Kirjoitin eilisen postauksen hetken mielijohteesta. Jätin tekstin lepäämään, ja ajattelin kai, etten sitä kuitenkaan julkaisisi. Kuivasin tytärtäni suihkun jälkeen keittiön sohvalla, puin pyjaman ja nousin painaakseni julkaise -nappia. Totesin vain ääneen, että painan nyt sitten liipasinta, ja mieheni tiedusteli perään, kuka kuolee.
“Tästä taitaa tulla hidas itsemurha, mutta otan riskin”, oli vastaukseni.

On aina vaikeaa ennustaa reaktiota, jonka blogiteksti herättää. Välillä kirjoitat kevyesti niitä näitä, ja olet hullunmyllyn keskellä. Tai sitten käy, kuten eilen; Luulet heittäytyväsi susilauman keskelle, mutta saat osaksesi samaistumista ja myötätuntoa.

Eilisen tekstini tarkoitus oli tarttua syömishäiriöön sairautena. Yhä edelleen moni ajattelee sen olevan teinityttöjen haihattelua, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti itselleen voi sairautta valita. Siitä kärsii yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, tytöt ja pojat, joskin enemmistö sairastuneista on naisia. Siitä ei myöskään pääse eroon “syö nyt vaan ja lopeta tuollaiset ajatukset / ei sun tarvi miettiä kilojasi” -latteuksilla. Sitkeydellä ja taistelutahdolla on jossain kohtaa suuri merkitys, mutta kukaan ei voi taikoa sairautta pois, vaikka kuinka niin toivoisi.

Värisokeana olen monesti huomannut, miten vaikea on selittää jollekulle, ettei näe värejä. Vielä vaikeampaa on selittää syömishäiriötä, sitä, ettei näe itseään. Kuvittele eläväsi peilitalossa. Näet itsesi joka puolella, toisaalla pitkänä, toisaalla hoikkana. Vilkaiset eri suuntaan, ja olet pieni ja pyöreä, alhaalta kapea tai ylhäältä leveä. Kuvittele, että et koskaan tietäisi mikä kuvista on oikea. Et olisi koskaan törmännyt oikeaan peiliin, ja elämäsi perustuisi sille, että arvailet vain mikä peili toistaa todellisuutta. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta sitä kai syömishäiriöisen kehonkuva on.

Omalla esimerkilläni halusin tuoda myös esiin sen harhaluulon, että kaikki syömishäiriöiset olisivat muka langanlaihoja ja nälkiintyneitä. Laihuus ja aliravitsemus on yksi syömishäiriöiden oire, mutta todellisuudessa sairaudessa on kyse paljon muustakin. Sitä ei voi välttämättä nähdä, sitä ei voi todeta vaakalukemasta tai vyötärönympäryksestä. Sairas ihminen voi olla laiha, mutta hän voi olla myös normaalipainoinen tai ylipainoinen. Sairaus voi muuttaa muotoaan, oireilla ja olla ehkä välillä ulkopuolisen silmiin huomaamatonkin. Kyse on kuitenkin pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta sairaudesta. Polustusmekanismin romahtaminen, sydänongelmat tai itsemurha, ne eivät todellakaan ole pikkujuttuja.

Vielä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa resurssit riittivät lähinnä alitravitsemuksen korjaamiseen, ja erityiset, syömishäiriöiden hoitoon keskittyneet tahot, olivat Suomessa aika vähäisiä. On kohtalaisen helppoa sulkea ihminen sairaalaan ja ravita. Sen jälkeen alkaa kuitenkin täysin toisenlainen taistelu, ja siinä taistelussa sairastunut on erittäin heikoilla vieraassa, ja syvästi vihaamassaan, kehossa.  Nykyään hoidossa kai pyritään ottamaan paremmin huomioon sekä somaattinen, että psyykkinen puoli sairautta, ja syömishäiriöiden hoito lienee olevan pitkäjänteisempää, kun kuntoutumisen osuus hoidosta on parantunut. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että Suomessa hoito on edelleen kovin eriarvoista ja alueellisesti vaihtelevaa.

Varmasti jokainen sairastunut kokee sairautensa eri tavalla. Jonkun on ehkä helppo nimetä laukaisevat tekijät, joku pystyy katsomaan taakseen ja toteamaan, että on parantunut. En voi yleistää, kertoa vain lähinnä omasta näkökulmastani ja toivottavasti avartaa joidenkin katseita. Kiitos, että annoitte siihen mahdollisuuden!

Kuvan suklaakakku odottaa tuhoamista. En ole vielä eläissäni törmänyt mihinkään niin makeaan, ettei sitä voisi syödä. No, nyt törmäsin!

Mitä tulee eilisen kommentteihin, otan ne illalla käsittelyyni, viimeistään kun lapset menevät nukkumaan. En halua ohittaa niitä vastaamatta, mutta kiitän silti näin yleisesti kaikkia postauksen vastaanotosta!

Aurinkoisia ajatuksia!

“Aion kertoa teille palan elämästäni. Asioita, joita olette voineet lukea ja tulkita rivien välistä, tai jättää huomaamatta. Sanoja, jotka ovat auenneet ehkä saman asian kanssa kamppaileville, tai ainakin niille harvoille, jotka oikeasti minut tuntevat.

Aloittaako varhaisista kouluvuosista, ensimmäisistä laihdutuskuureista. Sairaalahoidosta, vai siitä, kuinka peruskoulun käymiseen meni 10 vuotta ja lukion pystyin suorittamaan neljässä ja puolessa. Siitäkin huolimatta, että olin ihan hyvä ja fiksu oppilas. Vai mistä se pitäisi aloittaa? Vaikea päättää, koska tuskin tiedän itsekään, mistä kaikki on saanut alkunsa. En voi kertoa tarinaa, jolla on varsinainen alku – saatika loppu. Voin kuitenkin koittaa koota paloja sieltä täältä.

Syömishäiriö. Ruma sana, luuranko kaapissani, taisteluni ja kohtaloni.

Ehkä eniten koko blogihistoriani aikana minua satuttaneet kommentit tulivat tähän postaukseen. Tuolloin en käyttänyt mitään erillistä toimintoa kommenttien hyväksymiseen (mitä käytän nykyään juurikin siitä syystä, että vanhempaankaan postaukseen tulleet kommentit eivät menisi itseltäni ohi), ja viimeiset kirjoitukset löysinkin joskus paljon paljon postauksen julkaisuajankohtaa myöhemmin. Sanat eivät satuttaneet siksi, että niillä olisi haluttu minua loukata, vaan päinvastoin. Noissa kommenteissa ajateltiin puhtaasti parastani, mutta osuttiin vain kohtaan, jonka olin halunnut piilottaa. Muistan yhä kuinka Itkin, ne kyyneleet jotka valuivat silmistäni, kun luin kommentit. En tiennyt mitä kommenteille tehdä, ja ajattelin, että järkevintä on olla tekemättä mitään.

En koe itse olleeni tuohon aikaan laiha, en edes erityisen hoikka. Paljon on kiinni myös kuvien rumasta käsittelyefektistä. Voisin vedota siihen, että tiedän, mitä on olla oikeasti laiha, mutta jätän senkin tekemättä….”

Näin aloitin erään postauksen kirjoittamisen viime marraskuussa. En kuitenkaan koskaan saanut sitä valmiiksi, en ole saanut niistä yhtäkään. Nimittäin syömishäiriötä koskevista postauksistani. Mulla on aina alussa ajatus, mutta jostain syystä sormet lakkaavat tottelemasta käskyäni. Liikaa tuskaa, liikaa kipua. Aivan liikaa muistoja.

Olen saanut blogiini kymmeniä pahansuopiakin kommentteja. Ihan kaikista aiheista, mutta etenkin liittyen liikuntaan tai syömiseen. Niin, monet näistä kommenteista tulevat ihmisiltä, jotka ovat jo kouluaikana tottuneet huutamaan hammasrautoja kantavalle luokkatoverilleen telaketjuista, haukkumaan akneihosta kärsivää rupikonnaksi ja ylipainoista läskiksi. Aivan kuin ivan kohde ei itse olisi tietoinen “ongelmastaan”, sitä pitää toitottaa ja huutaa. Minulla on syömishäiriö, jonka kanssa yritän elää, ja jota koetan kaikin voimin hallita. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Ihmisen, jonka elämää on lupa ivata ja parjata?

Itse koen syömishäiriön jonkinlaisena henkisenä syöpänä. Toisaalta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, ehkä diabetes olisi parempi vertauskuva. Ai miksi? Siksi, että olen kyyninen ja koen välillä, etten parane syömishäiriöstä koskaan. Tiedän, että sairaudesta on mahdollista parantua, mutta miksi se on niin vaikeaa juuri minulle? Sairauden kanssa voin toki elää, ja voin hallita sitä. Pahaa oloa voi lääkitä, mutta minä en kai koskaan voi täysin päästä irti. Kyse on hallinnasta. Varmaan kuin alkoholismissa ja siitä toipumisessa. Jokainen päivä on päivä kuilun reunalla. Elämä on veitsenterällä hamaan loppuun. Kumpi hallitsee, sinä vai sairaus?

Ja aivan kuin diabeetikkokin, minäkin luotan terveydentilani ammattilaisen käsiin. Kyllä, otan neuvoja vastaan minua hoitavalta terveydenhuollon ammattilaiselta, joka näkee koko sairaskertomukseni mustana valkoisella. Ei kenenkään tarvitse kertoa minulle, että ajatteluni on sairasta. Sairauttani on hoidettu yli puolet elämästäni, ja kertokoot se jotakin taudin vakavuudesta.

Älä laihduta -päivän on tarkoitus muistuttaa meitä kaikkia oman kehomme hyväksymisestä. Sen tarkoitus on muistuttaa, että kauneusihanteet ja ulkopuoliset ärsykkeet eivät saisi vaikuttaa omaan kehonkuvaamme. Päivän tarkoitus on edistää terveyttä, ja tervettä ajattelutapaa, mutta päivän tarkoitus on myös muistaa syömishäiriöön sairastuneita. On helppo arvostella toisen käyttäytymistä, helppo haukkua pinnalliseksi ihmistä, jolla ei ole vastaavanlaista kehonkuvaa itsestään kuin sinulla. Jos kehonkuvasi on terve, ja olet sinut itsesi kanssa, ole onnellinen! Anna myös meille sairastuneille mahdollisuus yrittää elää elämäämme niin hyvin kuin suinkin pystymme. Ja muista, että sairaus ei ole tahtotila. On helppoa syöttää ihminen normaaliin painoonsa, mutta sairaus ei parane sillä. Ruoka ja insuliini toimivat jokseenkin melko samalla tavalla.

Enemmän teemapäivästä voitte lukea esimerkiksi Syömishäiriöliitto SYLI ry:n nettisivuilta. SYLI ry on loistava tapa perehtyä sairauteen, joka tuntuu yhä olevan suuri mysteeri niin monelle. Syömishäiriöliitto SYLI on vasta kymmenvuotias, ja itseäni ajatellen on sääli, ettei sen palvelut olleet samaan tapaan tarjolla, kun olin nuori ja hämilläni sairauteni edessä. Netti ja some tuovat mukanaan paljon pahaa, mutta helpottavat myös suuresti avunsaantia.
Itse käännyin SYLI:n puoleen parikymppisenä, oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla perheestä. Koin noloksi ja pelottavaksi sen, ettei minulla, 23-vuotiaalla normaalipainoisella nuorella naisella, ollut edelleenkään kuukautisia. Koin myös olevani asiani kanssa aika yksin, enkä tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuntui, että terapia ei tuolloin riittänyt kohdallani. Sain liiton kautta paitsi tärkeää henkistä tukea tilanteeseeni, myös käytännön ohjeita ja neuvoja. Minulle itselleni oli tärkeää, että sain kääntyä sellaisen aikuisen puoleen, joka jollakin tapaa pystyisi ymmärtämään tilanteeni. Suosittelen SYLI ry:n toimintaa jokaiselle, joka joutuu pohdiskelemaan asioita syömishäiriöiden tiimoilta. Sairastit sitten itse, tai olet syömishäiriöön sairastuneen läheinen tai omainen.

Olen tänään leiponut suklaakakkua. Sellaista 12 yhteisen vuoden juhlistamiseen sopivaa. Ja kyllä, minun ja kakun välissä on aina se jokin. Mutta suurimman osan ajasta se jokin on kuitenkin nykyään nöyränä minun edessäni, eikä toisinpäin.

Tervettä suhtautumista ruokaan, syömiseen ja kehonkuvaan. Tervettä suhtautumista myös meihin, jotka emme kuulu onnekkaan enemmistön joukkoon!

Älä laihduta -päivän lupauskortin voit ladata SYLI ry:n sivuilta.

Voita itsellesi aurinkolasit -postauksessa arvuuttelinkin teiltä, mitkä aurinkolaseista jäivät pysyvästi käyttööni. RayBan Aviator -lasithan ne olivat! Mukavaa vaihtelua muovisankaisten arskojen jälkeen, ja muutaman päivän käytön jälkeen olen äärimmäisen tyytyväinen valintaani.

Indiedaysin ja Instrumentariumin järjestämässä kilpailussa, myös teillä on mahdollisuus voittaa lahjakortteja Instrun silmä -ja aurinkolasivalikoimaan.
Osallistuminen arvontaan tapahtuu kilpailusivuston kautta, eli kommentoimalla täällä, ei nyt tällä kertaa pääse mukaan. Joku jo ehti huomauttaakin, ettei kuvani ole tuolla kisasivulla, ja tosiaan, jostain syystä sivut eivät ole päivittyneet. Ei kuitenkaan huolta, sivuilta löytyy varmasti äänestämisen arvoisia lasivalintoja! Ja, äänestämällä olet tosiaankin mukana kolmen 179 euron Instru-lahjakortin arvonnassa!

Aurinkolaseille on tosiaan täällä meilläpäin ihan kivasti ollut käyttöä! Kylmää ja aurinkoista, mutta mieluummin näin, kuin räntäsadetta! Eilen tehtiin melkein koko päivä pihatöitä, ja iltapäivällä piti kyllä riisua takkia ja päälimmäisiä kerroksia poiskin,  mutta se johtui kai enemmän haravoinnista kuin elohopean lukemista. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin piha olla siinä kunnossa, että nurmikonkin pääsee ensi kertaa leikkaamaan. Vaikka onhan sitä tekemistä vieläkin vaikka kuinka, eli tylsyyteen ei päästä vajoamaan millään.

Enkä mä kyllä mitään kakkua ehtinyt sitten eilen edes sen enempää ajatella. Mutta, ei kai sen niin päivän päälle ole väljä, varmaan maistuu kakku myöhemminkin tällä viikolla! 🙂
Teille kaikille kuitenkin suuret suuret kiitokset tuosta eilisestä. On aina hiukan pelottavaa kirjoittaa henkilökohtaisista aiheista, mutta samalla ilo huomata, miten otatte ne vastaan. Kiitos siitä!

Aamupäivä on mennyt asioiden hoitamiseen, ja seuraavaksi olisi vuorossa lounasta ja pihatöihin palaamista. Koitan napsia tänään ulkoakin joitakin kuvia, niitäkin kun olen mennyt lupaamaan! 🙂

Aurinkoista tiistaita ihanat!

Aurinkolasit / RayBan / saatu / Instru
Huivi / BeckSöndergaard / saatu

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksitoista vuotta siitä, kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa. Katsotaanko yhteiselomme alkaneen siitä päivästä? Ehkä. Oliko se rakkautta ensisilmäyksellä? Ehkä. Asioita kun voi tarkastella niin monelta kantilta. Ehkä ensimmäisiä tunteita tärkeämpää on kasvaa yhdessä, ja kasvaa yhteen. Hyväksyä myös se tosiasia, että välillä kasvetaan eri suuntiinkin. Tiedetään toisesta kaikki, ja rakastetaan sittenkin – virheineen päivineen. Osataan riidellä ja osataan sopia.

Yhteensä kuusi kodiksi kutsuttua paikkaa, valkolakkeja, armeijan vihreitä, kaksi koiraa ja kaksi lasta. Kouluja ja opiskeluja, iloja ja suruja, kasvukipuja ja kompromisseja. Paljon mahtuu kahteentoista vuoteen. Kahdesta lapsesta tulikin kaksi aikuista, jotka kasvattavat nyt kahta lasta. Opitaan toisesta ja opitaan toiselta. Jaetaan huono huumorintaju, tyhmät vitsit, ja asiat, joita ei oikein tohdi edes muille kertoa. Ollaan samaa mieltä, ja ollaan jyrkästi eri mieltä.

Vaikeinta on ollut hyväksyä, että kaikki eivät aina ole olleet onnellisia puolestamme. Vaikeinta on ollut oppia, ettei sillä lopulta ole merkitystä. Että riittää, kun itse olemme, ja riittää, kun itse tiedämme, mitä haluamme. Elämän myrskyt joko ajavat ihmisiä erilleen, tai sitten ne vahvistavat liittoja. Riippuu kai siitä, kuinka paljon minkäkin eteen on valmis taistelemaan.

Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmi, olen aika tyytyväinen, että päädyin silloin aikanaan antamaan ravintolan hämyisessä narikassa oikean puhelinnumeroni. Niin pieni juttu, mutta moni asia voisi olla nyt ihan toisin.

Ei meillä ole tapana tälläisiä päiviä enää juhlia. On kihlajaispäivä, hääpäivä, syntymäpäivät ja lasten merkkipäivät. Isäinpäivä ja äitienpäivä. Ihan tarpeeksi muistettavaa, kuulemma. Jauhopeukaloa ja sokerihammasta kuitenkin kutittelee sen verran, että ehkä tähän arjen keskelle voisi jotakin juhlan tapaista taikoa. Josko 12 vuotta olisivat kuitenkin kakun arvoiset!

Aurinkoista maanantaita ihanat! Me taidetaan pukea pihakamat päälle ja lähteä hiukan kruopsuttelemaan kukkamaita.

Kyllä vain, nyt olisi mahdollista voittaa itselleen kunnon aurinkolasit!

Indiedaysin ja Instrumentariumin yhteistyön kautta pääsin valitsemaan itselleni aurinkolaseja. Viime syksyisen silmälasiyhteistyön jälkeen oli kiva palata Porin Instruun, sillä tiesin jo valmiiksi, että liikkeen henkilökunta on osaavaa, ja heidän avullaan löydän itselleni varmasti oikeanlaiset aurinkolasit.

Tarkoituksena oli, että valitsen itse kaksi mallia, ja optikko valitsee sitten kaksi muuta mallia, jotka ammattilaisen mielestä sopivat kasvoilleni. Todellisuudessa kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa ovat kyllä ne omat valintani, mutta näissäkin sain optikolta apua lasien koon ja mallin valitsemisessa. Esimerkiksi aviator -laseja kun on olemassa useampaa kokoa ja linssimallia – sävyistä puhumattakaan!
Amattilainen näkee aika nopeasti jo asiakkaan kasvonpiirteistä oikeanlaiset mallit, mutta samalla valintaan vaikuttavat myös ihon- ja hiustensävy, ja toki asikkaan tyyli ja luonne. Mulle itselleni istuivat parhaiten lämpimän ruskean sävyt, musta on liian synkkä ja kova, valkoinen näyttää ikävältä kirjavan ihon kanssa, ja liika säihke ja blingblingi eivät vain muuten istu luonteeseeni. Aika monet lasit tuli sovitettua, ja itsekin aloin ymmärtämään kasvojeni luustoa paremmin. Tyyleillä aurinkolasejen kanssa voisikin leikkiä vaikka loputtomiin!

Indiedaysin ja Instrumentariumin kilpailusivustolla voitte nähdä nämä mun arskavalinnat, sekä muiden bloggaajien silmälasi-/aurinkolasisuosikit. Sivustolla pääsette äänestämään mielestänne parhaiten kantajalleen istuiva laseja, ja samalla olette mukana arvonnassa, jossa palkintona on 3 kappletta 179 euron arvoisia lahjakortteja Instrun silmä- ja aurinkolasivalikoimiin!

Silmien suojaaminen auringon haitallisilta säteiltä, on tietysti se aurinkolasejen tehtävä numero 1. Aurinkolasit ovat kuitenkin nykypäivänä melko tärkeä asuste, joka kertoo kantajastaan, ja jolla halutaan antaa ilmettä kasvoille. Tässä viime vuosina, kun ohut ihoni on alkanut painua juonteille, varsinkin silmäkulmien rypyt ovat saaneet ajattelemaan aurinkolaseja myös kauneustuotteena. Jatkuvalla silmien siristelyllä kun on hintansa, ja silmänympäryksen ohut iho on erittäin herkkä auringon vanhentaville säteille.

Mutta sitten niihin mun ehdokkaisiin! Kuvat on otettu tylsästi sisällä, koska samaan aikaan ulkona satoi räntää! 🙂

1. RayBan Aviator. Kokoja ja malleja on paljon, mutta perusklassikon pienin versio istui mulle parhaiten. Lämmin ruskea ja kulta sopivat ihoni sävyyn. Aviator-lasit ovat keikkuneet ajatuksissani jo pitkään, mutta olen aina päätynyt kookkaisiin muovisankaisiin laseihin. Tottumiskysymys?

2. RayBan Wayfarer Klassikko tämäkin. Itse asiassa, Niilolla on lastenmalli tästä samaisesta lasista mustana, ja itseäni on pitkään houkuttanut testata samaa omille kasvoille. Mustan sijaan, lämmin kilpikonnakuosi sopi jälleen väreihini parhaiten.

3. Naisellinen Vogue. Tässä lasimalli, joka on ollut suosikkini jo kymmenisen vuotta. Hyvä esimerkki siitä, että klassinen, suuri ja pyöreähkö aurinkolasi, istuu kasvoilleni varmasti!

4. 5Th Avenue Hiukan vaihtoehtoa 2 muistuttavat aurinkolasit, mutta malli tuo heti erilaisen fiiliksen. Tämä lasi näyttää päässäni mustalta,mutta on oikeasti ruskea. Tosin tumma ruskea. Sovitin myös samoja laseja mustana, ja ero oli valtava. Tässä värissä on kuitenkin lämpöä ja pehmeyttä.

Uskaltaako joku arvata, mitkä lasit jäivät mulle?! Lasit olivat mulla vappupäivän ajan kotisovitukseessa, ja voin sanoa, että suosikki muuttui lähes puolen tunnin välein, ja lopullinen päätös syntyi perjantaina, kun kävin kiikuttamassa lasit takaisin Instrumentariumiin. Ei todellakaan ollut helppo valita!

Max 179 euron laseja Instrun valikoimista pääset tavoittelemaan tästä. Nopeasti kun itse hintoja vilkuilin, niin aurinkolasihyllystä saa kyllä tuolla rahalla jo ihan varmasti itseään miellyttävät merkkiaurinkolasit! Eli äidit, tyttäret, isät ja pojat; Kaikki osallistumaan, ja yksi lahjakorteista voi osua kohdalle!

Arpaonnea ja aurinkoisia päiviä!

Ihanaa sunnuntaiaamua. Tai paremminkin aamupäivää jo tähän aikaan…!

Eilinen reissu- ja juhlapäivä meni oikein mukavasti. Joskin pitkät automatkat ovat väsyttäviä, ja kotiin oli hurjan kiva palata, kun oli taas hetken aikaa saanut ihmetellä Ruuhka-Suomen ahdasta asumista. Pikkumies jäi vielä yökylään serkkujensa luo, ja palailee tänään vanhempieni kanssa takaisin kotiin. Hauskaa on vissiin ollut.

Meillä on herätty sunnuntaihin aika raukeissa merkeissä. Pitkät yöunet ja kiireetön aamukahvihetki. Nopea aamulenkki tiputti loput unihiekat silmistä. Seuraavaksi olisi vuorossa tuo kuvien oikeassa laidassa näkyvän komemaksaruoho rivistön putsaaminen. On pikkuisen nuo puutarhan syystyöt jääneet rästiin! 🙂

Toivottavasti aurinko ymmärtää tulla esiin ja harmaus väistyy. Mulla on teille vielä tänään muutakin juttua, mutta nyt hetkeksi kukkamaiden kimppuun, ennen kuin alkaa satamaan!

Leppoisaa päivää kaikille!!!

Vapun jälkeen täällä on ollut jos jonkinlaista kiirettä, ja suunnitelmiakin on jouduttu laittamaan uusiksi useampaankin kertaan. Näin se vain joskus menee, nimittäin se ajan muovailu. Blogistakin on välillä vain pakko napata osansa muuhun elämiseen.

Tulin kuitenkin toivottelemaan teille vielä kukikasta viikonloppua. Meillä satoi aamupäivällä sekä räntää, että rakeita, ja kevät on ottanut ainakin lämpötilojen mukaan suoranaisen takapakin. En kuitenkaan jaksa huolestua, ollaanhan nyt toki vasta toukokuun alussa, ja pienet takapakit ovat enemmänkin luonnollinen osa kevääntuloa. Kun ulkona käy pureva ja kylmä tuuli, nautiskelen keväästä sisätiloissa. Tänä viikonloppuna kera kukkien ja vehreyden!

Huomenna startataan heti aamulla, ja laitetaan auton nokka kohti siskoni perhettä. Luvassa 6-vuotiaan juhlimista, ja serkusten laatuaikaa. Niin, ja siskosten laatuaikaa toki myös!

Vielä pitäisi paketoida lahja, ja katsoa hiukan tavaroita kasaan aamua ajatellen. Uni painaa kuitenkin jo silmiin, joten kipin kapin peiton allle ja nukkumaan. Huomenna sitten virkeänä kohti juhlia!

Ihanaa viikonloppua ihanat! Ja ihanaa toukokuun alkua!