Jätin illalla hiusharjan ja hiustenkuivaajan keittiön bambunojatuliin. Valkoisella lampaantaljalla ne muistuttivat tänä aamuna erehdyttävästi pientä kissanpoikaa, joka usein valitsi nukkumapaikkansa tuosta lämpimän muurin vierestä. Mutta Olof ei ollut siinä. Ei tänä aamuna, eikä enää koskaan.

Tuntuu äärimmäisen vaikealta selittää lapselle, miksi elämä on joskus epäoikeudenmukaista. Tuntuu hirveältä tunnustaa, että rakkaudella on usein kaksi puolta; Se tuo mukanaan myös surua ja ikävää. Kuinka selittää lapselle, kun ei jaksa ymmärtää itsekään? Mutta se riski on aina olemassa, rakkaudella on hintansa.

Kaksi ja puoli viikkoa on niin lyhyt aika. Silti tuntuu, kuin Olof olisi ollut meillä aina. Tuo väsynyt kissanpoika, jonka vieressä valvoin lauantain ja sunnuntain välisen yön, kuuntelin viimeisen hengenvedon ja näin, kuinka pieni keho lopulta rentoutui syvään uneen. Se tunne, kun piti kertoa lapsille, ettei Olof jaksanut enää aamuun.

Näin oli kai tarkoitettu, ja se asia pitää nyt vain hyväksyä. Kaikkea ja kaikkia ei vain voi pelastaa.

Ja kiitos, syyskuulle, olit harvinaisen hyvä ollaksesi… no, syyskuu! Pidin erityisesti eilisestä, lomaviikon viimeisestä, johon mahtui kirjastossa käymistä, vanhempieni vierailua ja kaupunkimatka. Illalla pysäytimme auton hiljaisen tien sivuun ja ihastelimme koko perheen voimin taivaalla leiskuvia revontulia. Luonnon oma ilotulitus alkavan lokakuun ja päättyvän syyskuun kunniaksi.

Ihan kohta on juhlan aika, totesi huonekalujätti, kun lähetti pressitiedotteen joulumallistostaan. Minä elän kuitenkin jo tulevassa keväässä – tai ainakin sen kukkasissa. Nyt on nimittäin muutama sata kukkasipulia istutettavana. Krookuksia, tulppaaneja, helmililjoja, idänsinililjoja, kirjopikarililjoja, ukkolaukkoja, narsisseja…. Syyspuhteita, jotka opettavat kärsivällisyyttä!

Muistan joskus todenneeni, että olen aina vihannut lokakuuta. Juuri nyt se tuntuu etäiseltä, jopa oudolta ajatukselta. Kuukausi kuukausien joukossa. Ja miten hyvä se sitten onkaan, riippuu kai paljolti meistä itsestämme. Nyt ainakin paistaa aurinko, en valita yhtään!

Ihanaa viikonloppua ja ihanaa lokakuun alkua!

Torstaita tyypit!

En yleensä saa aikaiseksi tarttua erilaisiin haasteisiin, mutta tänään ajattelin listata ihan muuten vain kymmenen faktaa itsestäni. Pieniä asioita, joita et ehkä tiennyt minusta aikaisemmin.

1. Kammoan ahtaita ja suljettuja paikkoja. Käytän nykyään jo hissiä, mutta täydessä hississä kurotan hengittämään muiden yläpuolelle jäävää “vapaata ilmaa”.
2. Pelkään pimeää, ja se saa mielikuvitukseni laukkaamaan hurjaa vauhtia.
3. Mieheni mielestä syy edelliseen saattaa olla, että aikoinaan yksi lempi Tv-sarjoistani oli Ei vanhene koskaan, jonka jaksoja katselin muuten taas kun sarja esitettiin uusintana (Åke Lindman ♡).
4. Pulpin Disco 2000 on mielestäni edelleen yksi universumin parhaista biiseistä, eikä sitä voi kuunnella liikaa.
5.  Olin 15-vuostias kun otin tatuoinnin, enkä kadu tekoani edelleenkään.
6. Mielestäni avokado maistuu pahalle banaanille ja korianteri saippualle.
7. Vessanpytyn kantta ei mielestäni tarvitse sulkea, enkä ole koskaan ymmärtänyt väittelyä siitä rinkulasta.
8. Sen sijaan, vessapaperi pitää asettaa telineeseen siten, että paperi tulee rullan päältä! Muuten saan päänsärkyä…
9. Lempinimiäni ovat Emppu ja Emmu. Mieheni puhuttelee minua usein tyttönimelläni, vähän kuin Ridge Brookea.
10. Taloudessamme asuu myös Erkki, kumaraselkäinen vanhempi mieshenkilö, joka kulkee kädet selkänsä takana. Erkki on muuten aika näkymätön, mutta saattaa välillä jättää likaisia sukkia lattialle, tai partakarvojaan lavuaarin reunalle.

Syksyn värien lisäksi kuvissa näkyy uudet piponi, jotka turkulainen KLO Design lahjoitti bloginäkyvyyttä vastaan. Klo Design Pipo on 100% merinovillaa ja edessä on nahkainen logo. Mikä parasta, nämä pipot on valmistettu Suomessa!

Itselleni käy aika usein niin, että pipo näyttää hyvältä jonkun muun päässä, mutta kun kokeilen itse, näytän lähinnä tyhmältä. Näiden pipojen kanssa kuitenkin kävi niin, että ihastuin oitis. Ja niin muuten ihastuivat perheemme miehetkin. Meinasin menettää piponi jo ennen kuin sain sovitettua niitä, ja niinpä piti tilata pojille omat. Ja hei, meillä on ainakin pojan kanssa niin, että pipo vedetään päähän sen isommin katsomatta ja mallaamatta, ja aika usein se sitten valuu silmille tai jättää korvat paljaaksi. Tämä pipo on sen verran jämäkkä, että lapsi saa pipon kunnolla päähänsä myös nopeasti hutaisemalla, eikä lakki varmasti karkaa paikaltaan.

Mikäli pipojutut kiinnostavat, KLO Design tarjoaa teille blogini lukijoille 5 euron alennuksen piposta koodilla:

uusikuu

Koodi on voimassa 6. 10. 2016 asti, ja löydät pipot kaikkine värivaihtoehtoineen täältä.

Kaunista ja värikästä syyspäivää!

Tallenna

Aurinko! Melkein viikon se pysyikin pilvien takana piilosilla, mutta nyt paistaa ja kauniisti! Hyvä niin, sillä kuten kerroin, me pidetään Klaaran kanssa viikko lomaa, ja tarkoitus on tietysti olla paljon ulkona ja laittaa pihaa vähän syyskuntoon.

Mulla on ruukuissa vielä (kuolleet tai melkein kuollee) kesäkukat, koska en ole toimertunut tekemään asialle mitään. Tosin kelloköynnökseni ovat vasta nupuillaan, joten ne saavat jäädä paikalleen vielä joksikin aikaa. Sää on ollut niin lämmin, että callunat ovat tuntuneet kaukaisilta, ja koristekaalien suhteen olen luovuttanut jo aikoja sitten. Niiden elinkaari kun on niin kovin lyhyt, että en jaksa nähdä vaivaa ja uhrata roposiani johonkin, mikä ei kuitenkaan kestä kuin hetken ennen pakkasten tuloa. Siitäkin huolimatta, että ne ovat kauniita, ja äärettömän syksyisiä.

Niinpä tämän viikon to do -listalla on nakata callunat murattien sekaan ja nostella muutama lyhty ulkovarastosta rappusille. Oliivipuu ja hortensia pääsivätkin jo viime viikolla sisälle, tosin kuistille asti vasta. Jotenkin huomattavasti mukavampaa tehdä tuota kaikkea auringonpaisteessa, kuin vesisateessa!

Kaunista uutta viikkoa!

Tallenna

Iltaa ihanat!

Tänään on tullut vietettyä oikein leppoisan rento kotipäivä esikoisen kanssa. Aamulla pieni operaatio, ja loppu päivästä toipumista, mikä tarkoitti pojan kohdalla nukkumista. Siinä hiljaisuudessa, jota rytmitti vain lapsen tasainen hengitys, ihastelin nukkuvaa lasta ja tuli jotenkin kauhean haikea olo. Muistelin niitä aikoja kun oltiin päivät kaksin juuri tämän pikkumiehen kanssa. Niin, ja aika paljon pienemmän “miehen” kanssa. Ja vaikka toki olen iloinen ja onnellinen nykyisestä perheestämme, tänään jotenkin konkretisoitui se, että niitä aikoja ei koskaan enää saa takaisin.

Mutta joskus on hyvä valahtaa sinne haikeuteen arjen kiireen keskellä. Herätellä itsensä muistamaan, että jokainen päivä on arvokas, ja yhteiset hetket ainutlaatuisia arkisuudestaan huolimatta. Että se mikä nyt tuntuu joskus jopa puuduttavalta, on tulevaisuudessa sitä, mitä muistellaan tippa silmäkulmassa. Haikeudella, koska menneet päivät eivät palaa.

“Sä maailmaani katsot kummallista niin. Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin. Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat. En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan. Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin. Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan. Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.” -MAARIT

Mutta vuodet vierii ja lapset kasvaa. Niin se on aina mennyt, ja samaan tapaan elämä jatkaa kulkuaan. Eli nautitaan jokaisesta hetkestä, eletään jokainen päivä täysillä. ♡

Tallenna

Tallenna

Voi että. Nyt en oikein edes tiedä, mistä aloittaisin tätä asiaa kertomaan, sillä suloisten kissakuvien lisäksi tällä tarinalla on myös surullinen kääntöpuolensa. Mutta lähdetään nyt vaikka siitä, mistä kaikki alkoi.

Eilen oli tosiaan ihana lämmin päivä, ja päätin päivällisen jälkeen nakata Klaaran rattaisiin ja lähteä sulattelemaan pasta-ateriaa. Naapurin pojan oli tarkoitus tulla meille, joten Niilo jäi hetkeksi yksin kotiin. Tehtiin Klaaran kanssa 40 minuutin hikilenkki aivan ihanissa fiiliksissä ja kun siinä viiden jälkeen saavuttiin kotipihaan olikin vastassa aikamoinen porukka. Naapurin poika oli tullut äitinsä ja pikkuveljensä kanssa ja miehenikin oli kotiutunut. Jotain oli kuitenkin tekeillä; tiedättehän miten sellaiset asiat aistii jo kaukaa.

No siinä ne olivat. Kaksi pientä kissanpentua, jotka olivat kovasti pyrkineet meille. Naapuriin oli jo soiteltu, ja naapurit olivat soitelleet edemmäs. Laitettiin Facebookiin kuvaa ja kyselyä, vielä tarkistettiin joku talous soittamalla… Mutta ei, kukaan ei kaivannut kissanpentuja. Toki se varmaankin jossain syvällä sisällä oli meille kaikille tiedossa, mutta jotenkin sitä tietysti haluaa uskoa siihen mahdollisuuteen, että kaikki olisi kuitenkin ihan hyvin ja karkulaiset vain pitäisi palauttaa. Kaksi pientä kävivät ahnaasti kiinni ruokaan ja veteen. Mitä todennäköisemmin yksikertainen nälkä ajoi kaksikon meille.

Meillä on tässä naapuri, joka on enemmänkin ollut tekemisissä löytöeläinten kanssa, ja hän tuli myös paikalle kesken työpäivänsä. Harjaantunut silmä tarkasteli pennut ja huomasi korvapunkin jätöksiä. Mutta mitä kissoille tehdään? Hän ei voisi ottaa kahta pentua tuosta vain, koska taloudessa on jo sekä koira, että kaksi kissaa. Löytöeläinkotiin/koiratarhurillekin soitettiin, mutta hei, katsokaa nyt noita! Niinpä me sitten sovittiin, että vähän myöhemmin naapuri tulisi noutamaan pennuista toisen, ja toinen jäisi meille – ainakin toistaiseksi.

Näissä kuvissa pentukaksikko turvautuu toisiinsa meidän kuistilla ennen kuin toinen noudettiin uuteen kotiinsa. Ja kyllähän me kovasti sitäkin mietittiin, voiko kaksikkoa edes erottaa. Niin tiiviisti he kehräsivät toisiaan vasten. Parin tunnin päästä naapuri saapui takaisin penturuokien kanssa, ja toinen kissoista lähti hänen mukaansa. Siihen me sitten jäätiin tämän toisen kanssa ihmettelemään, että mitäs tässä nyt sitten tehdään.

Se taisi olla aikaisen viime keväänä, kun Niilo lähti naapuriin leikkimään ja tuli itku silmässä kotiin. Tienposkessa makasi kaksi kuollutta kissanpentua. Hirveä tapaus, ja vaikka sillekin halusi jotenkin löytää edes jollain tapaa luonnollista selitystä, ymmärrän kyllä, että kissat on siihen tarkoituksella heitetty. Niistä on haluttu vain yksinkertaisesti päästä eroon. Tuo tapaus luonnollisesti kosketti myös lasta aika voimakkaasti, ja eilen se palasi ajatuksiimme.

Koska mun sisällä on joku, mikä haluaa aina viimeiseen asti uskoa parhaisiin ja onnellisimpiin loppuihin, sanoin lapsille että tämä pentu voi jäädä meille, mutta meidän pitää varautua, että oikea omistaja löytyy ja kissa lähtee omaan kotiinsa. Yön yli nukuttuani totesin kuitenkin miehelleni, että mikäli kissoilla on omistaja, en ehkä halua antaa raukkaa takaisin. Järki sanoo, että se omistajasuhde ei ole kovin tiivis, ja tätä mieltä oli tänään eläinlääkärikin. Hän perusteli heitteillejättöä sillä, että kissa on aliravittu, ja tässä, 10 viikon iässä, se olisi korkeintaan tullut lähimmästä talosta näillä etäisyyksillä. Kyselijöitäkään kun ei ole ilmaantunut. Valitettavasti tämä aika vuodesta on kai juurikin se, kun löytöeläinkodit pullistelevat kissoista ja moni tiputtaa pikkupallerot matkastaan. Tällä kertaa pallerot olivat kuitenkin elossa.

Nyt sekä meillä, että naapurissa, on eläinlääkärin tarkistamat, rokottamat ja loishäädöt saaneet kissanpennut. Perheemme vahvistui pitkästä aikaa pienellä pojalla, jonka rokotuskortissa tosin vielä on nimen kohdalla tyhjää. Jonkin sortin kissanristiäiset on kai tiedossa.

Meidän perheen ei ollut suinkaan tarkoitus kasvaa, eikä suunnitelmissa ollut ollenkaan toisen kissan hankkiminen. Mutta kaipa tämä on se tilanne, jossa kohtalo laittoi sormensa peliin. Vielä edelleen katsomme rauhassa, miten yhteiselo eläinten kesken sujuu, ja mikäli ongelmia tulee, asiaa täytyy miettiä uudelleen.

Kaikesta huolimatta nämä olivat nyt kuitenkin jonkin sortin vauvauutisia. Meitä on nyt yksi lisää!

Mutta hyvät ihmiset: Leikkauttakaa kissanne, jos ette ole 100 prosenttisen varmoja, että haluatte pentuja ja olette valmiita pitämään niistä huolta!!! Pätee uroskissaan samalla tavalla kuin narttuunkin. Facebookista löytyy jopa sivu, joka markkinoi erilaisista leikkauskampanjoista, ja sitä kannattaa mainostaa, vaikka itselläsi ei kissaa olisikaan.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Aurinkoiset sunnuntait!

Painelin eilen jo yhdeksältä sänkyyn kirjani kanssa ja posotin ruhtinaalliset yli 12 tuntia unta. Voinen sanoa, että olo on muuten kohtalaisen levännyt! Ja virkeänä onkin kiva viettää viikon parasta päivää, eli sunnuntaita. Tosin en ajatellut tehdä mitään kovinkaan kummoista tai erityistä pirteyttä vaativaa. Ruokailukin on tarkoitus kuitata pitsalla.

Näin on kuitenkin kiva. Nuoruusvuosien yöelämä on jäänyt kauas taakse, ja lapsetkin nukkuvat yönsä putkeen. Muistan, että tämä on sitä, mistä haaveilin monta vuotta. Oli öitä, jolloin olisin antanut vaikka oikean käteni, kunhan olisin saanut vain nukkua kenenkään herättämättä. No, aikansa kutakin – onneksi! Kai sitä sitten taas jossain kohtaa valvotaan öitä, ja odotellaan teini-ikäisiä kotiin. Siihenkin pitää vissiin varautua. 🙂

Viettäkäähän leppoisa sunnuntai ja nauttikaa kesäisestä lämmöstä. Toivon todella, että tämä säätila jatkuu vielä monta viikkoa!

Tallenna

Huomenta!

Noniin, kaikki 1000 ja yksi kuvaa (ei taida riittääkään) Tukholmasta on nyt käyty läpi, ja ajattelin aloittaa pienellä sisustuskauppakierroksella. Kyseessähän oli siis Visit Swedenin  yhteistyöreissu, jolle pääsimme Marian ja Essin kanssa. Ja nimenomaan kyseessä oli Tukholma sisustajan silmin, eli mitä kaikkea naapurista löytyy innokkaalle sisustajalle. Mulla on muutama kuva kustakin reitillämme olleesta liikkeestä,  ja niissä näkyy yleisfiilis. Muutamin sanoin kerron teille myös, miten itse näin ja koin juttuja. Mennään kuitenkin kuvavoittoisesti, koska näissä jutuissa kuva kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Liikkeen nimi on samalla linkki yrityksen nettisivuille/verkkokauppaan ja alta löytyy osoite, jonka avulla navigoida kohteeseen.

Mutta sitten aloitetaan:

Grandpa (clothing store)
Fridhemsgatan 43, 112 46 Stockholm

Urbaani. Puhutaan lifestyle -putiikeista, mutta kun on käynyt täällä, koko konseptin ymmärtää paremmin. Kyseessä on kauppa, josta löytyy niin vaatteita, kuin sisustustakin. Ihana lisä ovat myös vintage-esineet ja -huonekalut. Lisäksi liikkeen yhteydessä on ravintola. Grandpa myy urbaania lifestylea miehille ja naisille. Puhutaan, että jokin paikka on kuin olohuone, mutta harvoinpa sitä oikeasti putiikeissa tuntee kotoisaa oloa. Tässä liikkeessä huokui olohuonetunnelma, vaikka toki se ehkä turistille välittyy eniten seuraamalla muiden käytöstä. Rento paikka, jossa sisustustavaraa on laidasta laitaan, mutta ei kuitenkaan mitään turhaa.

SPITI
Sankt Eriksplan 2, 113 20 Stockholm

Mosaiikkipöytiä! Voi luoja, miten rakastuin valkoiseen pöydänkanteen, ja jos suinkin olisi ollut mahdollista, olisin kantanut sen kotiin (näkyy toisessa kuvassa). Lisäksi tämä liike hurmasi keramiikalla, astioilla ja ruukuilla. Rustiikkia ja mausteisia sävyjä. Ripaus itämaista fiilistä, mutta kuitenkin hyvällä maulla toteutettuna.

Oscar & Clothilde
Birger Jarlsgatan 27, 114 54 Stockholm

Hienostunutta, sitä oli mielestäni Oscar & Cothilde. Näyttävää ja ylellistä. Näen tämän sellaisena “sisustussuunnittelijaliikkeenä”.  Tiedättehän, kun taiotaan massiivisilla huonekaluilla ja runsailla tekstiileillä sellaista vähän hotellimaista fiilistä. Viimeisen päälle sisustetaan ja noudatetaan valittua linjaa. Tämä oli liikkeistä ehkä vähiten sellainen, missä näin mitään omaan kotiin rinnastettavaa, mutta voinen hyvin kuvitella, että täältä on hankittu tuote jos toinenkin Tukholman ylellisiin kaupunkikoteihin. Liikkeen fiilis on ihan jo nähtävyys sellaisenaan!

Garbo Interiors
Brahegatan 21, 114 37 Stockholm

Ehdottomasti oma suosikkini! Myös tässä liikkeessä oli ylellinen fiilis, mutta kuitenkin rouheus, josta tuli äärettömän levollinen ja kotoisa fiilis. Värimaailma ja materiaalit olivat juuri eikä melkein, ja tästä liikkeestä olisin voinut vallan mainiosti irrottaa muutaman jutun omaan kotiin. Kolmannessa kuvassa näkyvä sohva ja matalampi kaappi sopisivat meidän olkkariin oikein hyvin. Vanhat huonekalut, pellava, villa ja keramiikka saivat aikaan lämpimän fiiliksen. Liikkeessä oli myös kaksi erityistä piirrettä. 1. Sisäänkäynti oli myymälän sisäpuolelle rakennettu muistuttamaan kasvihuonetta (2. kuva) 2. Tässä myymälässä ei ollut ahdasta! Tilava ja avara liiketila sai haukkomaan henkeä, ja jokainen yksityiskohta nousi harmonisesti esiin. Tsekkaa suosikkini sivut: www. garbointeriors.com

Siinäpä nyt neljä ensimmäistä kohdetta. Ja tässä oli nyt toisaan sitten vain murto-osa kuvista ja jutuistani, eli palataan asiaan vielä. Muutama liike ja tietysti Formex ovat käsittelemättä, joten niitä ainakin on luvassa!

Mutta nyt äärimmäisen kivaa päivää! Ja hei, palailen illalla Nespresso -arvonnan voittajan kanssa! Siihen asti: Moi!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hei, mikä auringonpaiste!!! Tätä lisää, kiitos.

Esimerkiksi auringonpaisteesta nauttimista voisi kai pitää jonkinlaisena hetkestä nauttimisena, sellaisena carpe diem -tunteena, jossa ollaan juuri siinä hetkessä, ja annetaan mennä. Siitä huolimatta, että jokainen tietää auringon jossain kohtaa painuvan pilvien taakse, tai ainakin horisontin alapuolelle. Pidän itseäni aika hyvänä hetkessä eläjänä, vaikka toki nautin tulevan suunnittelustakin. Silti perusluonteeltani olen vähän sellainen pers edellä puuhun -tyyppinen, sillä hetkessä elämisen taito on omalla kohdallani myös impulsiivisuutta. Siinä missä tunteeni tulevat esiin voimakkaina ja nopeasti, saan myös äärettömän hyviä ideoita kohtalaisen nopealla vauhdilla. Vielä 32-vuotiaana hypin riemusta ja otan tanssiaskeleita (sellaisia varsin omaperäisiä) onnistumisen hetkellä. Käännän suuni väärinpäin surullista Facebook-jakoa lukiessani tai innostun siirtämään painavia ja raskaita huonekaluja paikkoihin, joihin ne eivät lopulta edes mahdu. Impulsiivisuudestani huolimatta olen varovainen. Joku sanoisi pelkuri, itse puhun mieluummin itsesuojeluvaistosta – järjenäänestä.

Hetkessä voi siis elää hyvin monellakin tapaa, ja tuskin kenenkään tapa on toisen keinoa huonompi tässäkään asiassa. Mutta tässä ja nyt on myös paljon enemmän kuin ohikiitävät hetket ja vaihtuvat tunteet. Se on (ainakin omalla kohdallani) tyytyväisyyttä vallitsevaan elämäntilanteeseen, ja kykyä nauttia elämästään myös isompana kokonaisuutena. Ja kyllä, pidän luonnollisena myös sitä, että omaa onnellisuuttaan kyseenalaistaa. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että jokunen epäkohta elämässä ei väistämättä heitä elämänlaatua huonoksi. Epäkohtia on, ja tulee aina olemaan, tavallisessa elämässä. Joinakin päivinä enemmän, joinakin vähemmän.

Naisen elämässä on tässä kohtaa moniakin asioita, jotka voivat syödä onnellisuutta ja hetkessä elämisen iloa. Halutaan olla nuorempia, tai nautitaan vasta kun ollaan laihduttu/muutettu/muututtu ja ties mitä. Tai toivotaan lasten kasvavan ja muuttuvan omatoimisemmiksi, tai toisaalta halutaan niitä lapsia. Ja kyllä, viime vuosien aikana olen noista viimeisistäkin huokaillut molempia, olen huokaillut nuoruuden perään ja vaatinut itseltäni myös muutoksia. Omalla kohdallani juuri se suurin oivallus oli ehkä se, että kun niitä lapsia ei lisää ilmaantunut, alkoi väistämättä olla kiitollisempi niistä kahdesta lapsesta, jotka meille on suotu. Lopulta vauvakuumeeseen auttoi se, että meillä on yhä pieniä lapsia, enemmän tai vähemmän omatoimisia. Mitä tulee nuoruuden haikailuun, järki auttaa asiassa, sillä nuoruus pitää sisällään niin paljon kaikkea, mistä ei tässä kohtaa enää pidä niin väljä. Myönnän jonkinlaisen ikäkriisin sinne ennen kolmekymppisiä, jolloin olin kahden lapsen äiti, ja useampi ystäväni eli vielä huoletonta elämää sinkkuna tai ilman lapsia. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin oppinut katsomaan sekä itseäni että elämääni armollisemmin, ja pidän näkemästäni. Jopa siinä määrin, etten kääntäisi kelloja taaksepäin, vaikka tilaisuutta tarjottaisiinkin.

Viime päivien aikana olen kohdannut itseni usein saman ajatuksen parissa: Näin on hyvä, tässä ja nyt. Yli neljäntoista vuoden jälkeen oma puoliso on tuttu ja turvallinen. Huumori on nivoutunut yhteen ja sitä on paljon -myös vaikeina aikoina. Kaksi kultaista lasta, jotka ovat opettaneet enemmän elämästä, kuin elämä itsessään olisi koskaan pystynyt opettamaan. Paljon virheitä, virhearviointeja, pettymyksiä, surua ja murhetta. Niitä mahtuu lähes jokaiseen elämään, niin myös omaani. Mutta juuri nyt olen se ihminen, millaiseksi tähänastinen elämä on minut koulinut.

Tässä ja nyt. Kun katson taakseni, huomaan viimeisen vuoden antaneen valtavasti. Se on poistanut hartioilta raskaan taakan ja antanut tilaa hengittää. Se on vahvistanut ihmissuhteista parhaimpia ja tärkeimpiä, ja luonut harmoniaa kaaoksenkin keskelle. Olen nauranut enemmän kuin jaksan edes muistaa, tulistunut pienistä ja kiukutellut välillä kuin pieni lapsi. Myönnän, saatan olla kaikessa impulsiivisuudessani myös hankala. Mutta niinhän meillä jokaisella on luonteemme, valoineen ja varjoineen.

Tässä ja nyt. Olla sekä rakastettu, että rakastaa. Arkisen elämän turvallisessa syleilyssä elämä tuntuu korvaamattomalta lahjalta. Eletty elämä ja aika jättävät jälkensä, enkä juuri nyt antaisi yhtään haavaa tai ryppyä pois. Päivälliseksi on nakkisoppaa ja ruokaseurana ne kaikki tärkeimmät. Voittaa mennen tullen gurmeeravintolat.
Varsinkin kun on se tiskikone! 😉

Tallenna

Tallenna

Olipa onni, että sain eilen vaihdettua lentoni aikaisempaan ja aamuyön matkustamisen sijaan sain painua oman sängyn tuttuun ja turvalliseen syleilyyn väsyneenä, mutta hyvinkin onnellisena. Uni tulikin muuten heti, ja nukuin kuin tukki! Tämä päivä onkin sitten pyhitetty suurilta osin sille “tilien tasaamiselle”, eli kotitöitä, kotitöitä ja ehkä vähän lisääkin kotitöitä. Rauli-myrskyn tuhot jäivät onneksi omalla tontilla pieniksi, vain yksi säpäleiksi hajonnut Bergs Potterin isompi ruukku harmittaa. Nyt täytyy tosin olla kiitollinen, että selvittiin tällä kertaa vain yhdellä kukkaruukulla, vaikkakin Bergs Potterin ruukut aiheuttivat hiukan kuolan valumista myös Tukholmassa.

Kollegoiden seurassa vietetyt päivät ovat olleet antoisia niin monella tapaa, että kaikkien ajatusten purkamiseen vaadittaisiin ehkä enemmän, kuin muutama blogipostaus, ja ihan kaikkia ei ehkä silti tarvitse edes purkaa. Olen juuri nyt äärettömän kiitollinen paitsi hyvästä ja hauskasta seurasta, myös tilaisuudesta peilata omaa ajatusmaailmaansa ja toimintaansa muiden tuntemuksiin. Naureskelin viikko sitten miehelleni, että olen selvästi tullut vanhaksi, kun Pokémon Go ja Snapchat tuntuvat omasta mielestäni vain nykyajan humputuksilta (onnistuin kuulostamaan kaikessa uppiniskaisuudessani ihan omalta isältäni, jonka mielestä aikoinaan veivattavan lankapuhelimen vaihtaminen näppäiltävään versioon oli tyystin turhanpäiväistä kotkotusta). Viikonloppu todisti kalkkeutumiseni, sillä totesin matkaseuralaiseni varsinaisiksi snäpittäriksi. Mutta hei, Maria ja Essi opettivat myös minua, eli kenties vanhakin koira voi vielä oppia uusia temppuja! Ja jos nyt en snäppitaituriksi muutu, niin tarjosin ystävilleni ainakin aihetta nauruun kaikella yksinkertaisuudellani.

Luonnollisesti tyttöjen kanssa tuli juteltua some-ilmiöistä  ihan laidasta laitaan. Ja aika samanlaisia ajatuksia meillä oli ihan jokaisella niin bloggaamisesta ja yksityisyydestä, kuin kaikista eri medioiden kautta tulleista lieveilmiöistä. Veteen piirretyt viivat konkretisoituvat kummasti kun ajatuksia saa vaihtaa ja vahvistaa kanssasiskojen seurassa. Ehkä joskus aikoinaan sitä tuli enemmänkin analysoitua vaikkapa ilkeää kommenttia, mutta tätä nykyä taitaa jo useamman bloggaajan nahka olla sen verran parkittua, että suurin osa tästä kategoriasta koetaan lähinnä huvittavana. Raskaan päivän jälkeen (punaviinilasin äärellä) meitä nauratti esimerkiksi äärettömästi Essin vanhaan reseptipostaukseen tullut kommentti “Tuli täyttä *askaa”. Tämä ja muutama muu esimerkki naurattavat itseäni vieläkin, ja niinhän sen kuuluukin olla; Muutaman päivän yhteiselo antaa hymynaiheita vielä monen monituista vuotta, mutta todennäköisesti seuraavan viikon tirskahtelen nauramaan ihan spontaanisti pitkin päivää.

Blogien ja snäppien lisäksi vatvottavaksi pääsi tietenkin myös Instagram, josta onkin muodostunut varsinainen runsaudensarvi lieveilmiöineen. Tässä kategoriassa huvittavimmiksi koettiin tietysti ostetut seuraajat, joita joillekin ilmestyy kymmenentuhatta ihan yhden yön aikana. Äärimmäisen nolo juttu, johon valitettavasti sortuu jo ihan liian moni tätä nykyä. (Noin yleisesti päädyimme siihen lopputulokseen ja neuvoon, että mikäli joku haluaa olla instakuuluisa, kannattaa niiden seuraajien lisäksi ostaa myös niitä tykkäyksiä kuvilleen.)

Vaikka viikonlopun aikana tuli moneen kertaan huokaistua, että mihin tämä maailma on menossa (kyllä, itse huokailin juurikin näillä sanoilla), tajusin samalla, että bloggaaminen on se mun juttu, ja tykkään tehdä tätä hommaa ihan valtavasti. Uusia ja älyttömän kauniita blogeja syntyy jatkuvasti lisää, mutta olen silti iloinen, että olen saanut seurata aitiopaikaltani miten blogit, kuten muukin sosiaalinen media, on muuttunut ammattimaisemmaksi, hiotummaksi  ja harkitummaksi. Kun on aloittanut aikoinaan niillä postimerkin kokoisilla pokkarikuvilla, osaa suhtautua myös omaan kehitykseensä armollisemmin; En ole edelleenkään ammattikuvaaja, vaan ihan tavallinen (ja ehkä vähän jo kelkasta pudonnutkin) blogia kirjoittava perheenäiti.

Mulle on aina tuottanut vaikeuksia omien vahvuuksien listaaminen, mutta kuten yleisesti väitetään, ystävät tuovat parhaat puolesi esiin. Joten jos nyt joutuisin kertomaan vahvuuteni, se olisi ehdottomasti itselleen nauramisen taito. Ja mikäli yksi ominaisuus ei jostain syystä riittäisi, lisäisin, että osaan tehdä sen yhä pissaamatta housuihini.

Aivan mahtavaa uutta viikkoa!