Huhhuh. Joulukuun alussa alkanut juhlaputki on taas vihdoin saatettu suurimmalta osin päätöksiin. Talo oli eilen täynnä lapsia ja aikuisia, ja vaikka ystävät tulivat vielä illalla rääppiäisiin, ei tarjoiluista siltikään päästy eroon. Pitää siis pari päivää herkutella vielä. Salted caramel cheesecaken lisäksi pöytään pääsi mutakakku vaniljajäätelön kanssa ja minipavlovat, joista jälkimmäiset totaalisesti unohdin nostaa pöytään, ja niinpä juhlaväki oli pakotettava vielä jälkiruokakierrokselle. Lisäksi tein tuollaisen lohivoileipäkakun Pinterest-kuvasta inspiroituneena ja chorizo-sarvia. Lasten makuun pieniä pitsoja, riisi- ja perunapiirakoita kera munavoin, ja vihannestikkuja viinirypäleiden ja vesimelonilohkojen kanssa. Keksitarjotin, karkkia, sipsiä…

Leinikit, vahakukat, eukalyptus ja puuterinsävyiset neilikat yllättivät paikallisen kukkakaupan valikoimassa. Ja koska eilinen oli taas harmaa kuin mikä ja vettäkin satoi ihan mukavaan tahtiin, keittiön pesemättömät ikkunatkaan eivät häirinneet. Heitin vielä illalla pöytäliinan koneeseen ja levitin sen aamulla takaisin pöytään. Tänään onkin ollut mukava nauttia juhlien jälkeisestä tunnelmasta ja ottaa vähän rennommin. Areenassa oli taas yksi Isä Brown uusinta ja taidan seuraavaksi heittäytyä sohvalle sen pariin. Ehkä yksi pavlova seuranani. 🙂

Suloista sunnuntaita!

 

Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. “Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Hei ihan alkuun isot kiitokset edellisen postauksen saamasta palautteesta. Musta oli ihana huomata, että saitte ajatuksestani kiinni. Ja kiitos ihanista viesteistänne, siitä, että kannustatte. Kenellepä tuo ei olisi tärkeää. Eli iso ♡!

Vähän samoilla linjoilla tänään, nimittäin ajankäyttö ja aika yleensä on ollut vuoden vaihtuessa taas kovasti mielessä. Vielä esikoisen ollessa pieni, mä vannoin, etten ikinä omista elämääni lapseni harrastamiselle vaan aion elää sitä omaa elämääni ja tehdä omia juttujani. No just joo, nää on näitä kun huudellaan ilman sen parempaa kosketuspintaa. Kyllä mä edelleen joskus mietin, että mistä vois luopua, kun aika ei riitä kaikkeen ja parissa eri paikassa on erittäin mahdotonta olla samaan aikaan. Mutta kun mä näen lasten innon ja ilon siitä, että saavat toteuttaa itseään ja kehittyä heille tärkeissä jutuissa, se vaan oikeesti sulattaa kaiken kiukun ja turhautumisen. Ja mä uskon myös, että ryhmässä toimiminen, joukkuepelaaminen ja sosiaaliset kuviot antavat paljon myös tulevaisuutta ajatellen. Ja joka kerta mä olen edelleen ihan ällikällä, kun istutaan jossain konsertissa, jossa kaiken ikäiset lapset ja nuoret soittavat yksin yleisön edessä. Siis ihan valtavan hienoa harjoitusta esiintymiselle. Koska oikeasti elämässä tulee niitä hetkiä kun pitää “esiintyä” tai olla esillä ja seistä toisten edessä. Ajattelen aina, että voi kun olisin itsekin oppinut lapsena tuon taidon. Ettei alkaisi aina ääni väpättämään ja sydän hakkaamaan. Minähän olen siis ihan hirveän huono noissa jutuissa. Ujo kuin piimä.

Mutta en mä silti halua, että kaikki aika menee siihen, että jokainen on omilla teillään ja omissa jutuissaan, vaikka tykkään itsekin tehdä monenlaista. Kyllä mä kaipaan ihan valtavasti sitä, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja myös sitä, että me aikuiset saadaan olla välillä kaksin. Sekin on tosi tärkeää. Ja toki mä kaipaan myös omaa aikaa. Sitä että saa olla yksin, ja sitä että saa olla ystävien kanssa. Ja vaikka se vähän nuoralla tanssimista onkin ja sellaista palapelin loputonta sovittelemista, että tämä kaikki saadaan mahtumaan elämään, niin kyllä se vaiva kannattaa. Koska kaikella tuolla ajankäytöllä on ihan hirmuisen suuri merkitys, ja kaikki nuo lisää sitä hyvää oloa ja parempaa elämänlaatua. Aina ei kuitenkaan onnistuta ja joinakin viikkoina joudutaan aina joustamaan jostakin. Mutta se kuuluu elämään. Silti yritetään nyt tietoisesti lisätä sitä yhteistä aikaa, koska se on vaan niin mielettömän tärkeää. Vuodet juoksee ja lapset kasvaa. Ja tiedän kyllä, että nykyään pitäis olla kauheen aktiivi tuolla instan stooreissa vähintään, mutta mä olen valinnut näin. Koska sekin aika olisi sitten pois jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä on mulle ihan huipputärkeää. Ihan tietoisesti haluan olla vähemmän puhelin kädessä ja enemmän ihan vaan läsnä perheelle ja ystäville – ja itsellenikin.

Loppuviikkoon mahtuu onneksi näitä erilaisia aikoja. Eilen oltiin mummulassa ja vietettiin laatuaikaa kuulumisia vaihdellen ja kakkua syöden. Tänään vietetään aikuisten kesken aikaa, kun mennään miehen kanssa kuuntelemaan hävyttömiä kansanlauluja (ja todennäköisesti punastelemaan) ja sunnuntaille on tiedossa kiireetöntä koko perheen yhteistä aikaa. Aika täydellistä!

 

Mutsit on VeroModan, neule Samsøe & Samsøen ja merinovillapanta on täältä, kuten muuten myöskin nuo edellisen postauksen makrameekorvikset.

Moikat!

Ihana Homevialaura postasi tänään instagramissa aiheesta, jota olen itsekin viime aikoina miettinyt aika paljon. Tai oikeastaan jo pitkään, mutta viime aikoina enemmän SYLI ry:n #siivoasome -kampiksen myötä. Eli siis sitä, millaisia suorituspaineita ja hunommuuden tunnetta some aiheuttaa ja miten näitä juttuja voisi miettiä järkevämmin. No Suomishäiriöliitto ihan ykkösenä kannustaa tietenkin, että kaikki ne sometilit, jotka aiheuttavat mielipahaa tai alemmuuskompleksia kannattaa laittaa pois seurannasta, oli kyseessä ystävä tai julkisuudenhenkilö. Mä olen itse ihan samaa mieltä, ja varsinkin silloin kun oma mieli on todella hauras, ehkä kenties jopa sairas. Silloin kaikki energia on tietenkin laitettava siihen omaan selviämiseen ja kuntoutumiseen. Enkä suosittele omaakaan blogiani kennellekään, jolle se aiheuttaa yhtään mitäään negatiivista tunnetta.

Mutta eihän me ihmiset toimita ihan noin yksoikoisesti, vaan ollaan nykyään ehkä uteliaampia ja tiedonhaluisempia kuin koskaan ennen. Onhan meillä kaikilla pelit ja vehkeet, joilla seurata ja katsella muiden elämää. Mutta siinä päästäänkin aiheeseen. Mitä se some oikeasti välittää meille ja millaisia paineita se luo. Laura avasi tänään ihanasti just tätä ajatusta ja omaakin pohdintaani siitä, että some helposti sekoitetaan täydelliseksi massaksi, joka käsittää niin täydellisen kodin, täydellisen ulkonäön, täydellisen perheen, täydellisen vartalon, täydellisen uran ja kaikkiin näihin liittyvän hurjan itsekurin. Ja lisäksi vielä mielikuvan siitä, että kaiken tuon keskellä pitäis olla ihan zen, lukea kirjoja, nukkua, meditoida ja vaikka mitä.

Mutta joo, eihän se niin mene. Kukaan, ja ihan oikeesti k-u-k-a-a-n ei voi olla täydellinen. Piste. Mä vihaan sanontaa “elämä on valintoja”, koska eihän se niin mene, että elämä oikeasti olisi pelkkiä valintoja, mutta myönnän, että elämä on jossain määrin myös valintoja. Toki me ihan jokainen joudutaan elämään elämää, joka heittää välillä eteen arvaamattomia ja tosi julmiakin asioita. Ja tottakai meidän jokaisen ihmisen elämä riippuu myös paljon niistä ympärilla olevista ihmisistä, joille elämä on ihan yhtä arvaamaton. Mutta se, mitä pidämme perusarkena, ja mihin haluamme panostaa silloin kun siihen on mahdollisuus, on sitten meidän omaa valintaa. On täysin jokaisesta itsestä kiinni, neulooko mieluummin, vai lukeeko kirjaa. Katsooko illalla leffaa, vai meneekö ajoissa nukkumaan. Treenaako ankarasti ja noudattaa tiukkaa ruokavaliota, vai panostaako enemmän kodin viihtyvyyteen tai siisteyteen. Opetteleeko uuden kielen, vai uuden instrumentin soittamisen, vai tapaako enemmän ystäviä. Ja aika usein (ja tämä on nyt sitä oikeeta elämää, jota some ei aina välitä) yksi asia sulkee toisen pois. Kun kaikkea ei voi ja kaikkea ei ehdi. Ei vaikka kuinka haluaisi olla täydellinen ylisuorittaja, niin hitto vie, kun ei ne tunnit vuorokaudessa vaan riitä. Siispä pitää valita. Riittääkö mulle vähän sotkuisempi koti, jos kerran nautin niin paljon käsitöiden tekemisestä. Tai lähdenkö aamu viideltä lenkille, jos koen, että nukkuminen on enemmän mun juttu. Olenko valmis luopumaan kaikista muista harrastuksistani, jotta voin rakentaa unelmieni kehon? Ostanko kaupasta puolivalmiita, jotta ehdin kaverin kanssa lenkille, vai teenkö perheelle täydellisen päivällisen? Luenko kirjaa, vai leivonko lasten kanssa… Ja joka päivä me tehdään tiettyjä valintoja. Ja toivottavasti, siis ihan oikeasti toivottavasti, me jokainen tehdään niitä valintoja sen pohjalta, mikä tuntuu parhaiten sopivan meille ja meidän elämään. Sellaisia valintoja, jotka saa meidät elämään omaa elämää ja tavoittelemaan aitoa onnellisuutta ja terveyttä sen sijaan, että tavoiteltaisiin sitä jonkun muun täydelliseltä näyttävää elämää. Koska aivan varmasti sillä ihailemallasi tyypillä on joku tai jotkut elämän osa-alueet ihan retuperällä. Meillä kaikilla on. Ja on silti vaikka kuinka yritettäisiin elää tasapainoista ja harmonista arkea. Koska se just kuuluu siihen elämään. Että tunteja on päivässä se 24 ja päiviä viikossa 7. Siinä se, näillä on mentävä. Some on helposti pelkkää täydellisyyttä jos sen kasaa yhdeksi tekijäksi. Harva supertimmi fitness somettaja on kuitenkaan loistava leipuri tai äärettömän nopea kantapään kutoja.

Ennen asiat olivat simppelimpiä. Ostettiin ruokalehti kun haluttiin kokata tai leipoa ja inspiroitua muuten näistä asioista. Ostettiin muotilehti kun haluuttiin nähdä muotia, kauneuslehti jos haluttiin nähdä meikkejä ym. Oli erikseen lehti treenavalle, juoruista pitävälle ja käsitöistä, puutarhanhoidosta tai ristikoista kiinnostuneille. Ja on toki edelleen, mutta nettiä, saati somea ei oikein voin edes avata, etteikö verkkokalvolle tulvisi kaikkea sitäkin, mikä ei ehkä ennen tuntunut niin omalta ja johon kiinnitettiin vähemmän huomiota.

Toisen, varsin rajatusti kuvattua, elämää seuratessa ei pidä myöskään vähätellä itseään. Joku on parempi jossain, toinen jossain muussa. Näin se vain menee ja sekin on joskus kiinni omista valinnoista. Hyvä esimerkki on vaikka puutarhanhoito. Todella moni kertoo, että ei harrasta puutarhanhoitoa, koska on ihan surkea kaikkien kasvien kanssa. Ok, liki jokainen on varmaan ihan hemmetin surkea ohjaamaan avaruusalusta, jos siihen hommaan laitettaisiin. Puutarhanhoito ei kuitenkaan ole rakettitiedettä, vaan oikeastaan aika simppeleitä juttuja, joita jokainen voi oppia. Onnistumisen ja epäonnistumisen kautta ehkä parhaiten. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon siihen on valmis panostamaan ja laittamaan aikaansa. Onko valmis opettelemaan ja ottamaan selvää. Esikasvattamaan omia taimia heti alkuvuodesta lähtien ja huolehtimaan taimista päivittäin, kenties pyytää ystävää hoitamaan niitä jos olet reissussa. Tai oletko valmis kykkimään puutarhassa keväästä asti liki joka päivä? Huolehtimaan paahteisina päivinä siitä, että kasvit saavat vettä. Joka päivä, vaikka kuika olisi ihanaa huidella jossain ihan muualla. Tai edes kastelemaan päivittäin parvekkeella olevaa basilikaa?  Jos et, se on ok. Mutta et ole huono tai surkea. Olet vain valinnut kiinnostuksenkohteesi jostain muusta ja haluat käyttää aikasi muulla tavoin. Kukkia ja basilikaa saa kaupasta. Miksi hampaat irvessä puurtaa ja uhrata aikaansa, jos se ajankäyttö ei tuota hyvää oloa. Tämä pätee moneen muuhunkin. Et ole huono tai surkea vain koska jokin ei juuri nyt mahdu elämääsi tai elmäntilanteeseen.

Ja sitten ihan viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: Jos joku toinen käyttää aikaansa sellaiseen, mitä et itse arvosta tai ymmärrä, yritä miettiä, että ehkä sille tekemiselle on syynsä. Joku ihan oikeasti nauttii pienoismallien kasaamisesta, kirjojen järjestämisestä kirjailijan nimen, kirjan selän värin tai koon muukaan tai luetteloimalla adverbejä venälaisistä klassikoista. Joku ihan oikeasti saa mielihyvää siitä, että käy joka aamu viideltä luonnonvesissä uimassa tai rakentaa itselleen aivan älyttömän kauniita smoothie bowleja, ja jonkun hyvinvointi on sitä, että käyttää aikansa siivoamiseen ja kodin järjestämiseen.

Just nyt mä voisin käydä tyhjentämässä kuivausrummun, tyhjentää tiskikoneen, raivata eteisen, siivota joulukoristeet pois, pyyhkiä keittiön pöydän tai opiskella vaikka unkaria ja yrittää pelastaa maailman. Mutta mä lähden jumppaan, koska yhdistettynä ystävän seuraan (ja juuri sen vuoksi) se on mun mielestä parasta ja hauskinta just nyt.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Maanantaimoikat!

Tarkoitus oli kai tehdä blogia myös viikonloppuna, mutta ei se jotenkin mahtunut kuvioihin. Sen sijaan nautin ulkoilusta, ajasta perheen kanssa ja mikä parasta, nukkumisesta! Ja nehän ne oli ne viikonlopun suurimmat suunnitelmatkin, joten melko onnistuneet pari päivää takana.

Tässä kun vuoden vaihtuessa mietin, että mitäs sitä taas itselleen lupaisi, käytin aika pitkälti vanhaa ja hyväksi todettua listaa. Otan omaa aikaa liikunnalle, ystäville, kirjoille ja nukkumiselle. Mikään näistä ei ole sellainen, jota välttelisin, tai johon joutuisin itseäni sparraamaan, vaan kyse on ennen kaikkea ajan ottamisesta ja päivittäisestä itsensä priorisoinnista “ruuhkavuosiarjessa” (synonyymi sanalle ruuhkavuosi?!?!). Kovin mielelläni lisäisin tuohon listaan muitakin asioita, mutta realistista sellainen lupailu ei missään nimessä olisi. Ehkä lasten kasvaessa, aikaa vapautuu taas uusille harrastuksille, mutta juuri nyt tämä riittää oikein hyvin. Olen nimittäin huomannut, että tuo pyhä nelikko on jotakuinkin saavutettavissa, kun arjen rakentamiseen näkee vaivaa. Silti ihan ykkösenä olen edelleen päättänyt pitää nukkumisen. Vain hyvin harvoin sosiaalinen elämäni vaatii valvomista saati aiheuttaa univelkaa. Lukeminen taasen on tie uneen ja tapa rentoutua, ja mitä tulee liikuntaan, lupaukseni tarkoittaa juurikin sitä, että aikaa omalle liikkumiselle otetaan jostakin muusta kuin omista yöunista.

Kun lapset olivat pienempiä, heräsin joka aamu rättiväsyneenä ja olisin voinut käydä vaikka kauppaa raajoistani, jos olisin voinut vaihtaa ne edes tuntia pidempiin uniin. Samoihin vuosiin liittyi vahvasti sekin, että illalla oli “ihan pakko” ottaa omaa aikaa sohvalla ja katsoa jotakin jännää tai muuten mukaansa tempaavaa sarjaa. Nauttien siitä, että kukaan ei pyydä tai vaadi. Vielä yksi jakso, muka parisuhdetta vaalien.  Näitä asioita mietin tänään aamukahvini ääressä. Kun kello oli pirissyt kuudelta ja takana oli reilut yhdeksän ja puolen tunnin unet.

Ihan joka ilta ei onnistu tuo kahdeksalta nukkumaan meneminen, harvemmin ollaan edes kotona vielä siihen aikaan. Mutta sunnuntai on onneksi useimmiten niitä iltoja, joina se on mahdollista. Ja kun tulee mahdollisuus, niin johan se on käytettävä!

Meidän uusi sänky on kivikova, ja niin korkeakin, että iltaisin tuntuu, kun kipuaisi jonnekin laverille katonrajaan. Toisaalta, enpä ole herännyt yhtenäkään aamuna tänä vuonna selkä kipeänä. Tuon nukkumiselle omistetun pyhätön lattia vaatisi pikaisesti maalausta ja kattoon pitäisi löytää jokin kiva valaisin. Muuten se on ihan kiva just näin!

Jos tammikuusta pitäisi nimetä ilonaiheita, ainakin mun listassa ihan kärkipäässä olisi valo ja tulppaanit. Toki varmaan pitäisi myös mainita, että lapsemme on syntynyt tammikuussa, mutta pysytään nyt näissä yleisissä ilonaiheissa. Jos eilen olikin niin pimeää, että luulin teleportanneeni takaisin joulukuun puoliväliin, niin tänään on paistanut sitten senkin edestä. Ja ai että, mutta onkin tehnyt hyvää! Voisin jopa tottua. Samoin tulppaanipuska pöydällä voisi olla lakisääteinen ilo vuoden ensimmäiselle kuukaudelle.
Meillä ei ole juuri pakkanen paukkunut, mutta tänään oli ihan pakko lähteä nauttimaan auringonnoususta kun kerrankin meni miinuksen puolelle. Samalla annoin vastusta jomottavalle päänsärylle ja hammaskivulle. Pääsin eilen hammaslääkärin “kipupäivystykseen” ja luulin ihan oikeasti että olen saanut ihka ensimmäisen reiän purukalustooni. Meuhkasin jo lapsillekin hampaidenpesusta ja pelottelin kaikenlaisilla skenaarioilla. Tai no, mietin omalle kohdalleni jo juurihoitoja ja kaikkea muutakin inhaa mitä aiheeseen voisi liittyä. Mutta se on kuulkaas sellainen juttu, että huomenna tehdään muotit purentakiskoille. Josko tuo antaisi ainakin osittain syyn jatkuvalle päänsärylle ja hartiajumille. Mene ja tiedä, mutta olin kyllä jokseenkin ajatellut, että ne kaikenlaiset purentaongelmat tuli korjatuksi jo teini-iässä, kun suussa oli rautaa jos jonkinlaista.

Ensimmäinen arkiviikko melkein taputeltuna ja huomiselle haen energiat vielä tänään huippuseurassa vietetystä illasta. Huomenna siivotaan koti viikonloppukuntoon ja vaihdetaan vapaalle. Ihan parasta on se, että viikonlopulle ei ole mitään suunnitelmia! Voisko arkiviikot olla jatkossakin nelipäiväisiä?

 

( Sammarit ja lyhythihainen kashmirneule H&M )

Jaahas, lomat on lusittu ja paluu arkeen on alkanut. Aika siis herätellä myös blogi joulutauoltaan. Loma teki hyvää, enkä varsinaisesti laskenut päiviä arjen alkamiseen, mutta en laita arkiseen rytmiin paluuta pahaksikaan. Arkikin voi olla aika ihanaa, paljon on kiinni asenteesta ja omista valinnoista. Joululomaan mahtui flunssa, joka edelleen laittaa niistämään, sekä varsin tyhjentävä vatsaflunssa. Joten toiveena arjelle terveyttä ja sitä myöden myös sujuvuutta.

Ajatus oli säilyttää joulukuusi loppiaiseen asti, mutta koska raukka pudotti neulasensa ihan itsekseenkin, kuusi oli lennätettävä ulos jo viime vuonna. Eilen vintille pakattiin tontut ja possut, mutta muuten loppiaiseen ei liittynyt sen suurempaa joulun poiskarsimista. Vielä eletään sen verran pimeää kautta, että kaikki mahdolliset lisävalot ovat paikallaan. Joulu jatkuu edelleen myös kukkina, vaikka ensimmäiset keltaiset narsissit jo bongasinkin. Sitävastoin arjen alkamiseen valmistauduttiin muunlaisella karsimisella ja siivoamisella. Jestas sentään, innostuimme eilen jopa puunaamaan jääkaapin uuteen arkeen. Lapset selättivät kirjakaappiensa kaaoksen ja me aikuiset selätimme vaatehuoneen täystuhon.  Yhtään jemmattua joululahjaa ei sen kätköistä tänä vuonna löytynyt, mikä on selvästikin parannusta pariin viimevuoteen. Arki on huomattavasti mukavampaa aloittaa kun tavaroille on omat paikkansa ja asiat järjestyksessä.

Näillä nurkilla talven lumiset (tai edes valkoiset) päivät saa varmaankin laskea yhden käden sormilla. Jaksan edelleen odottaa talvea, joskin toivo alkaa pikkuhiljaa kaikota. Tulevasta keväästä kertoo se, että ensimmäiset siemenet on laitettava multaan mitä pikimmin! Mutta tuli lunta tai ei, kaikkein eniten odotan tietenkin lisääntyvää valoa.

Vuosi sitten kirjoitin aika tyhjentävästi ajatukseni uudenvuodenlupauksista ja pysyn edelleen kannassani ja jatkan uutta vuosikymmentä samaan tapaan. Mitä tulee tipattomaan tammikuuhun ja korkin kiinni laittamiseen, en koe ajatusta itselleni aiheelliseksi. Vuoteen kun kuitenkin mahtuu enemmän tipattomia kuukausia, kuin tipallisia. Tammikuu yleensä kuuluu luonnollisesti noihin ensimmäisiin. Sen sijaan karkkipussin päätin laittaa kiinni ja herkut muutenkin hyllylle Klaaran synttäreihin asti. Juhla on juhla, mutta näin joulun jälkeen suklaat ja karkit voi jättää väliin. Makeannälkään on kaksikin halpaa ja helppoa reseptiä. Banaanikaurakeksit, joihin saa hukattua ylikypsät banaanit ja lisämakua kuivatuilla hedelmillä ja pähkinöillä (joulun “glögiroskien” jämät uppoaa näihin oikein hienosti), sekä raakalakritsijauheessa pyöritetyt taatelit. Nekin itsetehtynä huomattavasti valmispussia edullisempia ja parempia.

Mitenkäs teidän lupaukset? Jotakin uutta, vai vanhan petraamista?

Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Jos harrastankin jonkinlaisen tilinpäätöksen tekemistä aina vuoden vaihtuessa, niin täytyy sanoa, että tämä joulun jälkeinen sairastelu antoi asialle mitä parhaimmat puitteet. Mieli on ahkeroinut ja työstänyt ja jonkinlainen tilinpäätös on syntynytkin.

Edelliset kaksi vuosikymmentä on ollut astumista aikuisuuteen. Molempiin osui lapsen syntymä ja mittava remontti. Tämä päättynyt vuosikymmen oli ennen kaikkea sellainen perheeksi kasvamisen vuosikymmen. Kaksi pientä lasta ja elämä, joka mukautui myös sen mukana. Me saatiin uudenvuodenaattona vihdoin meidän uusi sänky ja mietinkin, että seuraava vuosikymmen on sitten parempia unia. Joskaan lapset eivät ole meitä juuri viime vuosina valvottaneet ja uusi vähän erilaisen valvomisen vuosikymmen on edessä, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Samaan aikaan kun lapset kasvavat on aikaa ja voimia kasvattaa taas omaa keskeneräistä itseään. Miettiä, mitä kaikkea vuosiin on mahtunut, ja mikä minusta on tullut. Ja ehkä ennen kaikkea miettiä sitä, mitä haluan olla ja millaiseksi kasvaa.

Noin äkkiseltään olisin vuoden viimeisinä päivinä voinut todeta, että olipa paska vuosi. Mutta kuten tilinpäätökseeni kuuluu, jaoin vuoden kvartaaleiksi ja kävin läpi jokaisen neljänneksen omana erillisenä kokonaisuuteenaan. Ja tiedättekö, tulin siihen lopputulokseen, että vain tuo viimeinen pätkä vuotta 2019 oikeasti oli se mikä tökki. Ja vaikka se tökkikin henkkoht elämässä tosi pahasti, sekin piti sisällään myös tosi paljon hyvää. Joten viivan alle ja käteen jäi paljon positiivista, paljon keskeneräistä ja paljon korjattavaa. Ja mitä tulee niihin latteuksiin “se, mikä ei tapa, vahvistaa”, “kaikella on tarkoituksensa” ja “lopulta kaikki kyllä järjestyy”, allekirjoitan ihan jokaisen kliseen. Näin se vain tuppaa elämässä menemään. Joskin minäkin tarvitsen välillä lähelleni jonkun, joka muistuttaa, että kaikesta selvitään, kun on tähänkin asti selvitty, ja jonkun, joka kääntää tappiomielialan sisuksi ja epäonnistumisen haluksi onnistua. Silti haluan uskoa, että se jokin, mikä tuohon kykenee on minussa itsessäni. Sisäänrakennettuna, joskin joskus herättelyä kaipaavana.

Niin että jos tilinpäätökseni jälkeen mietin, mitä minusta on tullut ja mitä minä olen, nousee sisukas kärkipaikalle. Ja tuon ominaisuuden kanssa on oikeastaan ihan kiva käydä uuden vuoden ja uuden vuosikymmenen kimppuun. Antaa itselleen jonkinlainen positiivinen leima ja identiteetti.

Tässä lomaillessa olen toki miettinyt montaa muutakin asiaa, mutta jätetään osa näistä ajatuksista myöhempään käsittelyyn. Nyt ajattelin tarjoilla blogivuoden pikaisella kuvakelauksella. Taidanpa muuten käydä pikaisesti moikkaamassa daalioiden mukuloita kellarissa! 😀

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Onpa tosiaan ollut tauti. Joulu jäi hieman tyngäksi kun kuume kukisti heti tapaninpäiväiltana, mutta onneksi ainakin ne viralliset joulupäivät saatiin juhlittua. Me oltiin aattoilta pitkästä aikaa ihan vain perheen kesken. Vanhempani kävivät aamupäivällä, mutta muuten päivä meni ihan vain omalla porukalla. Liekö jotakin sairastumisen ennettä, mutta sattui niin, että nukahdin jouluaattona kesken päivän ja vetaisin reilun parin tunnin tirsat. En ole mikään päikkärinukkuja, joten siinä mielessä tuosta olisi kai voinut ennustaa tulevaa. Mutta päiväunien jälkeen tulikin sitten jo vähän kiire ruokien kanssa, joten en ehtinyt asiaa sen enempää pohtia. Meidän joulupäivä ei ollut ihan niin perinteinen mihin on totuttu, sillä pyjamapäivä vaihtui leffareissuun. Ostettiin liput uuden Frozen elokuvan ensi-iltaan jo marraskuussa, ja hyvä niin, sillä sali oli aivan tupaten täynnä. Kiva leffa ja kivaa aikaa yhdessä olemiseen. Tapaninpäivä menikin sitten perinteisesti vanhempieni luona, jonne myös siskoni perheineen tuli käymään.

No tapaninpäivän jälkeen en sitten ole juuri muuta tehnytkään kuin maannut sohvalla tai sängyssä. Eilen oli pakko hiukan raivata kotia ja kesyttää pyykkivuorta, mutta perjantai ja lauantain hetkellisestä talvi-ilmasta nauttiminen jäi valitettavasti ikkunan takaa ihailemiseksi. Toisaalta pitkän ja pimeän syksyn jälkeen uskon vakaasti, että talvi saapuu kyllä tammikuussa ja kun sairastelut on sairasteltu, hangista ja hiihtämisestä nauttiikin sitten ihan erityisellä riemulla.

Sellainen joulu meillä. Yhteistä aikaa ja lepäämistä. Tänään laitoin ripsaria ja yritin peittää punoittavaa nenääni. Josko se tästä taas. Kohti uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä!

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.