Suvivirren jälkeen alkaa loma. Ainakin koululaisilla, ja sitä on juhlittu meilläkin tänään. Taskussa ensimmäisen luokan päättötodistus ja mieli haikeana vanhasta luopuessa. Syksyllä puhaltaa uudet tuulet; uusi koulu, uusi opettaja ja uudet kaverit.
Pysäytin auton vielä aamulla kotipihassa tarkastaakseni, että laukusta varmasti löytyy nenäliinoja. Ja tarvittiinhan niitä; jälleen löysin itseni vetistelemästä kirkon penkistä.

Kaikki ne pitkän talven kylmät ja pimeät aamut jolloin unista poikaa sai kiskoa sängystään, ja kaikki ne viheliäiset aamut, jotka jäivät kiireen ja hoputtamisen jalkoihin. Kaikki ne viikot, jolloin arjen harmaa massa vyöryi päälle ja teki päivistä kilpajuoksua kelloa vastaan. Kaikki ne illat, jotka jäivät aivan liian lyhyiksi valmistauduttaessa jälleen seuraavaan väsyneeseen arkiaamuun.

Suvivirren jälkeen elämä on toisin. Ainakin hetkellisesti elämässä vallitsee se ajanjakso, jolloin arki ja pyhä sekoittuvat toisiinsa, ei kiireen, vaan elämisen keveyden myötä. Pitää opetella sietämään joutenoloa ja tylsyyttäkin, mutta ennen kaikkea lapsen kesään kuuluu vapaus: Paljaat varpaat rantahiekassa ja pihanurmella, säröt arjen rutiineissa ja vapaus velvoitteista.

Näin aikuisena sitä kaipaa lapsuuden kesiä. Sitä villiä vapautta, kun kesäillan kosteus alkaa paleltamaan paljaissa varpaissa. Ja vaikka menneeseen ei voi koskaan täysin palata, juuri nyt tunnen, että sitä samaa elämisen riemua toivon myös omalle lapselleni. Kesätuulessa keinumista ja puiden lehtien havinaa.

Me kiskaistiin lasten kanssa heti koulun päätösjuhlan jälkeen kesävaihde päälle. Ensin kesätukka pojalle ja sitten jäätelökaupan kautta mummulaan todistusta esittelemään. Nyt keittiön sohvan ja divaanin on vallannut kaksi pientä kuorsaavaa lötköpötköä, jotka piti kantaa autosta sisälle. Ovat vissiin todellakin loman tarpeessa! 🙂

Mutta hei, nyt pikkuisen iloa jakoon, eli pari arvonnan voittajaa:

Tuire E ja Laurs, onnea olette voittaneet F-Secure Safe:n vuodeksi!

Ihanaa lomaa kaikille lomailijoille, onnea koulutiensä päättäneille ja valkolakin päähänsä painaneille. Nautitaan kesästä!

Tiesittekö, että meneillään oleva viikko on Lasten lintuviikko? Jep, en tiennyt minäkään. Mutta sellaisen pikkupoikien nikkarointi-innon te varmaan tiedätte, ja siitä tämäkin lintupönttöily sai alkunsa. Meillä nimittäin poika on jo pitkään halunnut nikkaroida linnunpönttöjä, ja isäni lupautui näihin talkoisiin, koska on huomattavasti lintuvalveutuneempi kuin minä ja mieheni. Puutavaraa kyllä löytyy varastosta vaikka niihin miljoonaankin pönttöön (tai no, moneen ainakin), mutta otsikolla viittaan Suomen suurimpien luontotoimijoiden (Metsähallitus, BirdLife Suomi, WWF Suomi, Luonto-Liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus…) saman nimiseen kampanjaan, jonka tarkoitus on “nostaa Suomen oksistoon miljoona linnunpönttöä toukokuun 2017 loppuun mennessä”.

Pienen pojan into ja innostus ei kovin pitkiin nikkarointeihin riitä, mutta eilen pihapuihimme nousi kolme pönttöä, jotka olivat illalla jo varsin asutun oloisia. Lisää kuulemma on tulossa, ja mikäs siinä, koska pidän kovastikin linnunlaulusta. Puita ja pihaakin on sen verran, että joukkoomme mahtuu kyllä sirkuttajia ja visertäjiä.

Olen älyttömän tyytyväinen siitä, että lapsella on vieläkin noin tavallisia innostuksenaiheita kaikista nykyajan virikkeistä huolimatta. Että ilo syntyy ihan siitäkin kun saa seurata pikkulintujen lentämistä pönttöön ja takaisin puun oksille. Samalla häpeän oman lintutietoni vähäisyyttä, sillä voin käsi sydämellä myöntää, etten eilen ikkunan takaa lintuja seuratessa osannut vastata lapselleni, mikä lintu pönttöön lensi. Puolustan itseäni värinäölläni (tai paremminkin -sokeudella), sillä lintujen värityksen hahmottaminen luonnossa on itselleni täysin mahdotonta. Kuten monen muunkin asian kanssa, näkemiseni perustuu muotojen hahmottamiseen tai tietoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tunnistaisin harakan harakaksi vaikka väritys muuttuisi vihreävalkoiseksi, sillä erotan muodon ja värien kontrastin. Muita lintujen tunnistamiseen käyttämiäni keinoja ovat äänen ja liikkumistavan oppiminen, joten västäräkin tunnistan maassa linnun tavasta liikkua, mutta korkealla oksalla hiljaa istuva lintu on silmissäni ainoastaan pieni.

Lasten luonnollinen uteliaisuus ja halu oppia uutta on aika kadehdittavaa. Eilinen oli myös hyvä opetus siitä, ettei lasten kanssa aina tarvitse puuhata mitään niin kovin ihmeellistä ja erikoista, vaan oikeasti aika tavallisetkin jutut aikuisen seurasta ja huomiosta nauttien tuovat pienelle ihmiselle onnea. Tiedä vaikka tässä samalla oppisi itsekin monia uusia asioita luonnosta. Täytynee siis jatkossakin opetella enemmän lintujen tunnistamista YouTube -videoiden avulla, jotta en vaikuta lapsen rinnalla täysin pöntöltä. 🙂

Tuolla sivustolla on mielestäni aika ihanasti kiteytetty tuon pönttökampanjan idea: “Miljoona linnunpönttöä tarkoittaa kymmentä miljoonaa linnunpoikasta, satoja tuhansia retkiä luontoon ja valtavasti onnittelusirkutusta sata vuotta täyttävän Suomen kunniaksi.”

Tämä ei nyt ollut minkäänlainen yhteistyöpostaus, vaan enemmänkin ihan suora kehotus pönttöaskarteluun ja lasten kanssa puuhailuun. Tulee nimittäin aivan varmasti myös niitäkin kesälomapäiviä, kun ei ole niin yhtään mitään tekemistä. Silloin muutama laudanpätkä voi osoittautua suureksikin iloksi!

Poika tuumasi aamulla, että mahtaako sitä pystyä keskittymään koulussa mihinkään, kun on niin innostunut niistä linnuista. Sanoisin, että ollaan jokseenkin positiivisen ongelman äärellä! 🙂

Voihan viulu, kun meni postauksen julkaisu myöhäiseksi, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, kun niin olin ajatellut tehdä. Ilta hulahti musiikkiopiston oppilaskonsertissa, joka oli Niilolle ensimmäinen laatuaan ja tietysti ihan älyttömän jännittävä tapaus. Mutta hienosti meni, ja pitää kyllä myöntää, että eipä olisi itsestäni lapsena ollut (eikä kyllä nytkään) noin vain esiintymään muiden edessä. Hatunnosto tässä välissä siis kaikille teille esiintyjille ja musikanteille!

Kuvassa mun viime aikojen lempparimekko. Sellainen sopivasti arkinen, mutta mekko kuitenkin. Tämä on meandin syysmallistosta, eli ei valitettavasti enää saatavilla, mutta jos samaa mekkoa joskus vielä tehdään ihan yksivärisenä, sellainen on pakko hommata. Venyy ja paukkuu, eikä kiristä tai purista. Helmaakin riittää sen verran, että sitä voi jokainen säädellä itselleen sopivaan mittaan. Oikeasti vähän jopa karsastin ensin tätä raitakuosia, mutta mekosta on tullut sellainen monen paikan pelastaja, sillä joka kerta kun ei ole muka mitään päälle pantavaa, päädyn pujottamaan tämän kretongin ylleni.

EDIT: täältä löytyy mekkoa vielä parissa koossa!

Toinen luottojuttu on alkuvuodesta hankkimani Marc Jacobsin New Hillier Hobo. Nimittäin vaikka usein tykkään vaihdella käsilaukkua fiiliksen mukaan, tämä jämähti käyttöön ihan heti. Menee sirosti olalle, kun pitkä hihna lepää laukun ympärillä, ja vapauttaa käsiä mukavasti olan yli heitettynä. Lisäksi laukku on tilava, mikä ainakin itselläni on yksi arkilaukun kriteereistä.

 

Klaarakin jaksoi istua konsertissa yllättävän hyvin, mutta huomasin kyllä jossain kohtaa, että sylikaverini muuttui koko ajan kuumemmaksi, silmät vetisemmiksi. Huomenna täällä siis pidetään ihan perinteistä sairastupaa ja koetetaan saada flunssa kääntämään suuntansa.

Mutta nyt on pakko saada kurnivaan vatsaan jotakin täytettä. Pyjama päälle ja iltapalalle.

Kauniita unia teillekin.

Oletteko koskaan miettineet, mikä teillä on se juttu, joka tekee päivästä hyvän? Onko se täysin putkeen mennyt 12 tuntia, jonka jälkeen voi illalla todeta, että olipa hyvä päivä? Vai voiko kenties päivä olla hyvä jo heti aamusta alkaen, ja mikä silloin tekee päivästä hyvän? Onko se odotettavissa olevia kivoja juttuja, auringonpaiste vai mitä?

Oma kelloni pirisi aamulla jo viideltä, sillä muutama rästihomma piti saattaa loppuun. Siinä ihanassa aamun hiljaisuudessa oli mukava istua keittiön sohvalla läppäri kädessä (kuten teen joka ikinen päivä), ja nauttia samalla päivän ensimmäisestä kahviannoksesta. Mutta oikeastaan jo ennen ensimmäistä hörppyä kahvista totesin mielessäni, että onpas oikeesti ihana päivä!

Itse huomaan, että omiin päiviini ja niiden paremmuuteen vaikuttaa hurjasti eilinen. Ja eilinenhän oli mitä upein sunnuntai. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja koko päivä kului puutarhatöissä. Toki välillä käytiin lämmittämässä bataattivuokaa mikrossa, mutta muuten pihatöissä meni ihan aamusta iltaan. Paljon saatiin aikaiseksi, vaikka toisaalta eihän me saatu puoliakaan edes alapihasta kuntoon. Mutta silti; Kun näkee silmiensä edessä vastaharavoidun nurmen, ja vertaa sitä siihen pihan osaan joka on ihan täysin syksyn ja talven jäljiltä, ero on valtava. Joten, vaikka aamuaikaisella ei vielä ikkunasta pystynytkään ihailemaan eilisen tuotoksia, se onnistumisen ja hyvän tuloksen fiilis oli tuolla takaraivossa. Ja se eilinen päivä oli muistissa myös lihaksissa. Nimittäin käsivarret, olkapäät, kyljet ja selkälihakset ovat nyt aivan kosketusarat! Puutarhanhoito on siis hyötyliikuntaa mitä parhaimmasta päästä ja antaa kropalle ihan erilaista treeniä kuin esimerkiksi salilla käyminen.

Mutta jos se eilinen vaikuttaa positiivisesti niin, että hyvän päivän jälkeen seuraa uusi hyvä päivä, niin entäs jos elämä meneekin ihan metsään? Onko huonon päivän jälkeen tiedossa huono päivä, ja miten jatkumo katkaistaan. Pohdin siis tätäkin, ja tulin siihen tulokseen, että huonon päivän jälkeen tulee myös hyviä päiviä, mutta silloin kyse on selkeästi enemmän omasta positiivisesta ajattelutavasta. Kun kaikki on oikeasti mennyt niin mäkeen ja pyllylleen, että takana on Huono Päivä isoilla alkukirjaimilla, tulee seuraavana aamuna (tai oikeastaan jo illalla) se fiilis, että tästä ei ole suuntaa kuin ylöspäin. Niinpä huonon päivän jälkeen oma mieli lähtee automaattisesti tekemään seuraavasta päivästä miellyttävämpää ja parempaa. Toki aina siinä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Lähimuistissani on nytkin päiviä, jotka toisensa jälkeen tuntuivat menevän pyllylleen, mutta lopulta merkittävää oli kuitenkin se, että niitä tietoisesti kuitenkin yritti parantaa.

Niinpä joka kerta kun elämä potkii päähän, ja kaikki kaatuu aamukahvista alkaen, pitäisi muistaa, että loppupeleissä sillä on iso merkitys, että väliin tulee myös niitä huonoja päiviä. Sillä eipä olisi tämäkään maanantai niin kauhean mainio, jos piha olisi kuukaudet läpeensä niin hyvin hoidetun näköinen, että näitä onnistumisen tunteita ei sitä kautta tulisi. Tai jos koskaan ei tulisi niitä huonoja päiviä, joihin parempia verrata, voisi elämä muuttua aika tasapaksuksi ja tylsäksi.

Tähän ikään mennessä olen oppinut elämässä pari aika suurta asiaa. Ensimmäinen on se, että lähestulkoon kaikella on tarkoituksensa, ja kun toinen ovi suljetaan, toinen yleensä myös avataan. Toki joskus hirveän kriisin keskellä on mahdotonta ajatella, että tästä koskaan seuraisi mitään hyvää, mutta elämä on opettanut, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, näkemättä, kokematta tai oppimatta, jos silloin joskus ei olisi tapahtunut niitä pahojakin asioita.
Toinen asia, jonka elämä on myös opettanut on positiivisuus. Oman mielen voima on valtava ja sen avulla on lopulta mahdollista onnistua aika monessakin asiassa. Jos lähtökohtaisesti aloittaa aina kaiken ajatuksella “ei tästä kuitenkaan mitään tule” tai “en mä tässä millään onnistu”, niin lopputulos on jotakuinkin aivan varmasti myös tätä luokkaa. Sen sijaan kannattaakin lähteä liikkeelle ajatuksella “kyllä mä tähän pystyn ja hitto teen sen vielä hyvin”, ja mitä todennäköisemmin myös tulos on sen mukainen.

Tämä maanantai on siis mainio kahdestakin syystä: Siitä että takana on loistava sunnuntai ja siitä, että mieleni on sitä mieltä, että tästä päivästä tulee myös todella hyvä.
Silti tämä on ihan tavallinen maanantai; koti-/kerhopäivä, siivouspäivä, makaronilaatikkopäivä ja pyykkipäivä. Ja oikeasti sen enempää en jaksa yhdeltä maanantailta edes odottaa!

Kevätmessuilta tarttui inspiraation lisäksi mukaan myös 50 tulppaania. Ei tosin kotimaisia, mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai. Ja kyllä ne nyt ihan kivasti maanantaipäivää kaunistaa!

Mahtavaa hyvän viikon alkua kaikille!

Ps. Tuli tuosta puutarhasta mieleen, että kiinnostaisiko teitä jonkinlainen postaus sieltä, vaikka se ei nyt vielä kukkaan ole puhjennutkaan. Mietin myös jonkinlaista postaussarjaa siten, että ottaisin kuvat tietyistä paikoista tasaisin väliajoin, jolloin kuvista olisi helppo hahmottaa kesän kulku, kasvu ja muutos. Huudelkaa HEP, jos piha-/puutarhapostaukset kiinnostaa. Saa myös sanoa STOP, jos tuntuu, että niitä tulee eteen muutenkin ihan riittävästi. 🙂

Tallenna

Vitsoja ja palkkoja. Niitä on palmusunnuntai lapsille.

Me käytiin tänäkin vuonna vain muutamassa paikassa, neljässä ihan tarkalleen. Silti suklaasaalis oli sen verran iso, että eiköhän siitä hetkeksi riitä.

Kierros aloitettiin aamupäivällä mieheni isovanhemmilta ja päätettiin juuri minun vanhemmilleni. Että ihan koko päivän ohjelma saatiin tästäkin, ja onneksi ei ihan suklaamunilla jouduttu elämäänkään, vaan mummu laittoi ruokaa niin kisalle, noidalle kuin kuskillekin. Kiva päivä, aurinko paistoi ja tässä on taas paljon mukavaa muisteltavaa.

Suloista palmusunnuntain iltaa teille kaikille. Koitanpas kuroa nuo kommenttien vastailut illalla kiinni.

En tiedä, miten muualla, mutta ainakin täällä meillä päin jyllää flunssa-aalto oikein kunnolla. Meidän perheestä se on nyt kaatanut jo kaksi henkeä, mutta pahoin pelkään, että sama tauti joka piinaa meitä taloutemme naisia, iskee kyllä viikon sisällä myös poikiin. Pelkkä nuhakuume, mutta omalla tavallaan niin hemmetin ärsyttävä.
Sinänsähän tuo käsite  “tauti kaataa”, on vähän tyhmä, sillä jokainen äiti-ihminen tietää, että kun lapset sairastavat siinä ei voi oikein itse kaatua. Oli kyseessä sitten tällainen tavallinen nuhakuume, tai vähän pahempikin tauti, arki on silti pyöritettävä, lapset ruokittava jne. Ajatellapa niitä aikoja, kun nuhakuumeessa pysyttiin vuoteessa, luettiin kirjaa, ja torkahdeltiin pitkin päivää. Tai vastaavasti niitä aikoja, kun äiti laittoi lastenohjelmat pyörimään ja juotti meille lapsille jaffaa. Jep, siitäkin huolimatta, että oli itse ihan yhtä sairas. Niin ne roolit muuttuvat… 🙂

Nyt Risto Räppääjä pyörimään ja Lars Keplerin pariin sohvalle. Tänään täällä otetaan niin rennosti kuin vain mahdollista.

Mukavaa maanantaita ja alkanutta helmikuuta.

Tallenna

Huomautteleeko teillä lapset usein vaatteistanne tai asuvalinnoistanne? Tai huomautellaanko teillä yleensäkään pukeutumisesta lasten toimesta? Meillä ei juurikaan, vaikka toki pari poikkeustakin löytyy. Esimerkiksi esikoinen saattaa heittää ilmaan kohteliaisuuden, kun ollaan lähdössä jonnekin, ja äiti on käyttänyt ennätysajan sopivaa vaatetta etsiessä, koko tekstiilisen omaisuutensa sovittamisessa ja ärräpäiden luettelemisessa. “Äiti, sä näytät kauniilta” kuulostaa ihanalle ehkä varsinaista asiasisältöään enemmän juuri kauniin ajatuksen vuoksi. Lapsi kun ei vielä ymmärrä (samoin kuin ehkä joku toinen) kehua ja ylistää vain jotta päästäisiin lähtemisessä eteenpäin. Ei, lapsi joko tarkoittaa sanomaansa, tai sanoo asiansa tehdäkseen toiselle hyvän mielen.

Muuten pukeutumiseen ja vaatetukseen liittyvät kommentit jäävät pieniin (tosin äänekkäisiin) huomautuksiin siitä, että jonkun sukassa on reikä, vaatteessa tahra jne. Nämä huomiot tekee yleensä nuorempi lapsista, ja mitä julkisempi paikka tai jäykempi tilaisuus, sitä äänekkäämmin tiedotus ja ongelman paikantaminen suoritetaan. Näiden esimerkkien lisäksi meillä saatetaan huomata äidin uusi vaate, mutta näissäkin tapauksissa itse vaatetta enemmän lasta yleensä kiinnostaa, mistä ja koska hankinta on tehty. Mikäli esille nousee kysymyksiä hinnasta, uskallan epäillä, että varsinainen kysyjä on lapsen sijaan ihan joku muu taho. Tyyli- ja makuseikat eivät yleensä siis puhuta, tai nostata tunteita, mutta poikkeuksen tekee yksi takki.

Jo parina aamuna takkivalintani on nostattanut kuumia tunteita. Viimeksi tänään, kun huikkasin ovea aukaiseville lapsille, että odottaisivat sen verran, että äiti saa itselleenkin takin päälleen. Ja mitä vielä! “Ei se ole takki, se on AAMUTAKKI!” Eikä siinä kuulemma kuulu lähteä ulos…

Siinä sitten puolihuolimattomasti vielä vilkaisin itseäni peilistä ikään kuin todistaakseni, että takkivalintani oli hyvä ja varsin oikeutettu, mutta samalla tajusin, että lapseni onkin äärettömän tarkkasilmäinen. Tässä palttoossa ei nimittäin ole vuorikangasta, nappilistaa, eikä vetoketjua. Pelkkä hemmetin saunatakinvyö! Ja kun mallia oikein tarkkaan katsoo, niin kyllähän se aamutakista menee. Vähän lyhyt ehkä, mutta varsin mukava muuten.
Niinpä pyörsin puheeni, sekä esimerkillisen käytökseni siitä, että talvella ei lähdetä takki auki minnekään, ja löysäsin vyöstä solmun pois. Yhtä aikaa toivoin, että tyylipoliisilapseni olisi tyytyväinen, eikä sääntöpoliisilapseni huomaisi ratkaisuani.

Sanoi lapsi sitten mitä tahansa, niin aion kyllä nauttia näistä keleistä edes ohuemman takin muodossa. Kivahan se on, ettei aina tarvitse sonnustautua kuin napajäätikölle lähtisi. Takki aukikaan ei palellu välttämättä ihan niin kovasti, kuin olen antanut lasten ymmärtää.

Seuraavaksi kohti viikonlopun ruokaostoksia. Tosin otsikosta poiketen, minä en lähde aamutakissani kaupungille, koska meillä päin käydään kylillä.

Hauskaa viikonloppua kuitenkin ihan jokaiselle!

takki|Second Female
farkut|H&M
kengät|Zign
laukku|Marimekko
huivi|Becksöndergaard

Tallenna

Hiphei, ja sunnuntai-iltaa! Täällä viikonloppu on mennyt enemmän tai vähemmän synttärihumussa. Ensin valmisteluissa, ja tänään sitten tositoimissa, eli juhlimalla.

Oikein hauskat ja iloiset kekkerit, vaikkakin juhlakalu jännittämisen jälkeen vähän aluksi vierastikin vieraitaan.

Tarjoiluina tänään oli sekä suolaista että makeaa:

Jääkaappiin jäi puolikas kakku, kokonainen voileipäkakku ja yllin kyllin muutakin syötävää, eli ihan mentiin perinteisesti menekkiarvioissani. Toisaalta, ei ne ole juhlat eikä mitkään, jos ei jää vielä herkkuja tulevillekin päiville.

Vielä olisi kasa tiskiä ja muuta raivaamista, mutta sitten kutsuu kyllä jo sänky. Kiva, mutta raskaskin, viikonloppu alkaa olla takana. Pientä kriiseilyä siitä, että vauvani on nyt kolmevuotias, mutta eiköhän tästäkin yli päästä.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja kaikkea hyvää alkavaan viikkoon!

Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.

Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.

Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!

Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.

Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?

Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta. 

Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.

Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!

Tallenna

Seitsemän vuotta sitten joulukuun alussa oli vähän samanlainen keli. Muistan, kuinka pallomahani kanssa kävellessä ihmettelin, kuinka korkealla jokiveden pinta oli. Taisi jossain päin Suomea olla tulviakin. Pajunkissat koristivat ojanpenkkoja ja meidän takapihalla kukki ruusu.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä ei kuitenkaan satanut. Sää oli selkeä ja taivaalla tuikki tähdet. Sen verran jäi mieleen, kun vanhempani veivät minua yöllä synnyttämään. Ajatella, että siitäkin on jo seitsemän vuotta!!!

Eilen illa (jo ennen kymmentä!) makasin sängyssä, ja katselin ikkunasta kirkasta tähtitaivasta. Koska makuuhuoneessa ei ole minkäänlaisia verhoja, tuostakin ihanuudesta tulee nyt nautittua, ja täällä pimeässä, katuvalojen ulottumattomissa,  tähdetkin loistavat niin paljon kirkkaammin. Pitkän päivän jälkeen tähtitaivas tuntui turvallisen rauhalliselta ja sen tuikkeeseen oli ihana nukahtaa. Ehdinpä siinä tuijotellessani nähdä myös muutaman tähdenlennon, ja esittää hiljaa mielessäni toiveita. Sanotaan, että toiveitaan ei saa kertoa ääneen, mutta totean vain, että eipä nuo liittyneet lottovoittoon, remontin valmistumiseen, tai mihinkään muuhunkaan luksukseen. Kyllä ne toiveet liittyivät enemmänkin äitiyteen, vanhemmuuteen ja lapsiin.

Sanotaan, että elämä on ikuista oppimista ja kehittymistä, mutta kyllä viimeiset reilut seitsemän vuotta, ovat olleet ne kaikkein opettavimmat. Samaan aikaan, kun sisältäni on kuoriutunut ulos leijonaemo, olen joutunut painimaan myös eniten oman itseni kanssa. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunne, sekä peiliin katsominen, kuuluvat olennaisesti vanhemmuuteen ja äitiyteen. Nuoralla tanssimista, totesi mieheni eilen, kun vanhemmuuden kimuranttia luonnetta pohdin. Sitähän se todellakin on.

Eilen juhlittiin pienellä porukalla sukulaisten kesken, ja tänään vielä kaveriporukalla. Perinteisesti tästä on startannut ne kunnon jouluvalmistelut ja joulun odottaminen. Ja, vaikka tämä lämmin ja sateinen sää nyt jollain tapaa sitä joulufiilistä latistaa, muistutan itselleni, että joka vuosi se joulu on silti tullut. Satoi tai paistoi, oli vettä tai lunta.

Tänään kuitenkin paistaa, joten siitä pitää todellakin nauttia. Ihaillaan valoa ja aurinkoa, sillä elämään mahtuu kyllä niitä harmaampiakin päiviä.

Ihanaa maanantaita kaikille!

Ps. VAASAN -lahjakortit menivät Niinulle, Jessikalle, Maisalle, Naurispeltoon ja Marikalle. Voittajille on kaikille laitettu viestiä henkilökohtaisesti.