Hepskukkuu! Ihan meinaa päätä särkeä, kun paistaa niin kirkkaasti. Neljältä iltapäivällä. Työhuoneeseen.

Löysin itseni taas perjantaina kirppikseltä, ja kuten aina, hyviä löytöjä tekemässä. Tosin nyt ei kyllä yhtään olisi tarvinnut, kun keittiössä (ja koko talossa) on muutenkin vähän tenkkapoo tilanne mummula-aarteiden kanssa. Löysin kuitenkin nuo kaksi Arabian kesäkukkalautasta niin sopuhintaan, etten voinut jättää niitä kirppikselle. Ja toisaalta nyt mulla alkaa olla kesäkukkiakin ihan kattauksen verran, joten kevään ja kesän kunniaksi saadaan syödä sitten niistä. Myös tuo pieni soikea Arabian tarjoiluvati tarttui mukaan samaiselta kirpputorikäynniltä. Mulla on samaa sarjaa vähän isompi vati, joten nyt niitäkin on pari. Löysin myös kaksi kauniisti nimikoitua pellavaista keittiöpyyhettä, joiden keltaisuuden yritän nyt taittaa pesukoneessa pois. Toivottavasti niistä tulee puhtoiset, sillä lukuisia kertoja pesty pellava kun on ehkä paras materiaali keittiöpyyhkeissä. Ja kaunis.

Tosi monet keräilee vanhoja astioita jonkinlaisiksi aarteiksi ja käyttää niitä lähinnä juhlissa jos sittenkään. Meillä vanhat astiat ovat käyttötavaraa. Jos nyt eivät ihan joka aamu- ja iltapalalla käytössä, niin joka päivä kuitenkin. Kerran otin vanhan Arabian kannun lapsilta pois, mutta siitäkin on jo useampi vuosi. Klaara kulki sen kanssa ulkona koska lapset olivat täyttäneet kannun vedellä ja ottivat siitä täytettä vesipyssyihinsä.  No ehkä varjelin silloinkin enemmän haparoivin askelin kulkevaa lasta kuin sinistä kannua. Ja vaikka nuo kaatimet nykyisin ovatkin ylähyllyllä, niin kyllä niitä ihan käytetään. Samoin kuin käytetään vanhoja pellavia ja liinavaatteitakin.

Nyt kun ihanan keväinen aurinko (hitto se lupasi, että tuleekin vielä talvi!!!) on valaissut kotia, minuun on iskenyt jonkinlainen pieni sisustuskärpänen. Tekisi mieli siistiä ja karsia, vähän keventää tunnelmaa. Se ruokapöytäasiakin jäi syksyllä kaiken muun jalkoihin, mutta josko siihenkin saisi taas tartuttua. Mieli kaipaa jo vähän hempeyttä, oman pihan narsisseja ja hentoja tulppaaneja maljakkoon. Ja muutenkin pastellisävyjä kodin piristykseksi. Mårbackat leikkasin viikonloppuna ja laitoin uusia juurtumaan. Myös ensimmäiset kylvöt ovat itäneet keittiön ikkunalla. Tulkoonkin sitten vaikka lunta tupaan ja jäitä porstuaan, minun henkinen kevääni on ja pysyy.

Mulla on ollut tapana käydä maanantai-iltaisin tanssimassa, mutta koska meidän kissatytsyt kävivät tänään leikkauksessa ja sirutuksessa, ilta meneekin potilaita hoivatessa. Kohoamassa on myös pullataikina, sillä onhan huomenna vielä laskiaistiistai.

Meidän iltapäivään vapautui eilen hiukan lisäaikaa, joten askarreltiin perinteiset sydänpullat jo ystävänpäivän aattona. Toinen erä näitä pistellään poskeen sitten laskiaisena.

Tämä on ollut jotenkin vähän nahkea viikko, ja ulko-ovesta kun astuu sisään, niin kolme tai neljä ensimmäsitä huonetta on kuin hävityksen jäljiltä. Ehkä siis jotakin raivausta ja paikkojen oikomista vielä perjantain kunniaksi, tai sitten viimeistään huomenna. Muutaman huonosti nukutun yön jälkeen tuntuu myös taivaalliselta ajatella, että lauantaiaamuna ei tarvitse kiskoa itseään sängystä kovin aikaisin.

Ystävänpäiväiltaa vietetään oman perheen kesken. Ihan vain yhdessä olemisesta nauttien, kunhan viimeisetkin treenit saadaan tältä viikolta ensin pois alta. Kukkia, kynttilöitä, mukavat kotitrikoot, villasukat ja sitten peiton alle sohvalle. Tykkään!

 

Ihanaa ystävänpäivää ja perjantai-iltaa! 💕

Se en siis ole minä, vaan hän tuolla seinällä. Rouvan oli tarkoitus istua pianohuoneessa ja minun oli tarkoitus purkaa seinän taulukollaasi, maalata seinä ja asetellä taulut uudelleen, mutta kas, löytyikin helpompi vaihtoehto ja tartuin siihen. Ehkä sitten keväällä. Tai ensi syksynä. Tai sitten kun inspiraatio iskee. Tuo on joka tapauksessa niin kaunis, että se sopii minne vain. Jos uisin rahassa, voisin jopa haluta alkuperäisen, mutta koska se ei ole myynnissä ja minä en ui rahassa, tällainen julistetaulu on mitä parhain ratkaisu!

Sain kyselyjä voileipäkakun reseptistä, ja miksi en sitä jakanut. Syy on yksinkertainen, reseptiä ei vielä ole. Tein kakun omasta päästä, ja koska mulla oli tuorejuustoa pariltakin eri firmalta ja leipänä käytin kahta laatua, pitää ensin tarkistaa, että minkä kokoisista määristä puhutaan. Muistan vain että purkki tuota ja pari noita. Mutta siis se oli hyvää ja ihan itseänikin ajatellen ajattelin raapustaa määrät ylös tulevaisuutta varalle. Palaamme tähän kyllä!

Katsoin sunnuntaina pari jaksoa The Crownia (siskon suositus tällaiselle vähän monarkiaan vinksallaan olevalle) ja voi että kun ihastuinkin. Taas tuli sellainen olo, että miksi en katso enempää telkkaria, mennyt ihan ohi, että tällainenkin sarja on olemassa. No, onneksi sitä näyttäisi olevan jokunen jakso ja tuotantokausikin, joten ei hätää, vaikka Midsomerin murhat jäivät taas tauolle.

Lunta ei näillä tienoin ole näkyvillä, mutta aurinko ja pakanen riittää mulle jo oikein hyvin. Ihana valo ja ihan pieni talventapainen fiilis. Tykkään!

 

Huhhuh. Joulukuun alussa alkanut juhlaputki on taas vihdoin saatettu suurimmalta osin päätöksiin. Talo oli eilen täynnä lapsia ja aikuisia, ja vaikka ystävät tulivat vielä illalla rääppiäisiin, ei tarjoiluista siltikään päästy eroon. Pitää siis pari päivää herkutella vielä. Salted caramel cheesecaken lisäksi pöytään pääsi mutakakku vaniljajäätelön kanssa ja minipavlovat, joista jälkimmäiset totaalisesti unohdin nostaa pöytään, ja niinpä juhlaväki oli pakotettava vielä jälkiruokakierrokselle. Lisäksi tein tuollaisen lohivoileipäkakun Pinterest-kuvasta inspiroituneena ja chorizo-sarvia. Lasten makuun pieniä pitsoja, riisi- ja perunapiirakoita kera munavoin, ja vihannestikkuja viinirypäleiden ja vesimelonilohkojen kanssa. Keksitarjotin, karkkia, sipsiä…

Leinikit, vahakukat, eukalyptus ja puuterinsävyiset neilikat yllättivät paikallisen kukkakaupan valikoimassa. Ja koska eilinen oli taas harmaa kuin mikä ja vettäkin satoi ihan mukavaan tahtiin, keittiön pesemättömät ikkunatkaan eivät häirinneet. Heitin vielä illalla pöytäliinan koneeseen ja levitin sen aamulla takaisin pöytään. Tänään onkin ollut mukava nauttia juhlien jälkeisestä tunnelmasta ja ottaa vähän rennommin. Areenassa oli taas yksi Isä Brown uusinta ja taidan seuraavaksi heittäytyä sohvalle sen pariin. Ehkä yksi pavlova seuranani. 🙂

Suloista sunnuntaita!

 

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. “Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Hei ihan alkuun isot kiitokset edellisen postauksen saamasta palautteesta. Musta oli ihana huomata, että saitte ajatuksestani kiinni. Ja kiitos ihanista viesteistänne, siitä, että kannustatte. Kenellepä tuo ei olisi tärkeää. Eli iso ♡!

Vähän samoilla linjoilla tänään, nimittäin ajankäyttö ja aika yleensä on ollut vuoden vaihtuessa taas kovasti mielessä. Vielä esikoisen ollessa pieni, mä vannoin, etten ikinä omista elämääni lapseni harrastamiselle vaan aion elää sitä omaa elämääni ja tehdä omia juttujani. No just joo, nää on näitä kun huudellaan ilman sen parempaa kosketuspintaa. Kyllä mä edelleen joskus mietin, että mistä vois luopua, kun aika ei riitä kaikkeen ja parissa eri paikassa on erittäin mahdotonta olla samaan aikaan. Mutta kun mä näen lasten innon ja ilon siitä, että saavat toteuttaa itseään ja kehittyä heille tärkeissä jutuissa, se vaan oikeesti sulattaa kaiken kiukun ja turhautumisen. Ja mä uskon myös, että ryhmässä toimiminen, joukkuepelaaminen ja sosiaaliset kuviot antavat paljon myös tulevaisuutta ajatellen. Ja joka kerta mä olen edelleen ihan ällikällä, kun istutaan jossain konsertissa, jossa kaiken ikäiset lapset ja nuoret soittavat yksin yleisön edessä. Siis ihan valtavan hienoa harjoitusta esiintymiselle. Koska oikeasti elämässä tulee niitä hetkiä kun pitää “esiintyä” tai olla esillä ja seistä toisten edessä. Ajattelen aina, että voi kun olisin itsekin oppinut lapsena tuon taidon. Ettei alkaisi aina ääni väpättämään ja sydän hakkaamaan. Minähän olen siis ihan hirveän huono noissa jutuissa. Ujo kuin piimä.

Mutta en mä silti halua, että kaikki aika menee siihen, että jokainen on omilla teillään ja omissa jutuissaan, vaikka tykkään itsekin tehdä monenlaista. Kyllä mä kaipaan ihan valtavasti sitä, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja myös sitä, että me aikuiset saadaan olla välillä kaksin. Sekin on tosi tärkeää. Ja toki mä kaipaan myös omaa aikaa. Sitä että saa olla yksin, ja sitä että saa olla ystävien kanssa. Ja vaikka se vähän nuoralla tanssimista onkin ja sellaista palapelin loputonta sovittelemista, että tämä kaikki saadaan mahtumaan elämään, niin kyllä se vaiva kannattaa. Koska kaikella tuolla ajankäytöllä on ihan hirmuisen suuri merkitys, ja kaikki nuo lisää sitä hyvää oloa ja parempaa elämänlaatua. Aina ei kuitenkaan onnistuta ja joinakin viikkoina joudutaan aina joustamaan jostakin. Mutta se kuuluu elämään. Silti yritetään nyt tietoisesti lisätä sitä yhteistä aikaa, koska se on vaan niin mielettömän tärkeää. Vuodet juoksee ja lapset kasvaa. Ja tiedän kyllä, että nykyään pitäis olla kauheen aktiivi tuolla instan stooreissa vähintään, mutta mä olen valinnut näin. Koska sekin aika olisi sitten pois jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä on mulle ihan huipputärkeää. Ihan tietoisesti haluan olla vähemmän puhelin kädessä ja enemmän ihan vaan läsnä perheelle ja ystäville – ja itsellenikin.

Loppuviikkoon mahtuu onneksi näitä erilaisia aikoja. Eilen oltiin mummulassa ja vietettiin laatuaikaa kuulumisia vaihdellen ja kakkua syöden. Tänään vietetään aikuisten kesken aikaa, kun mennään miehen kanssa kuuntelemaan hävyttömiä kansanlauluja (ja todennäköisesti punastelemaan) ja sunnuntaille on tiedossa kiireetöntä koko perheen yhteistä aikaa. Aika täydellistä!

 

Mutsit on VeroModan, neule Samsøe & Samsøen ja merinovillapanta on täältä, kuten muuten myöskin nuo edellisen postauksen makrameekorvikset.

Jos tammikuusta pitäisi nimetä ilonaiheita, ainakin mun listassa ihan kärkipäässä olisi valo ja tulppaanit. Toki varmaan pitäisi myös mainita, että lapsemme on syntynyt tammikuussa, mutta pysytään nyt näissä yleisissä ilonaiheissa. Jos eilen olikin niin pimeää, että luulin teleportanneeni takaisin joulukuun puoliväliin, niin tänään on paistanut sitten senkin edestä. Ja ai että, mutta onkin tehnyt hyvää! Voisin jopa tottua. Samoin tulppaanipuska pöydällä voisi olla lakisääteinen ilo vuoden ensimmäiselle kuukaudelle.
Meillä ei ole juuri pakkanen paukkunut, mutta tänään oli ihan pakko lähteä nauttimaan auringonnoususta kun kerrankin meni miinuksen puolelle. Samalla annoin vastusta jomottavalle päänsärylle ja hammaskivulle. Pääsin eilen hammaslääkärin “kipupäivystykseen” ja luulin ihan oikeasti että olen saanut ihka ensimmäisen reiän purukalustooni. Meuhkasin jo lapsillekin hampaidenpesusta ja pelottelin kaikenlaisilla skenaarioilla. Tai no, mietin omalle kohdalleni jo juurihoitoja ja kaikkea muutakin inhaa mitä aiheeseen voisi liittyä. Mutta se on kuulkaas sellainen juttu, että huomenna tehdään muotit purentakiskoille. Josko tuo antaisi ainakin osittain syyn jatkuvalle päänsärylle ja hartiajumille. Mene ja tiedä, mutta olin kyllä jokseenkin ajatellut, että ne kaikenlaiset purentaongelmat tuli korjatuksi jo teini-iässä, kun suussa oli rautaa jos jonkinlaista.

Ensimmäinen arkiviikko melkein taputeltuna ja huomiselle haen energiat vielä tänään huippuseurassa vietetystä illasta. Huomenna siivotaan koti viikonloppukuntoon ja vaihdetaan vapaalle. Ihan parasta on se, että viikonlopulle ei ole mitään suunnitelmia! Voisko arkiviikot olla jatkossakin nelipäiväisiä?

 

( Sammarit ja lyhythihainen kashmirneule H&M )

Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Jos harrastankin jonkinlaisen tilinpäätöksen tekemistä aina vuoden vaihtuessa, niin täytyy sanoa, että tämä joulun jälkeinen sairastelu antoi asialle mitä parhaimmat puitteet. Mieli on ahkeroinut ja työstänyt ja jonkinlainen tilinpäätös on syntynytkin.

Edelliset kaksi vuosikymmentä on ollut astumista aikuisuuteen. Molempiin osui lapsen syntymä ja mittava remontti. Tämä päättynyt vuosikymmen oli ennen kaikkea sellainen perheeksi kasvamisen vuosikymmen. Kaksi pientä lasta ja elämä, joka mukautui myös sen mukana. Me saatiin uudenvuodenaattona vihdoin meidän uusi sänky ja mietinkin, että seuraava vuosikymmen on sitten parempia unia. Joskaan lapset eivät ole meitä juuri viime vuosina valvottaneet ja uusi vähän erilaisen valvomisen vuosikymmen on edessä, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Samaan aikaan kun lapset kasvavat on aikaa ja voimia kasvattaa taas omaa keskeneräistä itseään. Miettiä, mitä kaikkea vuosiin on mahtunut, ja mikä minusta on tullut. Ja ehkä ennen kaikkea miettiä sitä, mitä haluan olla ja millaiseksi kasvaa.

Noin äkkiseltään olisin vuoden viimeisinä päivinä voinut todeta, että olipa paska vuosi. Mutta kuten tilinpäätökseeni kuuluu, jaoin vuoden kvartaaleiksi ja kävin läpi jokaisen neljänneksen omana erillisenä kokonaisuuteenaan. Ja tiedättekö, tulin siihen lopputulokseen, että vain tuo viimeinen pätkä vuotta 2019 oikeasti oli se mikä tökki. Ja vaikka se tökkikin henkkoht elämässä tosi pahasti, sekin piti sisällään myös tosi paljon hyvää. Joten viivan alle ja käteen jäi paljon positiivista, paljon keskeneräistä ja paljon korjattavaa. Ja mitä tulee niihin latteuksiin “se, mikä ei tapa, vahvistaa”, “kaikella on tarkoituksensa” ja “lopulta kaikki kyllä järjestyy”, allekirjoitan ihan jokaisen kliseen. Näin se vain tuppaa elämässä menemään. Joskin minäkin tarvitsen välillä lähelleni jonkun, joka muistuttaa, että kaikesta selvitään, kun on tähänkin asti selvitty, ja jonkun, joka kääntää tappiomielialan sisuksi ja epäonnistumisen haluksi onnistua. Silti haluan uskoa, että se jokin, mikä tuohon kykenee on minussa itsessäni. Sisäänrakennettuna, joskin joskus herättelyä kaipaavana.

Niin että jos tilinpäätökseni jälkeen mietin, mitä minusta on tullut ja mitä minä olen, nousee sisukas kärkipaikalle. Ja tuon ominaisuuden kanssa on oikeastaan ihan kiva käydä uuden vuoden ja uuden vuosikymmenen kimppuun. Antaa itselleen jonkinlainen positiivinen leima ja identiteetti.

Tässä lomaillessa olen toki miettinyt montaa muutakin asiaa, mutta jätetään osa näistä ajatuksista myöhempään käsittelyyn. Nyt ajattelin tarjoilla blogivuoden pikaisella kuvakelauksella. Taidanpa muuten käydä pikaisesti moikkaamassa daalioiden mukuloita kellarissa! 😀

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Onpa tosiaan ollut tauti. Joulu jäi hieman tyngäksi kun kuume kukisti heti tapaninpäiväiltana, mutta onneksi ainakin ne viralliset joulupäivät saatiin juhlittua. Me oltiin aattoilta pitkästä aikaa ihan vain perheen kesken. Vanhempani kävivät aamupäivällä, mutta muuten päivä meni ihan vain omalla porukalla. Liekö jotakin sairastumisen ennettä, mutta sattui niin, että nukahdin jouluaattona kesken päivän ja vetaisin reilun parin tunnin tirsat. En ole mikään päikkärinukkuja, joten siinä mielessä tuosta olisi kai voinut ennustaa tulevaa. Mutta päiväunien jälkeen tulikin sitten jo vähän kiire ruokien kanssa, joten en ehtinyt asiaa sen enempää pohtia. Meidän joulupäivä ei ollut ihan niin perinteinen mihin on totuttu, sillä pyjamapäivä vaihtui leffareissuun. Ostettiin liput uuden Frozen elokuvan ensi-iltaan jo marraskuussa, ja hyvä niin, sillä sali oli aivan tupaten täynnä. Kiva leffa ja kivaa aikaa yhdessä olemiseen. Tapaninpäivä menikin sitten perinteisesti vanhempieni luona, jonne myös siskoni perheineen tuli käymään.

No tapaninpäivän jälkeen en sitten ole juuri muuta tehnytkään kuin maannut sohvalla tai sängyssä. Eilen oli pakko hiukan raivata kotia ja kesyttää pyykkivuorta, mutta perjantai ja lauantain hetkellisestä talvi-ilmasta nauttiminen jäi valitettavasti ikkunan takaa ihailemiseksi. Toisaalta pitkän ja pimeän syksyn jälkeen uskon vakaasti, että talvi saapuu kyllä tammikuussa ja kun sairastelut on sairasteltu, hangista ja hiihtämisestä nauttiikin sitten ihan erityisellä riemulla.

Sellainen joulu meillä. Yhteistä aikaa ja lepäämistä. Tänään laitoin ripsaria ja yritin peittää punoittavaa nenääni. Josko se tästä taas. Kohti uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä!

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.