Joulukuussa talvitakissa, huhtikuussa kevättakissa! Siitäkin huolimatta, että lämpöasteita voi keväällä olla vähemmän kuin talvella. Jep, huomaan itsekin pukeutuvani jossain kohti enemmän kalenterin, kuin sään mukaan. Eilen oli jopa pakko laittaa kierto päälle (meillä puulämmitteinen vesikierto), kun kova tuuli viilensi kotia niin, että palelin aamutakista ja villasukista huolimatta. Sitten soimasin itseäni turhamaisuudestani, kunnes totesin, että lämmitinhän minä tammikuussakin, vaikka mittari näytti plussaa.
Ihan samaan tapaan kuin helmikuun kirkkaassa auringonpaisteessa totesin, että nyt kuuluisi olla metriset hanget ja paukkupakkaset, mietin tälläkin hetkellä, että auringon paistaessa mittarin pitäisi kohota ainakin sinne liki kymmeneen asteeseen – kun nyt sentään huhtikuun loppua eletään. Uskon että meillä, neljän vuodenajan ihmisillä, on jonkinlainen sisäänrakennettu vuodenkiertokello. Nyt se (ainakin itselläni) hakee ihmeissään viisarilleen oikeaa paikkaa muuttuvassa ilmastossa.
Mutta tänään!!! Ai että! Auton mittari näyttää yli kymmentä astetta, aurinko paistaa ja ilmassa on juurikin se tuoksu, mikä huhtikuun lopussa kuuluukin olla. Tästä syystä mulla onkin ihan otsikon mukainen olo!
Koska kesämekkokeleihin nyt vielä taitaa mennä jonkin aikaa, pitäydyn kuitenkin keväisemmän värityksen päätöksessäni, mitä tulee pukeutumiseen. Mustan ja harmaan rinnalla pitää olla näin keväällä joka päivä jotakin vaaleaa, ja kohdallani se melkeinpä taipuu poikkeuksetta sinne vaaleansinisen puolelle. Helppo ja heleä väri, joka pomppii luottovaatteideni skaalassa vuodesta toiseen. Valkoinen on kiva pari farkuille, mutta mustan kylkeen sopii mielestäni paremmin baby blue. Tällöin kokonaisuus ei muutu liian jämäkäksi tai graafisen kovaksi.
Ostin hauskan solmupaidan alkuvuodesta, mutta pitkän selkäni vuoksi paita jäi aika lyhyeksi tuosta edestä solmun kohdalta. Niinpä vaate jämähti henkariin roikkumaan, ja ehdin jo luulla, että koko ostos oli pelkkä hutikuti. Onneksi tämän kevään toinen hankintani, mustat shaping farkut, pelastivat tilanteen. Noissa pöksyissä on nimittäin juuri sopivan korkea vyötärö, ja efekti, joka imaisee vatsan sisään ja tekee koko kropasta napakan paketin. Voinee tietenkin olla pelkkää plaseboa, mutta onko sillä merkitystä, jos kuitenkin tuntuu hyvältä!
Tänään on taas sellainen vimpan päälle aikataulutettu päivä, mutta oi että, miten ihanaa onkin huristella tuolla auringonpaisteessa uudet aurinkolasit nenällään. Matka taittuu mukavasti Abban ja Queenin tahdissa – kovaa ja korkealta laulaen!
Hups vain ja viikko meni. Aamulla piti kellon soidessa oikein miettiä, että mikäs päivä nyt on alkamassa. Tuntuu että vieläkin tuo pääsiäinen sekoittaa päätä. Toisaalta on ihana palata arkeen ja arkirytmiin, mutta onhan tässä myös oma haikeutensa. Nyt pitää kuitenkin nauttia viikonlopusta ennen kuin antaa ajatusten juosta enempää sinne ensiviikkoon. Ja onhan perjantai yksi viikon parhaista päivistä, joten siitä yritetään tänään ottaa kaikki ilo irti.
Nyt kun sateen (ja rakeiden!!!) jälkeen aurinkokin taas jaksaa pilkistellä pilvien lomasta, tekee mieli kaikkea keväistä. Koska helmililjat ja perunanarsissit ovat jo tulleet tiensä päähän, olen tällä viikolla kukittanut kotia astetta kesäisemmällä fiiliksellä. Edellispäivänä löytyi kivat ruukkukrysanteemit, ja nyt viimeisenä löytönä suuri marketta, jonka ajattelin laittaa kuistille. Josko sielläkin jo joku päivä tarkenisi istua iltapäiväkahvilla.
Tänään on siinäkin mielessä viikon paras päivä, että saadaan iskä kotiin ja päästään viettämään iltaa koko perheen kesken. Tosin näin viime yönä unta, jossa mies ilmoitti, ettei enää palaisikaan. Pieni jännitysmomentti viikon päätteeksi siis. Lasten kanssa on taas menty nakkisoppalinjalla, mutta josko tänään syötäisiin hiukan paremmin. Monta ideaa on kyllä mielessä, pitäisi vain osata päättää. Ensi viikolla on sitten jonkinlaisen ruokavalion puhdistuksen aika, sillä tämä viikko on mennyt aika herkkupainotteisesti.
Nyt kuitenkin nopea paikkojen oikominen ja koti vähän “kutsuvampaan” kuntoon. Viikonloppuun mennään iloisella ja aurinkoisella fiiliksellä!
Perjantai, eli melkein jo viikonloppu ja sekös ainakin itseäni ilahduttaa. Viimeinen viikko on ollut blogin kannalta älyttömän ankea, mutta uskokaa pois, paljon on tapahtunut, vaikka se ei nyt juuri näy täällä. Viime aikoina haastetta bloggaamiseen on tuonut myös sairas lapsi, ja sitä omaa riittämättömyyttä on joutunut kohtaamaan enemmän kuin välttämättä olisi ollut tarpeen. Päivät ovat yksinkertaisesti tuntuneet aivan liian lyhyiltä. Niin monta kivaa postausideaa ja -aihetta muhii kuitenkin korvien välissä, joten kyllä täältä taas pesee, kun saadaan elämä mallilleen ja arki rullaamaan.
Tässä viimeisen viikon aikana olen ajautunut pariinkin otteeseen keskustelemaan blogien aitoudesta ja siitä, miten blogeja nykyisin luetaan. Aihe on juuri nyt kiehtonut hyvinkin paljon, ja puhtaasti juuri siitä syystä, että blogiin on tullut viime päivinä valikoitua elämää aika kapealta saralta. Mikä sitten on aitoa ja mikä epäaitoa, siihen en edelleenkään osaa vastata. Koko aitouskeskusteluhan periaatteessa pohjautuu tapaamme lukea eri medioita, ja siitä syystä aihetta onkin ollut ilo pyöritellä niin printtimedianedustajan, kuin toisen bloggaajankin kanssa.
Aitoudessa ja epäaitoudessa olemme jokainen mielestäni oman elämämme asiantuntujoita, sillä melko pitkälle päätämme itse mitä ulospäin elämästämme näytämme. Jokainen kun tietää, että ne oikeasti läheiset ihmiset ovat niitä ainoita, jotka näkevät sen leveimmänkin hymyn takana piilevän pahan olon. Joskus käy kuitenkin niinkin surullisesti, että osan taakastamme kannamme aivan yksin. Tämä julkinen/yksityinen -asettelu pätee siis ihan meidän jokaisen elämässä, kirjoitti sitten blogia tai ei. Blogien suhteen Suomessakin on jo mielestäni aika hyvin päästy tästä verkkopäiväkirja -käsitteestä, ja blogit itse ovat muovanneet kyseistä mediaa siihen tilaan missä se nykyisin näyttäytyy. Edelleen on toki näkyvillä kaksi erilaista ääripään ajattelutapaa: Toisia hiertää siivotun lastenhuoneen kuvat tai liian rajatut kuvakulmat. Toiset taas eivät halua lukea bloggaajan inhimillisistä tuntemuksista yhtään mitään, saati katsella edes kuvia, joita ei ole jälkikäsittelyllä suoristettu. Onneksi valinnanvaraa kuitenkin on, eikä blogeillekaan tarvitse puristaa yhtä yhtenäistä muottia, vaan jokainen saa itse valita itselleen sopivan tavan niin blogin tekemiseen kuin lukemiseenkin. Pitää vain muistaa se sama, mikä pätee kaikkeen mediaan: Sisältö on aina valikoitua!
Koska tämä blogi on aikoinaan jo syntynytkin omaksi positiiviseksi henkireiäkseni, jatketaan valitulla linjalla ja jätetään kuntavaalit, sote-uudistukset ja Syyria muiden medioiden ruodittavaksi. Ei sillä, että ne olisivat aiheina jotenkin huulipunaa vähäpätöisempiä, vaan puhtaasti sillä, että huulipuna on aiheena huomattavasti kepeämpi. Huulipunaa myöskin siitä syystä, että olen jo pitkään halunnut tehdä vähän kattavampaa meikkipostausta, mutta sen odottaessa parempia aikoja, halusin kuitenkin esitellä keväisen värilöytöni.
Tehän tiedätte, etten juuri osaa käyttää huulipunia tai ylipäätään väriä huulissani, joten mistään shokkiväristä ei ole kyse (mies totesikin taas, että samalla rahalla olisi voinut ostaa myös värin). Tähän asti ne parhaat hennot sävyt ovat löytyneet Chanelilta, ja viime aikoina olen jumittanut kyseisen merkin Rouge Coco Shine -huulipunissa, jotka eivät sisällä suuria pigmenttimääriä, vaan tuntuvat ja näyttävät enemmänkin sävyttäviltä huulirasvoilta. Tämä YSLRouge Volupte Shine -huulipuna löytyi kosmetiikkamyyjän avustuksella kun pyysin jotakin missä olisi ehkä ihan hintsusti enemmän väriä. Sävy Corail Intuitive (15) oli sekin myyjän valinta, ja korallisuudessaan itselleni jotakin ihan uutta. Ja kylläpä muuten piristää! Koko ihonsävy saa ihan uuden hehkun kun sipaisee korallia vähän poskille ja huulille. Ainakin oma nuutunut naamataulu tykkäsi väristä.
Liki kesäinen fiilishän noista sinisen ja korallin sävyistä tulee. Varsinkin kun väreihin vielä osuu ihanat auringonsäteet.
Huomiseksi olisi vielä työpäivää, mutta me taidetaan silti tehdä sellainen perjantain perinteinen pikkusiivous ja asetella koti vastaanottamaan viikonloppua. Ohjelmassa on myös pajunkissojen hakua, jotta saadaan palmusunnuntain tunnelma kohdilleen.
Maanantaita muruset. Aurinko pysyttelee edelleen piilossa, ja suoraan sanottuna tämä maanantai vaati vähän enemmän tsemppiä kuin ystävänsä yleensä. Aamulla selvisi, että pikkupotilaamme sai puolitoista viikkoa sitten väärän lääkkeen, ja nyt ollaan edelleen lähtökuopissa. Harmittaa, ärsyttää ja pisti jopa suututtamaan, mutta miksikä ne asiat siitä muuttuvat. Sen sijaan otettiin avuksi kaikki mahdollinen maanantaimukava (hammashoitolakäyntiä ei nyt lasketa tähän sarjaan) ja viritetään asenteemme positiiviselle taajuudelle.
Vuosien saatossa tekemäni empiirinen tutkimus stressin ja harmituksen lieventäjistä on nostanut kaksikin erilaista toimintaa muiden ylitse; Sormensa voi upottaa joko multaan tai taikinaan, ja tulos on taattu! Niinpä me aloitettiin tänään viherterapialla, eli kukkamultien möyhimisellä. Tästä homma jatkuu ohran kylvöllä ja sämpylätaikinan vaivaamisella. Ja on kuulkaas sen verran tehokasta puuhaa, että ensimmäinen vaihekin jo vetää hymyn huulille. Maanantai on pelastettu!
Mårbackan pistokkaat alkavat jo puskea uutta kasvua siihen malliin, että voin katsoa juurtumisen ainakin alkaneen onnistuneesti. Nyt nuo taimet kaipaavat jo kosteuttakin vähemmän. Näiden kanssa on oikein ihana odotella kesää!
Mieltäni piristää myös eräs aivan ihana juttu, joka on nyt päätetty sisällyttää tulevaan kevääseen. Muistatte ehkä kun keroin käyneeni katsomassa pientä yksiötä “sillä silmällä”. Yksiö tosiaankin paljastui meidän saunan yläkerrassa sijaitsevaksi kauppa-apulaisen hellahuoneeksi, josta on alun perinkin on ollut tarkoitus taikoa jonkinlainen kesähuone. Vaan kun tuon tilan remontti pitäisi ajoittaa juurikin siihen lämpimämpään ja kuivempaan aikaan vuodesta, eli juuri siihen puutarhakauteen, jolloin pihatyöt ovat huutaneet tekijäänsä ja sisällä on jouduttu jättämään remontti syksyä odottelemaan. Eli oikeastaan kaikki “tärkeämpi” on ajanut kesähuoneen edelle jo neljän kevään ajan. Nyt kuitenkin kun sisällä on päästy suurimpien uurastusten yli, ja pihakin on raivattu siihen malliin, että siitä saadaan alkaa muodostamaan jonkinlaista puutarhaa, kesähuone pääsee viimein käsittelyyn. Tarkoitus siis on, että tila on jo ensi kesänä asuttavassa (yövyttävässä) kunnossa. Ja ai että, mutta tunnen ihan hyriseväni onnesta! Pinterestiin olenkin joskus tehnyt kansion tuota tilaa ajatellen, mutta vielä se sisältö on melko laiha. Nyt onkin kiva inspiroitua ja pinnailla kansioon kaikkea kivaa. Ja josko tekin haluatte seurata tuon yksiön muodonmuutosta täältä blogista käsin!?
Pirteää ja positiivista maanantaita meille kaikille. ♡
Aurinkoista lauantaita! Täällä totutellaan uuteen hiustyyliin, polkkatukka nimittäin tuli eilen, ja kylläpä se tuntuukin pirteältä! Sen verran jätettiin pituutta hiuksille, että saan ne ponnarille, koska en osaa jatkuvasti olla hiukset auki, enkä jaksa niitä sen erityisemmin edes laittaa. Uusi latvojenpituus kuitenkin piristi ilmettä ja oloa ihan älyttömästi ja olen tulokseen tosi tosi tyytyväinen. Ja hei, edellinen värikin oli jostain lokakuun alusta, joten piristää tuo uusi raidoituskin.
Vähän tuo hiusten laittaminenkin vaatii opettelua, en nimittäin saanut kampauksesta tänään läheskään yhtä hienoa, kuin se oli eilen kampaajalta lähtiessäni. Eilinen iltapäivä kuitenkin kuljetti taas sinne sairaalalle, ja uusi kampaus jäi siinä kiireessä kuvaamatta. Nämä on näitä first things first -juttuja.
Tuntuuhan tuo polkkatukka tosi oudolta, koska edellisen kerran hiukset ovat olleet näin lyhyet esikoisen syntymän jälkeen. Mutta toisaalta tämä hiljalleen tummentuva ja lyhenevä tyyli tuntuu nyt juuri tosi omalta.
Kylläpä piristi! Ihan ulkoista olemusta, mutta myös mieltä kaiken lähiaikoina olleen keskellä. Piristysruiske parhaasta päästä, suosittelen kokeilemaan!
Mutta nyt viikonlopun muihin juttuihin. Nauttikaahan keväästä! ♡
Hellohello, ihanat!
Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Ulkona on myös sen sortin pöly, että totesin ikkunoidenpesun kanssa vitkuttelemisen olleen lopulta ihan paikallaan!
Tänään tuli myös sellainen fiilis, että musta ja harmaa joutavat nyt pienelle kevätkatkolle ja päälle piti saada jotakin valoisamman väristä. Sininen on vuodesta toiseen yksi lempiväreistäni pukeutumisessa (farkkutyttö kun olen), ja varsinkin vuoden kevätpuoliskolla tekee usein mieli sonnustautua siniseen. Tykkään myös kovasti tästä trendistä, jossa perinteiseen preppy-tyyliin on lisätty rusetteja ja röyhelöitä. Sinivalkoraidalliset paidat näyttävät ihan erilaisilta, kun rinnuksissa tai olkapäillä on röyhelöitä, tai hihoissa solmittavia rusetteja. Myös hauskat “piparkakkuleikkaukset” vaatteiden helmoissa tai hihoissa miellyttävät nyt silmää. Itselläni on jokseenkin leveät hartiat, ja mikään röyhelö, holkki- tai perhoshiha ei varsinaisesti imartele vartaloni mallia. Tämä sinivalkoinen paita löytyi h&m:n mallistosta, ja siinä oli juuri sopivasti sitä jotain, mitä kevätgarderobini kaipasi. Paita sopii farkkujen seuraksi, mutta voihan siihen sitten yhdistää myös sitä mustaa, jos siltä tuntuu.
Meillä syödään tänään yhden päivänsankarin toiveruokia, ja jälkkärinä on luonnollisesti se suosikkikakku eli pavlova. Hyvä niin, sillä onhan tuo maailman helpoin kakku, eikä vaadi sen kummempaa keittiössä hikoilua. Tuli aavistus ehkä jo kesästäkin näihin kuviin, vaikkei nuo kaupan mansikat kyllä niille aidoille oikeille kotimaisille vedä vertoja -ulkonäöllään, saati maullaan.
Huomenna on muuten sitten se nipsnaps-päivä kampaajan luona. Nyt olen jo aivan varma, ettei näitä latvoja tule ihan heti ikävä. Meinasin nimittäin jo eilen tarttua itse saksiin, kun ärsytti mokomakin hapsukasa. Nyt pitäisi ainoastaan malttaa huomiseen asti. Hommansa siinäkin.
Keväistä torstain jatkoa!
Farkut ja paita: H&M Mokka-avokkaat: Ellos (saatu)
Farkut kuuluvat kevääseen ja nyt onkin denim-kampanjoiden kulta-aika! Näin on myös Elloksella, jolle sain tehdä oman Denim -kampanjapostaukseni. Koska sain vapaat kädet fakkuaiheisen yhteistyöpostaukseni tekstin toteuttamiseen, päätin kirjoittaa hiukan siitä, mitä farkut minulle merkitsevät – ja myös yhden teorian siitä, miksi minusta tuli farkkutyttö. Henkeen ja vereen farkkutyttö!
Joitakin vuosia sitten, silloin blogiurani alkuvuosina, sain negatiivista palautetta tyylistäni, ja siitä, että pukeudun farkkuihin. Niin kovin tavalliseen ja arkiseen vaatekappaleeseen, jossa ei oikeastaan ole mitään blogikelpoista.
Niin, olisin voinut polttaa farkut roviolla ja päivittää tyylini jotenkin fiinimmäksi, mutta sitä en kuitenkaan halunnut tehdä. Toki koen olevani tuntemattoman ikävien sanojen yläpuolella, mutta farkuilla on oikeasti omassa elämässäni iso rooli – siitäkin huolimatta, että kyse on vain farkuista.
Koska pituuskasvuni pysähtyi jo varhain, kasvoin nykyiseen mittaani varsin nuorena. Jo ensimmäisinä kouluvuosina kärsin jossain määrin pituudestani, eikä tilanne helpottunut ala-asteen viimeisinä vuosina. Olin kooltani lapsi, joka ei mahtunut vaateteollisuuden muottiin, ja juuri silloin kun halusin olla vain kuten kaikki muutkin, se oli kohdallani täysin mahdotonta. Muistan ensimmäiset vaatekaupassa itketyt itkut, sen tunteen kun innolla lähdettiin ostamaan jotakin uutta ja kotiin palattiin tyhjin käsin. Vaatteiden ostamisesta tuli tuskallista – ei paitsi minulle, vaan myös äidilleni ja siskolleni, joka usein oli mukana näillä epäonnistuneilla ristiretkillä. Jossain kohtaa istuvien housujen hankkiminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta äiti teki kaavan yksinkertaisiin housuihin, joita pystyi surauttamaan omien mittojeni mukaan melkoisella tahdilla. Toki housut olivat kivoja, mutta farkkuja ne eivät korvanneet. Farkkuja, joita kaikki muut tytöt käyttivät luontevasti. Sellaisia istuvia, ei vyötäröltä köytettyjä lökäpöksyjä. Niinpä farkuista muodostui itselleni se jokin mahdottomuuden materia. Ne edustivat kaikkea sitä, mitä minä en koskaan voinut saada.
Nykyisin farkkumuoti on melko sallivaa. Lahkeenpituus on makuasia, ja meillä Suomessa näitä muotiasioita rajoittaa nykyisin saatavuuden sijaan lähinnä talvi ja kylmä sää. Lapsena liian lyhyet farkut olisivat kuitenkin olleet nolot. Nuorempana ylisuurissa housuissa kulkemisesta tuli kai itselleni jonkinlainen identiteetti. Vaikka olisin halunnut olla kuin muut tytöt, pingottaa itseni piukkoihin farkkuihin, oli huomattavasti helpompaa roikottaa USA:n armeijan reisitaskuhousuja.
Muistan edelleen kun sain ihan ensimmäiset merkkifarkkuni. Tuumakoot mahdollistivat sen, että lahjetta oli vihdoin riittävästi myös pienempään kokoon. Tuolloin vaateteollisuuden tuottama lahkeenmitta oli nykyaikaista lyhyempi, eikä markkinoilla ollut erityisesti pitkille suunniteltuja vaatteita. Tuumakoot olivat ainoa poikkeus, mutta halpojahan merkkifarkut eivät missään tapauksessa olleet tuolloinkaan. Eivätkä ne ensimmäiset farkkunikaan ihan tyköistuvat olleet, mutta olin vihdoin farkuissa, täyspitkissä lahkeissa ja tunsin olevani jokseenkin kuten muutkin.
Ja kaikista näistä kokemuksista syntyi sisälläni farkkutyttö, joka elää yhä ja nauttii farkuistaan. Joka päivä, sillä samalla rakkaudella. Farkut ovat itselleni se jokin, mitä kynähame ja jakku, tai vaikkapa lääkärintakki, edustavat jollekulle muulle. Pelkkä vaate, mutta silti niin täynnä suuria tunteita, vuosien haaveilua ja unelmia.
Yhä edelleen löydän itseni sovituskopista itkemästä, törmään farkkuihin, joissa lahkeenmitta ei riitä pituudelleni, ja ihmettelen polven alapuolelle jäävää nilkkapituutta. Mutta farkuista en ole kaikkina näinä vuosina luopunut, enkä usko, että koskaan luovunkaan. Nykyisin etsimällä voi löytää ne ihan oikeasti sopivat farkut, ja jos turhamaisuus laittaa hankkimaan vajaalahkeiset pöksyt, niin sen kanssa pitää vain elää: Talvella sääri peitetään pitkällä villasukalla, nilkka kengän varrella ja lopun edestä käytetään muita housuja. Mutta kevään koittaessa vajaatkaan lahkeet eivät enää haittaa. Nilkat saavat vilkkua ja farkunlahkeita voi hiukan kääräistä, jotta ne eivät näyttäisi jo valmiiksi liian lyhyiltä. Vaikka farkut kuuluvat peruspukeutumiseeni vuoden ympäri, kevät on aikaa, jolloin tämän farkkutytön sydän pauhaa onnesta!
Farkut eivät ole vain farkut!
Ehei, kyseessä on yksi vaatekaapin kulmakivistä! Kun ne oikeat löytää, pukeutumisesta tulee helpompaa myös niinä päivinä, joina vaatekaapissa ei muka ole mitään päällepantavaa. Ne sopivat kaveriksi tennareille, nilkkureille, saapikkaille, sandaaleille – ja kyllä, myös korkokengille! Farkut voi yhdistää raikkaaseen raitaan, paksuihin neuleisiin, pitsiin ja oikeastaan ihan mihin vain. Farkut ovat klassinen vaate, johon vuonna 2017 jokaisella naisella on lupa pukeutua. Selasin pelkästään Elloksen oman malliston farkkuvalikoimaa, ja kokoja on todellakin tarjolla ihan jokaiselle vartalolle. Mikä parasta, nämä Elloksen omat farkut ovat myös hinnoiltaan kukkaroystävällisiä.
Valitsin omaan Ellos Denim -asuuni Jenna boyfriend-farkut, jotka ovat itselläni jo kolmannet samanlaiset. Yhdet omistan sävyssä, jota ei enää valmisteta, ja tätä kuvissa näkyvää väriä minulta löytyy toiset pari numeroa suuremmat yksilöt. Sellaiset kunnon lökäpöksyt, joita pidän usein kotona paksun villapaidan seurana. Farkun malli on todella klassinen ja se toimii siis sekä väljempänä, että tyköistuvana.
Koska halusin koostaa farkkuasustani mahdollisimman naisellisen, mutta samalla myös klassisen ajattoman, yhdistin farkkuihin Ellos Collection pellavapaidan. Nora mokka-avokkaat valitsin mukaan koska halusin korostaa farkkuasun naisellisuutta. Asuhan toimisi oikein hyvin myös tennareiden kanssa, mutta mulle itselleni se naisellisuus on suuressa roolissa, kun puhutaan farkuista.
Ellos Denim -valikoimasta löytyy myös hurjasti niitä merkkifarkkuja. Silti halusin antaa esimerkin siitä, että edullisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ellos Denim -kampanjan ajan saat myös farkuista 25% alennusta. Tarjous on voimassa 5.3. asti, joten kannattaa hyödyntää se pikapikaa.
Mielelläni kuulisin myös teidän farkkutyttötunnustukset. Kertokaa ihmeessä tarinoita ja muistoja!
Kirjoitin teille torstaina, kuinka vein pojat katsomaan penkkareita, omani ihan ensimmäistä kertaa. Tämä tapahtuma laukaisi ajatusketjun, jota olenkin nyt pyöritellyt päässäni jo pari päivää. Tajusin nimittäin aika vahvasti, että jotkin asiat elämässä ovat todellakin niitä once in a lifetime -juttuja.
“Mihin sä olit, äiti, pukeutunut penkkareissa?” Siitä se lähti. Kun selitin, että en ollut pukeutunut miksikään, vaan jätin penkkarit välistä. Ja niin muuten jätin ne vanhojen tanssitkin. Tuntuivat tuohon aikaan kovin turhilta, mutta nyt vuosien kuluttua ehkä jopa harmittaa, että nuo kokemukset ovat jääneet saamatta. Samaan sarjaan lasken sen, että muiden muistellessa millaista oli rippileirillä, totean, etten itse käynyt kyseistä leiriä. Suoritin nimittäin rippikouluni iltapäiväopintoina. Olen mennyt naimisiin, mutta minulla ei ole koskaan ollut häitä. Olen asunut lukuisissa asunnoissa, mutta en ole koskaan järjestänyt tupareita… Voisin jatkaa listaa loputtomiin, luetella kaikki ne pienet jutut, jotka olen elämässä sivuuttanut, mutta asian ydin kävi varmaankin jo selväksi; Tilaisuudet menivät, niitä ei saa enää koskaan takaisin.
Toisaalta, siinä kohtaa kun toiset heittelivät kuorma-auton kyydistä karamelleja, elämääni oli mahtunut luultavasti enemmän kuin monelle vielä tänäkään päivänä. Mutta kuinka verrata toisten rippileirikokemuksia siihen, että itse asui sairaalassa? Tai miten verrata toisten iloa lukuloman alkamisesta siihen, että itse oli tyytyväinen pelkästään jo siitä, että oli säilynyt hengissä? Tunsi itsensä selviytyjäksi ja suri sitä, että kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Joidenkin elämä päättyi aivan liian aikaisin, ei tullut penkkareita, ei tupareita eikä häitä.
Haikailenko enemmänkin “normaalin” nuoruuden perään, vai harmittaako minua puhtaasti noiden tapahtumien väliin jättäminen? Toivonko, että omat lapseni osallistuisivat ikävuosilleen tyypillisiin tapahtumiin vain koska ne ovat mahdollisia ainoastaan kerran elämässä, vai rukoilenko enemmänkin sitä, että lapsilleni nuo olisivat itsestäänselvyyksiä; nuoruus aikaa, jolloin elämä on hauskaa ja kaikki (niin hyvässä kuin pahassa) vielä edessäpäin. Taidatte arvata, mitkä ovat hartaimmat toiveeni.
Jos en nähnyt itseäni tanssimassa tai kuorma-auton lavalla, niin enpä nähnyt myöskään tulevaisuuttani. En ainakaan sellaisena, jona se lopulta itsenikin yllätti. Kahden lapsen äitinä, onnellisesti punaisessa tuvassaan tulppaanikimpustaan nauttien. Että lopulta elämästäni tuli hyvinkin tavallista – niin omasta mielestäni, kuin varmasti muidenkin silmissä. Että vuosien saatossa saavutin sen normaalin elämän, jonka perään niin monet vuodet itkin.
Meitä ihmisiä erottaa paitsi nykyinen elämämme, myös se jo eletty muistoineen. Jokainen tarina on erilainen, toiset lyhyempiä kuin toiset, mutta jokainen arvokas omalla tavallaan – ainutlaatuinen. Ja oikeastaan jokainen voi itse määrittää, missä kohtaa päättyy esipuhe ja varsinainen tarina alkaa. Juonikäänteet ovat sallittuja ja lopun kuuluukin olla arvoitus.
Ja nyt kun oikein mietin, en edelleenkään näe itseäni sinne vanhojen tansseihin tai penkkareihin. Niin, että lopulta niitä ei kannata niin kauheasti harmitella. Ja vaikka elämässä on tapahtunut paljon sellaistakin, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Sillä se mitä olen nyt, on juuri kaiken menneen ansiota. Elämä on yhä edessäpäin, ja jokainen päivä ainutlaatuinen – vain kerran elettävissä.
Ihanaa viikonloppua. Nautitaan ja ollaan läsnä, sillä nämä päivät eivät enää koskaan palaa takaisin! ♡
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa…
Nuo sanat ovat pyörineet viime päivinä päässäni. Ei yksin, mutta yhdessä. Että meillä ihmisillä ei ole vain lupa tarvita toista, vaan että meidän myös kuuluu tarvita toisiamme. Että kenenkään ei voi olettaa jaksavan yksin, mutta jokaiselta voi odottaa jonkun rinnalla seisomista.
Tänään on oikein hyvä päivä olla kiitollinen kaikesta siitä ystävyydestä ja rakkaudesta, jota elämään mahtuu, ja jota ilman ei pärjäisi. Niistä jotka seisovat siinä ihan rinnalla, ja niistä, jotka muistuttavat olevansa aina vain yhden puhelinsoiton päässä. Tänään haluan lähettää myös kiitokset kaikille teille. Tämä blogi on aikoinaan syntynyt suureen yksinäisyyden tunteeseen, mutta tuonut vuosien varrella elämääni paljon enemmän, kuin osasin koskaan edes haaveilla. Kiitos siis teille jokaisesta kauniista sanasta ja kannustavasta viestistä!
Tänään mulla on kevättä rinnassa. Aurinko paistaa ja linnut sirkuttavat, eikä päivä voisi oikeastaan paljon kauniimpi olla. Tuntui ihanalle ummistaa silmät ja kääntää katse kohti aurinkoa. Lämpö nosti suupielet väkisinkin ylöspäin! Helmikuu tai ei, sain lupauksen keväästä, taas uudesta kesästä.
Lumesta ei juuri ole tietoakaan, ja ihmekkös se, kun elohopea kipuaa auringossa yli kymmenen asteen. Aivan loistava keli ulkoilla ja nauttia raikkaasta ilmasta.
Muistanette ehkä, kun kirjoittelin teille syksyllä Turkulaisen KLO Design -yrityksen pipoista. Sain alunperin harmaan ja viininpunaisen pipon itselleni, mutta poikien into lakkejani kohtaan oli niin suuri, että lopulta meillä kaikilla kolmella oli talven tullen päivittäisessä käytössä harmaa Klo-pipo. Välillä olemme vuorotelleet viininpunaisen päähineen kanssa, mutta juuri muita pipoja ei tänä talvena ole käytetty. Nyt kevätauringon kunniaksi sain pari Klo Design -pipoa uusissa väreissään (ruskea ja vaaleanpunainen), ja niitähän on nyt ihan ilo ulkoiluttaa näillä keleillä. Kävi muuten taas kuten viimeksikin: Pipoille ilmoittautui käyttäjiä heti, nyt jopa Klaara innostui vaaleanpunaisesta väristä.
Meillä syötiin ystävänpäiväpullat jo ennakkoon, mutta päivän teemaa koitetaan mukailla tänään sitten muilla tavoin. Itse olen aina tykännyt ystävänpäivästä, joskaan en ehkä siitä kaikesta krääsästä ja härpäkkeestä, jota kaupat juhlan kunniaksi tuputtavat. Silti on mielestäni hienoa, että tällekin asialle löytyy paikkansa kalenterista, vaikkei ystävyyttä yhden päivän varaan voikaan jättää. Mutta jos vaikka yhden päivän ajan maailmassa olisi pikkuisen enemmän ystävällisyyttä ja rakkautta – vähemmän yksinäisyyttä. Sekin on jo jotain! Niin, ja onko päivä nyt sitten oikeasti rakastavaisten vai ystävien juhla? Makuasia, sanon minä, mutta parasta tietenkin, jos voi ajatella sen olevan molempia. ♡
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, eli uuteen nousuun uuden viikon kunniaksi. Auringonpaiste ja kahvi toki auttavat asiaa, mutta varsinainen superwoman -fiilis syntyy kuitenkin tästä pitkästä Niinmun -neuletakista, joka liehuu perässä kuin viitta. Sen enempää tosielämän kryptoniittia, eli flunssapöpöjä, ei meille kuitenkaan tarvitsisi tulla. Eikä sitä toistakaan inhaa tautia, joka täällä päin kallistaa väkeä petiin ja vessaan. Taas muuten kiinnitetään huomiota käsien pesuun entistäkin enemmän. Yöks!
Täysin kotimainen (Suomessa suunniteltu ja Suomessa valmistettu), neuletakki on samaa Niinmun Verkan -sarjaa kuin kietaisuneuleeni, eli Suomessa kudottua merinovillaneulosta. Pehmeää kuin trikoo, mutta lämmintä kuin villa. Juuri sellaista materiaalia, jonka on tarkoituskin tuntua hyvältä päällä.
Enkä mä oikeasti tiedä, antaako se mitään supervoimia, mutta mukavuus on kyllä yksi superisti merkittävä juttu, joka antaa ainakin joitakin voimia suoriutua tämänkin päivän tehtävistä. Nyt on nimittäin noin ajallisesti kurottava tuota viime viikkoa umpeen, ja minä kurja kun olin jo muutenkin työntänyt joitakin epämukavia asioita tuonnemmaksi. Pitäisi aina tehdä ne tyhmät jutut heti alta pois, eikä vitkutella niin kuin mulla on tapana.
Täällä elellään viimeistä arkiviikkoa ennen hiihtolomaa. Vaikka tuntuukin, että joulu oli ihan juuri, meillä ainakin lapset odottavat jo kovasti lomaa. Laskevat päiviä ja öitä. Eli tämä viikko mennään nyt kokonaisuudessaan vähän perjantaifiiliksellä. Ensi viikolla lähdetäänkin sitten lasten kanssa siskoni luokse, mikä tietenkin tekee lomasta odottamisen arvoista. Sen verran harvoin pääsevät lapset nauttimaan serkkujensa seurasta, ja se edellinen kerta oli tosiaan pikaisesti silloin jouluna. Onni, että molemmissa perheissä lomaviikko osuu samaan aikaan!
Lasten kanssa on taas menty nakkisoppalinjalla, mutta josko tänään syötäisiin hiukan paremmin. Monta ideaa on kyllä mielessä, pitäisi vain osata päättää. Ensi viikolla on sitten jonkinlaisen ruokavalion puhdistuksen aika, sillä tämä viikko on mennyt aika herkkupainotteisesti. 
