Muutama kuva aamulta. Klaara pitää huolen, että seitsemää pidempään ei tälläkään viikkoa nukuta, mutta toisaalta ihan hyvä. Eipä mene päivät ohi nukkuessa.

Uunissa hautuu liha ja kasvikset, pyykkikone hurisee tasaista ääntään ja ulkona on oikea talven ihmemaa. Mitäpäs sitä muuta toivoisikaan.

Tämä on viikon ainoa päivä, jolle ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa, joten nautitaan nyt kerrankin aikatauluttomuudesta ja pidetään päivän ohjelma mahdollisimman rentona.

Mukavaa viikon keskimmäistä!

Tallenna

Tallenna

Pitäisi siivota vaatehuone, järjestää lasten vaatekaapit, pestä ikkunat ja tehdä jonkinlainen isompi siivouskierros. Siinäpä asioita, joita tälle viikolle olin etukäteen miettinyt. Vaan juuri nyt ei hontsita noista yhtään mikään!
Eilinen oli niin hauska päivä Ristoineen ja Nelleineen, että päätettiin venyttää viikonloppua vielä yhdellä päivällä. Tänään onkin sitten vuorossa pulikointia, kylpemistä ja edelleen jonkun muun laittamaa ruokaa.

Mikä siinä onkin, että aikuisille loma usein tarkoittaa rästitöiden hoitamista ja erilaisia to do -listoja. Siis lähinnä silloin kun ei lähdetä lomalle jonnekin, vaan jäädään kotiin. No, minä välttelen kotia vielä tämän päivää, ja otan ilon irti perheen yhteisestä ajasta. Jos ikkunat sillä aikaa kyllästyvät likaisuuteensa, niin peskööt itse itsensä! Samaa suosittelen vaatehuoneelle.

Tästä tulee ihan kiva päivä – ollakseen maanantai.

Tallenna

Koko helmikuu on meinannut mennä kiireineen ja sairasteluineen ikään kuin ohi, mutta tänään tarrasin kiinni jostakin vähän keväisemmästä fiiliksestä. Lapsille uusia vaatteita, kotiin kukkia ja kirsikan oksia. Ja johan auttoikin!

Keltaiset narsissit eivät tosin vielä jaksa innostaa, mutta perunanarsisseissa (“Bridal Crown” ) on aina ollut jotain tosi kaunista. Harmi, etteivät ne yleisesti kuulu suomalaisten joulukukkiin, minä nimittäin ostaisin näitä oikein mielelläni myös jouluksi. Joulun viimeinen amarylliskin muuten avasi suuret kukkansa viikonlopun kunniaksi, joten nautin kukkaterapiastani koko rahalla.

Illaksi olisi tiedossa poppareita ja leffaa. Ei ollenkaan paha sekään. Täytyy sanoa, että tämä viikonloppu tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Rauhallista lauantai-iltaa.

Tallenna

Tervehdys!

Palasin tosiaan reissultani jo myöhään keskiviikkoiltana, mutta eilinen meni jokseenkin laukkuja purkaessa ja lapsia halaillessa. Eilisen illan olinkin jo taas omilla teilläni, ja täytyy sanoa, että nyt tuntuu jotenkin ihanan rauhalliselta olla kotona. Ja se on muuten hassu juttu, tuo “olla kotona”. Itsekin olen ollut tilanteessa, jossa kodiksi on muodostunut hyvinkin väliaikaiset ratkaisut, ja ihan vain juuri siitä syystä, että ihminen kaipaa sitä kodin tunnetta. Että on se jokin, mihin palata ja josta taas lähteä. Toki nykyään koti on siellä, missä ovat lapset, ja tietenkin kliseisesti myös se sydän. Niin kiva kun on välillä käydäkin jossain, on kotiin kuitenkin aina turvallista palata.

Tämä helmikuu on ehkä elämäni kiireisin, eikä asiaa tietenkään helpota se, että alusta meni heti yksi viikko sairasteluun. Koko kuukausi on buukattu täyteen menoa, ihania juttuja, töitä, kulttuuria ja kaikkea siltä väliltä, mutta tämä viikonloppu on ehkä koko kuukauden huipentuma. Luvassa on nimittäin spesiaalia siskoaikaa, ja tämä on oikeasti tosi spesiaalia sitten reiluun seitsemään vuoteen, kun meistä molemmista tuli äitejä. Sen sijaan, että siskoni olisi körötellyt tänne auto täynnä lapsia, hän hyppäsi tänään Kampista onnibussin kyytiin yksin! Huh, tuntuu oikeasti tosi hassulta! Vähän myöhemmin tänään me noudetaan lasten kanssa täti mummulasta meille yökylään (mikä on meidän lapsista jo ihan älyttömän jännittävää sekin), ja huomenna me siskokset sitten vietämme laatuaikaa ihan ilman lapsia, hyvän ruuan ja teatterin parissa.

Koska me  olemme siskoni kanssa molemmat salapoliisiromaanien suurkuluttajia, ja koulun kesälomat kuluivat kuunnellessa Lars Svedbergin ääntä ja Agatha Christien tarinoita, aiotaan me ratkoa tietenkin myös yksi murha viikonlopun kunniaksi. Mutta siitä lisää myöhemmin, kunhan nyt selvitetään se uhrikin ensin. Jäinkin miettimään, että pitääkö murhaillalliselle ottaa suurennuslasi mukaan, vai pärjätäänkö me vain pienillä harmailla aivosoluillamme. 😉

Yritän viikonlopun aikana vastailla myös kommentteihinne, mutta ensisijaisesti nautin laatuajasta oman siskon kanssa. Oli ihana lukea myös ajatuksianne tuosta sinisestä väristä, jota muuten ehdin fiilistellä Tukholman NK:lla vielä paljon enemmän.

Mutta sinisestä, Tukholmasta, siskoajasta ja murhistakin enemmän vielä toisella kertaa. Nyt toivottelen teille kaikille ihanaa viikonloppua ja ihanaa ystävänpäiväviikonloppua!

Tallenna

En tiedä, miten muualla, mutta ainakin täällä meillä päin jyllää flunssa-aalto oikein kunnolla. Meidän perheestä se on nyt kaatanut jo kaksi henkeä, mutta pahoin pelkään, että sama tauti joka piinaa meitä taloutemme naisia, iskee kyllä viikon sisällä myös poikiin. Pelkkä nuhakuume, mutta omalla tavallaan niin hemmetin ärsyttävä.
Sinänsähän tuo käsite  “tauti kaataa”, on vähän tyhmä, sillä jokainen äiti-ihminen tietää, että kun lapset sairastavat siinä ei voi oikein itse kaatua. Oli kyseessä sitten tällainen tavallinen nuhakuume, tai vähän pahempikin tauti, arki on silti pyöritettävä, lapset ruokittava jne. Ajatellapa niitä aikoja, kun nuhakuumeessa pysyttiin vuoteessa, luettiin kirjaa, ja torkahdeltiin pitkin päivää. Tai vastaavasti niitä aikoja, kun äiti laittoi lastenohjelmat pyörimään ja juotti meille lapsille jaffaa. Jep, siitäkin huolimatta, että oli itse ihan yhtä sairas. Niin ne roolit muuttuvat… 🙂

Nyt Risto Räppääjä pyörimään ja Lars Keplerin pariin sohvalle. Tänään täällä otetaan niin rennosti kuin vain mahdollista.

Mukavaa maanantaita ja alkanutta helmikuuta.

Tallenna

Lauantai-iltaa!

Täällä on vietetty viikonloppua talvisessa säässä ja siitä nauttien. Yhteistä aikaa, hyvää ruokaa ja mukavaa tekemistä. Perusjuttuja, joista tulee hyvä mieli ja hyvä olo. On tehty pitsaa, syöty yhdessä aamupalaa, vierailtu mummulassa isäni syntymäpäivillä ja hankittu yksi pieni remonttiprojekti lisää.

Kaksikerroksinen talo 50-luvulta kaipaa kipeästi remonttia, mutta onneksi tämä mummulatuliainen on talo pienessä koossa. Olen niin innoissani, etten tahdo nahoissani pysyä. Tästä projektista tulette kuulemaan lisää! 🙂

Nyt kuitenkin lauantai-illan viettoon, ja rentoutumaan. Mukavaa iltaa!

Tallenna

Tallenna

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. 

Tänään on kulunut 20 päivää jouluaatosta, ja toisin kuin yleensä ajatellaan, jouluhan ei varsinaisesti pääty loppiaiseen, vaan Nuutinpäivään. Nuutin nimipäivää, eli nuutinpäivää, tosin vietettiin ennen heti loppiaisen jälkeen tammikuun 7. päivänä, mutta juhlapäivä siirrettiin nykyiselle paikalleen (13.1.) jo vuonna 1708. Näin ollen joulurauha kestää kokonaista 20 päivää ja päättyy vasta tänään!

Nuutipukit taitavat olla enemmän Länsisuomalainen tapa, vaikka Itä-Suomesta pääsiäisen virvonta onkin jo levinnyt tänne meillekin asti. Kyseessä on siis vähän samantapainen kuvio; Lapset pukeutuvat hauskasti, kiertävät ovelta ovelle ja saavat “palkkaa”. Ystävämme Wikipedia kertoo perinteestä näin:

Nuuttipukkiperinne on tullut Suomeen Ruotsista. Alun perin nuutipukkina kiertäminen oli nuorten miesten perinne. He pukeutuivat esimerkiksi vanhaan käännettyyn turkkiin sekä pitivät päässän sarvia ja tuohista tai nahkaista naamaria. Nuuttipukit mekastivat ja kiersivät talosta toiseen joulunpyhistä jäänyttä olutta vaatien. Vaikka nuuttipukkeja pelättiin, heidät kuitenkin päästettiin sisään. Mikäli nuuttipukeille ei annettu olutta, he saattoivat tehdä jotakin vahinkoa.

Sotien jälkeen nuuttipukkiperinne muuttui ja nykyään sitä jatkavat lapset. He pukeutuvat naamiais- tai fantasia-asuun ja kiertävät ovelta ovelle kysymässä “saavatko nuuttipukit laulaa?”. Tämän jälkeen he esittävät jokin laulun tai lorun. Palkkioksi nuuttipukeille on tapana antaa makeisia.

Koska itse muistan lapsuudestani puheet vanhasta ja uudesta nuutista, tarkistin (kaskas Wikipediasta) asian, ja siellä kerrottiin näin:
(Nuutinpäivän) Ajankohdan siirtämisestä huolimatta nuuttipukit kulkivat 7. päivänä aina vuoteen 1972 saakka, jolloin loppiaisen muuttaminen kiertäväksi juhlapyhäksi muutti myös nuutipäivän perinnettä. Nuuttipukkien uudeksi päiväksi tuli sen virallinen ajankohta eli 13. tammikuuta. Vaikka loppiainen muuttui Suomessa jälleen kiinteäksi vuonna 1992, ei nuuttipukkiperinne enää siirtynyt takaisin vanhaan ajankohtaan.

En tiedä joulurauhasta, tai onko moni vielä muutenkaan kovasti jouluisella mielellä, mutta tänään joulu loppuu ikään kuin virallisesti, ja ainakin minä käännän katseeni seuraavaan odotuksen aiheeseen eli kevääseen. Ja sehän ei missään nimessä tarkoita sitä, että odottelisi jo lumien sulavan, vaan enemmänkin sitä, että katse on tulevaisuudessa, pitenevissä päivissä, ehkä vähän puutarhasuunnitelmissa, siemenluetteloissa ja kaikessa muussa kivassa, mikä talven kevätpuoliskoon kuuluu.

Vaikka joulu on lusittu, meillä jatkuu ainakin kynttiläkausi. Tulppaanit ovat myös alkuvuoden ihanuuksia ja lisääntyvästä valosta nautitaan tietysti. Lujasti uskon, että lumentulokin jossain kohtaa laantuu ja päästään nauttimaan taas ihanasta auringonpaisteesta ja kimmeltävistä hangista.

***

Loppuun vielä Pernille Corydon – Zodiac Signs -korukisan voittaja. Pyydän anteeksi, etten ole voittajaa täällä aikaisemmin julkaissut, ja pahoittelen siitä aiheutunutta mielipahaa. Onnekkain oli Kaisa P. kommentillaan:

“Rakastan Pernille Corydonin koruja, ja löysinkin ne aikanaan blogisi kautta. 🙂
Täytän pian 40, ja sen myötä toivon, että oppisin luottamaan kykyihini, että osaan ja pystyn. Mutta samalla myös hyväksymään sen, että aina ei tarvitse olla täydellinen – hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen, ja olemaan armollisempi itselleni. Siksi valitsisin itselleni horoskooppini mukaisen härkä-laatan, ja harmaan kuukiven, kuvaamaan uuden (vuosikymmenen) alkua, mielenrauhaa ja tasapainoa. Nämä ottaisin mielelläni hopeisena, ja pitkällä ketjulla.”

***

Mahtavaa ja lumista nuutinpäivää kaikille. Meillä ainakin on tänään soviteltu naamiaisasua toppavaatteiden päälle. 🙂

Tallenna

Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.

Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.

Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!

Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.

Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?

Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta. 

Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.

Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!

Tallenna

Vaikka kaikki se juhlallisuus, mikä loppuvuoteen kuuluu, toki piristää ja tuntuu hauskalta, on tämä ihan tavallinen viikonloppukin silti melkoisen mukavaa aikaa. Aikaa on enimmäkseen vietetty kotona, ja ehkä se juuri on sitä parasta. Kun ei tarvitse mennä minnekään, ei ole kiire eikä hoppu.

Lapset lähtivät ruokailun jälkeen isänsä kanssa luistelemaan, ja minä jäin tekemään hommaa, jonka deadline on tänään. Viime tipassa, mutta kuitenkin aikataulussa. Niin mulla on tapana ajatella.

Koska munia sattui kaapista löytymään vielä kaksi, päätin tehdä pannarin pienille punaposkille iltapalaksi. En edes muista koska meillä on viimeksi syöty pannaria, siitä on aikaa vaikka miten. Ohje on sama vanha, maailman paras pannukakku. Tämä maistuu aina – itse tehdyn mansikkahillon kanssa, tai ilman.

Vielä hiukan pyykkikoneen pyöritystä ja iltatoimet, sitten ollaankin valmiina uuteen viikkoon ja uusiin kujeisiin.

Suloista sunnuntai-iltaa!

Tallenna

Muistan tässä taannoin nähneeni telkkarista mainoksen, jossa puhuttiin suomalaisista. Mainos taisi kertoa suomalaisten mausta, mutta siinä mainittiin myös, että tämä on kansa joka “haaveilee viettävänsä lottovoiton jälkeen ihan tavallista elämää“. En järin paljoa katsoa teeveetä, mutta tuo mainos oli mielestäni hauska, ja jäi mieleeni. Kenties juuri siitä syystä, etten juuri näitä kaupallisia pätkiä nykyisin katsele.

Nähtyäni tuon mainoksen, olen sittemmin ajautunut muutamankin kerran lottovoittoaiheeseen keskusteluun. Tiedättehän, niitä kun kukin kohdallaan miettii, mitä tekisit, jos pankkitilille ropsahtaisi ylimääräiset muutama kymmenenmiljoonaa. Esille on noussut haaveita ja unelmia, mutta samalla roima annos sijoituspohdintaa ja viisautta siitä, miten raha laitetaan poikimaan.

Samaan aikaan eletään maailmassa, jossa naistenlehdet rohkaisevat “seuraamaan unelmia” ja “toteuttamaan haaveita”. Meille kerrotaan ihmisistä, jotka muuttavat elämänsä suuntaa, vaihtavat ammattia ja opiskelevat eläkepäivillään. Rohkaisevia tarinoita, jotka väkisinkin saavat jokaisen pohtimaan omaa elämäntilannettaan ja onnellisuuttaan.

Kaikista näistä edellä mainituista ärsykkeistä johtuen, tai sitten vaan (aika ajoin) vilkkaan ajatusmaailmani seurauksena, istahdin tässä joku päivä alas ja jäin pohtimaan, mikä merkitys rahalla oikeasti on unelmiimme, rohkeuteemme, tai siihen, miten otamme elämässä riskejä. Että onko oikeasti jokaisen täysin mahdollista samaistu naistenlehdessä esiteltyyn suunnanvaihtajaan, vai tarvitaanko siihen se lottovoitto ja aimo annos löysää pankkitilillä?

Jos nyt ajatellaan sellainen hypoteettinen tilanne, että pankkitililläsi (tai hyvin sijoitettuna) lepäisi huomenna sellainen rahamäärä, että tietäisit eleleväsi sillä huoletta lopun elämääsi, ja jälkikasvunkin tulevaisuus olisi turvattu, mitä oikeasti tekisit? Enkä nyt siis tarkoita niitä nopeita unelmien toteutuksia, kuten uutta kotia, autoa tai lomamatkaa, vaan ihan sitä koko elämääsi? Menisitkö nykyiseen työhösi silti täynnä intoa, vai haaveilisitko jostain vallan muusta? Nostaisit niin sanotusti kytkintä tämänhetkisestä elämästäsi ja antaisit palaa aivan täysin erilaiseen suuntaan?

Jos taloudellinen elämäsi olisi täysin turvattu, jättäisitkö nykyisen palkkatyösi ja istuisit koulun penkille itseäsi sivistämään? Laittaisit pystyyn unelmiesi yrityksen, koska mahdollinen tappio ei ajaisi sinua vararikkoon? Jättäisitkö hyväpalkkaisen työsi ja siirtyisit johonkin, kenties huomattavasti alhaisemmin palkattuun toimeen, jossa kuitenkin saisit toteuttaa enemmän itseäsi? Vapaaehtoistyötä, jotakin humanitaarista avunantoa ja erilaiseen maailmaan tutustumista, muuttaisitko harrastuksesi työksi tai ryhtyisit vaikkapa kirjailijaksi tai maanviljelijäksi? Vai löytyisikö takataskustasi nippu menolippuja ja silmien edestä valloittamaton maailma? Soittelisit loppuelämäsi lempi instrumenttiasi vain omaksi iloksesi, tai kiertäisit maailmaa lintuja bongaillen?

Lyhykäisyydessään kysymykseni kai on se, mitä sinä tahtoisit oikeasti tehdä, ja kuinka paljon se olisi erilaista verrattuna nykyiseen elämääsi? Vai onko se unelmien elämä juuri tässä ja nyt? Olisitko kansaa, joka haluaa jatkaa ihan tavallista elämää, vai olisitko jotakin aivan muuta?

Pallottelin itse näillä ajatuksilla parikin päivää, ja tajusin, että lopulta omat unelmani olisivat melko tavallisia, ja olisin jotakuinkin sellainen keskiverto suomalainen. Haluaisin käydä töissä ja elää jonkinlaista tasaista arkea. Olisin varmasti yrittäjä, ja käyttäisin palkkatyövoimaa sen verran, että ehtisin myös harrastaa ja viettää vapaa-aikaa. Järjestötoimintaa ja vapaaehtoistyötä, siinäpä ne.
Niin, ehkä haaveilen siis aika tavallisesta arjesta, josta mulla olisi vain varaa pitää vapaapäiviä tarpeen tai toiveiden mukaan.

Ja, tultuani näinkin “tylsään” johtopäätökseen, jäin pohtimaan, mikä merkitys sillä rahalla oikeasti on rohkeutemme ja unelmiemme suhteen? Onko unelmien tiellä oikeasti vain se, että lottovoitto ei osunutkaan kohdalle, vai kenties enemmän se, että pelkäämme yksinkertaisesti epäonnistuvamme? Onko onni kiinni rahasta, tai tuoko raha automaattisesti onnen?

Tänään onni löytyy tuuletetuista vuodevaatteista, perjantai-illasta, tuoreista tulppaaneista, kynttilöistä,  lapsen riemusta ja ilosta sekä eilisen nakkisopan jämistä. Onni on palavan puun rätinä ja pakkasen pauke nurkissa. Se on villasukissa, suklaassa ja siinä, että mikään ei oikeasti ole huonosti.

Ps. Voitin muuten joulun alla 9,60 euroa. Aloittelijan tuuria, kuulemma, joten jätin harrastuksen vielä kun olin voitolla! 🙂

Tallenna