Viimeiset kaksi kuukautta ovat luonnollisesti parhaiten muistissa.
Kuten muihinkin kuukausiin, marraskuuhun mahtui tavallisia päiviä. Mahtui hiiriä ja ihmisiä, juhlaa ja arkea. Aloitettiin rilliralli, otettiin askel kohti joulua, leivottiin pipareita ja ostettiin joululehtiä. Talven tulo oli vielä marraskuussa luonnollisesti odotettavien asioiden listalla. Siis usko talven saapumiseen.
Marraskuussa haettiin apua keinovalosta, ihmeteltiin syksyn leutoa keliä ja ensimmäisiä lumia. Itse koin valaistumisen treenin ja ruokavalion suhteen, ja löysin tasapainon noiden välille kunnollisilla aterioilla. Söin niin että selkään sattui, mutta vihdoin kaikki pakertaminenkin alkoi tuottaa tulosta! Marraskuussa innostuin taas kunnolla Instagramista, ja siitä alkoikin kasvaa jonkinlainen lonkero blogini kylkeen. Arki oli kiireistä, ja pinnaa kiristi välillä niin, että korvissa soi!

Marraskuun kaikki 21 postausta voit lukea täältä.

Joulukuu. Ristiriitaisia tunteita. Lumet sulivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, sää oli leuto, ja talvesta ei ollut tietoakaan – saati valkeasta joulusta.
Joulukuun alussa remppakin eteni taas pikkuisen, eteiset saivat osansa, samoin työhuone alkoi visioitua päässäni. Kuistikin pääsi arvoiseensa asemaan, ja toivotti sekä vieraat, että joulun, tervetulleeksi. Juhlittiin synttäreitä ja loppuvuoden huipentumia, leivottiin niin että jauhopeukalo puutui.

Kamppailin itseni kanssa. Olinko saanut elämäni hallintaan vai en? Näennäisesti ehkä, mutta syksy oli kulunut lähinnä juuri siihen, että kaikki näyttäisi ulospäin olevan kunnossa. Myönsin tappioni; Olin viettänyt viimeiset kuukaudet masentuneena ja väsyneenä. Oli ollut vain niin helppo syyttää kaikkea muuta; Arkea ja ihmisiä lähelläni. Liikaa sitä, liian vähän tätä. Sanoin ongelmani ääneen, pyysin apua ja myönsin inhimillisyyteni. Teimme sopimuksen, että tästä lähtien keskittyisin enemmän totuuteen ja vähemmän näyttelemiseen. Siinä oikeastaan onkin elämänohjeeni tulevalle vuodelle!

Joulukuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Vuosi 2013 oli vauvavuosi. Ja, kuten vauvavuodet yleensä, tämäkin oli samaan aikaan sekä rakas, että raskas. Elämästä ja itsestään voi kuitenkin oppia, ja aika aikansa kutakin. Tässä vuosi tiivistettynä kuuten postaukseen. Mutta, mikäli sen haluaisi laittaa vielä tiiviimpään pakettiin, kääntyisin Frank Sinatran puoleen. Sehän on kuitenkin vain elämää!

That’s life, that’s what people say. 
You’re riding high in April, 
Shot down in May. 
But I know I’m gonna change their tune, 
When I’m right back on top in June. 

That’s life, funny as it seems. 
Some people get their kicks, 
Steppin’ on dreams
But I just can’t let it get me down, 
Cause this big old world keeps spinnin’ around. 

I’ve been a puppet, a pauper, a pirate, 
A poet, a pawn and a king. 
I’ve been up and down and over and out 
But I know one thing: 
Each time I find myself flat on my face, 
I pick myself up and get back in the race. 

That’s life, I can’t deny it, 
I thought of quitting, 
But my heart just won’t buy it. 
Cause if I didn’t think it was worth a try, 
I’d have to roll myself up in a big ball and die.

Nyt matkalle vuoteen 2014. Toivotan sen vielä kerran tervetulleeksi – kuoppineen ja huippuineen!
Leppoisaa loppiaista ihanat, nyt kohti valoa ja kevään aurinkoa – parempaa vuotta!

Vaikka syyskuu otettiin vastaan hyvin väsyneisssä ja masentuneissa fiiliksissä, ja välillä oli päiviä, joina en jaksanut raahautua edes suihkuun, muistelen mielummin syyskuuta noin puolesta välistä eteenpäin. Kaikki muuttui ystäväni vierailun jälkeen. Sanottuani ääneen kuinka rätti-poikki-väsynyt olin, sain elämääni taas uuden otteen. Itkin ulos pahaa oloa ja sain ihmeellisen voimantunteen.
Housunkaulus kiristi ja olo oli tunkkainen, mutta olo muuttui, kun aloitin jälleen liikunnan. Liikkuessa sain aikaa itselleni, huolet kaikkosivat ja energia alkoi taas virrata. Annoin itselleni luvan olla taas terveesti itsekäs, ja priorisoin aikaa asioihin, jotka toivat minulle iloa. Syys-lokakuussa blogi kärsi ehkä eniten henkilökohtaisen elämäni vuoksi, mutta jälkeenpäin voin todeta, että se kannatti. Keskittyminen elämiseen, ja asioiden hallintaan, oli välttämätöntä.
Syyskuussa nautittiin omenoista, piano muutti taloon ja sää jatkui lempeänä.

Syyskuun kaikki 24 postausta voit lukea täältä.

Lokakuu jatkui energisissä merkeissä. Treenasin Fitfarmin ohjeilla, ruokavalio teki tehtävänsä, olo parani henkisesti ja fyysisesti. Joskin, tapani mukaan, sorruin ruokavalionkin suhteen ylilyönteihin, vai pitäisikö sanoa alilyönteihin. Muutoksen näki kuitenkin parhaiten ihossa. Loppukesän nypyt kaikkosivat, vaikka jätin lääkärin määräämän roa-kuurinkin hakematta. Treenien lisäksi sisustettiin kotia, hankittiin uudet matot, laitettiin lastenhuonetta kuntoon, katettiin syksyä kuistille, ja valmistauduttiin tulevaan juhlakauteen. Ensimmäiset pikkujoulutkin juhlittiin jo lokakuun alussa!
Lokakuussa koverrettiin kurpitsoja, tehtiin pihatöitä syksyä odotellessa ja suunniteltiin joulua. Nautittiin elämästä pienen suvantovaiheen jälkeen.

Lokakuun kaikki 20 postausta voit lukea täältä

Vuoteen mahtuu paljon, eikä kaikkea voi mitenkään tiivistää pieneen pakettiin. Silti selvät virstanpylväät jäävät mieleen. Vuoden kaksi viimeistä jäljellä, ja sitten keskitytään enemmän tulevaan!

Heinäkuussa tapahtui jotain. Väsymys hiipi pikkuhiljaa, pyristelin vastaan, enkä halunnut myöntää itselleni, että puolen vuoden päätön kiitäminen, ja ylisuorittaminen, oli tehnyt tehtävänsä. Halusin antaa itsestäni positiivisen kuvan, ja uskottelin joka ilta itselleni, että huomenna kaikki on taas paremmin. Yritin nauttia elämästä, kesästä ja lomasta. Tai muiden lomasta ainakin. Tunsin varmasti olevani uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni, enkä varsinkaan muille.
Vähensin liikuntaa, taisin lopettaa melkein kokonaan heinäkuun loppupuolella treenaamisen ja lenkkeilynkin. Yritin innostua remontista, sisustaa, ja tehdä asioita, jotka yleensä tuovat iloa elämääni, mutta kaikki oli äärettömän raskasta. Kesä-heinäkuun vaihteessa varmistui muutto Indiedaysille, ja vaikka tuleva muutto oli ihana jännä asia, koin ehkä myös jonkinlaista suorituspainetta.
Haikeistakin tunnelmista huolimatta heinäkuusta on jäänyt mieleeni kesän huolettomat päivät, onkiminen, mustikat -ja aika yhdessä perheen kesken. Klaara täytti puoli vuotta, ja kesä antoi vaihtelevia säitään.

Heinäkuun kaikki 23 postausta voit lukea täältä.

Elokuussa edessäni olikin jo seinä. Itkua ja lohdutonta tunnetta taisi mahtua joka päivään. Liikkumiseen ei jäänyt energiaa, olisin halunnut vain maata. Jos olisin voinut, olisin varmasti jäänyt joka päivä vain peiton alle, mutta eihän se ollut mitenkään mahdollista. Ulospäin kaikki taisi tosin näyttää samalta kuin ennenkin, tein kaikkeni, jotta heikkouttani ei olisi huomattu. Virhe, tiedän sen nyt. Jälkiviisauden totean tosin jälleen turhaksi.
Elokuuhun mahtui silti paljon mukaviakin juttuja. Kuvausreissu Helsingissä, ihania yhteistöitä ja kauniita kesäpäiviä. Nautittiin omasta saunasta, suunniteltiin syksyä ja syksyn pukeutumista, herkuteltiin ja vietettiin tuhottomasti aikaa Netflixin seurassa!

Elokuun kaikki 25 postausta voit lukea täältä.

Elämä on vuoristorataa, ja niin siinä vain kävi, että tästäkin suosta noustiin. Pahoittelut ei niin positiivisesta postauksesta, mukavampia muistoja luvassa!

Jatketaan muisteluita!

Maaliskuu 2013 on jäänyt vahvimmin mieleen Pikku Koon ristiäisistä. Koosta tuli virallisesti Klaara, ja lilat juhlat olivat varsin onnistuneet. Tosin jälkeenpäin kun taas miettii, vähempikin olisi riittänyt! Äidin tukka sai uuden värin ja tyylin, oli pääsiäinen ja kevät alkoi sulattaa hankia. Vaunulenkkejä, valoa ja energiaa. Arki alkoi löytää oman uomansa ja kaikki kävi helpommaksi. Vastapestyista ikkunoista aurinko pääsi koko kotiin ja kevään tulo oli varmaa!

Maaliskuun kaikki 27 postausta voit lukea täältä.

Huhtikuussa haaveiltiin jo puutarhajutuista, päivitettiin vaatekaappia raikkaalla siniraidalla ja innostuttiin jälleen tyylijutuista. Conssit kaivettiin esiin, ja leivottiin maailman paras ja helpoin mutakakku. Blogissa leikittiin kuvankäsittelyllä ja järjestettiin kivoja arvontoja. Lumet suli, leskenlehdet nousivat maasta, juoksutossu kulki, samoin salitreenit.

Huhtikuun kaikki 28 postausta voit lukea täältä.

Kohti kesää!

Lyhyestä virsi kaunis. Toivotan teille jokaiselle oikein iloista ja onnellista vuodenvaihdetta, ja kaikkea hyvää vuoteen 2014!
Itselläni on vain yksi lupaus, ja sen kertoo alla oleva teksti:

Nähdään ensi vuonna!

Eilen oli hiiripäivä. Nostin aamulla pojan repun kylmästä huoneesta (tulevasta työhuoneesta, joka on ollut kylmillään ja muuttunut varastoksi), jossa se oli ollut viime viikon lopulta asti. Kassi keittiön pöydälle, ja mikäs se sieltä hyppäsi vatsalleni, ja siitä reittäni pitkin kiiruhti lattialle?! No hiiri! Hyi…
Keittiön sohvan alle se luikahti, ja löysi itselleen hyvän piilon, jossa sananmukaisesti lymyili hiiren hiljaa koko päivän. Vaan kas, kun illalla hiljennyin sokeriaskartelujeni pariin keittiön pöydän viereen, alkoi rapina, ja kohta näinkin jo sohvanpäälisen liikkuvan. Hyi jälleen!
Hädässäni yritin tavoittaa miestä, joka kuitenkin istui kokouksessa kännykkä äänettömällä. Apuun riensi Koon kummisetä, pelasti hätää kärsivän naisen ja kantoi työvoitoksi päätyneen hiirulaisen ulos. Johan oli päivä!

Pieni hiiri sai kuitenkin aikaan suuria ajatuksia; Laittoi miettimään elämänmenoa, remontin etenemättömyyttä ja montaa muuta juttua. Tänään on heiluteltu maalitelaa, kylmä huone on muuttumassa työhuoneeksi kuten sen olisi pitänyt muuttua jo aikoja sitten. Mieheni sanoja lainaten: “Eihän me ostettu isoa taloa vain voidaksemme antaa hiirille oma huone!”
Johtuen hiiren aikaansaamasta herätyksestä (tai mistä sitten tulikin) havahduin itsekin miettimään kuluneita kuukausia. Tämä syksy on ollut monella tapaa todella erikoinen. On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnemyllerrystä, jonka läpi eilen kuljin. Olen esimerkiksi treenannut koko syksyn todella ahkerasti. Viimeiset yhdeksän viikkoa kuudesti viikossa. Mennyt tukka putkella, sovittanut harrastukseni pääsääntöisesti lasten nukkumisaikaan, priorisoinut ja venynyt. Eilen ensimmäistä kertaa kuukausiin pysähdyin miettimään miksi. Kyseenalaistin elämääni, ja tajusin monen asian muuttuneen. Lopulta tajusin, että asioita enemmän muuttunut olen minä itse. Kyse ei ole pelkästään treenaamisesta, vaan monista muista asioista, joiden kanssa olen joutunut viimeisten kuukausien aikana kamppailemaan. Asioista, jotka olen joutunut opettelemaan tässä samanaikaisesti. Jossain määrin olen käynyt sotaa itseni kanssa, taistellut vanhoja pirujani vastaan. Mutta tiedättekö mitä?! Tajusin voittaneeni. En koko sotaa, mutta yhden suuren erän kuitenkin. Minä ja ruoka, taistelumme jatkuu hamaan loppuun asti. Olen kuitenkin iloinen, että voin oppia uusia taitoja, vahvistaa itseäni ja löytää luonteestani voimaa, jonka avulla kulkea eteenpäin.

On muutoksessa kyse sitten syömisestä, ajankäytöstä tai puhtaasta itsekyydestä, tämä uusi Emilia on kuulemma myös parempi kumppani. Kiva niin, sillä pidän siitä itsekin enemmän! Oikea asenne, siitähän elämässä loppujen lopuksi on kyse!

Hiiriä, ihmisiä, ajatuksia ja tunteita. Niitä on mahtunut tähän viikkoon. Muutama otos instagramin puolelta. Toivottavasti pääsen pian esittelemään teille myös entisen kylmä/hiirihuoneen ja tulevan työhuoneemme. Sormet syhyävät sisustamaan jo!

Huomenna jouluostoksille. Tiedän, ei pitäisi ostaa mitään. Siis huomenna. Koitan kuitenkin ajatella, että tuonkin teemapäivän perimmäinen tarkoitus on jossain ihan muussa, kuin vain olla yhtenä päivänä vuodessa ostamatta mitään. Meillä tämä on niitä ainoita mahdollisuuksia tehdä miehen kanssa ostokset yhteistuumin, joten käytämme sen hyväksemme.

Leppoisaa iltaa teille. Ja mulle.

Viikonlopun juhlinnat ovat jättäneet jälkensä näinkin tottumattomaan reissaajaan. Väsymystä ja hitautta on ilmassa, mutta suokaa se anteeksi, kyllä tämä kai tästä taas tasoittuu, kun arki alkaa rullaamaan. Aiheeseen liittyen, laitan tästä teille jälleen hauskan skaban. En tosin tahdo tarinoita väsymyksestä, vaan päinvastoin; Nyt etsitään niitä ikimuistoisia aamuja!

Olette kenties jo jostakin muusta Indiedays blogista lukeneet Philipsin Wake-Up Light kampanjasta. Sain ilon olla mukana tässä blogiyhteistyössä ja pääsin testaamaan Philipsin herätysvaloa.
Wake-Up Lightissa yhdistyy vanha kelloradiokeksintö ja kirkasvalo, jonka tarkoitus on nostaa vireystasoamme heti aamulla, pimeästä vuodenajasta huolimatta. En tiedä teistä, mutta itse olen käyttänyt kirkasvaloa jo ainakin vuosikymmenen ajan, ja todennut sen hyödyt pimeällä syyssäällä. Ajatus jo heräämisestä valoisaan aamuun herättikin mielenkiintoni oitis.

Olen aamuihminen, olen aina ollut. Nousen mielelläni tunnin pari tarvittavaa aikaisemmin, ja varastan hetken aamusta itselleni. Aikana ennen lapsia, aamuihini kuului liikunta, joko aikaiset lenkit tai vaikka 30 kilometrin fillaripyrähdys. Varsinkin kesäaamuissa on sitä jotakin suurta energiaa, jota ei muuten pysty päivän aikana tavoittamaan. Nyttemmin aamulenkille lähtö on harvinaista herkkua, sillä enhän voi jättää lapsia oman onnensa nojaan. Äitiys on muutenkin vaikuttanut aamuiseen vireystasooni, sillä yöunet ovat olleet katkonaisia jo vuosia herkistyneen äidinvaiston seurauksena.
Vaikka en edelleenkään ole torkuttajatyyppiä, myönnän, että viimeisen kuukaudenkin aikana aamuheräämiset ovat ajoittain olleet jopa tuskallisia. Edessäni onkin parin viikon kokeilujakso, jonka aikana minun tulisi herätä asteittain kirkastuvaan valoon, ja mieleiseeni ääneen, joka valikoituu tietysti lempi radio-ohjelman mukaan. Puolen tunnin aikana, jonka valo herää hiljalleen, myös kehon pitäisi lähettää itse itselleen viesti sarastavasta aamusta. Hhmmm, kuulostaa lupaavalta!

Elämään mahtuu monenlaisia aamuja, hyviä ja huonoja. Joinakin aamuina kuka tahansa aamuihminenkin vetäisi mielummin peiton korviinsa, kuin kohtaisi päivän koettelemukset, mutta onneksi elämään mahtuu muistoja myös hyvistä aamuista.
Itseltäni kysyttiin ikimuistoisinta aamua, jonka olen kokenut, ja mieleeni palautui kirkkaasti aamu tammikuun lopulta 2007. Olin edellisenä iltana nukahtanut vastattuani myöntävästi silloisen poikaystäväni kosintaan ja sopimukseen, että heti huomisaamuna kipaisemme sormuskaupoille. Muistan purevan kylmän pakkasaamun, auton, joka ei inahtanutkaan ja tulipunaiset posket, jotka hehkuivat paitsi kylmästä ja kuumasta, myös onnesta astuessani sisään kultasepänliikkeen ovesta.
Kuten arvata saattaa tuo aamu on muuttanut sen jälkeen monia muitakin heräämisiä. Muistoja väsymyksestä, mutta myös pienten jalkojen tömistyksestä, on mahtunut aamuihini tuon tapauksen jälkeen.

Mutta, nyt kysynkin teiltä tarinoita ikimuistoisimmista aamuistanne!
Paras tarina palkitaan nimittäin samanlaisella Philipsin Wake-Up -valolla! Indiedays kokoaa sivuilleen näitä parhaita tarinoita, ja jokaisessa kampanjassa mukana olevassa blogissa palkitaan yksi kertomus. Voit siis vallan mainiosti osallistua kisaan muissakin kuin tässä blogissa. Vaikka kaikissa, jos niin haluat! Uudessa Kuussa kisaan voit osallistua aina lauantaihin 16.11. asti! Mutta muistakaa, tässä palkitaan niitä parhaita tarinoita, eikä arpaonnella ole osuutta asiaan!

Lisää tietoa Philipsin Wake-Up -valosta löydät Philipsin sivuilta. Ja minä aion myös kertoa teille omia kokemuksiani, kunhan olen päässyt alkuun tässä uudessa tavassa herätä aamuihin. Sormet ja varpaat ristissä, kenties tästä löytyisi se lopullinen pelastus syysväsymykseen!

Oikein mukavaa ja leppoista sunnuntaiaamua teille kaikille!

Olen pohtinut viime päivät, miten yksi syksy voikin olla näin hankala. Itse asiasa niinkin hankala, että olisin voinut sisällyttää edelliseen lauseeseen voimasanan tai kaksi. Jatkuvat sairastelut vievät voimia ja syövät yöunia. Päivät yritän tsempata itseäni, mutta todellisuudessa pinna on kireällä kuin viulunkieli, ja tsemppaaminen on lähinnä hampaiden yhteen puremista.

Päivittäin tuntuu, että kädet ei riitä, aika ei riitä – ja mikä pahinta; Minä en riitä!
Mutta kukapa ei painisi välillä riittämättömyyden tunteen kanssa?! Lukiessani noita jättämiänne kommentteja edellisestä postauksesta, huomaan monen kamppailevan saman asian kanssa; Vaikka arjen suorittaisi kuinka hyvin, vähintään läsnä voisi olla vieläkin enemmän! Joku jo huomauttikin, miten vaikeaa tuolta joukosta on poimia se yksi tarina. Näin todellakin on, mutta olen silti iloinen jokaisesta jättämästänne kertomuksesta. Huomaan äitiyden olevan universaali käsite. Oli kyseessä sitten kymmenes lapsi, tai se ensimmäinen, pitkään ja hartaasti odotettu (kenties surujenkin kautta saavutettu), painimme kaikki samojen ongelmien kanssa. Ajoittainen riittämättömyyden tunne yhdistää meitä – tai vähintään pelko siitä.

Jättäkää ihmeessä lisää tekstejänne tuohon edelliseen postaukseen. Vetistelen niiden parissa enemmän kuin mielelläni. Mutta muuten ajattelin jättää vetistelyt tältä syksyltä vähemmälle, ja tehdä enemmän jotain kivaa! Musta nimittäin tuntuu, että on olemassa vain yksi keino lopettaa tämä matalento: Tästä lähtien aion riittää vähän enemmän myös itselleni!

Suloista sunnuntaita ja auringonsäteitä!

En muista, koska olisin viimeksi kirjoittanut blogia. Toki yritän aina kuvien kylkeen liittää myös tekstiä, mutta ihan oikeiden ajatusten suoltaminen sanoiksi on jäänyt pikkuhiljaa vähemmälle. Syytän yleensä blogissa aikaa. Postaukset on tehtävä tässä, kaiken muun arjen hyörinän keskellä, yhden lauseen kirjoittaminen voi viedä välillä tunnin, ajatus katkeaa tuhannesti – ja epätoivo valtaa mielen. Ajattelen usein, että kuvat puhukoot puolestaan, mutta toisinaan ei ehdi edes kuvata.
Kiire, tai kauniimmin sanottuna ajanpuute, ei kuitenkaan ole ainoa syy lyhytsanaisuuteeni. Myönnän, olen kangistunut, viimeaikoina muuttunut miltei jäykäksi. Mutta miksi?

Aloitetaan alusta:
Blogini syntyi kesällä 2009. Olin puolivuotiiaan pojan kanssa kotona. Uusi pieni kotikaupunki ympärilläni, jossa kaikki tunsivat toisensa, mutta minä itse en tuntenut ketään. Oli uusi koti, uusi elämäntilanne ja yksinäisyyden tunne, jonka vertaista en muista kokeneeni koskaan. Lapseni oli oppinut nukkumaan päiväunia, arjessa oli rytmi, ja oikeastaa asiat olivat vallan loistavasti ja elämä hymyili. Oma mieleni oli kuitenkin musta, masennus oli vienyt elämäniloa jo pitkään, enkä osannut nauttia arjesta siten, kuin siitä olisi kuulunut nauttia. Jo pitkään olin seurannut ihania sisustusblogeja, nähnyt, että oma tyylini ei ollut sittenkään outo tai erikoinen, moni jakoi makuni niin sisustuksen kuin pukeutumisenkin suhteen. Tein päätöksen, joka mitä todennäköisemmin pelasti sekä minut, että perheeni: Aloin kirjoittamaan blogia.

Alussa juuri kirjoittaminen oli itselleni tärkeintä. Kokosin positiivisia paloja jokaisesta päivästä niin kuvin kuin sanoinkin, mutta kirjoitin rehellisesti myös siitä synkkyydestä, joka valtasi mieltäni ja jota vastaan kamppailin. Kirjoittaessani yritin löytää positiivisuuden vaikeidenkin hetkien avuksi. Kirjoittamiseen oli ruhtinaallisesti aikaa, blogi päivittyi kerran pari viikossa, ja kolmen tunnin päivittäinen oma hetki päikkäri aikaan oli enemmän kuin riittävästi. Pikkuhiljaa blogi muovautui elämäni mukaan, se kasvoi rinnallani, sai uutta sisältöä ja uusia lukijoita. Tärkeimpänä asiana itselleni, löysin blogin kautta vertaistukea; Tsemppiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yksinäisyyden tilalle.

Kului aikaa, blogista tuli yhä suurempi osa itseäni, pala minua ja se kaipaani oma juttu ja oma tila. Yhtä kaikki, samaan aikaan tunsin koko ajan rajoittuvani entistä enemmän siinä, mitä blogissani kerron. Tiesin, että täällä vieraili jo ihmisiä, jotka oikeasti tunsivat minut, ja toisaalta, kävin sitten Ikeassa tai Prismassa, joku tunnisti minut.

Niinhän se menee: Kun yhteen suuntaan kumartaa, väkisinkin vastakkaiseen pyllistää, tämän sain oppia matkani varrella. Vaikka oma blogini on säästynyt isommalta ilkeämieliseltä kommenttipommitukselta, opin nopeasti, että arjen realistinen kuvaaminen kertomalla tunteistaan, ja niistä huonoistakin päivistä oli valittamista, ja kaiken pahan rajaaminen pois teksteistä oli ärsyttävää ruusuilla tanssimista. Ensin vaaditaan blogiin sitä oikeaa elämää, eikä vain muka ihanan elämän hehkuttamista. Kun taas kertoo oikeasta elämästä ja vastoinkäymisistäänkin avoimesti, saa muistuksen siitä, että hei, se on elämää, älä valita! Kumartamisen ja pyllistämisen lisäksi aloin pelätä jo ihan pientäkin lantion keinuttamista. Jäykkyys ja kauhunkankeus ovat ottaneet minut pikkuhiljaa valtaansa.

Tässä taannoin luin Indiedayssin toimituksen sivuilta mielenkiintoisen jutun Blogin lopetus oli raskas päätös. Juttuun oli koottu ajatuksia bloggaamisen jo lopettaneilta kollegoiltani, tai ainakin hetkellisesti pillit pussiin laittaneilta bloggareilta. Lukiessani juttua tunnistin joukosta paljon asioita, joita huomaan pohtivani itsekin. Ja kyllä, myönnän pohtineeni lopettamista minäkin!
Mutta jotta voisin jatkaa, löytää tästä sen saman ilon, joka aikanaan pelasti minut, ja kokea sen saman fiiliksen jostakin omasta ja itselleni tärkeästä, joidenkin asioiden pitää muuttua. Minun täytyy taas voida keinuttaa lanteitani, oppia pikkuhiljaa kumartamaan ja elämään myös pyllistämisen kanssa. Onko typerästi sanottu, jos kirjoitan:
Tahdon jälleen inhimillistää itseni!

En tarkoita, että jaan täällä jatkossakaan koko elämääni, se ei ole koskaan blogini tarkoitus ollutkaan. Tämä on pieni pala elämää, rajattuna jo ihan senkin vuoksi, että minulla ei ole oikeutta kirjoittaa muiden tunteista, ja muiden yksityisasioista. Yritän myös muistuttaa ystäviä ja sukulaisia siitä, että tämä ei ole se paikka, josta näkee, mitä meille tai minulle kuuluu. Blogini ei ole minä tai meidän perhe. En edelleenkään aio kuvata teille pyykkivuoria ja tiskikasoja, ehei, oma linjani on ja pysyy! Mutta tahdon olla kaiken tämän takanan ihminen – tunteva ja ajatteleva.

Katsoessani blogini kävijälukuja, näen että yhden päivän aikana blogissani on vieraillut miltei 10 000 eri kävijää. Se on hurjasti enemmän kuin kotikaupunkini asukasluku. Tuo määrä on minulle pääasiassa mustaa massaa, vain murto-osa kävijöistä jättää itsestään merkin, ja vain osan kanssa vaihdamme kuulumisia lähes päivittäin. Mutta se pieni osa, te jotka olette tulleet minulle hassulla tavalla “tutuiksi”, olette oikeasti se yleisö, jolle kirjoitan. Mutta myönnän; Vaikka elämästään raottaisi vain pienenkin osan, on luonnollista pelätä sen saamaa huomiota. On eri asia laulaa karaokea pikkuisessa kuppilassa, kuin heittää keikka stadionilla. Vaikka itselläni ei ole kummastakaan edellämainitusta kokemusta, uskallan verrata niitä bloggaamiseen. Lavakammo, rimakauhu – nimitän sitä kolmanneksi syyksi vähäsanaisuuteni ja kangistumiseeni.

Ja sitten itse kuvaan:
Blogini uusi banneri, tai header, kumpaa nimitystä nyt sitten haluaakin käyttää. Joku varmasti kädenjäljen tunnistikin, kyseessä on upean Kristina Hultkrantzin, eli Emmakisstinan minulle piirtämä kuva. Mutta miksi ihmeessä yhdistän tämän nälkävuoden pituisen tekstin ja uuden bannerikuvani yhdeksi postaukseksi?
Siksi, että kaikki se mitä kirjoitin, jokainen pelko ja jokainen odotus, jonka koen harteilleni laskeutuneen –  ne löytyvät myös tuosta kuvasta! Pitäisi olla sitä, pitäisi olla tätä. Mutta hitto vieköön, ihan tavallinen ihminen minäkin vain olen!

Te blogini uudemmat lukijat pyysitte, että nyt muuton jälkeen kertoisin hiukan itsestäni ja blogistani. Onnistuuhan se, aloitetaan perusteista.

Hei , olen Emilia, ja ihan oikeasti Emilia, se on nimeni sekä täällä blogissa, että ihan oikeassa elämässä. Nippanappa 30 vuotta mittarissa, ei kuitenkaan ihan vielä, vasta kevättalvella 2014. Arkeni on tällä hetkellä elämää kotona lasten kanssa, aivan kuten se oli jo vuonna 2009, kun bloggaamisen aloitin. Tai no, lapsia oli vain yksi. Väliin on mahtunut, pätkiä töissä ja koulussa, mutta pääasiassa olen ollut kotiäiti viimeiset vuodet, ja mitä todennäköisemmin jään kotiin myös nyt äitiysloman loputtua.
Kaksi lasta, tyttö ja poika, vilahtavat myös blogissani. Joskus kuvissa, joskus teksteissä, mutta vaikuttavat tietysti kaikkeen tekemiseen, oli kyse sitten sisustamisesta, pukeutumisesta, ruuanlaitosta tai mistä tahansa. Olen myös naimissa teini-iän ihastukseni kanssa. Johonkin kai sekin vaikuttaa, tai mainitaan nyt joka tapauksessa.

Millainen blogini on? No se on tälläinen! Ei mitään punaista lankaa, ei mitään tiettyä kategoriaa.
En usko, että kovin pitkään jaksaisin kirjoittaa tai kuvata vain yhtä tiettyä osa-aluetta elämässäni. Blogiin kaasan paloja sieltä täältä, poimin juttuja, joista tykkään ja saan iloa. Elämä on toki paljon muutakin, mutta blogiin pyrin juurikin nappaamaan ne positiiviset puolet arjesta. Toki ihan tavallista arkea elän kuitenkin minäkin; On pyykkivuoret, siivoukset, kiukuttelevat asuintoverit jne.

Blogissani on jossain määrin seurattu kodinetsintää aika tavalla alusta asti.
Haave vanhasta talosta kuljetti meidät lopulta nykyiseen punaiseen tupaamme, mutta väliin mahtui yksi remontoitu omakotitalo, väliaikaisasumista kerrostalossa ja paljon muuta. Nykyiseen kotiimme muutime viime syksynä (kohta vuosi!), ja elämä on asettunut tänne remontin keskelle aika hyvin.
Blogiani kuvailisin sanoilla pehmeä ja lämmin. Sitä on myös arki, jota tavoittelen. Uskon, että blogistani kuulta läpi myös jonkinlainen “oman tilan tarve”; yritän samanaikaisesti olla hyvä äiti, mutta muistaa pitää huolta myös itsestäni ja omasta jaksamisestani. Kauneus, terveys ja oma tyyli, ovatkin varmaan juuri tästä syystä eksyneet aikoinaan blogiini. Olit äiti tai et, kotiäiti tai uraäiti, oma tila ja oman hyvänolon vaaliminen ovat tärkeitä asioita elämässä. Mediassa käytetään sanaa rakennekynsiäitiys, itse puhun mielummin naiseuden säilyttämisestä – äitiydestä ja ruuhkavuosista huolimatta.

Entä jos ei tykkää?
Ei ole pakko viihtyä tai pitää tyylistäni, se on täysin ok. Heti muuton jälkeen sain muutaman parannusehdotuksen, maininnan asioista jotka voisin blogissani tehdä toisin. On ok ehdottaa, en ota sitä pahalla. Samanaikaisesti pyrin kuitenkin lunastamaan lupaukseni vanhoille lukijoille; Olen luvannut pitää blogini entisellään. Olen luvannut, että tyylini ei muutu osoitteenmuutoksenkaan johdosta. Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, että blogi on tekijänsä näköinen. Kun teen asiat omalla tavallani säilytän myös tekemisen ilon. Ja, sen ilon haluan säilyttää paitsi itseni, myös teidän vuoksenne!

Blogin oikeasta laidasta löytyy tuollainen avainsanapilvi, josta voi kurkata helposti erilaisa aiheita, joista olen kirjoitanut. Mikäli etsitte jotakin tiettyä, löytyy tuolta mustien pallukoiden yläpuolelta myös hakukenttä.

Tämän postauksen kuvissa näkyy Nouseva Myrsky -merkkiset, kierrätyskumista tehdyt korut, Laho Koivu -rannekoru, sekä Musta Lintu -korvakorut. Korut blogin kautta saatuja.