En edes jaksa muistaa, koska olemme olleet koko viikonlopun perheen kesken. Siis kasassa koko porukka. No, tätä harvinaista herkkua on nyt tarjolla pari päivää, ja siitä pitää nauttia. Aamulla nukuttiin pitkään, ja köllöteltiin koko porukka, koira mukaan laskettuna, vielä sängyssä, eikä kellään ollut kiire minnekään. Näitä viikonloppuja kun saisi mahdutettua vuoteen enemmänkin.

Eilen leivottiin, kuten instagramin puolella kerroinkin. Ilta luisteltiin ja ulkoiltiin. Tänään ulkona on ollut lähes vesikeli, mutta ei se haittaa, muutakin mukavaa tekemistä löytyy. Ehkä vähän poppareita ja leffaa myöhemmin. Nyt kuitenkin ruokapöytään.

Ihanaa viikonloppua!

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin tavara tai asia näyttää hurjan kauniilta, kun se ei ole omalla paikallaan, vaan päinvastoin, paikassa, jossa sen ei kuuluisi olla. Itse havahdun tähän usein, ja juuri siivouspäivänä, jolloin tavarat vain siirretään pois tieltä, ja lattiapinnat koitetaan puhdistaa irtosälästä.

Päätin tänään lopettaa seuraavien tulipalopakkasten odottelun, ja hyödynsin raikkaan lumista ilmaa tekstiilien tuulettamiseen. Samalla tietysti tuli pyyhittyä pölyt, imuroitua ja pestyä lattiat. Jonkin asteinen kevätsiivous! Nyt kaikki onkin hyrskynmyrskyn, eikä joka nurkka todellakaan näytä kauniilta, mutta poikkeuksiakin on. Lampaantaljat vasten lumista maisemaa, ja naapurin autiotaloa, pakottivat tarttumaan kameraan kesken hommien. Joskus tosi arkisetkin asiat, kuten siivouspäivät, voivat olla kauniita.

Nyt äkkiä tavarat paikoilleen, sillä olen luvannut tänään leipoa pikkumiehen kanssa. Matot, tyynyt, peitot ja taljat saavat kyllä jäädä ulos vielä joksikin aikaa. Tästä raikkaudesta ei pääse nauttimaan kuin talvella, joten käytetään se hyväksi!

Ihanaa tiistaita.

Hiphei, se olisi perjantai, ja samalla tammikuukin vetää melkein viimeisiään.

Itse olen ollut tämän viikon hyvin tapaturma-altis. Tai no, sellainen mä taidan olla aina. Nyt vain todisteena mustunut jalka. Kroppani oikea puli on nimittän lonkasta nilkkaan tummansinisten mustelmien peittämä. Vaikka tässä kohtaa vuotta on ihan normaalia kaatuilla jäisillä pihoilla, minä itse vedin matalaksi ihan omissa rappusissa, ja siis sisällä. Keskiviikko iltana kannoin Klaaraa ihan normaalisti yläkertaan nukkumaan, kunnes jalat lähtivät alta. Astuin kai vain huonosti rapun reunalle, ja villasukka luisti alta. Sen verran äidinvaiston tuomia refleksejä, että sekunnin murto-osassa tajusin, että en voi irroittaa käsiäni lapsesta ja ottaa tukea. Niinpä annoin mennä suoraan lonkalleni, kädet ylhäällä tyttöä pidellen. Klaara ei edes hipaissut rappusia, mutta itselläni on kivat askelman raidat nyt muistona tuostakin kaatumisesta. Onni onnettomuudessa, pahemminkin olisi voinut käydä.

Luonnettani kuvaa hyvin se, että kerrasta ei tuo varovaisuus paininut kaaliin, vaan krompsin vielä eilenkin samoissa rapuissa. Niin oli kiire vintille, että “unohdin” astua kaksi viimeistä askelmaa. Siihen sitten lensin tömähtävän etukenon kautta naamalleni rappujen yläpäähän. Farkkujen polveen tuli valkoinen läntti, ja yläkerran aulan valkoiseen lattiaan puolestaan tummansininen.

Olen todellakin ihminen, joka onnistuu krompsimaan lähes missä tahansa. Harva onnistuu jättämään päätäänkään auton oven väliin, mutta minäpä olen onnistunut siinäkin. Vaatii siis jonkinlaista huumoria katsoa vierestä, miten onnistun kerta toisensa jälkeen kaatumaan nenälleni. Täytyy myöntää, että viihdettä olen tarjoillut läheisilleni, tosin lapsena jonkinveran myös huolta ja murhetta vanhemmilleni.

Tänään tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä kun mieheni kosi minua. Kihlajaispäivä siis! Jospa koittaisi juhlan kunniaksi pysyä pystyssä! 🙂

Mukavaa perjantaita ja ihanaa viikonlopun aloitusta!

Liirumlaarum, olisihan se pitänyt arvata! Vaan eipä käynyt mielessä, että luonnollisesti lasten pöpöt voivat tarrata äitiinkin. En edes hiljaa mielessäni toivonut säästyväni itse taudilta. En, koska ei tullut mieleenkään sairastella. Ei nyt, kun ei ole aikaa, pelkkää tekemistä ja kiirettä. Vaan minkäs ihminen flunssapöpölle voi! Näitä tulee ja menee, ja nyt vain toivon tämän tulleen menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin!

Kukkia piristykseksi, kuinkas muutenkaan. Viidenkympin ranunculuspuska, suolainen hinta, joka lähentelee törkeää. Vaan minkä kukka hinnalleen mahtaa. Onhan ne kauniita, siitä ei pääse minnekään.

Näitä yrttejä tuijotellen, ja toisia sisäisesti nauttien, yritän saada tämän nuhakuumeen poistumaan ennätysajassa. Lauantaille olisi yhdet synttärijuhlat järjestettävänä, ja se vaatii tietenkin jauhopeukalointia ja siivoilua. Nyt siis pari päivää voimien keräystä ennen kunnon puristusta.

Pysykäähän terveinä!

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Silirimpsis!
Se olisi sitten torstai, vaikka mielestäni voisi ihan vallan mainiosti olla jo perjantai. Ei sillä, että mulla olisi sellainen perjantaifiilis, vaan ihan siitä syystä, että viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Yhden potilaan sijaan sairastavia lapsia on kaksi, ja nuhakuumeen lisäksi meitä on sitonut kotiin myös vatsapöpö. Koska viikonloppu meni vähän noissa reissufiiliksissä, laskin kauppareissut, ynnä muut arkiset asiat, suosiolla seuraavaan viikkoon. No, täällä sitä sitten on jumitettu, ja tajusin eilen illalla, etten ole sunnuntain jälkeen käynyt roskista tai postilaatikkoa pidemmällä. Hassua sinänsä, että yleensä tälläiset muutamat päivät ei itseäni paljoa keikuta, mutta eilen illalla, kun sain lapset nukkumaan, tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Voi, miten ihanalta olisi tuntunut heittää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan!

No, tänään olikin sitten pakko kaivaa auto viikon lumilastin alta (ja sitä oli muuten paljon!), ja lähteä kauppaan ja muille asioille. Tiskiaine loppu, pesuaine loppu, jopa näkkäri ja kananmunat olivat loppu! Siitä hassu talous, että suklaata sentään löytyi! 🙂

Siinä samalla kun hamstrasin ruoka- ja apteekkitavaraa (kenties hieman liioitellustikin), nappasin kolme nippua syvän violetteja tulppaaneja mukaani. Mielessä pyöri vain mainoslause “…kukkansa ansainnut..”, vaikka alkuperäinen iskulause taisikin koskea koulunsa päättäneitä.

Niin, että kaipa minusta, ennen julkisia ja ruuhkaisia paikkoja kaihtavasta kotihiirulaisesta, on sittenkin kehittynyt ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, laumaeläin, joka kaipaa ympärilleen muutakin kuin neljä seinää. Eikä siitä taida olla kuin viikon verran, kun uhosin, että vihaan kaupassa käyntiä ja voisin ulkoistaa koko homman, jos se vain täällä olisi jollakin tapaa mahdollista.

Summa summarum, ihan kiva torstai! Nyt on päästy kylille, ja jääkaappikin on täynnä. Isäni piipahti kylään, ja hei, mä pääsen illalla ulos!

Nyt lohta uunin kautta ääntä kohti, ja sitten lenkille! Kivaa torstaita!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Talossa valitsee outo hiljaisuus, jota rikkoo ainoastaan se syvä hengittämisen ääni, joka kahdesta lapsesta lähtee. Pienempi ei ole nukkunut kunnollisia päikkäreitä aikoihin, mutta tänään, arjen koittaessa, päätin laittaa rytmit kuntoon, ja päiväohjelman pelaamaan. Esikoinenkin jäi tänään kotiin pienen flunssan vuoksi ja nukahti keittiön sohvalle heti lounaan jälkeen. On niin hiljaista ja rauhallista, etten osaa oikeastaan tehdä mitään. Tässä hiiviskellessäni olen kuitenkin pannut merkille, mitkä lattialaudat narisevat pahiten. Pieniä juttuja, joita ei edes ajattele normaalisti, saati kuule kaiken muun menon ohessa.

Nappasin pari kuvaa oliivipuusta, kun sitä menin eilen hehkuttamaan. Onhan siitä lehtiä tippunut ainakin yksi imurin pölypussillinen, mutta onpa niitä paljon jäljelläkin. Puu on todella tuuhea, koska koko kesän haaroitin sen oksia, napsaisemalla poikki kaikki uudet kasvustot.
Lokakuun lopussa kerroin, kuinka oliivipu muutti sisälle talvehtimaan, mutta koska sää tuolloin lähtikin taas lämpenemään, nostettiin puu takaisin kuistille. Sisätiloihin se muutti uudestaan vasta jouluaaton aattona, kun yöksi luvattiin kovaa pakkasta. Siitä saakka puu on nököttänyt työhuoneen ikkunan vieressä, nurkassa jossa ei oikeastaan mitään huonekalua voi pitää, koska vaatehuoneen ovi aukeaa tähän. Tämä on yksi talon kylmimmistä huoneista, ja siinä mielessä oliivipuulle ihan ykköspaikka, ettei tässä huoneessa ole lämpöpatteria ollenkaan. Muiden ikkunoiden läheisyydessä kun oliivi joutuisi kestämään pattereiden posotuksen. Työhuone on myös siitä oiva paikka kasville, että sen ikkunoihin paistaa päivä kirkkaimmin. Tänäänkin aurinko tuikki siihen malliin, että oikein häikäisi välillä.

Jatkan hiljaisuudesta nauttimista. Tätä harvinaista herkkua ei saa päästä menemään ohi tarttumatta sen ihanuteen. Luoja, miten rakastankin hiljaisuutta!

Kaikkea hyvää uuteen viikkoon!

Tallenna

Niin kiva, kuin on välillä käydäkin jossain, on kotiin palaaminen aina mukavaa. Konsertti oli ihan mahtava, varmaan pääsee kokemuksena top kolmoseeni, heti lasten syntymien jälkeen. Nenäliinoihin en osannut varautua, mutta piippuhyllyn paikoilamme sai aika rauhassa vetistellä. Eilen vielä hengailtiin mieheni kanssa päivä Helsingissä, pieniä ostoksia ja ruokailemista, illaksi sitten kotiin. Lauantai-ilta lasten kanssa, tuntui sekin äärettömän mukavalta. Niinhän se on, että pieniä juttuja arvostaakseen pitää välillä olla hetki poissa.

Reilun kuukauden päänsärkyä tuottaneet tekniset ongelmat ovat nousseet taas tänään kiristämään pinnaani. Tusin kukaan on viime aikoina voinut välttyä kuulemasta sanaa palvelunestohyökkäys. No, näitähän on riittänyt, ja kylläpä kiukuttaa. Blogille kun on päivässä varattuna se tietty hetki, ja sen hetken saaminen vaatii suunnittelua ja aikatauluttamista, muiden joustamista ja työaikojen vertailua. Väkisinkin ärsyttää, kun juuri sen kaiken esivalmistelun jälkeen huomaat, että nyt ei vaan onnistu. Lapset odottavat jo seuraava ohjelmanumeroa, ja päivän aikataulut on laadittu. En edes uskalla miettiä kuinka moni postaus on kuukauden aikana jäänyt tekemättä, kun ei vain yksinkertisesti pysty.

Ja, ennen kuin kukaan tarttuu asiaan, tiedän, että hyökkäyksistä koituu paljon paljon suurempaakin ongelmia, kuin bloggaajien postaustahdin rajoittaminen, mutta tämä nyt omasta henkilökohtaisesta vinkkelistä. Harmittavaa, ei sen enempää.

Kaikki joulun hyasintit ovat nyt kukintansa kukkineet mutta pari amaryllistä jaksaa yhä ilostuttaa. Tämä punainen tuossa keittiön tasolla on aivan vastustamattoman kaunis mustaa taustaansa vasten. Jotenkin niin kaunis, vaikken mustan ja punaisen liittoutuman perään yleensä olekaan.

Oliivipuuta tuossa tänään tutkailin, ja näyttää kivasti tekevän jo uutta lehteä. Voisi jo uskaltaa julistaa, että se selvisi talvesta. Ja, ihan ekan kerran tänään, hyasinttiruukkuja tyhjentäessäni, tuli mieleeni kevään esikasvatukset ja yrttiruukut ikkunalla. Ei enää kauaa, ja päästään niihinkin puuhin!

Vähän viluinen ja nuhainen olo (kiitos taas hotellien ilmastoinnin), ja tässä juuri arvon, että hölkällekö vai ei. Glögiäkin jäi joululta pari purkkia, joten taidan ainakin ensin hiukan lämmitellä sen avulla.

Mukavaa snnuntai iltaa, ja ladataan akkuja arkiviikkoon. Se oliskin nyt sitten ensimmäinen täysinäinen pitkään aikaan!

Vaikka juuri nyt nautinkin talvesta ja lumesta, koen silti aina joulun jälkeen jonkinlaista henkistä kevättä. Ihan vain jo tietokin siitä, että päivä alkaa pitenemään ja auringonvaloa on tarjolla yhä enemmän, piristää mieltä kummasti. Mielessäni jaan talven kahteen osaan; Syystalveen ja kevättalveen. Vuoden vaihtuminen toimii sitten näiden kahden jakajana.

Ensimmäinen merkki kääntymisestä kohti kevättä, on tietenkin joulun siivoaminen pois. Mutta, heti seuraavana tulevat tulppaanit heleissä sävyissään, ja se tapahtui tänään. Vuoden ensimmäiset tulppaanit, kuin lupaus keväästä ja lämmöstä!

Näin loppiasaattona ajattelin raivailla kotia taas hiukan järjestykseen ja ottaa joulun virallisen loppumisen siirtymäriittinä kevääseen. Tästä se lähtee, uuden suunnittelu ja valoon tottuminen.

Loppiaisen jälkeen palaa arki. Koulu jatkuu, ja harrastukset heräävät lomiltaan. Elämään tulee taas rytmiä ja jatkuvuutta.

Monelle tämä päivä on yhtä aikaa maanantai ja perjantai. Nautitaan siitä!

Hitto vie tätä pimeyttä! Saisi tulla lunta ja jäätä, jos nyt ei tupaan ja porstuaan asti, niin ainakin maahan! Missä se talvi taas viipyykään!?
Nämä pimeän nuhruiset päivät vaativat aikamoista tsemppausta käynnistyäkseen. Kirkasvalolamppua ja paljon kahvia. Silti ottaa koville, kroppa kaipaa valoa ihan vain jo hormonitoiminnan säätelemiseen. Niinä päivinä kun jalat tuntuvat lyijyltä ja päivä ei valkene ollenkaan, aamutoimia helpottaa kummasti kun kiskaisee ylleen lempivaatteensa. Enkä tarkoita nyt sitä parasta iltapukua (joka tosin voisi tuoda pimeään arkeen iltajuhlan tuntua!), vaan vaatteita joissa on mahdollisimman mukava olla ja olo tuntuu kotoisalle.

Koska mulla ei ole pukukoodeja riesanani, on lempiasuni niin casual kuin vain olla saataa. Please jeans -farkuista on tullut kuin toinen iho. Kahdet farkut kiertävät pyykki- ja käyttöväliä koko ajan, ja housut ovat pehmeät kuin pyjama. Ei kiristä eikä purista. Mutta ehdoton lempparini on Odd Mollyn Tenfold knit vuosien takaa. Se kaikesta nyppyisyydestään huolimatta on yhä lempparineuleeni, ja vedänkin sen päälleni vähintään kerran viikossa. Niinä päivinä kun ei tule mitään muutakaan mieleen, tai ei vain ole aikaa miettiä, että mitä sitä päälleen pukisi.

Ja, heti kun lempparit on heittänyt niskaansa, päiväkin tuntuu käynnistyvän ihan helposti. Olo on kotoisa ja mukava! Niinpä tnään mennään näissä. Lempivaatteissa, joissa arkikin tuntuu huomattavasti paremmalta!

Nyt on karjalanpaistilounaan vuoro! Voikaa hyvin ja ajatelkaa valoisia ajatukisa!