain se vajaa puoli tuntia. Salille kannattaa lähteä sunnuntainakin, vaikka viikon muut treenit ovat jääneet välistä. Ylipäätään vellominen siinä, mitä oli eilen tai mikä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan on jotakuinkin turhaa. Aina on uusia mahdollisuuksia ja uusia päiviä. Eikä sekään ole kiellettyä, että unelmat ja tavoitteet muuttuvat.
Mutta mitä neljässä viikossa sitten konkreettisesti on tapahtunut?
Sain itselleni ohjelmasta kivan uuden kolmijakoisen salitreenin (liikuntaohjelmia on valmennuksessa erilaisia, ja niistä jokainen voi valita itselleen mieluisen sen mukaan, miten itseään haluaa haastaa. Valmennus kuitenkin perustuu siihen, että siinä kannustetaan ylipäätään liikkumaan, oli se sitten ihan vähän tai pikkuisen enemmän), ja tein päätöksen, että salilla käydään vain ne kolme kertaa viikossa. Vähemmän on sallittu, enemmän nyt kohdallani kielletty. Tässä uusi linjaus omaan ehdottomuuteeni. Jos haluan treenata enemmän, opettelen kokeilemaan uusia ja erilaisia liikuntamuotoja.
Kartoitin ruokavalioni sudenkuopat ja opettelin varaamaan itselleni helppoja lounastarpeita, jotta söisin säännöllisemmin pitkin päivää. Olen lisännyt ruokavaliooni rasvoja ja herkutellut raakasuklaalla. Vähentänyt viljojen käyttöä, mutta muistanut nauttia jokaisesta suupalasta – niistäkin, jotka eivät välttämättä niinkään edistä juuri sitä fyysistä terveyttäni.
Olen asettanut itselleni selkeitä tavoitteita, ja opetellut katsomaan asioita suuremmassa mittakaavassa ja pidemmällä tähtäimellä. Opetellut pois “sitten kun” -ajattelusta ja opettanut itseäni sen sijaan nauttimaan itse matkasta.
Perheemme ajankäyttö on joutunut suurempaan syyniin, ja jokaisen hyvinvointi laitettu “turhan” ajankäytön edelle. Läsnäoloa, parempaa suunnittelua ja ennakointia. Vapaita minuutteja ei synny, ne täytyy järjestää. Minuuteista kasvaa vartteja, varteista puolituntisia ja niistä sitten jossain kohtaa tunteja.
Opetellut miettimään mitä minä haluan ja näkemään, mitä olen valmis sen eteen tekemään.
Viimeisen viikon aikana olen opetellut myös kaatumaan. Tai oikeastaan nousemaan ylös ja jatkamaan matkaani. Elämä päättyy vain kerran, kaikki pienemmät törmäykset ovat ainoastaan takapakkeja ja hidasteita.
Parasta on kuitenkin se, että hahmotin ihan kunnolla, mikä se muutoksentarpeen hahmoton klöntti oikeasti onkaan ja sain itseni etsimään työkaluja asioiden muuttamiseen.
Tähän mennessä olenkin savutuksiini hyvin tyytyväinen ja nyt odotan innolla, mitä kaikkea neljä kokonaista kuukautta saakaan aikaan!
Mutta hei, olettekos kokeilleet lehtikaalisipsejä? Meillä on pakastin pullollaan lehtikaalia ja sitä yritetään tietenkin tunkea vähän joka ruokalajiin, mutta sipsin muodossa tämäkin muuttuu todella jaloksi naposteltavaksi.
Lehtikaalisipsit:
Jos käytät tuoretta lehtikaalia, huuhtele lehdet ja poista lehdistä puiseva varsiosa (meillä tämä on tehty jo syksyllä pakastusvaiheessa). Lehdet saa samalla revittyä pienemmäksi “sipsin kokoisiksi”.
Levittele lehtikaalit pellille leivinpaperille ja pirskota niiden päälle öljyä. Voit sekoitella hiukan, jotta öljy leviää tasaisesti. (Sipsit onnistuvat kyllä ilman öljyäkin, mutta tämä on makuasia, ja öljy saa suolan tarraamaan sipsin pintaan.) Ripottele pinnalle suolaa. Meillä on käytetty erilaisia Nicolas Vahen maustettuja suoloja, mutta tavallinenkin käy oikein hyvin.
Paahda sipsejä 150-asteisen uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Varo kuitenkin polttamasta niitä. Voit käännellä sipsejä lastan avulla paistamisen aikana, mutta pieni määrää paahtuu ilman kääntelyäkin tasaisesti.
Rouskis, ja ovat muuten hyviä!
Huisia sunnuntai-iltaa! ♡
Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.
“Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.
Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.
Haikailenko enemmänkin “normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.
Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.
Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.
Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.
Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡
Hepskukkuu!
Se olisi sitten hiihtoloma. Otettiin Klaaran kanssa jo varaslähtö, eli aloitettiin loma vähän etuajassa. Tai no, mulla on huomenna vielä työmenoja, mutta noin henkisesti olen asettanut itseni jo lomavaihteelle. Viikon mittainen talviloma tulee ihan tarpeeseen ja rikkoo mukavasti sitä arkista oravanpyörää ja kellon mukaan menemistä.
Kirjastossa käyntikin mahtui tähän päivään ihan varkain, kun poika halusi päästä iltapäivällä katsomaan penkkareita. Tajusin, että lapseni ei ole koskaan tätäkään suomalaisperinnettä nähnyt, ja niinpä napattiin naapurista kaveri kyytiin ja ajeltiin kylille. Sillä välin kun minä valitsin lukemista itselleni, iltasatuja ja Viisikoitta, pojat olivat keränneet itselleen pipolliset karamelleja. Ei lainkaan turha reissu siis! 🙂
Pitsan lisäksi tämä päivä sai muutenkin perjantaimaista fiilistä, sillä täällä vallitsee nyt alla näkyvä tunnelma. Ei mitään paukkupakkasia tekstiileiden tuulettamiseen, mutta kyllähän ne ulkona kuitenkin raikastuvat. Puhtaat sohvanpäälliset ja puhtoisen valkoinen lattia. Kieltämättä täällä näyttikin jo siltä, etten viikkoon ollut tehnyt kuin ne ihan pakolliset ja välttämättömät toimenpiteet. Tänään on mukava rentoutua siistissä kodissa, poltella kynttilöitä ja nauttia työnsä tuloksesta. Jos oikein heittäydyn villiksi, saatan kaataa itselleni pitkästä aikaa lasin viiniä!
Nyt kuitenkin se loppurutistus ja tavarat paikoilleen. Loppu ilta menee sitten ihan vain nautiskelussa!
Muksaa torstaita!
Pääsin itse tutustumaan tammikuun boxiin (huomaathan, että postauksen kuvissa näkyy tammikuun Bette Boxin sisältö) ja arvioimaan uudistuksen tuloksia. Mitä tulee tuotteisiin, boxin sisältö on mielestäni edelleen hyvä. Jokin teema, mutta kuitenkin tuotteita ihon ja hiusten hoidosta meikkiin. Esimerkiksi ripsivärin suhteen kun on vuosia sitten jämähtänyt paikoilleen, välillä on kiva kokeilla jotakin ihan uutta. Vuosien aikana boxeista on löytynyt useampi tuote vakikäyttöön, sekä joitakin kauneudenhoitoväineitä, jotka ovat edelleen päivittäisessä käytössä. Koska tammikuun Bette Box on pakattu talviteemalla, mukana on niin ihon kosteutusta, hiusten tuuhennusta, kuin heleän meikin perustuotteetkin. Tällä kertaa ainoastaan kosteusvoide taitaa jäädä oman käytön ulkopuolelle, mutta ei hätää, tiedän kyllä ketä sillä voi ilahduttaa. 🙂
Kuukausittain ilmestyvän Bette Boxin sisältö vaihtuu luonnollisesti joka kerta, ja teemat myötäilevät vuoden kiertoa. Paketin mukana tulee aina tuotekortti, johon on koottu enemmän tietoa kustakin tuotteesta, käyttöohjeita sekä saatavuus- ja hintatiedot.
Tuotteiden lisäksi huomioni kiinnittyi luonnollisesti tällä kertaa myös boxin ulkonäköön. Pidän itse kovasti ruskeasta boxista, ja oikeastaan koko sen olemuksesta. Ylellisempi ja enemmän tätä päivää – siinäpä oma tuomioni Bette Boxin ulkonäöstä. Silkkipaperi ja sinettitarra tekevät avaamisesta pienen luksushetken keskelle arkea. Itselleni tulee se hetkellinen tunne, että saan lahjan ja yllätyksen – jotakin ihan itselleni.
Alennuskoodi:
Koodilla uusikuu te, rakkaat blogini lukijat, saatte nyt 3kk:n määräaikaistilauksensa (tai minkä tahansa kestotilauksen) ensimmäisen Bette Boxin hintaan 13,90€ (norm. 16,90€). Alennuskoodi on voimassa 22.2.2017 asti.
Osallistukaa toki myös kilpailuun, jossa jaossa on kolmelle onnekkaalle juurikin tämä kyseinen tammikuun Bette Box. Arvontaan voit osallistua tilaamalla Bette Boxin uutiskirjeen alla olevan tilauslomakkeen avulla. Indiedays arpoo voittajat torstaina 23.2. klo 16, eli osallistumisaikaa on noin viikon verran. Kilpailun säännöt löydät täältä.
Kaunista keskiviikkoa!
Yhteisyössä Bette Box &
Yksikään ihminen ei ole saari,
täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata,
kokonaisuuden osa…
Nuo sanat ovat pyörineet viime päivinä päässäni. Ei yksin, mutta yhdessä. Että meillä ihmisillä ei ole vain lupa tarvita toista, vaan että meidän myös kuuluu tarvita toisiamme. Että kenenkään ei voi olettaa jaksavan yksin, mutta jokaiselta voi odottaa jonkun rinnalla seisomista.
Tänään on oikein hyvä päivä olla kiitollinen kaikesta siitä ystävyydestä ja rakkaudesta, jota elämään mahtuu, ja jota ilman ei pärjäisi. Niistä jotka seisovat siinä ihan rinnalla, ja niistä, jotka muistuttavat olevansa aina vain yhden puhelinsoiton päässä. Tänään haluan lähettää myös kiitokset kaikille teille. Tämä blogi on aikoinaan syntynyt suureen yksinäisyyden tunteeseen, mutta tuonut vuosien varrella elämääni paljon enemmän, kuin osasin koskaan edes haaveilla. Kiitos siis teille jokaisesta kauniista sanasta ja kannustavasta viestistä!
Tänään mulla on kevättä rinnassa. Aurinko paistaa ja linnut sirkuttavat, eikä päivä voisi oikeastaan paljon kauniimpi olla. Tuntui ihanalle ummistaa silmät ja kääntää katse kohti aurinkoa. Lämpö nosti suupielet väkisinkin ylöspäin! Helmikuu tai ei, sain lupauksen keväästä, taas uudesta kesästä.
Lumesta ei juuri ole tietoakaan, ja ihmekkös se, kun elohopea kipuaa auringossa yli kymmenen asteen. Aivan loistava keli ulkoilla ja nauttia raikkaasta ilmasta.
Muistanette ehkä, kun kirjoittelin teille syksyllä Turkulaisen KLO Design -yrityksen pipoista. Sain alunperin harmaan ja viininpunaisen pipon itselleni, mutta poikien into lakkejani kohtaan oli niin suuri, että lopulta meillä kaikilla kolmella oli talven tullen päivittäisessä käytössä harmaa Klo-pipo. Välillä olemme vuorotelleet viininpunaisen päähineen kanssa, mutta juuri muita pipoja ei tänä talvena ole käytetty. Nyt kevätauringon kunniaksi sain pari Klo Design -pipoa uusissa väreissään (ruskea ja vaaleanpunainen), ja niitähän on nyt ihan ilo ulkoiluttaa näillä keleillä. Kävi muuten taas kuten viimeksikin: Pipoille ilmoittautui käyttäjiä heti, nyt jopa Klaara innostui vaaleanpunaisesta väristä. 🙂
Meillä syötiin ystävänpäiväpullat jo ennakkoon, mutta päivän teemaa koitetaan mukailla tänään sitten muilla tavoin. Itse olen aina tykännyt ystävänpäivästä, joskaan en ehkä siitä kaikesta krääsästä ja härpäkkeestä, jota kaupat juhlan kunniaksi tuputtavat. Silti on mielestäni hienoa, että tällekin asialle löytyy paikkansa kalenterista, vaikkei ystävyyttä yhden päivän varaan voikaan jättää. Mutta jos vaikka yhden päivän ajan maailmassa olisi pikkuisen enemmän ystävällisyyttä ja rakkautta – vähemmän yksinäisyyttä. Sekin on jo jotain! Niin, ja onko päivä nyt sitten oikeasti rakastavaisten vai ystävien juhla? Makuasia, sanon minä, mutta parasta tietenkin, jos voi ajatella sen olevan molempia. ♡
Aurinkoista uutta viikkoa!
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, eli uuteen nousuun uuden viikon kunniaksi. 🙂 Auringonpaiste ja kahvi toki auttavat asiaa, mutta varsinainen superwoman -fiilis syntyy kuitenkin tästä pitkästä Niinmun -neuletakista, joka liehuu perässä kuin viitta. Sen enempää tosielämän kryptoniittia, eli flunssapöpöjä, ei meille kuitenkaan tarvitsisi tulla. Eikä sitä toistakaan inhaa tautia, joka täällä päin kallistaa väkeä petiin ja vessaan. Taas muuten kiinnitetään huomiota käsien pesuun entistäkin enemmän. Yöks!
Täysin kotimainen (Suomessa suunniteltu ja Suomessa valmistettu), neuletakki on samaa Niinmun Verkan -sarjaa kuin kietaisuneuleeni, eli Suomessa kudottua merinovillaneulosta. Pehmeää kuin trikoo, mutta lämmintä kuin villa. Juuri sellaista materiaalia, jonka on tarkoituskin tuntua hyvältä päällä.
Enkä mä oikeasti tiedä, antaako se mitään supervoimia, mutta mukavuus on kyllä yksi superisti merkittävä juttu, joka antaa ainakin joitakin voimia suoriutua tämänkin päivän tehtävistä. Nyt on nimittäin noin ajallisesti kurottava tuota viime viikkoa umpeen, ja minä kurja kun olin jo muutenkin työntänyt joitakin epämukavia asioita tuonnemmaksi. Pitäisi aina tehdä ne tyhmät jutut heti alta pois, eikä vitkutella niin kuin mulla on tapana.
Täällä elellään viimeistä arkiviikkoa ennen hiihtolomaa. Vaikka tuntuukin, että joulu oli ihan juuri, meillä ainakin lapset odottavat jo kovasti lomaa. Laskevat päiviä ja öitä. Eli tämä viikko mennään nyt kokonaisuudessaan vähän perjantaifiiliksellä. Ensi viikolla lähdetäänkin sitten lasten kanssa siskoni luokse, mikä tietenkin tekee lomasta odottamisen arvoista. Sen verran harvoin pääsevät lapset nauttimaan serkkujensa seurasta, ja se edellinen kerta oli tosiaan pikaisesti silloin jouluna. Onni, että molemmissa perheissä lomaviikko osuu samaan aikaan!
Keväistä ja pirteää viikon aloitusta!
Neuletakki saatu // Niinmun
Helmikuu on oikeasti aikamoinen herkkukuukausi, tai ainakin syitä herkutteluun on monia, kukin sitten kohdallaan päättää, miten paljon Runebergin päivä tai laskiainen siihen omaan käyttäytymiseen vaikuttaa. Itse en kuulu niinkään Runebergin tortun uskollisiin ystäviin, enkä myöskään ole koskaan ymmärtänyt laskiaispullan ympärillä käytävää hillo vai mantelimassa -keskustelua. Jälkimmäiseen syy löytyy siitä yksinkertaisuudesta, että syön pullani mielummin ilman kumpaakaan höystettä ja niin syövät meillä muuten lapsetkin. Tästä syystä meillä on kehitetty laskiaispullasta ihan oma versionsa ystävänpäiväpulla. Kermavaahtoa pullaan ja sillä hyvä. Pullan hatun kun vielä leikkaa pienellä piparkakkumuotilla sydämeksi, leivoksen ulkonäkökin sopii varsin hyvin helmikuun sydänteemaan. Toki kerman alle voi halutessaan piilottaa ihan mitä tahansa, mutta leivos maistuu myös näin!
Koska ystävänpäivä osuu tiistaille, päätin, että tänään otetaan pieni varaslähtö ja nautitaan ystävänpäiväpullat sunnuntai-iltapäivän kunniaksi. Varsin makoisa jälkkäri viikon päätteeksi. 🙂
Nuhainen vielä, mutta suuremmilta osin flunssa on nyt kuitenkin taputeltu. Josko sitä huomenna uskaltautuisi jopa työntämään nenänsä raikkaaseen talvi-ilmaan. Pää ainakin huutaa jo jonkinlaista raitisilmahoitoa! 🙂
Levollista sunnuntaita! ♡
Ok, vedän takaisin ja myönnän olleeni väärässä. Ärsyttävää ei ole se puolikipeä olo, vaan kunnon kuume, joka kaataa sängyn pohjalle. Eikä ärsyttävintä ole se tunne, kun tietää, että pitäisi himmata tahtia, vaan se, kun tahti pysähtyy – tahtoi sitä tai ei.
Ja voi että, miten taas kerran olen oppinut itsestäni uutta: Kun pahinta on ettei voi olla tehokas ja suorittaa! Kuinka monta kertaa olenkaan parin päivän aikana ottanut kiinni ajatuksesta “tässä menee nyt aikaa täysin hukkaan”.
Niin, että nyt harmittaa se, että kuume vie voimat, mutta myös se, ettei senkään asian kanssa osaa olla lungisti ja vain parannella itseään rauhassa. Ärsyttää punainen ja kuiva nenä, ja finni joka muistuttaa olemassa olostaan jokaisella niistokerralla. Ärsyttää mätä maku suussa ja nuhjuinen ja vetämätön olo. Ja ärsyttää muuten sekin, että yksi flunssakuume ketuttaa näin paljon! 😀
Mutta hei, aina ei voi olla positiivari! Teille toivottelen kuitenkin huomattavasti parempia perjantaifiiliksiä ja mukavaa viikonlopun aloitusta!
Aurinkoista päivää ihanat!
Pakkanen paukkuu ja keli on vähintäänkin äärettömän kaunis. Täällä kuitenkin tuskaillaan orastavan flunssan kanssa. Tiedättehän sen ärsyttävän olotilan, kun tauti ja kuume ei iske oikein kunnolla, mutta olo on väsynyt ja veto täysin pois. Päätä särkee ja koko kroppaa kolottaa… Jo viime viikolla tuntui, ettei paikat palaudu oikein normaalilla tavalla, mutta en halunnut edes ajatella minkäänlaisen vilustumisen tai flunssan mahdollisuutta. Eikä sillä, yritän toki yhä taistella vastaan, ja koittaa kaikki kepulikonstit, jolla olotilan saisi muuttumaan. Vaan taitaa se lepo olla kuitenkin se paras lääke. Eilen illalla sujahdinkin peiton alle jo kahdeksalta tuntien olevani rättiväsynyt.
Tässä auringon yltäkylläisyydessä on kuitenkin yksi pahakin puoli. Helmikuun kirkkaus nimittäin paljastaa likaisten ikkunoiden lisäksi jokaisen pölyhiukkasen, villakoiran, sormenjäljen ja muuten vain likaisen pinnan. Sormet syhyävät pesemään talven aikana kertynyttä nokea pois ikkunoista ja kuuraaman paikkoja. En ole koskaan ollut mikään suursiivooja (meillä siivotaan enemmänkin usein ja jatkuvasti), mutta joka vuosi tähän samaiseen aikaan iskee se tunne, että koti pitäisi kuurata lattiasta kattoon, maalipinnat uusia ja ikkunat kiillottaa. Joulusiivousta tärkeämpänä pidänkin kevätsiivousta, joka juuri nyt huutaa tekijäänsä.
Toinen juttu, joka huutaa tarttumista, on viikonlopun kirppiskuorma. Olen nimittäin varannut myyntipöydän lauantaille ja luvannut Niilolle myyntiapulaisen paikan, mutta vielä toistaiseksi myytävää ei ole kasassa kuin pari kassillista. Tosin vaatehuone pullistelee kenkiä, vaatteita ja asusteita, jotka pitäisi käydä läpi ja lajitella lauantaiksi. Syy huitoa flunssaa pois kuumalla juomalla ja vitamiineilla!
Vilukissa Taavi torkkuu patterin päällä, kun kaminassa ei ole tulta. Nämä on varmaankin niitä kissanpäiviä!? 🙂
Niin, että täällä mennään vähän matalalennolla tämä viikko, mutta pakkaspäivän raikkaus välittyy onneksi myös sisätiloihin. Kenties jo valohoitokin on suureksi avuksi!
Keskiviikkoa!
arvonnat asu beauty blogista DIY haaveet hygge inspiraatiot iso eteinen joulu kasvihuone Keittiö kengät kesä kevät koiruus koti kotona kuisti kukat lapset lastenhuoneessa laukut ja asusteet maisemia Makuuhuone menovinkit minä muoti nettipuodit Olohuone party pianohuone puutarhassa pääsiäinen raskaus/odotus reseptit/ohjeet sisustus syksy syötävää/juotavaa terveys treeni ulkona vapaalla vauva ystäviä
