Tuossa kesäkuussa tuli elettyä niin paljon ulkona, että ei tullut edes haettua kukkia maljakkoon. Ja toisaalta kaikki kukki kuumuudessa niin nopeasti ja syreeniaikakin jäi kovin lyhyeksi. Nyt kun elämä on taas painottunut sisätiloihin kukkia on ihana hakea maljakkoon. Paljon eri värejä, se kuuluu kesäkimppuihin. Vielä muutama pioninkukka on jaksanut aueta vesisateen keskelle ja olen yrittänyt pelastaa jokaisen niistä. Mutta vähiin käyvät nekin ennen kuin loppuvat.
Piskuisen kirsikkapuuni sato tuli poimittua tänä vuonna ensimmäistä kertaa. En ikinä huomaa tarpeeksi ajoissa punaisia pallukoita ja sitten kun alan niitä etsimään, linnut ovatkin jo ehtineet ensin. Isompi kirsikkapuu on vähän myöhäisempää lajiketta, mutta josko olisin tänä vuonna skarppina myös sen suhteen.
Tänään on savustettu kalaa, syöty hyvin, käyty kirppiskierroksella (laihoin tuloksin), pyöräilty ja pompittu. Vesisade miltei pakottaa sohvalle jonkin tuhanteen kertaan ratkotun murhamysteerin pariin. Neiti Marple vai Hercule Poirot? Kovin pieniä on nämä ihmisen pulmat näin kesäsunnuntaisin. ❤️
Ehdin tanssia jo niin monet sadetanssit, että tämä vesisade ei oikeastaan haittaa mua pätkääkään. Aamulla ja päivällä oli tosi ihana keli ja nyt illalla ja yöllä saa minun puolestani sataa ihan rauhassa. Se on hassu juttu, mutta tuntuu, kuin tuon pitkän kuumuuden jälkeen sade olisi tuonut pienen loman kesänviettoon. Lomaa kesästä, kuulostaa ihan hassulta, mutta on oikeasti ihan tervetullut. Välillä kun on pakko tehdä niitä kotitöitäkin. Saa ikään kuin vetää välillä happea. Lukea kirjoja sisällä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole ulkona nauttimassa. Ja me ehdittiin tehdä niin paljon ihania asioita kesäkuussa, että kotonakin jaksaa taas olla.
Olen tässä kesän aikana suunnannut katsetta enemmän omaan napaan. Siihenkin pieni someloma on ollut oikein hyvä apuri. Tuossa yhtenä päivänä tulin miettineeksi, että jotakuinkin maaliskuusta asti olen jopa jokaisen ruokailuni miettinyt sen mukaan, mitä muut haluavat syödä, ja mihin aikaan. Niinpä pistelin maanantaina kauppaan ja ostin vain asioita, joista minä itse pidän ja laitoin muut syömään samaa. Kukaan ei kuollut nälkään, ei hätää, mutta se teki hyvää. Joskus on ihan hyvä miettiä, että onko se, mitä me haluamme sama asia kuin se, mitä minä haluan.
Toki odotan minäkin seuraavaa lämpöaaltoa ja hellepäiviä. Sitä, että päivät tuntuvat loputtomilta ja iholla tuoksuu aurinko. Sitä, että voi miettiä tekevänsä mitä vain, eikä tarvitse katsella sadetutkaa. Odotan pitkiä pyörälenkkejä, hikisä öitä ja ihan vain kuumuutta. Mutta välillä pitää sataa. Välillä pitää juottaa luontoa ja vetää itsekin henkeä.
Pelastin sateelta taas pari pionin oksaa ja laitoin ne yhteen kauneimmista viinipulloista. Tuo on muuten hyvä roseeviini ja pullo on hauska muisto ratkiriemukkaasta kesäillasta.
Meillä on vielä illan ratoksi vohvelibileet, joten nyt taikinaa tekemään. Suloista iltaa teillekin!
Koska viimeksi lähetit kortin? Siis ihan sellaisen fyysisen, kauniilla kuvalla varustetun kartonkipalan, jonka takapuolelle voi kirjoittaa vastaanottajan osoitetietojen lisäksi esimerkiksi kesäiset terveiset. Veikkaan, että aika moni vastaa lähettäneensä kortin viimeksi joulun alla. Minäkin vastaisin, jos olisin lähettänyt joulukortteja tai sisko ei olisi täyttänyt pyöreitä maaliskuussa. Joka tapauksessa myönnän lähettäväni paperisen tervehdyksen luvattoman harvoin. Tänään enemmän siitä, voiko kortilla koskettaa tai tunteella ilahduttaa. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.
Onhan se aika upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi arkisten kuvien ja sattumusten jakamisen. Isovanhemmatkin on helppo pitää läsnä lastenlasten elämässä, kun kuvia voi ladata yksinkertaisesti ja nopeasti. Some on ehdottomasti tuonut ihmiset lähelle toisiaan ja toistensa arkea. Joskin tietenkin jaamme elämäämme valikoiden, seuraajinamme somessa kun voi olla niitä ei niin läheisiäkin ihmisiä. Mutta onko maailma todelllakin sormenjäljistä peittyneen puhelimen näytön takana? Siellä jossakin bittiavaruudessa, jossa minun ja miljoonien muiden kuvat seilaavat kohti sosiaalisen median palveluja? Jaksan epäillä.
Kyllähän sitä itsekin välillä havahtuu miettimään, miten persoonatonta nykyajan viestiminen on. Ja hassua kyllä, aika usein juuri lapset herättävät minut ajattelemaan tätä seikkaa. Kyllä, juuri he digiaikaan syntyneet, joiden elämässä salamannopea viestiminen on ollut läsnä alusta asti. Nimittäin lähes jokaiseen eskaripäivään startattiin meillä pakkaamalla reppuun kirjeitä ja piirustuksia ystäville, ja melko usein niitä kulki repun mukana myös kotiinpäin. Yhtälailla piirustuksia on lähetty postin mukana ja kuittausta viestin saapumisesta, tai kirjeitse saapuva vastausta odotettu jännityksellä. Miksen siis minäkin jos lapsikin sen osaa!
Joskus ja jouluna, pätee varmasti monen kohdalla fyysisten tervehdysten lähettämiseen. Kortteja lähetellään paljon myös lomamatkoilta, mutta aika harvoin ihan tavallisen arjen keskeltä. Luvattoman harvoin edes merkkipäivinä tai muiden juhlapäivien alla. Itse en ole vuosiin kunnostautunut edes joulukorttien muodossa, koska on muka ollut kiirettä ja kaikkea muutakin. Ja siitä huolimatta mietin, kuinka kivalta se joka kerta tuntuu, kun postin mukana kulkeutuu tervehdys. Se ihan oikea kynällä kirjoitettu kirje tai postikortti. Osa saattaa killua jääkaapinovessa jopa vuosia. Miksen siis voisi voisi laittaa hyvää kiertämään ja ilahduttaa tunteella myös jotakuta toista.
Me laitoimme eilen Klaaran kanssa korttipajan pystyyn. Napattiin kaupasta nippu niitä kauniita kortteja, joita tulee aina silloin tällöin ihailtua, mutta hyvin harvoin ostettua. Rustattiin kortteihin kesäkuulumiset ja tärkeimmät terveiset, sujautettiin kirjekuoreen piirustukset, liimattiin postimerkkejä ja kipaistiin oranssilla laatikolla. Ja kyllähän siitä aika ihana tunne tuli. Vähän kuin olisi pieniä lahjoja lähettänyt.
Lompakostani löytyy oikeastaan aina postimerkkejä. Mutta koska niiden tervehdysten lähettäminen on jäänyt hyvin satunnaiseksi, olen kerran jos toisenkin lampsinut Postin palvelupisteelle nolostuneena ja kysynyt, vielä postimerkkini kelpaa vähän nuhruisena ja vähintään pari vuotta vanhana. Ja joka kerta vastaus on ollut kyllä. Ikimerkki kelpaa nimensä mukaisesti ikuisesti, eikä se vanhene lompakon tai käsilaukun pohjalla. 50 grammaan asti ikimerkki kiikuttaa kortit ja kirjeet perille ja paksummankin kuoren saa postitettua useamman ikimerkin avulla. Teisitkö muuten, että kirjeen enimmäispaino on kaksi kiloa? Se on aika paljon!
Kotimaan ikimerkin kulmasta löytyy aina Suomi-neidon kuva. Se on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi painaa enemmän kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje taas vaatii neljä merkkiä ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.
Ikimerkit kuljettavat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkin kulmasta löytyvästä maapallon kuvasta.
Joulutervehdyksen ikimerkin tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Tälle merkille on vuosittain voimassaoleva aika, joskin merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta olisin kerrankin ajoissa, merkitsin kalenteriini päivän 14.12. Se on vuonna 2020 (joulu-ikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.
Pitääkö tervehdyksen olla itse askarreltu? Mielestäni ei. Postikortti on postikortti ja joka ainoa kerta se on arvokkaampi kuin sähköinen tervehdys. Monesti jopa mietin korttihyllyllä, että onpas ihana kortti, mitäs sillä voisi tehdä. No mitäpä postikortilla voisi paremmin tehdä, kuin ilahduttaa jotakuta. Eikä siihen tarvita välttämättä joulua, pääsiäistä, ystävänpäivää tai synttäreitä. Kauniin kortin taakse kun voi vaikka rustata vain ajatuksen siitä, että kortti toi mieleen sen vastaanottajan. Kun mukana kulkee muutama postimerkki, tervehdyksen voi helposti lähettää vaikka ihan tavallisen kauppareissun yhteydessä, ja postimerkkejä myydään myös lähes jokaisen kaupan kassalla. Ja voisin jopa vannoa, että se ihan tavallisen arjen keskeltä lähetty tervehdys ilahduttaa vähintään yhtä paljon kuin juhlapäiviin liittyvät terveiset ja onnittelut. Toki arvostan suuresti itse tehtyjä kortteja. Joka joulu sellaiset kulkevat meillekin ja joka ainoa vuosi tunnen pienen piston sydämessäni. Mutta silti ajattelen, että ajatus on tärkein. Oli kortti sitten itse askarreltu tai valmiina kaupasta ostettu, sen lähettämiseen on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, kuin sähköisen viestin lähettämiseen.
Itse olen luopunut Facebookin käytöstä lähes kokonaan. Instagramissakin kuvia tulee jaettua yhä vähemmän tai ainakin pienemmälle joukolle. Enkä usko, että olen lainkaan ainoa, joka on pohtinut someajan persoonattomuutta. Sitä, että vaikka ajatuksensa jakaisi kaikille, se ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään. Digiajan keskellä teinkin päätöksen, että meiltä lähtee tästä lähtien silloin tällöin tervehdys jollekulle. Olkoon se sitten kortti tai kirje, sisällöltään sanallinen tai kuvallinen. Jonkinlainen henkilökohtainen viesti ja merkki siitä, että vastaanottaja on mielessä silloinkin, kun arjessa ei tapahdu mitään sen kummallisempaa raportoitavaa. Sävyltään tervehdys voi olla hauska, tsemppaava tai syvemmän ajatuksen sisältävä. Tärkeää on vain se, että postin mukana kulkee ajatus siitä, että halusin juuri nyt lähettää tämän viestin juuri sinulle.
Yhtälailla ilahdun tervehdyksistä itsekin. Itse asiassa pidän kalenterini välissä niitä tärkeimpiä viestejä. Korttia ystävältä ja lasten kirjoittamia “äiti on paras” viestejä. Ja onhan ne aika ihania muistutuksia arjen keskellä ja kalenterin sivuja selatessa.
Tajusin eilen kuitenkin yhden aika tärkeän seikan. Nimittäin sen, että puhelimeni ei automaattisesti näytä kaikkien yhteystietojen ohessa osoitteita. Puhelinnumero ja sähköpostiosoite kyllä näkyvät, mutta postiosoitetta ei ihan kaikille. Eikä minulla, nykyajan someihmisellä tietenkään ole mitään osoitekirjaa. Niinpä fyysisten viestien lähettäminen pitääkin aloittaa yhteystietojen tarkistamisella. Aika monen osoitteen tietenkin muistan ja tiedän, mutta jokunen piti kaivaa esiin aikaisemmista whatsapp-viesteistä. Jokunen jäi silti edelleen selvittämättä. Hyvät vinkit osoitetietojen keräämiseen ja kasaamiseen otetaankin siis ilolla vastaan!
Kuinka usein lähetät fyysiset terveiset läheisille tai kuinka usein edes ajattelet, että tekisit niin? Entä miltä tuntuu löytää käsin rustattu tervehdys postilaatikosta tai eteisen lattialta? Ainakaan omalla kohdallani nuo kaksi asiaa, eivät kulje rinnakkain. Postikortti on pieni juttu, mutta sillä on sitäkin suurempi merkitys.
Tärkeintä on kuitenkin mielestäni muistaa se, ettei fyysinen tervehdys tai sähköinen viesti sulje toisiaan pois. Maailmaan mahtuu tapoja ja tervehdyksiä. Välillä pitäisi kuitenkin miettiä sitä henkilökohtaista viestiä, joka ei ole kaikkien nähtävillä, vaan ilahduttaa juurikin sitä tiettyä ihmistä elämässäsi. Läheisyyttä voi ylläpitää etäältäkin, mutta läheisistään ei pitäisi etääntyä. ♡
Musta on tuntunut nyt viimeiset pari viikkoa, että olen ollut lomalla. Ihan huit hait vaan elellyt kesäelämää ja nauttinut kaikesta upeasta. Nyt piti hetken antaa aivojen lähettää sormille käskyä, kun aloin tekemään blogia. Ehkä loma on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Vaikka olen koittanut välttää kaikkea ylevää ajatustoimintaa ja antaa mielen lentää kesäisen keveällä taajuudella, tulin miettineeksi, että blogia on tullut kirjoitettua 12 vuotta ja viimeiset niistä melko kovallakin tahdilla. Ilman varsinaista lomaa tai tietoista pidempää taukoa. Nämä kesänollaukset ovat arvokkaita. Niitä hetkiä kun ei tarvitse miettiä, että mitä ihmeen mielenkiintoista sitä tuiki tavallisesta elämästään kirjoittaisi. Tai no, sen ihmeellisen suhteen olen luopunut jo aikoja sitten. Mutta sekin on kivaa, kun antaa somen olla muutaman päivän ja keskittyy ihan vain elämiseen.
Mutta tässä siis hikisenä trampalla hyppimisen jälkeen ja ennen saunaan hiipimistä ajattelin laittaa teille taas muutaman kesäkuvan. Puutarha huutaa vettä, ja koska pelkään kaivonpohjan kohta tulevan vastaan, nurmikon kastelusta ei ole ollut puhettakaan. Tuossa yhdessä pionikuvassa näkyy selkeästi millainen meidän yläpihan nurmi on. Kuollut, kuivunut, kaput. Alapihaa reunustavat puut onneksi suojaavat paahteelta niin meitä ihmisiä kuin nurmeakin. Mutta hei, viime kesänä tuohon uuteen maahan siirtämäni pioni kukkii! Olin varautunut ainakin vuoden taukoon, mutta siinä se nyt porskuttaa valkoisine kukkineen!
Pyörä on pysynyt visusti tallissa muutaman päivän. Toivottavasti ensi viikolla ei olisi enää ihan näin kuuma. Se 25 riittäisi oikein hyvin. Nyt on lähinnä sellainen ikävän tahmea olo ihan päästä varpaisiin. Aivot eivät toimi ja kroppa huutaa uimista ja viilennystä. Useimmiten tuota jälkimmäistä jätskin muodossa. 😀
Mutta nyt sinne saunaan. Josko sen jälkeen taas sietäisi kuumuutta paremmin. Ihanaa iltaa ja ihania kesäpäiviä! Nauttikaa, nauttikaa ja nauttikaa. 🌿
Se taisi olla meidän perheen ensimmäinen ihan oikea yhdessä vietetty juhannus. Kiitos siitä koronalle. Ja hyvä siitä tulikin, heittämällä paras mahdollinen.
Ruokapidot jäivät kuvaamatta, mutta laitoimme ystävän kanssa pöydän koreaksi varsin perinteisillä juhannusherkuilla. Oli munasalaattia, hölskykurkkuja, sillit, silakat ja muut kalat ja tietenkin uusia perunoita. Mansikkapavlovalla juhlistettiin myös yhden pienen pojan synttäreitä. Aatonaaton pyöräily veti sen verran väsyksi, että juhannussalot jäivät näpertämättä, mutta yöllä jaksoi taas jo kieputella seppeleitä. Paistettiin juhannusyönä myös lettuja ja nautittiin kesästä tavalla, jolla tällainen aamuihminen harvoin nauttii. Mietinkin, että rytmini on kääntynyt hieman kallelleen viime aikoina, kun iltaisin ei ole millään tohtinut käydä nukkumaan. Mutta ei se haittaa, kesä on nyt ja siitä pitää nauttia – myös öistä.
Juhannuspäivän iltana lähdettiin ajamaan myös juhannuksen toista satasta yöpyöräilyhenkeen. Tai no, olimme perillä puolen yön jälkeen, mutta olihan siinä oma taikansa. Ja jos kaikki maailma näyttää just nyt täydelliseltä ihan koko ajan, niin kyllä auringonlasku ja hiljaiset niityt lehmineen, hevosineen tai lampaineen ovat jotakin ihan maagista. Mä olen pyöräillessä tuntenut niin uskomatonta onnentunnetta siitä, että saan olla osa tätä ihan mielettömän kaunista maata ja etuoikeutettu saadessani ihailla sen parhaita puolia aivan läheltä. Mulla soi usein päässä jokin tunnelmaan tai tilanteeseen sopiva biisi, ja juhannuksen pyöräilyissä se oli ehdottomasti tämä:
Katso kukkaa jonka terälehdet
aamuun aukeaa.
Katso maata joka kimmeltävän
kastepeitteen saa.
Katso puuta josta linnun laulu
helkkyvästi soi.
Katso luontoa ja huomaa,
että luojan luomaa parantaa ei voi.
Jos torstaina ajettiinkin kovan liikenteen mukana, niin yöpyöräilyllä päästiin nauttimaan luonnon hiljaisuudesta. Ainoastaan rengasäänet ja linnunlaulu leikkasivat kesäyön hiljaisuutta. Ihan mieletön tunne. Tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt kameralla kuvata koko lenkki, jotta tästä pääsisi nauttimaan myös talven tultua. Yöpyöräily päättyi yhden tytön synttäriskumppaan, suklaaseen ja virkistävään pulahdukseen.
Juhannuksesta jäi ihana muisto. Juuri sellainen, kuin siitä joka vuosi pitäisi jäädä. Olo on myös niin totaalisen levännyt ja rentoutunut, että en edes muista koska olisin ollut näin hyvillä fiiliksillä. Tänään pyörä on saanut levätä tallissa, mutta mieli suunnittelee jo seuraavaa ajoa. Kesäyöhön ehkäpä, ne kun ovat pian taas jo ohi.
Lämpimästi tervetuloa Emilian kasviskeittiöön. Viime viikolla tällä samaisella paikalla käytiin retiisien kimppuun, ja siitähän syntyi vallan ihanat hölskyretiisit, jotka muuten sopivat oikein hienosti perinteiseen juhannuspöytään. Tällä viikolla vuorossa on kesäkurpitsa! Niin hassulta kuin se (minun mielestäni) kuulostaakin, kesäkurpitsa ei edelleenkään sovi kaikkien suuhun, ja niinpä ajattelin jakaa ohjeen, jolla aivan varmasti rakastut noihin vihreisiin pötkylöihin. Tämäkin postaus on toteutettu kaupallisena yhteistyönä Apetinan kanssa ja lopusta löytyy jälleen huikea arvonta.
Meidän vanhan kodin piha oli kyllä sekin aika iso, mutta mitään puutarhaa siitä ei ehditty taikomaan. Pihassa oli kuitenkin yksi tosi hyvä puoli, ja se peittosikin sitten inhottavan kotilo-ongelman. Nimittäin aurinkoisella takapihalla oli iiiiso kasvimaa ja se tuottikin valtavasti iloa. Samanlaisesta haaveilen tähänkin kotipihaan, mutta tosiaan se raivaustyömaa odottaa vielä inspiraatiota tarttua toimeen.
Ensimmäisen oman kodin pihalla kasvatettiin sipuleita, porkkanaa, auringonkukkia ja kesäkurpitsoja. Maa oli niin älyttömän hyvää, että satoa saatiin vaikka kuinka ja kesät vähän kuin elettiin kesäkurpitsalla ja sipulilla. Tuosta samaisesta maasta on kotoisin muuten myös meidän nykyinenkin ruohosipuli. Aikanaan mun vanhemmat lohkaisivat siitä palasen, ja sitten taas minä lohkaisin palasen takaisin kun muutettiin tänne.
No mutta tosiaan kun sitä kesäkurpitsaa tuli yli äyräidenkin, niin johan sitä sitten syötiin monessa muodossa. Grillissä tietenkin, mutta myös uunissa ja kesäkurpitsa onkin meillä melko tavallinen lisukekasvis. Tänään ajattelin kuitenkin jakaa reseptin, jolla valmistat ihanan tarjottavan kesäpöytään. Kesäkurpitsapaistosta voi syödä sellaisenaan tai vaikka hyvän leivän seurana. Mutta ehdottomasti tämän ruoan paras puoli on se, että kasvisten liemi ja välimerellinen juusto tekevät vuosta myös herkullisen kastikkeen pastalle! Tämä onkin sellainen monella tapaa nautittava ruoka.
Ja mitä tulee tuohon paistoksen ulkonäköön, niin tykkään kasata tämän samaan tapaan kuin kasaan ratatouillenkin, eli uunivuoka täyteen värikkäitä rivejä (itselleni tulee tästä vähän Italian lippu mieleen). Voit toki keksiä jonkin toisenlaisen tavan. Ja koska edellisen postauksen kommenteissa moni kertoi, että suu ei vielä ihan taivu munakoisolle, suosittelen kokeilemaan tätä samaa paistosta myös siten, että lisäät mukaan hieman munakoisoa. Aluksi vaikka vain muutama siivu jatkeeksi ja kun suu tottuu, määrää voi lisätä!
Itselläni ei ole tähän ruokaan minkäänlaista reseptiä, vaan teen vuoan täyteen näppituntumalla. Yritin nyt kuitenkin kasata teille edes jonkinlaisen reseptin tapaisen. Muistathan, että kesäkurpitsakaupoilla kannattaa aina metsästää niitä pienimpiä mahdollisia kesäkurpitsoja. Ne ovat ehdottomasti parhaimpia!
Leikkaa kesäkurpitsat ja tomaatit noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Kuori ja viipaloi valkosipulinkynnet.
Valuta uunivuokaan hieman oliiviöljyä ja lado kesäkurpitsan ja tomaatin siivut vuorotellen siten, että vuoka tulee täyteen. Lykkää sinne tänne väleihin myös valkosipulia. Lisää päälle hiukan suolaa ja kierrä myllystä kunnolla mustapippuria. Hienonna vuokaan yrtit, ja murusta päälle Apetina-juusto. Valuta vielä oliiviöljyä tasaisesti koko vuokaan.
Paista 200°C uunissa n. 30-40 minuuttia. Jos vuoka tuntuu tummuvan liikaa, peitä pinta leivinpaperilla paiston välissä.
Tarjoile paistos leivän kanssa.
Itse jätin tällä kertaa valkosipulit minimiin, koska tajusin, että saan tästä pastan kera loistavan aterian ennen pyörälenkkiä. Jos haluat paistoksesta vielä kastikemaisemman, voit kumota vuoan pohjalle purkin tomaattimurskaa!
Niin, ja sitten se lupaamani arvonta!
Kerro kommenttikentässä oma kasvismuistosi tai lemppari kasvikseksi. Voit myös kertoa, mitä kasvista haluaisit oppia syömään. Kesäkuun aikana kerran viikossa kaikkien osallistujien kesken arvotaan 100 € K-Ryhmän lahjakortti. Olethan tarkkana, että kirjoitat sähköpostiosoitteesi oikein! Kilpailun säännöt pääset lukemaan täältä.
Ps. Huomaathan, että voit osallistua arvontaan myös instagramissa!
Lupasin laittaa kuvia kasvihuoneesta nyt kun suurin osa daalioista on jo istutettu maahan. Tilaa oileiluun vapautui mukavasti ja sain kuin sainkin lepotuolini asemiin. Tomaatit kasvavat hyvää vauhtia ja ensimmäiset nuput chileissäkin on jo havaittavissa. Odotin eiliselle ja tälle päivälle kovasti sadetta, mutta yöllinen pikkukuuro ei paljon tuonut lohtua kuivuuteen, kuten ei myöskään tuohon painostavaan kuumuuteen. Tänään on siis saanut kastella ihan yllin kyllin. Tosin laitoin luukut nyt illalla kiinni ihan siltä varalta, että jos vaikka sattuisi satamaan ja mietin tuossa kastellessani, että jos oikein hyvin kastelen ja jätän luukut auki, niin josko se sade tulisi helpommin.
Runkosyreeni ja tummanpunaiset pionit ovat nyt just kukkeimmillaan, muuten kaikki tuntuukin jo kukkineen tai kituuttavan kuumuudessa. Onneksi iso pionipenkki on vielä nupuillaan ja daaliakausi yhä edessä. Kuten sanottu, kesähän on vasta alussa. Nautin niin siitä, että pääsen aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi kiertämään ja ihastelemaan kaikkea kaunista. Tämä on vähän sellainen oma paratiisi.
Ensi yöksi asetun suosiolla alakertaan ja yritän nukkua kunnon unet. Meidän on tarkoitus ajaa huomenna tyttöporukassa juhannussatanen, ja koska kuumuudelle ei voi mitään, pitää yrittää olla muuten freesi. Kaupassakin pitäisi ehtiä vielä käymään ja juhannuksen pavlovapohjakin on edelleen tekemättä. Mutta ehkä jätän marenginteon aattoaamuun ja otan tämän illan ihan vaan rennosti. Nostan jalat ylös ja nautin alakerran viileydestä. Kuulostaa niin hyvältä, että nyt on pakko käydä hoitamassa se kauppareissu pois alta!
Juhannusviikko. Puhutaan keskikesän juhlasta, mutta itse miellän juhannuksen vielä alkukesän puolelle. Joskin tänä vuonna lämpötilojen kanssa ollaan juhannuksena ohitettu jo monen aikaisemman kesän lämpökertymät. Ainakin se siltä tuntuu. Tuntuu melkein, kuin luonto haluaisi palkita meitä erikoisen kevään jälkeen antamalla parastaan.
Juhannus on monenlaisten perinteiden juhla, mutta meidän juhannusperinne on oikeastaan aina ollut se, että mies on jossakin päin Suomea työn puolesta, ja minä ja lapset sitten joko kotosalla tai mummulassa. Kuten olen todennutkin, olosuhteet ovat tuoneet myös asioita joista tykkään, ja yksi niistä on tosiaankin se, että me voidaan viettää juhannusta yhdessä. Kun tajusin tämän seikan, mulla oli heti idea siitä, millaisen juhannuksen haluan viettää. Tietenkin juuri sellaisen, jota olen ihaillut joka ikinen vuosi Lantlivin kesänumeroista: Ulos katettu pöytä, luonnonkukkia, uusia perunoita, silliä, kukkaseppeileitä ja tietenkin ystäviä. Tänään virittäydytään puutarhajuhlien tunnelmaan koekattauksineen ja postauksen pääosassa Suvisaari-puutarhakalusteet. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Varaxin kanssa.
Olen ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka kattavat kalusteet mieluummin puiden katveeseen nurmikolle, kuin terassille. Kasvihuone toimittaa meidän huvimajan ja terassin virkaa, mutta pöytäryhmää vihreällä nurmella ei voita mikään. Puutarhakalusteiden muotoilussa olen aina tykännyt perinteisistä malleista ja valkoisesta väristä. Niissä on sitä jotakin printeistä huvilafiilistä. Ja vaikka markkinoilla on toki vaikka miten kivoja rottingin tapaisia kalusteita, ei meidän pihaan ja puutarhan tunnelmaan oikein istukaan kuin perinteinen puutarhakaluste.
Varaxin puutarhakalusteet ovat monelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Ensimmäiset Suvisaari-kalusteet on valmistettu Suomessa jo 1960-luvulla ja tuote on edelleen tuttu näky monilla suomalaisilla pihamailla. Varaxin kotimainen laatu löytyy monista muistoista eri muodoissaan; joku saattaa muistaa ne kesämökin punaiset kalusteet, toinen mummolan pihakeinun. Juttelin asiasta äitini kanssa ja Varax oli ihan tuttu juttu ja tunnettu nimi puutarhakalusteissa jo äitini nuoruudessa. Kuten myös varajakkara, se x-kirjaimen muotoinen. Mutta mikä parasta, yhä ja edelleen Suomessa valmistuu mitä kauneimpia puutarhakalusteita. Pohjanmaalta ne kulkevat ylväästi eteenpäin kantaen Avainlippua, eli merkkiä siitä, että työ on oikeasti tehty täällä meillä Suomessa!
Suvisaari-puutarhakalusteiden muotokieli on samaan aikaan merellinen ja toisaalta taas niin perinteinen ja pehmeä, että kalusteet istuvat punaisen tuvan tai mummonmökin pihamaalle omenapuun katveeseen. Metalliset putkijalat ja tuolien kehikko parantavat kestävyyttä. Varsinkin nurmella pulverimaalattu teräsjalka kestää puista huomattavasti paremmin. Tuolien muotoilu takaa ihanan joustavan istumismukavuuden. Mäntypuiset pinnat on hiottu siten, että puun syyt tulevat kauniisti esiin täysin peittävänkin maalikerroksen alta, mikä puolestaan vahvistaa sitä kuvaa, että kalusteissa on käytetty oikeasti aitoa puuta, ei muovia tai puujäljitelmää.
Aito kotimainen käsityö vaatii ehdottomasti seurakseen parasta, ja niinpä päätin kattaa pöytään kauneimmat vanhat lautaset ja aidot lautasliinat. Juhannukseksi ehkä vielä jonkinlainen juhannussalko tai luonnonkukkia ympäriinsä. Illaksi kynttilöitä ja lämpimät viltit hartioille.
Pöytä kuudelle vai neljälle?
Suvisaari-sarjasta löytyy pyöreä pöytä neljälle hengelle, sekä suorakaiteen mallinen pöytä kuudelle hengelle. Koska päädyimme hankkimaan Varaxin kotimaiset Suvisaari -kalusteet, ongelmaksi muodostuikin ainoastaan oman pöytätarpeen hahmottaminen. Pääsin testaamaan molemmat vaihtoehdot ja ne tuntuvat kumpikin kuin luodulta puutarhaamme. Itse asiassa ne istuvat niin hyvin, että ystäväni ei edes heti huomannut kalusteita. Ovat kuulemma sen näköiset, kuin olisivat olleet paikallaan aina. Ja onhan ne. Vapaasti sijoitettuna suurten puiden varjostamalla alapihalla molemmat pöytäryhmät näyttävät tosi ihanilta. Kutsuvilta, kotoisilta ja ennen kaikkea kauniin raikkailta. Kuin luonnollinen pala suomalaista kesää.
Meillä oli vuosia vanha kaapelikela suuren hopeasalavan katveessa, ja paikka olikin mitä parhain istuskella myös hellepäivinä. Aikansa kutakin, ja nyt huteroitunut pöytä on saanut väistyä. Mietinkin siis pitkään, minkälainen meidän ulkokalusteiden tarve on. Puun alle on helppo kuvitella pyöreä pöytä neljällä tuolilla kuten aikaisemminkin, mutta riittääkö neljä tuolia? Suorakaiteen muotoinen pöytä sopii huomattavasti paremmin hieman kauemmaksi puusta ja samalla lähemmäs kasvihuonetta.
Itse pidän valkoista väriä parhaana kontrastina vehreälle puutarhalle, mutta Varax Suvisaari -puutarhakalusteita löytyy myös harmaana. Talvisäilytystä ajatellen tuolit ovat pinottavia ja pöydistä voi irrottaa jalat, mikäli ne eivät mahdu varastoon sellaisenaan. Hyvin maalattu pinta on helppo pyyhkiä puhtaaksi siitepölystä tai muista tahroista.
Ehkä arvaattekin kumpaan sarjaan me päädyimme? Kyllä, pöytäryhmä kuudelle mahdollistaa istumisen isommallakin porukalla ja lähempänä kasvihuonetta pystymme jatkamaan tarpeen vaatiessa istuinryhmää myös muilla kalusteilla.
Sisällä on vähän niin ja näin, enkä totisesti ajatellut käyttää ihanaa kesäviikkoa siivoamiseen. Kiva, että tässä kohtaa vuotta puutarhan vehreys kompensoi puutteita sisätiloissa. Itse olen vähän sitä mieltä, ettei nurmikkoa tarvitsisi ajaa juhannukseksi kun on niin kuumakin, mutta tuo ajopäällikkö on vähän toista mieltä. Onneksi meidän puutarha ei ole liian sliipattu, joten rento kesäfiilis pysyy vaikka nurmi olisikin ajettu.
Ihanaa alkanutta juhannusviikoa ja aurinkoisen lämmintä kesäiltaa! 🌿
Se on ilmoja pidellyt! En valita vaikkakin viime yönä siirryin nukkumaan olohuoneen sohvalle, koska yläkerran kuumuus tuntui jo sietämättömälle. Ehkä pitänee taas viritellä evakkovuode alakertaan.
Tämä touko-keksäkuun vaihde on jotenkin niin luksusaikaa, että joka aamu tekisi mieli huutaa STOOOOP! Puut kukkii, pensaat kukkii ja kaikki kukkii, ja on vain jotenkin niin älyttömän kaunista. Tuntuu myös jotenkin ihan käsittämättömältä, että ensi viikonloppuna on juhannus! Mihin aika on mennyt?! Voi kun kesä voisi jatkua aina vaan, ja päivät lipuisivat ohi vähän hitaammin.
Eilinen meni perjantain juhlimisesta toipumiseen, ja ajatuksena oli jatkaa tänään daalioiden siirtämistä maahan, mutta keskipäivän kuumuudessa tuo ei oikein tuntunut järkevältä. Kasvihuone on kuitenkin kasvanut niin täyteen, että kasveja oli pakko saada ulos, joten odottelin pahimman paahteen yli ja jatkoin taas hommiani. Vaikka osan sain siirrettyä jo perjantaina, neliöt tuntuivat silti loppuvan kesken, ja olen tietenkin odottanut myös, että pääsen rullaamaan kasvarin lattialle maton ja asettelemaan lepotuolini oikeaan asentoon. Mutta laitan teille kuvaa myös siitä, mitä sain aikaiseksi, ja miten daalioiden valtaamasta kasvihuoneesta tuli taas minun kesäkeitaani.
Nyt kuitenkin ihanaa ja helteisen lämmintä kesäiltaa!
Kuten olen joskus kertonut, sain ensimmäisen oman kasvimaani jo lapsena. Olin ehkä tuollainen Klaaran ikäinen, hirvittävän innokas osallistumaan puutarhahommiin ja vähintäänkin sadettajan läpi juoksemiseen. Ensimmäinen kasvimaani tehtiin jatkeeksi äidin ja isän kasvimaalle, siihen suuren kasvimaan ja mansikkamaan väliin. Pieni käytävä rajana molempiin, jotta palstat eivät vain menisi sekaisin. Sain itse olla alusta asti puuhassa mukana. Katselin ja opettelin, kuinka isä teki maahan tasaiset vaot laudanpätkällä ja sain itse päättää mitä haluan kasvattaa. Ja tietenkin halusin kasvattaa kauniita ja herkullisia juttua. Kukkia, herneitä, porkkanoita ja retiisejä. Mielestäni naatilliset kasvikset olivat jotakin niin herkullisen näköistä, ja sellaista, mitä kaupasta ei jatkuvasti saanut. Tai ehkä mielikuva tuli elokuvista. Niistä paperisista kauppakasseista, joista pilkisti sekä vihreää, että pari patonkia. Niin tai näin, retiiseistä minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa, tai siis makukuvaa, mutta mielestäni retiisi oli yksi kauneimmista kasviksista. Kuin minikokoinen punajuuri, pieni ja söpö.
Tänään palataankin retiisimuistoihin – niin hyvässä kuin pahassakin. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Apetinan kanssa.
Kasvimaani kukat taisivat olla kehäkukkaa tai jotakin kuivakukkalajiketta, ne kun olivat tuohon aikaan suosittuja. Ikiviuhkot ja olkikukat. Enkä edes muista oliko kasvimaallani kukkia alusta saakka, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Herneelle isä rakensi pajunoksista kasvukehikon, ja muistan oikein hyvin, että satoakin tuli sen verran, että pääsin maistiaisille. Pienellä palstalla ei puhuttu litroista, vaan kyse oli nimenomaan siitä, että sai kokeilla itse. Oman maan pienet makeat porkkanat sai nostaa ylös niin puhtaina, että puutarhaletkua ei juuri tarvittu pesemiseen. Maasta nousi myös kauniin pulleita ja punaisia retiisejä. Niissä oli vain yksi vika ja se olikin sitten se maku. Voi että, miten karvas tuo pettymys olikaan. En pystynyt käsittämään, miten jokin niin nätti ja suloinen voi olla niin hirveän makuista. Tietenkin annoin ymmärtää, että olen suuri retiisifani, mutta tuskin näytelmäni meni läpi retiisien jäädessä maahan, naatti toisensa jälkeen nuutuen.
Itse uskon, että varsinkin kasvisten suhteen meitä kaikkia innostaa lajikkeiden ulkonäkö, kuten väri ja tietenkin ruokatrendit. Ei ne ehkä makua tärkeämpiä ole, mutta aivan varmasti vaikuttaa ostopäätöksiin ja haluumme kokeilla. Välillä jokin hedelmä tai kasvis pomppaa liki trendilajiksi ja pitäähän sitä tietenkin kokeilla ja käyttää lukuisilla eri tavoilla. Mutta sitten on niitä makuja, jotka eivät oikein vain ota sopiakseen omaan suuhun, ja vitsit, miten nololta se tuntuukin myöntää. Sitä sitten joko lyö hanskat tiskiin ja luovuttaa, tai vaihtoehtoisesti tsemppaa itsensä tottumaan. Niinhän me lapsillekin opetamme: Uusia makuja pitää maistaa useampi kerta, jotta suu tottuu. Ja tässä kohtaa motivaatio on kultaakin kalliimpi. Jos trendiruoka sisältää jotakin omaan suuhun sopimatonta, meillä on kuitenkin halu oppia ja tottua.
Vaikka katkera makutappio jäikin pienen puutarhurin mieleen, viljelyn ilo ei onneksi kadonnut. Kenties jopa sisuuntui entisestään, koska tässä ollaan. Itse kasvatettu on edelleen se parhaimman makuinen, ja nykyisin tuo pätee myös retiiseihin. Ihan vain retiisin kauniin värin ja ulkomuodon vuoksi, aloin vuosia myöhemmin totuttamaan suutani niiden makuun ja sittemmin kirpeät “minipunajuuret”, ovat olleet yksi kesän parhaista mauista. Omasta maasta nostetut tai muuten luomuviljellyt retiisit ovat herkkua naatista juureen, ja sopivat kesän salaattien, kalaruokien ja uuden perunan seuraksi.
Ristikukkaiskasveihin kuuluvan retiisin heimokavereita ovat kaalit, lantut, nauriit, rucola, piparjuuri ja maustekrassi, joka wasabinakin tunnetaan. Kaikista näistä voit maistaa kirpeän sinappiöljyn – toisista miedommin, toisista vähän vahvemmin.
Pienikin määrä retiisiä antaa kivasti väriä ja makua ihan tavalliselle salaatille, mutta kylmässä pikapikkelöidyt, eli hölskytetyt retiisit, ovat oikeasti niin julmetun hyviä, että niitä voisi napsia purkillisen yhdeltä istumalta! Jos et ole vielä kokeillut, tai retiisi tuntuu suuhusi liian sinappiselta, suosittelen kokeilemaan tätä herkkua. Huomaat ehkä, että retiisit on kuin tehty kesän ja uusien pottujen kaveriks ja hölskypurkki kuuluu olennaisesti kesäjääkaappiin! Tänään hölskyretiisit ja välimerellinen juusto maustavat leftover tyyliset lounasleivät. Kasvikset yhdistettynä Apetina-juustoon antavat ruoalla sekä makua, että rakennetta.
Jos lämmin ja tuhti lounas väsyttää talviaikaankin, niin kesällä varsinkin kesken päivän tekee mieli syödä jotakin kevyttä ja raikasta. Kuitenkin sopivasti hiilareita ja proteiinia, jotta nälkä taittuu. Oma nälkäni tykkää myös väreistä ja nälkä laantuu helpommin, kun hampaillekin on työtä. Ja entä ne edellisen päivän uudet perunat, joita ei raaskinnut heittää menemään?! Ei hätää, nekin tulee hyödynnettyä samalla.
Kesäinen leipälounas:
Valitse tumma tai vaalea, paahtoleipä tai limpunsiivu. Itse tykkään rieskoista, jotka eivät ärsytä vatsaa kuten ruis- tai hiivaleipä.
Kasaa leipäsiivun päälle pari edellisenä päivänä keitettyä uutta perunaa siivuina, pari haarukallista hölskyretiisejä, kananmunan siivuja tai lohkoja, sekä murustettua Apetina-juustoa ja rucolan versoja. Voit halutessasi pirskottaa päälle myös oliiviöljyä ja kiepauttaa suola- ja pippurimyllystä kierroksen. Juusto ja retiisi kuitenkin antavat makua jo yllin kyllin.
Hölskyretiisit:
n. 150-200g retiisejä
2dl vettä
1dl etikkaa
3/4 dl sokeria
1tl suolaa
Pese retiisit ja siivuta ne vihannesleikkurilla ohuiksi lastuiksi. Laita retiisit tiiviskantiseen purkkiin, mittaa vesi ja etikka, ja kippaa retiisisiivujen päälle sokeri ja suola. Lisää neste ja sulje astia huolella. Sitten vain hölskytellään, jotta neste pääsee jokaisen retiisiviipaleen väliin ja maut lähtevät liikkeelle.
Hölskyretiisejen kannattaa antaa maustua tunnin verran, ennen tarjoilua. Roseeviinin väristä lientä voi hyödyntää myös salaatinkastikkeessa. Avaa hölskytetty retiisipurkki varoean, jotta punainen neste ei värjää koko keittiötä tai vaatteitasi!
Näistä samoista leivänpäälisistä syntyy myös raikas perunasalaatti, joka sopii kaveriksi grilliruoalle tai savukalalle.
Vaikka minusta sittemmin kuoriutuikin liki kaikkiruokainen kasvisten rakastaja, työnsarkaa pitää tietenkin jatkaa omien lasten kanssa. Meidän pienet kasvulavat eivät toistaiseksi riitä kovinkaan monen lajikkeen viljelyyn, mutta kun joskus päästään tuonne piharakennuksen taakse ja saan vihdoin haaveilemani keittiöpuutarhan, omasta maasta saadaan nostaa myös uudet perunat ja ehkäpä omatkin lapset ovat ansainneet kotona kasvaneet mansikat ja herneet. Sillä vaikka kasvisten ulkonäkö ja trendit ohjaavat meitä kokeilemaan, on paras ja varmin tapa rakastua uusiin makuihin niiden kasvattaminen itse.
Välimerellinen juusto ja kirpeä retiisi ovat oiva makupari salaatteihin ja lisukkeisiin. Kokeile yhdistää makuja esimerkiksi bulgurin kanssa ja nakkaa mukaan myös tuoreita mintunlehtiä. Kesällä rento kokkailu tuntuu luontevalta ja lautaselle eksyy värejä kuin itsestään. Rohkeasti kokeilemalla niistä ei niin omaan suuhun sopivistakin kasviksista löytyy varmasti potentiaalia. Kasviksia on paitsi luvallista, myös suotavaa ahmia, ja kesällä jos koskaan tähän tarjoutuu oiva tilaisuus.
Kerro kommenttiboksissa oma kasvismuistosi, lempparikasviksesi tai se kasvis, josta haluaisit kovasti oppia pitämään. Kesäkuun aikana, kerran viikossa, kaikkien osallistujien kesken arvotaan 100 € arvoinen K-Ryhmän lahjakortti! Osallistumisaikaa on viikko. Muistathan kommentoidessa jättää oikean sähköpostiosoitteen, jotta sinuun saadaan yhteys arpaonnen sattuessa kohdalle. Arvonnan säännöt löydät täältä.
Se on ilmoja pidellyt! En valita vaikkakin viime yönä siirryin nukkumaan olohuoneen sohvalle, koska yläkerran kuumuus tuntui jo sietämättömälle. Ehkä pitänee taas viritellä evakkovuode alakertaan.
