Kirjoitin eilisen postauksen hetken mielijohteesta. Jätin tekstin lepäämään, ja ajattelin kai, etten sitä kuitenkaan julkaisisi. Kuivasin tytärtäni suihkun jälkeen keittiön sohvalla, puin pyjaman ja nousin painaakseni julkaise -nappia. Totesin vain ääneen, että painan nyt sitten liipasinta, ja mieheni tiedusteli perään, kuka kuolee.
“Tästä taitaa tulla hidas itsemurha, mutta otan riskin”, oli vastaukseni.

On aina vaikeaa ennustaa reaktiota, jonka blogiteksti herättää. Välillä kirjoitat kevyesti niitä näitä, ja olet hullunmyllyn keskellä. Tai sitten käy, kuten eilen; Luulet heittäytyväsi susilauman keskelle, mutta saat osaksesi samaistumista ja myötätuntoa.

Eilisen tekstini tarkoitus oli tarttua syömishäiriöön sairautena. Yhä edelleen moni ajattelee sen olevan teinityttöjen haihattelua, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti itselleen voi sairautta valita. Siitä kärsii yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, tytöt ja pojat, joskin enemmistö sairastuneista on naisia. Siitä ei myöskään pääse eroon “syö nyt vaan ja lopeta tuollaiset ajatukset / ei sun tarvi miettiä kilojasi” -latteuksilla. Sitkeydellä ja taistelutahdolla on jossain kohtaa suuri merkitys, mutta kukaan ei voi taikoa sairautta pois, vaikka kuinka niin toivoisi.

Värisokeana olen monesti huomannut, miten vaikea on selittää jollekulle, ettei näe värejä. Vielä vaikeampaa on selittää syömishäiriötä, sitä, ettei näe itseään. Kuvittele eläväsi peilitalossa. Näet itsesi joka puolella, toisaalla pitkänä, toisaalla hoikkana. Vilkaiset eri suuntaan, ja olet pieni ja pyöreä, alhaalta kapea tai ylhäältä leveä. Kuvittele, että et koskaan tietäisi mikä kuvista on oikea. Et olisi koskaan törmännyt oikeaan peiliin, ja elämäsi perustuisi sille, että arvailet vain mikä peili toistaa todellisuutta. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta sitä kai syömishäiriöisen kehonkuva on.

Omalla esimerkilläni halusin tuoda myös esiin sen harhaluulon, että kaikki syömishäiriöiset olisivat muka langanlaihoja ja nälkiintyneitä. Laihuus ja aliravitsemus on yksi syömishäiriöiden oire, mutta todellisuudessa sairaudessa on kyse paljon muustakin. Sitä ei voi välttämättä nähdä, sitä ei voi todeta vaakalukemasta tai vyötärönympäryksestä. Sairas ihminen voi olla laiha, mutta hän voi olla myös normaalipainoinen tai ylipainoinen. Sairaus voi muuttaa muotoaan, oireilla ja olla ehkä välillä ulkopuolisen silmiin huomaamatonkin. Kyse on kuitenkin pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta sairaudesta. Polustusmekanismin romahtaminen, sydänongelmat tai itsemurha, ne eivät todellakaan ole pikkujuttuja.

Vielä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa resurssit riittivät lähinnä alitravitsemuksen korjaamiseen, ja erityiset, syömishäiriöiden hoitoon keskittyneet tahot, olivat Suomessa aika vähäisiä. On kohtalaisen helppoa sulkea ihminen sairaalaan ja ravita. Sen jälkeen alkaa kuitenkin täysin toisenlainen taistelu, ja siinä taistelussa sairastunut on erittäin heikoilla vieraassa, ja syvästi vihaamassaan, kehossa.  Nykyään hoidossa kai pyritään ottamaan paremmin huomioon sekä somaattinen, että psyykkinen puoli sairautta, ja syömishäiriöiden hoito lienee olevan pitkäjänteisempää, kun kuntoutumisen osuus hoidosta on parantunut. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että Suomessa hoito on edelleen kovin eriarvoista ja alueellisesti vaihtelevaa.

Varmasti jokainen sairastunut kokee sairautensa eri tavalla. Jonkun on ehkä helppo nimetä laukaisevat tekijät, joku pystyy katsomaan taakseen ja toteamaan, että on parantunut. En voi yleistää, kertoa vain lähinnä omasta näkökulmastani ja toivottavasti avartaa joidenkin katseita. Kiitos, että annoitte siihen mahdollisuuden!

Kuvan suklaakakku odottaa tuhoamista. En ole vielä eläissäni törmänyt mihinkään niin makeaan, ettei sitä voisi syödä. No, nyt törmäsin!

Mitä tulee eilisen kommentteihin, otan ne illalla käsittelyyni, viimeistään kun lapset menevät nukkumaan. En halua ohittaa niitä vastaamatta, mutta kiitän silti näin yleisesti kaikkia postauksen vastaanotosta!

Aurinkoisia ajatuksia!

“Aion kertoa teille palan elämästäni. Asioita, joita olette voineet lukea ja tulkita rivien välistä, tai jättää huomaamatta. Sanoja, jotka ovat auenneet ehkä saman asian kanssa kamppaileville, tai ainakin niille harvoille, jotka oikeasti minut tuntevat.

Aloittaako varhaisista kouluvuosista, ensimmäisistä laihdutuskuureista. Sairaalahoidosta, vai siitä, kuinka peruskoulun käymiseen meni 10 vuotta ja lukion pystyin suorittamaan neljässä ja puolessa. Siitäkin huolimatta, että olin ihan hyvä ja fiksu oppilas. Vai mistä se pitäisi aloittaa? Vaikea päättää, koska tuskin tiedän itsekään, mistä kaikki on saanut alkunsa. En voi kertoa tarinaa, jolla on varsinainen alku – saatika loppu. Voin kuitenkin koittaa koota paloja sieltä täältä.

Syömishäiriö. Ruma sana, luuranko kaapissani, taisteluni ja kohtaloni.

Ehkä eniten koko blogihistoriani aikana minua satuttaneet kommentit tulivat tähän postaukseen. Tuolloin en käyttänyt mitään erillistä toimintoa kommenttien hyväksymiseen (mitä käytän nykyään juurikin siitä syystä, että vanhempaankaan postaukseen tulleet kommentit eivät menisi itseltäni ohi), ja viimeiset kirjoitukset löysinkin joskus paljon paljon postauksen julkaisuajankohtaa myöhemmin. Sanat eivät satuttaneet siksi, että niillä olisi haluttu minua loukata, vaan päinvastoin. Noissa kommenteissa ajateltiin puhtaasti parastani, mutta osuttiin vain kohtaan, jonka olin halunnut piilottaa. Muistan yhä kuinka Itkin, ne kyyneleet jotka valuivat silmistäni, kun luin kommentit. En tiennyt mitä kommenteille tehdä, ja ajattelin, että järkevintä on olla tekemättä mitään.

En koe itse olleeni tuohon aikaan laiha, en edes erityisen hoikka. Paljon on kiinni myös kuvien rumasta käsittelyefektistä. Voisin vedota siihen, että tiedän, mitä on olla oikeasti laiha, mutta jätän senkin tekemättä….”

Näin aloitin erään postauksen kirjoittamisen viime marraskuussa. En kuitenkaan koskaan saanut sitä valmiiksi, en ole saanut niistä yhtäkään. Nimittäin syömishäiriötä koskevista postauksistani. Mulla on aina alussa ajatus, mutta jostain syystä sormet lakkaavat tottelemasta käskyäni. Liikaa tuskaa, liikaa kipua. Aivan liikaa muistoja.

Olen saanut blogiini kymmeniä pahansuopiakin kommentteja. Ihan kaikista aiheista, mutta etenkin liittyen liikuntaan tai syömiseen. Niin, monet näistä kommenteista tulevat ihmisiltä, jotka ovat jo kouluaikana tottuneet huutamaan hammasrautoja kantavalle luokkatoverilleen telaketjuista, haukkumaan akneihosta kärsivää rupikonnaksi ja ylipainoista läskiksi. Aivan kuin ivan kohde ei itse olisi tietoinen “ongelmastaan”, sitä pitää toitottaa ja huutaa. Minulla on syömishäiriö, jonka kanssa yritän elää, ja jota koetan kaikin voimin hallita. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Ihmisen, jonka elämää on lupa ivata ja parjata?

Itse koen syömishäiriön jonkinlaisena henkisenä syöpänä. Toisaalta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, ehkä diabetes olisi parempi vertauskuva. Ai miksi? Siksi, että olen kyyninen ja koen välillä, etten parane syömishäiriöstä koskaan. Tiedän, että sairaudesta on mahdollista parantua, mutta miksi se on niin vaikeaa juuri minulle? Sairauden kanssa voin toki elää, ja voin hallita sitä. Pahaa oloa voi lääkitä, mutta minä en kai koskaan voi täysin päästä irti. Kyse on hallinnasta. Varmaan kuin alkoholismissa ja siitä toipumisessa. Jokainen päivä on päivä kuilun reunalla. Elämä on veitsenterällä hamaan loppuun. Kumpi hallitsee, sinä vai sairaus?

Ja aivan kuin diabeetikkokin, minäkin luotan terveydentilani ammattilaisen käsiin. Kyllä, otan neuvoja vastaan minua hoitavalta terveydenhuollon ammattilaiselta, joka näkee koko sairaskertomukseni mustana valkoisella. Ei kenenkään tarvitse kertoa minulle, että ajatteluni on sairasta. Sairauttani on hoidettu yli puolet elämästäni, ja kertokoot se jotakin taudin vakavuudesta.

Älä laihduta -päivän on tarkoitus muistuttaa meitä kaikkia oman kehomme hyväksymisestä. Sen tarkoitus on muistuttaa, että kauneusihanteet ja ulkopuoliset ärsykkeet eivät saisi vaikuttaa omaan kehonkuvaamme. Päivän tarkoitus on edistää terveyttä, ja tervettä ajattelutapaa, mutta päivän tarkoitus on myös muistaa syömishäiriöön sairastuneita. On helppo arvostella toisen käyttäytymistä, helppo haukkua pinnalliseksi ihmistä, jolla ei ole vastaavanlaista kehonkuvaa itsestään kuin sinulla. Jos kehonkuvasi on terve, ja olet sinut itsesi kanssa, ole onnellinen! Anna myös meille sairastuneille mahdollisuus yrittää elää elämäämme niin hyvin kuin suinkin pystymme. Ja muista, että sairaus ei ole tahtotila. On helppoa syöttää ihminen normaaliin painoonsa, mutta sairaus ei parane sillä. Ruoka ja insuliini toimivat jokseenkin melko samalla tavalla.

Enemmän teemapäivästä voitte lukea esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI ry:n nettisivuilta. SYLI ry on loistava tapa perehtyä sairauteen, joka tuntuu yhä olevan suuri mysteeri niin monelle. Syömishäiriöliitto SYLI on vasta kymmenvuotias, ja itseäni ajatellen on sääli, ettei sen palvelut olleet samaan tapaan tarjolla, kun olin nuori ja hämilläni sairauteni edessä. Netti ja some tuovat mukanaan paljon pahaa, mutta helpottavat myös suuresti avunsaantia.
Itse käännyin SYLI:n puoleen parikymppisenä, oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla perheestä. Koin noloksi ja pelottavaksi sen, ettei minulla, 23-vuotiaalla normaalipainoisella nuorella naisella, ollut edelleenkään kuukautisia. Koin myös olevani asiani kanssa aika yksin, enkä tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuntui, että terapia ei tuolloin riittänyt kohdallani. Sain liiton kautta paitsi tärkeää henkistä tukea tilanteeseeni, myös käytännön ohjeita ja neuvoja. Minulle itselleni oli tärkeää, että sain kääntyä sellaisen aikuisen puoleen, joka jollakin tapaa pystyisi ymmärtämään tilanteeni. Suosittelen SYLI ry:n toimintaa jokaiselle, joka joutuu pohdiskelemaan asioita syömishäiriöiden tiimoilta. Sairastit sitten itse, tai olet syömishäiriöön sairastuneen läheinen tai omainen.

Olen tänään leiponut suklaakakkua. Sellaista 12 yhteisen vuoden juhlistamiseen sopivaa. Ja kyllä, minun ja kakun välissä on aina se jokin. Mutta suurimman osan ajasta se jokin on kuitenkin nykyään nöyränä minun edessäni, eikä toisinpäin.

Tervettä suhtautumista ruokaan, syömiseen ja kehonkuvaan. Tervettä suhtautumista myös meihin, jotka emme kuulu onnekkaan enemmistön joukkoon!

Älä laihduta -päivän lupauskortin voit ladata SYLI ry:n sivuilta.

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksitoista vuotta siitä, kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa. Katsotaanko yhteiselomme alkaneen siitä päivästä? Ehkä. Oliko se rakkautta ensisilmäyksellä? Ehkä. Asioita kun voi tarkastella niin monelta kantilta. Ehkä ensimmäisiä tunteita tärkeämpää on kasvaa yhdessä, ja kasvaa yhteen. Hyväksyä myös se tosiasia, että välillä kasvetaan eri suuntiinkin. Tiedetään toisesta kaikki, ja rakastetaan sittenkin – virheineen päivineen. Osataan riidellä ja osataan sopia.

Yhteensä kuusi kodiksi kutsuttua paikkaa, valkolakkeja, armeijan vihreitä, kaksi koiraa ja kaksi lasta. Kouluja ja opiskeluja, iloja ja suruja, kasvukipuja ja kompromisseja. Paljon mahtuu kahteentoista vuoteen. Kahdesta lapsesta tulikin kaksi aikuista, jotka kasvattavat nyt kahta lasta. Opitaan toisesta ja opitaan toiselta. Jaetaan huono huumorintaju, tyhmät vitsit, ja asiat, joita ei oikein tohdi edes muille kertoa. Ollaan samaa mieltä, ja ollaan jyrkästi eri mieltä.

Vaikeinta on ollut hyväksyä, että kaikki eivät aina ole olleet onnellisia puolestamme. Vaikeinta on ollut oppia, ettei sillä lopulta ole merkitystä. Että riittää, kun itse olemme, ja riittää, kun itse tiedämme, mitä haluamme. Elämän myrskyt joko ajavat ihmisiä erilleen, tai sitten ne vahvistavat liittoja. Riippuu kai siitä, kuinka paljon minkäkin eteen on valmis taistelemaan.

Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmi, olen aika tyytyväinen, että päädyin silloin aikanaan antamaan ravintolan hämyisessä narikassa oikean puhelinnumeroni. Niin pieni juttu, mutta moni asia voisi olla nyt ihan toisin.

Ei meillä ole tapana tälläisiä päiviä enää juhlia. On kihlajaispäivä, hääpäivä, syntymäpäivät ja lasten merkkipäivät. Isäinpäivä ja äitienpäivä. Ihan tarpeeksi muistettavaa, kuulemma. Jauhopeukaloa ja sokerihammasta kuitenkin kutittelee sen verran, että ehkä tähän arjen keskelle voisi jotakin juhlan tapaista taikoa. Josko 12 vuotta olisivat kuitenkin kakun arvoiset!

Aurinkoista maanantaita ihanat! Me taidetaan pukea pihakamat päälle ja lähteä hiukan kruopsuttelemaan kukkamaita.

Törmään aika usein kysymykseen “miten sä ehdit?”. Paitsi, että siihen törmää täällä blogissa, kuulee kysymyksen silloin tällöin ihan oikeassakin elämässä. Yleensä vastaus on hyvinkin yksinkertainen; En mitenkään!

Pari viikkoa sitten, ajankäytöstä tuli juteltua enemmänkin blogisiskojen kanssa. Jokainen oli törmännyt samaan ihmettelyyn; Miten aikaa voi riittää kaikkeen. Työt, siisti koti ja lapsiperheen arki vielä jotenkin on ymmärrettävissä, mutta että aikaa on vielä niin paljon blogille tai harrastuksille! Tässä kohtaa moni alkaa jo epäröidä.
En voi tietenkään puhua kuin omasta puolestani, mutta ajattelin hiukan tarttua asiaan ajankäyttö.
Kuten olen ennenkin kirjoittanut, ei ole olemassa supernaisia tai -äitejä. Elämä voi joskus olla epäoikeudenmukainen, mutta aikaa ajatellen, se kohtelee meitä kaikkia täysin tasapuolisesti. Meille jokaiselle annetaan tasan se 24 tuntia per vuorokausi. On sanomattakin selvää, että kukaan ei voi tuossa ajassa hallita täydellisesti kaikkea. On nukuttava, huolehdittava perushygieniasta, ja mahdollisesti töistä ja lapsista, syötävä jne… Mutta se, mikä jää jäljelle, on kaikki jokaisen oman harkinnan alla.

Löysin tutkimustiedon, joka kertoo suomalaisten katsovan keskimäärin liki 21 tuntuia televisiota viikossa. Päivää kohti telkkarin töllötystä kertyy keskiverto suomalaiselle 2 tuntia ja 58 minuuttia. Pelkästään jo tässä kohtaa voin todeta säästäväni useampana päivänä viikossa liki kolme tuntia johonkin muuhun. Omalla kohdallani tuo aika valuu varmasti liikunnan ja blogin sekaan, joskaan ei sekään ihan joka päivä edes riitä.

Mutta mistä se aika sitten otetaan? Että, miten ihmeessä jollakulla voi olla aina siisti koti, aikaa liikunalle, blogille, harrastuksille ja ystäville!? Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei mitenkään!
Jokainen pienten (ja vähän suurempienkin) lasten äiti, tietää, että käsite siisti koti on hetkellinen olotila. Se on ohikiitävä hetki, joskus vain silmänräpäys. Itse olen ainakin sitä mieltä, että mikäli haluiaisin kotini olevan tiptop kunnossa jatkuvasti, en voisi tehdä juuri muuta kuin siivota. Mutta kuka jaksaa siivota koko ajan!? En minä ainakaan. Niinpä koti näyttää kodilta. Joskus tavarat on hetken omilla paikoillaan, joskus villakoirat ja likatahrat poissa simistä. Näiden molempien yhdistelmä on sitten jo aika harvinainen.

Meillä on vaatekasoja leväällään pitkin kotia. Ruokapöytä pitää silloin tällöin sananmukaisesti raivata, että pinta-alaa saadaan lautasille. Viime viikolla unohdin pyykit koneeseen kolmeksi päiväksi. Sänkyjä en ole taas jaksanut pedata liki viikkoon ja eteinen on täynnä kenkiä, hanskoja, huiveja jne. Ai miksi? No, koska ulkona on ollut niin hieno sää, että olen mielummin nauttinut lasten kanssa siitä, kuin oikonut paikkoja sisällä. Olen käynyt mielummin salilla ja lenkillä, kuin silittänyt, pyykännyt tai pessyt ikkunoita. Sitä se on, ainaisia valintoja arki täynnä! Väliin mahtuu toki päiviä, jolloin pitää vain myöntää villakoirien määrä, pyykkikasojen suuruus ja paikkojen sotkuisuus. Silloin jätetään omat harrastukset vähemmälle ja hoidetaan ne ikävät velvollisuudet.

Muiden bloggaavien äitien kanssa jutellessani, minut teki surulliseksi lähinnä se, että jokainen meistä oli jollakin tapaa törmännyt äitiytensä arvosteluun juuri ajankäytön nimissä. Toisaalta, mietin kenen tulee edes mieleen ajatella, että blogin kirjoittaminen, tai vaikka itsestään huolehtiminen, otettaisiin ensimmäisena pois ajasta, jonka äiti viettää lastensa kanssa!

Jos saisin vuorokauteeni lisää tunteja, käyttäisin ne mitä todennäköisemmin nukkumiseen, lehtien ja kirjojen lukemiseen, sohvalla löhöilyyn, käsitöihin ja puutarhaan. Näistä kaikista kun olen joutunut nipistämään kysyessäni itseltäni, miten mieluiten käytän sen jäljelle jäävän oman aikani. Tällä hetkellä tulen kuitenkin paljon iloisemmaksi blogista ja liikunnasta. Mutta, mikäli jonain päivänä huomaan, että kutominen, telkkarin katsominen ja lukeminen ovat parempaa ajanvietettä, on mulla vapaus tehdä asiat toisin.

Aika on todellakin muovailuvahaa. Jokainen pyörittelee sitä haluammallaan tavalla, ja niissä puitteissa, joissa se on mahdollista. Usein tuloksena on jono pieniä palloja, määrä josta koostu yksi kokonainen vuorokausi. Mutta se vahan määrä, se on meille kaikille sama!

Tuoksuherneet ja mårbackat ovat odottaneet istuttamista jo jonkin aikaa. Eikä kyse ole siitä, ettenkö ole ehtinyt iskeä niitä multaan, vaan siitä, että olen vain valinnut tehdä jotakin muuta. Aika kun ei millään riitä kaikkeen!

pusero ja huivi : Lumoan : blogin kautta saatuja

En tiedä teistä, mutta itse olen huomannut omalla asenteella olevan suuri merkitys siihen, miten päivät sujuvat. Otetaan esimerkiksi eilinen, jolloin päätin jo aamulla, että hei, tästä tulee hyvä päivä!
Niinhän siitä tulikin. Ei ehkä yhtään sen kummallisempi, kuin mikään muukaan päivä, mutta huomasin itsekin tarttuvani tähän oljenkorteen useammin kuin kerran. Kun joku asia meni poskelleen, oksua oli taas siivottavana ja pyykkikone temppuili, totesin itselleni, että nää on nyt näitä. En jaksa kuitenkaan murista, kun mulla on tänään tää hyvä päivä. Ja kuulkaas, kyllä sitä sitten illalla päivää ynnäillessään huomaa, että sillä omalla ajattelutavalla on aika iso merkitys!

Mä olen aina viihtynyt positiivisten ihmisten läheisyydessä. Esimerkiksi työyhteisössä yltiöpositiivareita monesti karsastetaan, energisyys koetaan ärsyttävä tai jotenkin teennäisenä. Mutta mä tykkään! Jos joku puhkuu energiaa ja positiivisuutta, valitsen paljon mielummin sen, kuin kuuntelen kahdeksan tuntia valitusta siitä, miten kaikki on pepusta ja huonosti. Ihan totta, negatiivisuus syö lopulta ihmisiä siitä ympäriltä. Kukaan ei jaksa sellaista negatiivistä pilveä yläpuolellaan jatkuvasti. Entä jos sen sijaan, että marisisi “vasta keskiviikko…”, toteaisikin, että “hei jee, jo keskiviikko!”.

Mutta, jaksaako sitä sitten aina olla positiivinen? En mä ainakaan jaksa. On niitä päiviä, kun hokee itselleen, että tämä ei kyllä niin ole mun päiväni, ja tää on just tätä mun tuuria. Jos jo valmiiksi ajattelee, että mätkythän se verottaja mulle nyt lähetti, kun tää päivä on muutenkin ihan hanurista, niin johan se mätkykirjekin ketuttaa kahta kauheammin. OK, ei se koskaan kivalta varmasti tunnu, mutta asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Jäädä piehtaroimaan siihen epäonneen ja negatiiviseen ajatteluun, tai katsoa eteenpäin ja todeta, että tästäkin selviää.

Ja, mä muuten uskon siihen että ihminen selviää melkein kaikesta. Ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja kaikella on tarkoituksensa. Ai miksi uskon? Elämä on opettanut!
Uskon myös siihen, että ihminen voi omalla ajattelullaan, ja myönteisellä suhtautumisella, vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi työhaastatteluun ei kannata mennä asenteella “ihan turhaa, en mä tätä paikkaa kuitenkaan saa”. Sitä vastoin kannattaa kokeilla taktiikkaa “mä niin saan tän duunin! Mä olen hyvä, ja kyllä ne sen siellä huomaa”. Sama pätee pienemmässä mittasuhteessa esimerkiksi flunssan torjuntaan. Ihminen on psykofyysinen paketti!

Sanotaan, että pessimisti ei pety koskaan. Pötyä! Pessimistihan elää jatkuvassa pettymyksen kuopassa. Pettyy oikeastaan jo valmiiksi – ilman varsinaista syytä! Optimistikin toki pettyy, mutta saa varmasti nopeammin hymyn takaisin huulilleen!

Ei mulla oikeestaan muuta. Tuli vaan mieleen.
Entä te? Onko lasit puoliksi tyhjiä, vai puoliksi täynnä? Vai jotain siitä välistä, hiukan päivästä riippuen?

Positiivista tätä päivää!

Kuvat tämän viikon Instagram satoa…

Tänään on hyvä päivä!
Vaikka toisaalta, tänään ei pitäisi olla hyvä päivä, koska niin moni juttu on mennyt päin pyllyä ja just päinvastoin, mitä olen suunnitellut. Eli toisaalta, nyt vois korventaa ja kiristää, mutta ei kuulkaas kiristä. Eikä korvenna! Mun selkäranka on nimittäin terästä, ja se tekee mut nyt tosi onnelliseksi!

Muistatte kun heitin teillekin tammikuussa karkkilakko -haasteen!? Joo, tyhmin juttu ever, olen huomannut lähiaikoina. Mikään makea maailmassa ei paikkaa sitä kirpeiden tuttien himoa, mika mun sisällä kasvaa päivästä toiseen. Argh, ihan sietämätön juttu!
No, mä olen ollut ihan riekaleina jo hetken aikaa karkinhimoissani, ja tänään sovittiin virallisen lakkoporukan kanssa (minä, mieheni ja ystäväni), että nyt puolenvälin kunniaksi sallitaan yksi repsahdus. Yksi päivä, ja niin paljon karkkia kuin mieli vain suinkin haluaa ja kroppa pystyy ottamaan vastaan.
Mentiin Prismaan. Ajattelin, että sellainen parin kympin pussi menee kyllä kevyesti alas tämän vuorokauden puolella. Jännitin, että miten voin kauhoa niitä kandykingejä, kun multa varmaan vaan valuu kuolaa sinne laareihin. Ja kas, kun päästiin karkkihyllylle mun selkäranka ei naksahdellut ja valahtanut pöksyihin! Totesin vain, EN OTA! Ja teidättekö, mä kasvoin varmaan kymmenen senttiä pituutta siinä kohtaa. Ai että, mutta teki hyvää!

Selkärankaa vahvempi tekijä tässä varmaan on nyt se, että mä tiedän, että mulla on se optio siihen repeämiseen. Että saan syödä karkkia ennen juhannustakin, ihan luvan kanssa. Ja mihin tästä taas päästään; Voihan kielletty hedelmä! Mikään ei toimi, jos sääntö on ehdoton ei. Pitää opetella kohtuutta ei totaalikieltäytymistä! Se on tuo korvien väli sellainen, että se saa ihmisessä outoja fiiliksiä aikaan.

Mä voisin paasata tästä kohtuudesta, ja kultaisesta keskitiestä, vaikka kuinka. Siis jos mulla olis aikaa. Mutta seuraavaksi pitää laittaa pötyä pöytään ja raivata keittiö…
Mies lupasi laittaa illalla pitsaa. Katsotaan, mitä mun selkäranka siihen sanoo. Toisaalta, jos mä sitä jatkuvasti pönkitän, voi olla, että en mahdu kohta kulkeen ovista! 🙂 Mutta, fiilis on nyt sitä luokkaa, että taidan illalla heittää tankoon vähän enemmän rautaa. Hitto, ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin! 🙂

Aurinkoista lauantaita teillekin ihanat!

Tahdonvoimaa!!!!

Jokin aika sitten lisäsin instagramiin tekstin I think I like who I am becoming. Piti mielestäni oikein hyvin kutinsa tuo, jonkinlaiseksi voimalauseeksi kai tarkoitettu, lainaus.
Tunsin tuolloin, että elämässäni oli löytynyt uusi ja parempi suunta, joka teki arjestani paitsi helpompaa myös mielekkäämpää. Onnelliseksi minut asiassa teki se, että olin itse tietoisesti muuttanut käyttäytymistäni ja tehnyt töitä uuden suunnan löytymisen eteen. Toisin sanoen; Olin itse toiminut oman onneni seppänä -ja opetellut myös sanomaan EI.

Oma eilinen päiväni ei mennytkään, kuten olin suunnitellut. Siitäkin huolimatta, että olin aikatauluttanut, suunnitellut, ennakoinut, varautunut ja valmistautunut. Yksi viesti, ja huomaan koko päivän ohjelman menneen hukkaan. Kiirehdin kotiin vain, koska joku muu ei ole viitsinyt nähdä vaivaa valmistautumiseen, ennakointiin, aikatauluttamiseen ja suunnitteluun.

Puhutaan ruuhkavuosista. Pitäisi hoitaa työ, koti ja lapset. Samoin parisude ja muut ihmissuhteet, ja huolehtia myös itsestään. Sitä samaahan se on jokaisella lapsiperheellä. Juostaan kilpaa kellon kanssa, aikataulutetaan harrastuksia, ja suhataan päivä sinne ja tänne. Arki kuormittaa jokaista, mutta siihen, miten suuren kuorman kukin harteilleen ottaa, voi onneksi vaikuttaa. Ei aina tai joka päivä, mutta yleisesti. Kukaan ei jaksa kovinkaan pitkään ylikuormaa, ja omat rajat ja voimat on tunnistettava. Ihminen voi yrittää venyä, ja hetken se saattaa onnistuakin. Me kaikki olemme kuitenkin tavallisia ihmisiä. Ei ole superäitejä ja supernaisia, joiden vuorokaudessa olisi tupla määrä tunteja.

Olen kirjoittanut myös blogissa siitä terveestä itsekkyydestä, jonka avulla arjen pyörityksen lomassa myös itsestään huolehtimiselle löytyy aikaa. Terve itsekkyys pitää sisällään omasta jaksamisesta huolehtimista ja omien voimien säästämistä. Ei ole kyse kääntymisestä minäkeskeiseen elämäntapaan, vaan puhtaasti siitä, että kuuntelee myös itseään. Ei ole kyse myöskään pelkästään siitä, että ottaa aikaa liikunnalle tai urheilulle. Kyse on siitä, että ehtii päivittäin myös huolehtimaan itsestään. Muiden huomioon ottamisen lisäksi, myös itsensä on otettava huomioon, ja kuunneltava myös omia tarpeitaan. Itseltään voi vaikkapa kysyä päivittäin, kuinka minä voin! Kun suunta tuntuu väärältä ja raskaalta, on opeteltava pysähtymään ja miettimään, voiko omaa käyttäytymistään muuttaa.

Olin eilen vihainen. Suoraan sanottuna kiehuin kiukusta. Hetken olin vihainen elämälleni, kunnes tajusin, että ainoa, jolle minun on syytä olla vihainen, olen minä itse! Miksi en yksinkertaisesti vain sanonut ei.
Viimeiset pari viikkoa olen tuntenut tyytymättömyyttä arkeeni. Hyvä fiilis ja jaksaminen, joiden eteen tein pitkään töitä, ovat alkaneet väljähtää. En enää pitänytkään siitä Emiliasta, joksi olin muuttumassa. Sain siis herätykseni. Oman käyttäytymisen ja reagoinnin on jälleen muututtava. Kukaan ei kuole tai kärsi, vaikka asetan välillä omat aikatauluni yhdenvertaiselle tasolle perheen muiden aikatulujen kanssa. Päinvastoin! Tunne siitä, että toimii itse oman jaksamisensa ohjaksissa tuntuu palkitsevalta.
Hyvä olo ja hyvä mieli ovat asioita, joista hyötyy koko perhe. Itsensä venyttäminen joka suuntaan ei ole kannattavaa. Ihmiset ympärilläsi tottuvat helposti siihen, miten käyttäydyt. Jos olet jatkuvasti joustamassa ja taipumassa, on luonnollista, että se katsotaan perusluonteeksesi. Jos olotila kuitenkin itsestä tuntuu vieraalta ja raskaalta, on syytä nostaa kädet ilmaan. Yksinkertainen ei on lopulta ehkä kannattavampi ratkaisu kuin itsensä polttaminen loppuun.

Kuvien tyyppi ei liity tekstiin millään tavalla.
Tai no, eipä hänkään ole kovin hyvä sanomaan ei. Tosin, tässä tapauksessa, EI-sanan ymmärtäminen olisi vielä parempi juttu! 🙂
Me ollaan molemmat myös lähestulkoon valvottu viime yö, joten väsymys on yhdistävä tekijä sekin. Niinpä me tuumataan isot eit siivoukselle, ja nukutaan sen sijaan päikkärit!

Klaaran pikkukeittiö on kannettu tuonne keittiön toiseen päätyyn. Voisi muuten olla kiva idea rakentaa samanlainen työtaso myös pienoiskoossa! Pienet avohyllyt jne… Hhmm, täytyykin ottaa puheeksi!

Pakko myöntää, että tällä viikolla takki on aika tyhjä edellisen viikon aherruksesta. Univelkaa ja pitkiä päiviä jaksaa hetken aikaa, mutta jossain kohtaa kroppa alkaa huutamaan lepoa, ja on vain todettava, että vauhdin on hiljennyttävä.

Mulla on itse asiassa ollut pari päivää kuin paha krapula, vaikka täytyy (melkein häpeäksi) myöntää, että alkoholilla ei ole osuutta asiaan, sen verran kuivanpuoleista on meikäläisen juhliminen. 🙂 Itse asissa meidän lauantai venyi puoliyöhön sohvalla Komisario Morsea tuijotellen. Tai no, mies nukahti jo puolessa välissä sitäkin! Pari päivää mun olo on ollut lähinnä mukavuudenhaluinen, tai no löysä ja laiska myös!

Mutta jotain tämänkaltaista osasin odotaakin. Ei siksi, että ikävuosia on koossa pyöreät, vaan siksi, että aherrus todellakin vei voimia. Niinpä tämä viikko otetaan pikkuisen löysemmin. Löhötään sohvalla, ja ollaan vaan, valmista pintaa ihaillen ja uusia juttuja suunnitellen!

Eteisen kenkäkaapin päällä Hayn puinen käsi ja Arne Jacobsenin letter cup. Ne olivat tuolin kanssa samassa paketissa, ja odottavat myös työhuoneen valmistumista. Mutta, ihan kivat ne on tuossakin, joten nyt vedetään ansaitusti henkeä!

Suuret kiitokset vielä onnitteluista, olette ihania! En stressaile numeroita tai pode sen kummempaa kriisiä. Elämä jatkuu omalla painollaan, iästä viis! 🙂

Vielä reilu pari tuntia aikaa osallistua Vichyn meikkikisaan! Käyttäkää se hyödyksi!!!

Kyllä vain, se on nyt 30 vuotta täynnä!
Tai tuli jo eilen, siinä ilta kahdeksan jälkeen. Mutta ei se kyllä miltään tuntunut, en kokenut vanhentuneeni tai aikuistuneeni yhtään. 🙂

Vietettiin synttäreitä pienellä porukalla täällä meillä. Mies vastasi kokin hommista, pulled porkia ja asiaan kuuluvat muut höysteet. Mulle jäi vain mutakakun teko, tosin sekin pääsi inan liian kypsäksi. Otin kai vähän turhankin löysästi.

Joku on saattanut mun lahjatoiveeni arvatakin, eli suurin toiveeni oli saada kotia kuntoon. Viime viikko tehtiinkin tosi kovin hommia, mutta parasta on, että hommat jatkuu taas tänään! Ehkä hiukan pienemmällä teholla, mutta kuitenkin!

Mä toivottelen teille oikein mahtavat sunnuntait!

On muuten ihana fiilis, kun jääkaappi on täynnä herkkuja ja koti täynnä kukkia!

Olen maalannut, kitannut, hionut, maalannut, kitannut tapetoinut ja hionut. Kantanut huonekaluja paikasta toiseen, purkanut muuttolaatikoita (kyllä!), pakannut tavaraa kierrätykseen ja vintille, siivonnut keittiön kaappeja, järjestänyt lastenvaatteita sieviin pinoihin ja istuttanut kasveja. Olen leiponut kaksi kertaa sämpylöitä, ja syönyt pitsaa niin, että sitä tulee jo korvistakin. Olen juonut kahvia ja cola zeroa litratolkulla, kärsinyt nälkää ja hirmuista ähkyä. Olen nukkunut aivan liian vähän vaihtamalla yöunet kaikkeen edellämainittuun. Olen itkenyt ja nauranut, tuntenut suunnatonta iloa ja riemua, samoin pettymystä ja epätoivoa.
Tämän kaiken lisäksi olen toki huolehtinut perus kotityöt, lapset ja lasten tarpeet. Olen istunut kynsihuollossa ja käynyt salilla. Siivonnut ja pyykännyt, täyttänyt ja tyhjentänyt tiskikonetta, laittanut ruokaa jne.

Vaikka olen oikeasti ihan suunnattoman iloinen kaikesta siitä, mitä tämän viikon aikana on saatu valmiiksi, olen samalla myös pikkuisen pettynyt. Luulin, että viikossa ehtisi enemmänkin. No, nyt tiedän; Ei ehdi millään!

Lupasin olla tällä viikolla nuori ja hullu. Nuoruudesta en tiedä, mutta hulluus on kyllä ollut läsnä aika tiiviisti. Mutta, vaikka mä olen ihan törkeän väsynyt, ja jokainen solu kropassa huutaa armoa ja lepoa, olen silti ihan tajuttoman onnellinen ja tyytyväinen! Mikään ei nimittäin voita sitä fiilistä, kun näkee kaiken sen raatamisen ja valvomisen tuloksen. Tää kaikki on jokaisen valvotun tunnin arvoista!

En muista, koska viimeksi yksi viikko olisi mennyt ohi tällä vauhdilla! 

Se on perjantai! Nautitaan siitä!