pullaenergiaa

07.7.2020

Laiska ja saamaton. Näitä kahta sanaa olen taivutellut koko kesän päässäni. Tai ainakin joka kerta kun olen sivuuttanut ikkunoiden pesun tai jonkin niistä komeroista, joiden oven avaamiseen sisältyy aina pieni tapaturmariski. Tahmeus on jatkunut aina siitä saakka, kun saatiin iso ulkorakennusten ja ullakoiden raivaus tehtyä. Ei ole oikein osannut tarttua mihinkään, saanut aikaiseksi. Sellainen veltto tunne, joka liittyy varsinkin kaikkiin kotitöihin ja niihin arkisen tylsiin juttuihin. Ja tavallaan se on tosi hieno fiilis. Olla vähän vähemmän tehokas, sillä tavalla kun nykyään on kovasti muotia olla. Mutta niin kivaa kuin se rentoutuminen ja “armollinen eläminen” onkin, niin kyllähän sitä välillä miettii, että olisi kiva olla taas se oma itsensä; tehdä asioita ja saada aikaiseksi.

Ehkä tämä aikaansaamattomuuden kasaantunut maksimaalisuus kuitenkin täytti nämäkin äyräät. Tai sitten se on vai tuo viileä kesäsää. Mutta nyt on taas sellainen tunne, että on kiva tehdä ja kiva tarttua asioihin. Ja ei, en nyt pessyt niitä ikkunoita tai konmarittanut koko taloa, mutta leivoin pullaa. Kahtena päivänä, litran taikina molempina. Siinä samalla tuli täytettyä mummun pakastin, järjesteltyä pari laatikkoa ja hyllyä, pakastettua ensimmäiset mansikat, toimitettua kliput ja klaput kirjanpitäjälle, käytyä puutavaraliikkeessä ja hoidettua alta monta pientä juttua, joita olin hillonut jo koko kevään tuonnemmaksi. Kuten vaikka sain aikaiseksi tilata pojan bassoon neljän euron kumitulpan, jotta lattiat säästyvät enemmiltä naarmuilta. Hurraaa!  Ja sen sijaan, että takki olisi jotenkin tyhjä, mielessä pyörii taas monta juttua, jotka olisi oikeasti KIVA tehdä. Kuten vaikka siivota vaatehuone ja työhuoneen lipastonlaatikot. Ja sitten sitä katsoo kotiakin taas jotenkin sellaisin silmin, että pitäisikö täälläkin tehdä jotain. Piristää vähän paikkoja.

Niin että ei mulla nyt ole jakaa tänäänkään mitään suuria oivalluksia elämästä tai antaa mitään kultaista lankaa loputtomaan zen-olotilan saavuttamiseksi, mutta leipokaa vaikka pullaa. Tai ehkä sen syöminenkin riittää, sillä jostain kai sen energian täytyy kai oikeastikin virrata. Pari päivää kun mutustaa oikein kunnon kotitekoista, niin johan sitä taas jaksaa.

Nyt saunaan. Ihanaa iltaa! ♡


Viikonloppukimppu omasta pihasta

05.7.2020

Tuossa kesäkuussa tuli elettyä niin paljon ulkona, että ei tullut edes haettua kukkia maljakkoon. Ja toisaalta kaikki kukki kuumuudessa niin nopeasti ja syreeniaikakin jäi kovin lyhyeksi. Nyt kun elämä on taas painottunut sisätiloihin kukkia on ihana hakea maljakkoon. Paljon eri värejä, se kuuluu kesäkimppuihin. Vielä muutama pioninkukka on jaksanut aueta vesisateen keskelle ja olen yrittänyt pelastaa jokaisen niistä. Mutta vähiin käyvät nekin ennen kuin loppuvat.

Piskuisen kirsikkapuuni sato tuli poimittua tänä vuonna ensimmäistä kertaa. En ikinä huomaa tarpeeksi ajoissa punaisia pallukoita ja sitten kun alan niitä etsimään, linnut ovatkin jo ehtineet ensin. Isompi kirsikkapuu on vähän myöhäisempää lajiketta, mutta josko olisin tänä vuonna skarppina myös sen suhteen.

Tänään on savustettu kalaa, syöty hyvin, käyty kirppiskierroksella (laihoin tuloksin), pyöräilty ja pompittu. Vesisade miltei pakottaa sohvalle jonkin tuhanteen kertaan ratkotun murhamysteerin pariin. Neiti Marple vai Hercule Poirot? Kovin pieniä on nämä ihmisen pulmat näin kesäsunnuntaisin. ❤️


sateinen kesäilta

02.7.2020

Ehdin tanssia jo niin monet sadetanssit, että tämä vesisade ei oikeastaan haittaa mua pätkääkään. Aamulla ja päivällä oli tosi ihana keli ja nyt illalla ja yöllä saa minun puolestani sataa ihan rauhassa. Se on hassu juttu, mutta tuntuu, kuin tuon pitkän kuumuuden jälkeen sade olisi tuonut pienen loman kesänviettoon. Lomaa kesästä, kuulostaa ihan hassulta, mutta on oikeasti ihan tervetullut. Välillä kun on pakko tehdä niitä kotitöitäkin. Saa ikään kuin vetää välillä happea. Lukea kirjoja sisällä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole ulkona nauttimassa. Ja me ehdittiin tehdä niin paljon ihania asioita kesäkuussa, että kotonakin jaksaa taas olla.

Olen tässä kesän aikana suunnannut katsetta enemmän omaan napaan. Siihenkin pieni someloma on ollut oikein hyvä apuri. Tuossa yhtenä päivänä tulin miettineeksi, että jotakuinkin maaliskuusta asti olen jopa jokaisen ruokailuni miettinyt sen mukaan, mitä muut haluavat syödä, ja mihin aikaan. Niinpä pistelin maanantaina kauppaan ja ostin vain asioita, joista minä itse pidän ja laitoin muut syömään samaa. Kukaan ei kuollut nälkään, ei hätää, mutta se teki hyvää. Joskus on ihan hyvä miettiä, että onko se, mitä me haluamme sama asia kuin se, mitä minä haluan.

Toki odotan minäkin seuraavaa lämpöaaltoa ja hellepäiviä. Sitä, että päivät tuntuvat loputtomilta ja iholla tuoksuu aurinko. Sitä, että voi miettiä tekevänsä mitä vain, eikä tarvitse katsella sadetutkaa. Odotan pitkiä pyörälenkkejä, hikisä öitä ja ihan vain kuumuutta. Mutta välillä pitää sataa. Välillä pitää juottaa luontoa ja vetää itsekin henkeä.

Pelastin sateelta taas pari pionin oksaa ja laitoin ne yhteen kauneimmista viinipulloista. Tuo on muuten hyvä roseeviini ja pullo on hauska muisto ratkiriemukkaasta kesäillasta.

Meillä on vielä illan ratoksi vohvelibileet, joten nyt taikinaa tekemään. Suloista iltaa teillekin!


Postikortteja kesälomalta – ilahduta tunteella, kosketa kortilla

30.6.2020

Kaupallinen yhteistyöPosti & Indieplace


Koska viimeksi lähetit kortin? Siis ihan sellaisen fyysisen, kauniilla kuvalla varustetun kartonkipalan, jonka takapuolelle voi kirjoittaa vastaanottajan osoitetietojen lisäksi esimerkiksi kesäiset terveiset. Veikkaan, että aika moni vastaa lähettäneensä kortin viimeksi joulun alla. Minäkin vastaisin, jos olisin lähettänyt joulukortteja tai sisko ei olisi täyttänyt pyöreitä maaliskuussa. Joka tapauksessa myönnän lähettäväni paperisen tervehdyksen luvattoman harvoin.  Tänään enemmän siitä, voiko kortilla koskettaa tai tunteella ilahduttaa. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.

Onhan se aika upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi arkisten kuvien ja sattumusten jakamisen. Isovanhemmatkin on helppo pitää läsnä lastenlasten elämässä, kun kuvia voi ladata yksinkertaisesti ja nopeasti. Some on ehdottomasti tuonut ihmiset lähelle toisiaan ja toistensa arkea. Joskin tietenkin jaamme elämäämme valikoiden, seuraajinamme somessa kun voi olla niitä ei niin läheisiäkin ihmisiä. Mutta onko maailma todelllakin sormenjäljistä peittyneen puhelimen näytön takana? Siellä jossakin bittiavaruudessa, jossa minun ja miljoonien muiden kuvat seilaavat kohti sosiaalisen median palveluja? Jaksan epäillä.

Kyllähän sitä itsekin välillä havahtuu miettimään, miten persoonatonta nykyajan viestiminen on. Ja hassua kyllä, aika usein juuri lapset herättävät minut ajattelemaan tätä seikkaa. Kyllä, juuri he digiaikaan syntyneet, joiden elämässä salamannopea viestiminen on ollut läsnä alusta asti. Nimittäin lähes jokaiseen eskaripäivään startattiin meillä pakkaamalla reppuun kirjeitä ja piirustuksia ystäville, ja melko usein niitä kulki repun mukana myös kotiinpäin. Yhtälailla piirustuksia on lähetty postin mukana ja kuittausta viestin saapumisesta, tai kirjeitse saapuva vastausta odotettu jännityksellä. Miksen siis minäkin jos lapsikin sen osaa!

Joskus ja jouluna, pätee varmasti monen kohdalla fyysisten tervehdysten lähettämiseen. Kortteja lähetellään paljon myös lomamatkoilta, mutta aika harvoin ihan tavallisen arjen keskeltä. Luvattoman harvoin edes merkkipäivinä tai muiden juhlapäivien alla. Itse en ole vuosiin kunnostautunut edes joulukorttien muodossa, koska on muka ollut kiirettä ja kaikkea muutakin. Ja siitä huolimatta mietin, kuinka kivalta se joka kerta tuntuu, kun postin mukana kulkeutuu tervehdys. Se ihan oikea kynällä kirjoitettu kirje tai postikortti. Osa saattaa killua jääkaapinovessa jopa vuosia. Miksen siis voisi voisi laittaa hyvää kiertämään ja ilahduttaa tunteella myös jotakuta toista.

Me laitoimme eilen Klaaran kanssa korttipajan pystyyn. Napattiin kaupasta nippu niitä kauniita kortteja, joita tulee aina silloin tällöin ihailtua, mutta hyvin harvoin ostettua. Rustattiin kortteihin kesäkuulumiset ja tärkeimmät terveiset, sujautettiin kirjekuoreen piirustukset, liimattiin postimerkkejä ja kipaistiin oranssilla laatikolla. Ja kyllähän siitä aika ihana tunne tuli. Vähän kuin olisi pieniä lahjoja lähettänyt.

Lompakostani löytyy oikeastaan aina postimerkkejä. Mutta koska niiden tervehdysten lähettäminen on jäänyt hyvin satunnaiseksi, olen kerran jos toisenkin lampsinut Postin palvelupisteelle nolostuneena ja kysynyt, vielä postimerkkini kelpaa vähän nuhruisena ja vähintään pari vuotta vanhana. Ja joka kerta vastaus on ollut kyllä. Ikimerkki kelpaa nimensä mukaisesti ikuisesti, eikä se vanhene lompakon tai käsilaukun pohjalla. 50 grammaan asti ikimerkki kiikuttaa kortit ja kirjeet perille ja paksummankin kuoren saa postitettua useamman ikimerkin avulla. Teisitkö muuten, että kirjeen enimmäispaino on kaksi kiloa? Se on aika paljon!

Mistä tunnistat ikimerkin:

Kotimaan ikimerkin kulmasta löytyy aina Suomi-neidon kuva. Se on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi painaa enemmän kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje taas vaatii neljä merkkiä ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.

Ikimerkit kuljettavat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkin kulmasta löytyvästä maapallon kuvasta.

Joulutervehdyksen ikimerkin tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Tälle merkille on vuosittain voimassaoleva aika, joskin merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta olisin kerrankin ajoissa, merkitsin kalenteriini päivän 14.12. Se on vuonna 2020 (joulu-ikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.

Pitääkö tervehdyksen olla itse askarreltu? Mielestäni ei. Postikortti on postikortti ja joka ainoa kerta se on arvokkaampi kuin sähköinen tervehdys. Monesti jopa mietin korttihyllyllä, että onpas ihana kortti, mitäs sillä voisi tehdä. No mitäpä postikortilla voisi paremmin tehdä, kuin ilahduttaa jotakuta. Eikä siihen tarvita välttämättä joulua, pääsiäistä, ystävänpäivää tai synttäreitä. Kauniin kortin taakse kun voi vaikka rustata vain ajatuksen siitä, että kortti toi mieleen sen vastaanottajan. Kun mukana kulkee muutama postimerkki, tervehdyksen voi helposti lähettää vaikka ihan tavallisen kauppareissun yhteydessä, ja postimerkkejä myydään myös lähes jokaisen kaupan kassalla. Ja voisin jopa vannoa, että se ihan tavallisen arjen keskeltä lähetty tervehdys ilahduttaa vähintään yhtä paljon kuin juhlapäiviin liittyvät terveiset ja onnittelut. Toki arvostan suuresti itse tehtyjä kortteja. Joka joulu sellaiset kulkevat meillekin ja joka ainoa vuosi tunnen pienen piston sydämessäni. Mutta silti ajattelen, että ajatus on tärkein. Oli kortti sitten itse askarreltu tai valmiina kaupasta ostettu, sen lähettämiseen on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, kuin sähköisen viestin lähettämiseen.

Itse olen luopunut Facebookin käytöstä lähes kokonaan. Instagramissakin kuvia tulee jaettua yhä vähemmän tai ainakin pienemmälle joukolle. Enkä usko, että olen lainkaan ainoa, joka on pohtinut someajan persoonattomuutta. Sitä, että vaikka ajatuksensa jakaisi kaikille, se ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään. Digiajan keskellä teinkin päätöksen, että meiltä lähtee tästä lähtien silloin tällöin tervehdys jollekulle. Olkoon se sitten kortti tai kirje, sisällöltään sanallinen tai kuvallinen. Jonkinlainen henkilökohtainen viesti ja merkki siitä, että vastaanottaja on mielessä silloinkin, kun arjessa ei tapahdu mitään sen kummallisempaa raportoitavaa. Sävyltään tervehdys voi olla hauska, tsemppaava tai syvemmän ajatuksen sisältävä. Tärkeää on vain se, että postin mukana kulkee ajatus siitä, että halusin juuri nyt lähettää tämän viestin juuri sinulle.

Yhtälailla ilahdun tervehdyksistä itsekin. Itse asiassa pidän kalenterini välissä niitä tärkeimpiä viestejä. Korttia ystävältä ja lasten kirjoittamia “äiti on paras” viestejä. Ja onhan ne aika ihania muistutuksia arjen keskellä ja kalenterin sivuja selatessa.

Tajusin eilen kuitenkin yhden aika tärkeän seikan. Nimittäin sen, että puhelimeni ei automaattisesti näytä kaikkien yhteystietojen ohessa osoitteita. Puhelinnumero ja sähköpostiosoite kyllä näkyvät, mutta postiosoitetta ei ihan kaikille. Eikä minulla, nykyajan someihmisellä tietenkään ole mitään osoitekirjaa. Niinpä fyysisten viestien lähettäminen pitääkin aloittaa yhteystietojen tarkistamisella. Aika monen osoitteen tietenkin muistan ja tiedän, mutta jokunen piti kaivaa esiin aikaisemmista whatsapp-viesteistä. Jokunen jäi silti edelleen selvittämättä. Hyvät vinkit osoitetietojen keräämiseen ja kasaamiseen otetaankin siis ilolla vastaan!

Kuinka usein lähetät fyysiset terveiset läheisille tai kuinka usein edes ajattelet, että tekisit niin? Entä miltä tuntuu löytää käsin rustattu tervehdys postilaatikosta tai eteisen lattialta? Ainakaan omalla kohdallani nuo kaksi asiaa, eivät kulje rinnakkain. Postikortti on pieni juttu, mutta sillä on sitäkin suurempi merkitys.

Tärkeintä on kuitenkin mielestäni muistaa se, ettei fyysinen tervehdys tai sähköinen viesti sulje toisiaan pois. Maailmaan mahtuu tapoja ja tervehdyksiä. Välillä pitäisi kuitenkin miettiä sitä henkilökohtaista viestiä, joka ei ole kaikkien nähtävillä, vaan ilahduttaa juurikin sitä tiettyä ihmistä elämässäsi. Läheisyyttä voi ylläpitää etäältäkin, mutta läheisistään ei pitäisi etääntyä.  ♡


Lomalla

25.6.2020

Musta on tuntunut nyt viimeiset pari viikkoa, että olen ollut lomalla. Ihan huit hait vaan elellyt kesäelämää ja nauttinut kaikesta upeasta. Nyt piti hetken antaa aivojen lähettää sormille käskyä, kun aloin tekemään blogia. Ehkä loma on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Vaikka olen koittanut välttää kaikkea ylevää ajatustoimintaa ja antaa mielen lentää kesäisen keveällä taajuudella, tulin miettineeksi, että blogia on tullut kirjoitettua 12 vuotta ja viimeiset niistä melko kovallakin tahdilla. Ilman varsinaista lomaa tai tietoista pidempää taukoa. Nämä kesänollaukset ovat arvokkaita. Niitä hetkiä kun ei tarvitse miettiä, että mitä ihmeen mielenkiintoista sitä tuiki tavallisesta elämästään kirjoittaisi. Tai no, sen ihmeellisen suhteen olen luopunut jo aikoja sitten. Mutta sekin on kivaa, kun antaa somen olla muutaman päivän ja keskittyy ihan vain elämiseen.

Mutta tässä siis hikisenä trampalla hyppimisen jälkeen ja ennen saunaan hiipimistä ajattelin laittaa teille taas muutaman kesäkuvan. Puutarha huutaa vettä, ja koska pelkään kaivonpohjan kohta tulevan vastaan, nurmikon kastelusta ei ole ollut puhettakaan. Tuossa yhdessä pionikuvassa näkyy selkeästi millainen meidän yläpihan nurmi on. Kuollut, kuivunut, kaput. Alapihaa reunustavat puut onneksi suojaavat paahteelta niin meitä ihmisiä kuin nurmeakin. Mutta hei, viime kesänä tuohon uuteen maahan siirtämäni pioni kukkii! Olin varautunut ainakin vuoden taukoon, mutta siinä se nyt porskuttaa valkoisine kukkineen!

Pyörä on pysynyt visusti tallissa muutaman päivän. Toivottavasti ensi viikolla ei olisi enää ihan näin kuuma. Se 25 riittäisi oikein hyvin. Nyt on lähinnä sellainen ikävän tahmea olo ihan päästä varpaisiin. Aivot eivät toimi ja kroppa huutaa uimista ja viilennystä. Useimmiten tuota jälkimmäistä jätskin muodossa. 😀

Mutta nyt sinne saunaan. Josko sen jälkeen taas sietäisi kuumuutta paremmin. Ihanaa iltaa ja ihania kesäpäiviä! Nauttikaa, nauttikaa ja nauttikaa. 🌿


Kiitos juhannus, olit täydellinen

22.6.2020

Se taisi olla meidän perheen ensimmäinen ihan oikea yhdessä vietetty juhannus. Kiitos siitä koronalle. Ja hyvä siitä tulikin, heittämällä paras mahdollinen.

Ruokapidot jäivät kuvaamatta, mutta laitoimme ystävän kanssa pöydän koreaksi varsin perinteisillä juhannusherkuilla. Oli munasalaattia, hölskykurkkuja, sillit, silakat ja muut kalat ja tietenkin uusia perunoita. Mansikkapavlovalla juhlistettiin myös yhden pienen pojan synttäreitä. Aatonaaton pyöräily veti sen verran väsyksi, että juhannussalot jäivät näpertämättä, mutta yöllä jaksoi taas jo kieputella seppeleitä. Paistettiin juhannusyönä myös lettuja ja nautittiin kesästä tavalla, jolla tällainen aamuihminen harvoin nauttii. Mietinkin, että rytmini on kääntynyt hieman kallelleen viime aikoina, kun iltaisin ei ole millään tohtinut käydä nukkumaan. Mutta ei se haittaa, kesä on nyt ja siitä pitää nauttia – myös öistä.

Juhannuspäivän iltana lähdettiin ajamaan myös juhannuksen toista satasta yöpyöräilyhenkeen. Tai no, olimme perillä puolen yön jälkeen, mutta olihan siinä oma taikansa. Ja jos kaikki maailma näyttää just nyt täydelliseltä ihan koko ajan, niin kyllä auringonlasku ja hiljaiset niityt lehmineen, hevosineen tai lampaineen ovat jotakin ihan maagista. Mä olen pyöräillessä tuntenut niin uskomatonta onnentunnetta siitä, että saan olla osa tätä ihan mielettömän kaunista maata ja etuoikeutettu saadessani ihailla sen parhaita puolia aivan läheltä. Mulla soi usein päässä jokin tunnelmaan tai tilanteeseen sopiva biisi, ja juhannuksen pyöräilyissä se oli ehdottomasti tämä:

Katso kukkaa jonka terälehdet
aamuun aukeaa.
Katso maata joka kimmeltävän
kastepeitteen saa.
Katso puuta josta linnun laulu
helkkyvästi soi.
Katso luontoa ja huomaa,
että luojan luomaa parantaa ei voi.

Jos torstaina ajettiinkin kovan liikenteen mukana, niin yöpyöräilyllä päästiin nauttimaan luonnon hiljaisuudesta. Ainoastaan rengasäänet ja linnunlaulu leikkasivat kesäyön hiljaisuutta. Ihan mieletön tunne. Tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt kameralla kuvata koko lenkki, jotta tästä pääsisi nauttimaan myös talven tultua. Yöpyöräily päättyi yhden tytön synttäriskumppaan, suklaaseen ja virkistävään pulahdukseen.

Juhannuksesta jäi ihana muisto. Juuri sellainen, kuin siitä joka vuosi pitäisi jäädä. Olo on myös niin totaalisen levännyt ja rentoutunut, että en edes muista koska olisin ollut näin hyvillä fiiliksillä. Tänään pyörä on saanut levätä tallissa, mutta mieli suunnittelee jo seuraavaa ajoa. Kesäyöhön ehkäpä, ne kun ovat pian taas jo ohi.

Superihanaa uutta kesäviikkoa! 💛


oma paratiisi

17.6.2020

Lupasin laittaa kuvia kasvihuoneesta nyt kun suurin osa daalioista on jo istutettu maahan. Tilaa oileiluun vapautui mukavasti ja sain kuin sainkin lepotuolini asemiin. Tomaatit kasvavat hyvää vauhtia ja ensimmäiset nuput chileissäkin on jo havaittavissa. Odotin eiliselle ja tälle päivälle kovasti sadetta, mutta yöllinen pikkukuuro ei paljon tuonut lohtua kuivuuteen, kuten ei myöskään tuohon painostavaan kuumuuteen. Tänään on siis saanut kastella ihan yllin kyllin. Tosin laitoin luukut nyt illalla kiinni ihan siltä varalta, että jos vaikka sattuisi satamaan ja mietin tuossa kastellessani, että jos oikein hyvin kastelen ja jätän luukut auki, niin josko se sade tulisi helpommin.

Runkosyreeni ja tummanpunaiset pionit ovat nyt just kukkeimmillaan, muuten kaikki tuntuukin jo kukkineen tai kituuttavan kuumuudessa. Onneksi iso pionipenkki on vielä nupuillaan ja daaliakausi yhä edessä. Kuten sanottu, kesähän on vasta alussa. Nautin niin siitä, että pääsen aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi kiertämään ja ihastelemaan kaikkea kaunista. Tämä on vähän sellainen oma paratiisi.

Ensi yöksi asetun suosiolla alakertaan ja yritän nukkua kunnon unet. Meidän on tarkoitus ajaa huomenna tyttöporukassa juhannussatanen, ja koska kuumuudelle ei voi mitään, pitää yrittää olla muuten freesi. Kaupassakin pitäisi ehtiä vielä käymään ja juhannuksen pavlovapohjakin on edelleen tekemättä. Mutta ehkä jätän marenginteon aattoaamuun ja otan tämän illan ihan vaan rennosti. Nostan jalat ylös ja nautin alakerran viileydestä. Kuulostaa niin hyvältä, että nyt on pakko käydä hoitamassa se kauppareissu pois alta!

Ihanaa iltaa sullekin!


huh hellettä!

14.6.2020

Se on ilmoja pidellyt! En valita vaikkakin viime yönä siirryin nukkumaan olohuoneen sohvalle, koska yläkerran kuumuus tuntui jo sietämättömälle. Ehkä pitänee taas viritellä evakkovuode alakertaan.

Tämä touko-keksäkuun vaihde on jotenkin niin luksusaikaa, että joka aamu tekisi mieli huutaa STOOOOP! Puut kukkii, pensaat kukkii ja kaikki kukkii, ja on vain jotenkin niin älyttömän kaunista. Tuntuu myös jotenkin ihan käsittämättömältä, että ensi viikonloppuna on juhannus! Mihin aika on mennyt?! Voi kun kesä voisi jatkua aina vaan, ja päivät lipuisivat ohi vähän hitaammin.

Eilinen meni perjantain juhlimisesta toipumiseen, ja ajatuksena oli jatkaa tänään daalioiden siirtämistä maahan, mutta keskipäivän kuumuudessa tuo ei oikein tuntunut järkevältä. Kasvihuone on kuitenkin kasvanut niin täyteen, että kasveja oli pakko saada ulos, joten odottelin pahimman paahteen yli ja jatkoin taas hommiani. Vaikka osan sain siirrettyä jo perjantaina, neliöt tuntuivat silti loppuvan kesken, ja olen tietenkin odottanut myös, että pääsen rullaamaan kasvarin lattialle maton ja asettelemaan lepotuolini oikeaan asentoon. Mutta laitan teille kuvaa myös siitä, mitä sain aikaiseksi, ja miten daalioiden valtaamasta kasvihuoneesta tuli taas minun kesäkeitaani.

Nyt kuitenkin ihanaa ja helteisen lämmintä kesäiltaa!


Sateen jälkeen

07.6.2020

 

No rain, no flowers. Vielä eilen aamupäivällä marjaomenapensas piti nuppunsa supussa. Tänään kuitenkin, virkistävän saateen jälkeen ja auringon lämmittäessä, pensas heräsi loistoonsa. Luonto on siinä mielessä hassu, että se muistuttaa paljon myös meitä ihmisiä. Pitää olla sadepäivät, syksyt ja pimeät, jotta voi taas paistaa, hymyillä ja puhjeta kukkaan.  Se on tavallaan aika lohduttavaa. Tieto siitä, että sateen jälkeen tulee aina poutaa.

Ihan koko lauantaita en malttanut kotona hyggeillä, vaan käytiin nauttimassa myös paikallisista palveluista. Ihana pieni Lifestyle Sandras avasi taas ovensa hurmaavassa asemakylässä ja miltei naapuriimme aukesi kesäkahvila. Kahvila on juuri sellaisen sopivan pyöräilymatkan päässä, että päästään Klaaran kanssa herkuttelemaan kun siltä tuntuu.

Kesäkuun alku ei juuri tuonut muutosta omaan elämääni. Tämä viikonlopun kahvilakäynti oli ensimmäinen sitten alkuvuoden (tajusin just nyt), mutta enpä minä juuri muutenkaan kahviloissa notku. En liiemmin ravintoloissakaan, joten sellainen on vielä koronan jälkeen kokematta. Selasimme juuri oman maakunnan tarjontaa kesäkahviloiden ja ravintoloiden osalta ja päätimme, että niitä pitää tänä vuonna yrittää kiertää. Tukea paikallista. Ei mulla oikeastaan koskaan ole kesäisin tarvetta päästä pois kotiseuduilta, ja nyt tänä vuonna ehkä vielä vähemmän. Koska se korona. Mutta onhan se aika ihanaa, kun pitkän pyöräreissun välissä pääsee herkuttelemaan muutenkin kuin kaupan parkkipaikalle ja ehkä jopa vessaankin.

Me käytiin isommassa kaupungissa koulun päätöstä edeltävänä päivänä, koska esikoinen oli kevään aikana venähtänyt ulos ihan kaikista vaatteista. Tuntui oudolta, kun joka paikassa oli niin hiljaista, sovituskopit suljettu ja ostoskeskuksen liikkeet sulkeutuivat kuudelta. Täällä meillä koko koronaa ei oikein edes muista, kun elämä on jatkunut niin kovin tavallisena. Olen miltei unohtanut, miksi meitä aikuisia on nykyään liki aina läsnä kaksin kappalein, sulkenut huolet ja murheet jonnekin taka-alalle. Ja lopulta olen tajunnut, että elämä on aika hyvää just nyt.

Ensi viikolla kokoonnutaan isolla porukalla sitten maaliskuun alun. Tuntuu ihanalta nähdä joukko ystäviä kasassa muutenkin kuin etäyhteyksien kautta. Ehkä se on sitten se viimeinen erä tämän erikoisen kevään ja tummien pilvien siirtämiselle syrjään.


kesäkuu ja kesämekot

05.6.2020

Onpas ollut viikko. Vähän vähälle jäi tuo helteistä nauttiminen ja pyöräilemäänkään en ole päässyt, mutta hei, kesäkuu on vasta alussa ja samoin koko kesä. Vihdoin myös kuolanpionit tajusivat ryhtyä kukkimaan, samoin purppuraomena. Syreeni on siinä hilkulla, ja marjaomena on avannut jo ensimmäiset nuppunsa.

Meidän läpikulkueteiseen on muodostunut mun vaatevarasto ja kaappi on mekkojen kätkemä. Nopea pesu ja kuivaus henkarissa, ja taas mekko vuoroaan odottamaan. Toukokuun lopussa annoin piut ja paut koronalle siinäkin mielessä, että pujotin taas sormukset sormeen. Tuli heti paljon fiinimpi olo. Samaa hienostelua yritän toteuttaa korvakorujen avulla.  Pienet kullansävyiset korvikset on H&M:lta, suuret sinivalkoiset Nikkotakko, makramee korvakorut Valonlilja ja vaneriset korvikset Yo Zen (saatu). Kesällä huuliakaan ei tarvitse rasvata ihan niin ahkerasti, joten huulipunaakin kuluu ihan arkimeikissä.

Huomiseksi luvataan tännekin vesisadetta. En oikeastaan ole yhtään pahoillani. Mulle sopii tähän valiin oikein hyvin sellainen kukin koristeltu nätti koti ja päivä ihan vain mitään ihmeellistä tekemättä. Myös puutarha huutaa kastelua. Vielä kun jokin taikasauva siivoaisi, niin voisin ilomielin viettää koko lauantain vain hyggeillen kotona. Mutta ajattelin aloittaa jo tänään. Jotain herkkuja kaupasta, saunaan ja sitten pyjama päälle. Mahdollisimman aikaisin nukkumaan ja sitten pitkät ja totaalisen rentouttavat yöunet.

Ihanaa kesäkuun ensimmäistä viikonloppua! 🌿