Onhan tämä oikeasti aika kauheeta! Lattioilla pyörii villakoirat, keittiön pöydälle on kasaantunut posti, puhtaat ja viikatut pyykit ja kasa kaikkea muuta mahdollista roinaa. Eteisessä vastassa on läjä kenkiä, puoli hiekkalaatikollista santaa ja lattiat on läikikkäänä vedestä, jota valuu niin lasten vaatteista, kuin vesipyssyistäkin. Ruokahuoltokin pyörii lähinnä yhden kriteerin varassa. Laatusanojen “terveellinen” tai “täysipainoinen” rinnalla, nopeus on nyt valttia.

Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun… Mutta nyt on se aika vuodesta, kun tämä äiti haluaa tonkia multaa, ulkoiluttaa taimiaan ja raivata pihaa niin paljon, kuin nyt kaiken pakollisen arkisen ohessa suinkin on mahdollista.

Tänään on uhkarohkeasti siirrelty pioneja, kantattu kukkamaiden reunoja, taisteltu voikukkia vastaan ja kartoitettu kovien pakkasten tuottamia tuhoja. Ja ostinpa itselleni myös äitienpäiväkukkasenkin.

Realistina ymmärrän, että niitä sadepäiviäkin saadaan vielä, joten antaa asioiden olla sisällä vähän huonommalla kantilla, ja siivotaan taas kun pihatöiltä ehditään!

Ihanaa, aurinkoista ja sopivan rentoa perjantai-iltaa!

4. päivä toukokuuta oli vuonna 2002 lauantai. Olin 18-vuotias, vasta täysi-ikäiseksi kasvanut tyttönen, joka oli lähdössä viettämään iltaa paikalliseen ravintolaan (siihen ainoaan “yökerhoon”) kahden kaverinsa kanssa.

Muistaakseni tuolloinkin oli aika lämmin ja keväisen aurinkoinen päivä. Kolmen tytön voimin kokoonnuimme kaverini tädillä, jossa tarkoitus oli alkuillan vahtia koiranpentuja. Muistan hyvin, etten tuolloin voinut juoda siideriä ystävien tavoin, koska pelkäsin niin kovasti lihoavani. Siinä meikkaamisen ohessa muistan myös tehneeni sarjat penkkidippejä, jotta käsivarteni eivät vain missään tapauksessa höllyisi ikävästi.

Minulla oli farkkuhame, valkoinen äidin ostama hiaton pusero ja äidiltä lainatut mustat sandaalit. Lisäksi pieni musta laukku, johon ei mahtunut Ericcsonin mohlo kännykkä, jota jouduin käyttämään kun omani (vain pikkuisen pienempi Nokialainen) oli rikki.
Myöhemmin illalla äitini kuljetti meidät ravintolaan, ja ilta oli aika lailla hyvin samanlainen, kuin olivat olleet jo monet lauantai-illat tähän asti. Sitä se täysi-ikäisyys teetti. 🙂

Pienellä paikkakunnalla (jollaiselta itsekin olen siis kotoisin) tunnistaa kyllä, jos ravintolassa on ulkopaikkakuntalaisia. Ja olihan siellä. Sellainen pitkä poika ystävineen, joka katsoi aina suoraan silmiini, kun kuljin ohi. Loppuillasta poika pyysi minua tanssimaan, ja kun tein lähtöä ystävieni kanssa, hän tuli vielä narikkaan asti ja kysyi onko minulla mahdollisesti kännykkää. Jep, tuohon aikaan sekään ei ollut kai itsestäänselvyys. Poika pyysi puhelinnumeroani, ja siinä kun aloitin numeroiden luettelemisen, iskikin kauhea paniikki. Että antaako sitä nyt puhelinnumeroaan ventovieraalle?! Arvoin hetken, josko olisin sanonut viimeiset numerot väärin, mutta jostain syystä kerroin ihan oikean numeroni, ja vielä ennen kuin nukahdin tuona yönä, sain pojalta tekstiviestin.

Pukeutumistyylini, ajatusmaailmani, puhelimeni, jopa ystäväni – ja melkein koko muu elämäni – on tuon illan jälkeen muuttunut valtavasti, mutta kaksi asiaa on yhä jäljellä. Se sim-kortti silloisesta puhelimestani, ja sitten se poika. Nykyisin tosin ehkä enemmänkin mies, lasteni isä.

Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Hyviä päiviä, iloisia aikoja, onnellisia hetkiä. Tosin paljon itkua, surua, pettymystä ja monia muita negatiivisia tunteita. Suhteemme ja perheemme ei koskaan saanut ihan sitä siunausta, jota olisin toivonut, mutta ehkä yhdessä kohdatut koettelemukset onkin tarkoitettu vahvistamaan, ei erottamaan. Aikuiseksi kasvaminen aiheuttaa sekin kasvukipuja, ja silloin kun kasvetaan aikuisiksi yhdessä, kivutkin koetaan yhdessä.

Neljätoista vuotta sitten olisin tuskin uskonut koskaan muuttavani siihen vielä pienempään naapurikuntaan, asuvani punaisessa tuvassa ja olevani kahden lapsen äiti jo ennen kuin täytän kolmekymmentä. Mutta elämä kuljettaa omia polkujaan, niinhän se vain menee.

Aurinkoista helatorstainaattoa kaikille!

No niin.
Nyt olisi tuo yläkerran aulan konkreettinen muutos kalkkimaalauksen jälkeen kuvana. Tästä tilanteesta siis lähdettiin liikkeelle, ja aika iso fiilisero mielestäni tuli koko aulaan. Katon muoto, ovet, listat ja karmit; Kaikki nousevat esiin harmaalta pohjalta, ja tila on paljon “ryhdikkäämpi”.

Kun tammikuussa 2013 sain “cozy corneriini” vihdoin Ikean korituolin (postaukseen pääset tästä), ajattelin, ettei pikkuisesta aulatilasta voisi koskaan tulla kauniimpi. Laskettu aika lähestyi, ja tämä oli oikeastaan viimeinen ponnistus, johon ennen vauvan syntymää enää jaksoin panostaa. Olihan koko syksy eletty vähintäänkin poikkeusoloissa ja tehty pitkiä ja raskaita päiviä. Kun kirjakaapit sitten piti myöhemmin siirtää yläkerran aulaan, ja Ikean valkoinen lipasto löysi tiensä myöhemmin käyttöön otettuun eteiseen, muistan jotenkin jopa surreeni sen ihanan taian raukeamista, jota olin niin innoissani vaalinut vauvahuuruiset hetkeni. Myöhemmin kuitenkin olen ollut todella tyytyväinen, että eteisessä on tilava lipasto, johon mahtuu koko perheen pipot ja huivit, sekä lasten vaihtopuvut ym. tarpeelliset lapsiperheen kamat. Silti jotenkin tuo kirjakaappien pakkosijoitus (mulle jotenkin henkisesti niin rakkaaseen) aulan nurkaan on närästänyt suoraan sanottuna ihan valtavasti! Jossain kohtaa myönnän jopa miettineeni niistä luopumista, vaikka oikeasti kaapeista tykkäänkin valtavasti.

Valkoiseen lipastoon, ja siihen viime hetkien odotushurmoksessa tehtyyn corneriin, liittyi selvästikin jotain enemmän henkistä kiintymistä, ja myönnän, että tykkään kyllä kotini tästäkin nurkasta nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Pieniä muutoksia, eikä varsinaisesti ainakaan voi väittää, että sisustustyylini olisi muuttunut. Luonnonsävyt ja -materiaalit, sekä tietenkin vaaleus, kiehtovat yhä kaikki. Toisten mielestä romanttista, toisten mielestä jotain muuta.

Ennen, jälkeen ja nyt.

Mutta nyt äkkiä pötyä pöytään, ja sitten nauttimaan keväästä! Ihanaa iltaa kaikille!

Tallenna

No niin. Vaput on vappuiltu ja toukokuu käynnistetty. Jotenkin aika kesää edeltävä fiilis, sellainen hassu kutina mikä tuli aina lapsenakin, kun koulussa vedettiin viimeisiä viikkoja. Aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen, ja ikuisen tulen ylläpitämisen sijaan, välillä voi jopa avata ikkunat ja tuuletella kotia raikkaalla ulkoilmalla. Villasukista tuskin luovun vieläkään edes kesällä, mutta tuntuuhan se aika kivalta, kun puiden polttamisen sijaan kotia lämmittääkin ihan vain aurinko!

Laskeskelin tässä mitä kaikkea sitä onkaan kalenterissa ennen kesäkuuta. Ihan kivoja juttuja. Ennen koulujen päättymistä lapsilla on enää ainoastaan neljä maanantaiaamua, ja itsellenikin osuu ennen lomia vain yksi koulukuljetusviikko. Toisaalta näin keväällä kalenteri täyttyy välillä vähän liikaakin, ja muistettavia juttuja tahtoo olla enemmän, kuin aivokapasiteettini jaksaa käsitellä. Eilen illalla nautiskelin juuri pihatöistä, ja ihmettelin, että onpas ihanaa, kun on aikaa paneutua välillä näihinkin juttuihin. Sitten soi puhelin. Olin tyystin unohtanut, että itse asiassa sillä hetkellä pitikin olla jossain ihan muualla.

Tästä päivästä muodostui jonkinlainen juoksevien asioiden päivä. Paitsi, että olen naputellut sormet kuumina tietokonetta, olen myös ehtinyt käymään passikuvassa, apteekissa, vakuutusyhtiössä ja puhunut puhelimessa niin automaatin, kuin ihan oikeiden ihmistenkin kanssa. Silti takaraivossa koputtelee tunne siitä, että jotain tärkeää on myös unohtunut.

Ihastelin juuri eilen kaverin moniväristä kuulakärkikynää, jolla kuulemma värikoodaa kalenterin näppärästi, ja tajusin, että elämäni kaipaa yhtä kipeästi jonkinlaista organisointia, kuin kotini tehokasta KonMari -raivausta. Paitsi että kaikki tuntuu aina olevan hukassa, myös muisti tekee tepposia tasaisin väliajoin. Sen sijaan, että omistaisin eri värisiä kyniä (saati käyttäisin niitä), tyydyn usein riemuitsemaan siitä, että käden ulottuvilta ylipäätään sattuu löytymään kynä juuri silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Ja kyllä, ihmettelen tätä elämän sekamelskaa siitäkin syystä, että olin ennen lapsi joka liimasi koulupöytäänsä kaiken sinitarralla, jotta tavarat pitäisivät millimetrin tarkan järjestyksensä!

Sanotaan, että kiire on organisoinnin puutetta ja myönnän väitteen täysin mahdolliseksi. Itse ainakin voin rehellisesti kohottaa räpyläni ilmaan ja tunnustaa, että jonkinlainen organisoinnin puute on suurin syy stressiin ja ikuiseen (muka)kiireeseen. Mutta olen tuskin ainoa. Viimeistään paljon puhuttu metatyö kiristää monen hermoja, ja tuntuu, että elämä koostuu vain pienestä silpusta jonka muistaminen ja yhteensovittaminen ajavat ihmisen ikuiseen stressitilaan.

Metatyöstä puhutaan juurikin äitiyden yhteydessä. Kuvataan sitä jatkuvaa ajatuksenvirtaa, joka käsittelee kauppalistaa, kuravaatteita, kaverisynttäreitä ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Uskallan jopa väittää, että nykyisen kaaosminäni ja sinitarralla järjestyksen takaavan pikkutytön välillä, lasten saaminen on ollut suurin vaikuttava tekijä käyttäytymiseeni ja stressiherkkyyteeni. Kyllä, niinkin ihana asia kuin äitiys onkin, se sekoittaa pakan monella naisella.

Mutta miten kaiken kaoottisuuden keskelle voisi luoda järjestystä?
Meillä on jo hetken ollut tarkoituksena tehdä jääkaapin oveen kalenterisysteemi, jossa on merkittynä jokaisen perheenjäsenen aikataulut yhdelle viikolle. Tämän illan työksi otan kalenterin/lukujärjestyksen pohjan laatimisen, ja ehkä seuraavan kerran kun itse unohdan sovitut menoni, joku muu pystyy muistuttamaan minua niistä.
Tästä aloitetaan. Myös kaikki vinkit ja vaarit otetaan tietenkin ilolla vastaan!

Ps. Muistan joskus vannoneeni, että unelmat ja hienohelmat eivät mahdu kanssani saman katon alle. Vaan niin se ihminen näköjään muuttuu tässäkin suhteessa. Tämä pieni unelma (Asparagus Setaceus) löytyi vappuaattona paikallisesta kukkakaupasta, ja ihastutti ulkonäöllään heti. Tine K:n ruukku on täältä.

“Minulla on unelma!”

Siihen on hyvä lopettaa ja siitä on hyvä aloittaa myös uusi organisoidumpi toukokuu!

Ensimmäinen vappuaatto ihan koko perheen kesken. Tuntuu muuten aika erikoiselta ja ajattelinkin ottaa tästä ihanuudesta kaiken ilon irti!

Illaksi on tiedossa omatekoisia hampurilaisia, jätskiannoksia ja muita (ei niin terveellisiä) herkkuja. Aion jopa ensi kertaa vuosiin ottaa lasin kuohuvaa, kun on siihenkin seuraa. Aurinko paistaa ja luonto on puhjennut vihreään, joten juhlitaan samalla kevättä ja tulevaa kesääkin.

Toimikoot tämä iloinen perhepotretti nyt jonkinlaisena vappukorttina. Kuva on siis viime syksyltä, ystäviemme ratkiriemukkaista häistä. (Photophoot/Joonas Mäkivirta)

Ihanaa, hauskaa ja iloista vappua teille kaikille!

Miten voikin yhden pienen aulan laittaminen taas sekoittaa koko talon. Eli ei, meillä ei sen isompaa vappusiivousta varmaan suoriteta, tai ainakaan ei ihan koko taloa saada millään seesteisen siistiksi. Sitä vastoin, toivon todella, että viikonloppuna olisi aikaa saattaa tämäkin projekti loppuun!

Nyt olisi kaksi kerrosta kalkkimaalia seinillä ja ovet ja listatkin on jo sudittu kertaalleen. Järjestys ei taaskaan ole ihan loogisin, mutta seuraavaksi vuorossa olisi katon ja paneeliseinän maalaus. Mutta ehkä siinä vaiheessa kun saan repiä nämä maalarinteipit hittoon listojen ympäriltä, ollaan jo voitonpuolella! Tai ainakin tavarat saa heittää takaisin paikalleen ja muutkin huoneet palaavat normaalin järjestykseensä.

Kalklitirin San Saccaria todettiin aikanaan liian vaaleaksi olkkariin, mutta hämärässä aulassa se toimii paremmin kuin hyvin. Sävy erottuu paljon selkeämmin vasten valkoista, kuin miten se nousi esiin valoisassa pianohuoneessa. Katto, lattia, listat ja portaiden paneeliseinä jäävät valkoisiksi, joten kokonaisuudesta ei tullut lainkaan tunkkainen, vaikka luonnonvaloa tuleekin vain maakuuhuoneista.

Sanotaan, että valkoinen väri avartaa, mutta nyt väitän kyllä, että aula näyttää jopa suuremmalta, kun se sai hiukan kontrastia seinilleen.

Työn alla ja pahasti vaiheessa. Mutta hyvä siitä tulee!

Huisia vappuaatonaattoa!

Tallenna

Aurinkoista torstaita!

Täällä oli eilen vähän spesiaalimpi päivä, kun saatiin ystävä kylään. Spesiaali tarkoittaa tietenkin myös vähän parempaa ruokaa, ja pikkuisen parempaa satsausta itse ruokailuun. Vaikka olenkin vähän kattausfanaattinen, en minäkään ihan joka päivä jaksa taitella lautasliinoja ja panostaa ruokailuhetken visuaalisuuteen. Varsinkin kun lasten kanssa syödään keskenään, tuntuu aika turhalta syödä itse hopeisilla aterimilla, kun pikkuväki kuitenkin tahtoo Muumihaarukat tai -lusikat.

Oikeastiha arkiruuan ei tarvitse olla niin kamalan ihmeellistä, mutta itse ruokailusta voi silti yrittää rakentaa kauniin hetken, ja tätä yritän kyllä käytännössä toteuttaa vähintään viitenä päivänä viikossa. Silti se tuntuu jotenkin luontevammalta silloin, kun pöydässä istuu vieras ja ruokaankin on panostettu edes vähän enemmän.
Koska eilinen vedettiin kasvisruualla, eikä bataattikeitto nyt vaadi niin kovin kummoista panostusta, pöytään leivottiin vielä foccacian tyylinen vuokaleipä. Yrttejä, sormisuolaa ja rutkasti oliiviöljyä. Ja täytyy sanoa, että nyt kun sen leivän (ja vehnän) kanssa on pihtaillut, valkoinen höttö maistuikin aika ihanalle.

Harvemmin meillä myöskään herkutellaan jälkkärillä, mutta eilinen oli siinäkin poikkeus. Pavlova maistui taivaalliselta cappucinon kanssa ja kruunasi arkeen pienen juhlavan hetken.

Tänään jäinkin pohtimaan, olisiko oikeasti ihan paikallaan, että viikkoon katsoisi jonkun arkisen päivän ihan ennakolta, jolloin syötäisiin hiukan paremmin, tai ainakin vähän enemmän ruokailuun panostaen ja pidemmän kaavan kautta. Toki viikonloput ovat tähän otollisinta aikaa, mutta aika monessa taloudessa viikonloppukin sekoittuu arkeen töiden vuoksi. Itse ihailen eteläeurooppalaista tapaa syödä illallista isolla porukalla ja aikaa käyttäen. Ja hassuahan se on, että juuri noissa kulttuureissa, joissa viinikin on ihan tavallinen ruokajuoma ja ateriaan panostetaan niin arjessa kuin juhlassakin, tavataan huomattavasti vähemmän alkoholiongelmia ja negatiivista suhtautumista ruokaan, kuin meillä täällä suomessa. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että kiireesti mikrossa lämmitetystä pasta-ateriasta tulee aika monelle huomattavasi huonompi mieli, kuin rauhassa (mutta iloisesti) perheen kesken nautitusta tuhdistakin ateriasta.

Ihanaa päivää joka tapauksessa! Ja nauttikaa siitä, mitä suuhunne laitatte! 🙂

Ja juuri kun pääsin esittelemään yläkerran siistiä kirjanurkkausta, meillä näyttääkin taas tältä. Kyllä, tämä on varmaan sitä (surullisen) kuuluisaa naisenlogiikkaa. Itse puhun kuitenkin mieluummin innosta ja innostuneisuudesta. Kuulostaa ainakin kauniimmalta. 🙂

Mutta hei, kalkkimaali… ei voi olla tykkäämättä!

Tallenna

Kevät on edennyt ulkona aikamoisella vauhdilla, vaikka tänäänkin on vihmonut kaikkea veden ja lumen välistä. Idänsinililjat ja krookukset ovat kukkineet jo hyvän aikaa, tulppaanit ja narsissit ovat nekin työntäneet mittaansa jo kivasti näkyviin. Vuohenjuuret ovat kasvattaneet vehreät mättäät pitkin penkkejä, samoin kun on tehnyt myös kevätkaihonkukka jota meillä kasvaa seinustoilla ja pensaiden juurilla. Myöskin maatiaispionit ovat puskeneet rehevän kasvustonsa jo esiin, ja uskon (säästä huolimatta) että niidenkin kukintaa päästään ihailemaan taas ensi kuun loppupuolella.

Viikko sitten maanantaina olin kevätkylvötunnelmissa ja nyt näyttää jo huomattavasti paremmalta kuin silloin. Gladioluksen kukista ja tuoksuherneestä päästään ainakin nauttimaan ensi kesänä! 🙂

Tämän päivän aikana on myös kelloköynnöksen siemenistä alkanut nousta elämää, joten antaa sataa ja pyryttää, kyllä täällä kevättä silti tehdään!

 Kevään lisäksi täällä tehdään tänään myös marenkia, ja kuka tietää, vaikka tässä löytäisi itsensä jopa seiniä maalaamasta.

Nastaa tiistaita!

Tallenna

Tiedättekö sen tunteen, kun ärsyttää, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että viitsisi tehdä asialle jotain? No sitä tunnettahan tämä keskeneräisessä talossa asuminen lähinnä on koko ajan, mutta sitten tulee ne hetket, kun mennään kipukynnyksen yli ja asiaan on pakko tarttua.

Tämä kynnys, tai ärsytys – tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua, ei varsinaisesti liity remontointiin, mutta on toki jonkinlainen lieveilmiö sekin. Nimittäin kun meille aikoinaan (yllättäen ainakin minulle) kannettiin piano sisään, ei sille varsinaisesti oltu mietitty edes paikkaa.  Joku ehkä muistaa, että siinä, missä piano nyt kuitenkin lepää, oli ennen meidän kirjakaapit, joille ei muuten sellaisena kokonaisuutena koko talosta löytynytkään enää riittävästi tilaa. Niinpä yksi kaapeista jäi “väliaikaisesti” pianohuoneeseen (näkyy tuossa friday randoms -postauksessa), ja kaksi muuta siirrettiin yläkerran aulaan ihan yhtä “väliaikaisesti”. Mutta, elämä on opettanut, että tuskin mikään on niin pysyvää, kuin väliaikainen ja kaapit tosiaankin ovat edelleen noilla pikaisesti arvotuilla sijoillaan.

Ärsytykseni ei varsinaisesti nyt liity kaappien paikkaan, vaan lähinnä siihen, että silloin kun ne piti vain nopeasti siirtää, ne piti tietenkin myös tyhjentää, ja täyttää uusilla paikoillaan uudelleen. Siinä kiireessä kuitenkin ajateltiin, että laitetaan ne kirjat nyt vain väliaikaisesti sinne ovien taakse, ja järjestellään myöhemmin sitten paremmin. Ja katin kontit! Arvatkaapa vain, onko ne kirjakaapit olleet kaksi ja puoli vuotta ihan yhtä sullotun näköiset kuin tuolloinkin. Jep, ja muuttuneet tietenkin vielä pahemmiksi. Uusi kirjoja on tullut hankittua, ja kun kaapit eivät ole olleet niin kovin vimpan päälle, olen lisäksi sullonut niihin valtavan määrän lukemiani pokkareita, jotka eivät varsinaisesti ehkä kirjahyllyyn kuulu.

Vaan tänään meni kipuraja rikki! Ikean kassillinen täyttyi nopeasti pokkareista, kirjat jaottelin erilaisiin pinoihin ja hyllyt, sekä lasiovet saivat kunnon puhdistuksen. Alakertaan jäi pääasiassa sotahistoria, musiikki ja elämäkerrat, yläkertaan “keveämpi tietokirjallisuus” (puutarha, sisustus, harrastus) ja perusproosa. Pieniä poikkeuksiakin toki tein, ja alakertaan jäi esimerkiksi Tuulen viemää (kaksi nidettä vuodelta 1942), koska kirjat  mätsäsivät hyvin yhteen vanhan Tuntemattoman sotilaani kanssa (painos vuodelta 1955). Mutta hei, olen nainen, ja nyt ollaan kotona eikä kirjastossa!

Kiitos viime vuosien mieltymykseni pokkareihin, yläkerran kaappeihin jäi jopa hiukan tilaa tuikkukipoille ja maljakoille.

Ei uskoisi, että vielä muutama tunti sitten taistelin saadakseni kaappien liukuovet auki, ja kaikki pokkarit ehjänä ulos kaapeista. Nyt kun näitäkin katselee taas jo ihan ilolla!

Kaapit on Iskun vanhaa Vellamo -sarjaa, jota ei enää valmisteta. Nämä hankittiin ensimmäiseen omaan kotiin ikään kuin häälahjaksi itsellemme, joten vaikka kirjakaapeille ei aina paikkaa tunnu löytyvänkään, tunnearvo saa meidät pitämään näistäkin huonekaluissa kiinni.

Mutta mikä parasta, nyt on sellainen olo, että voisin raivata vielä monta muutakin paikkaa ja kaappia. Pitää ehkä toimia ennen kuin fiilis hiipuu! 🙂

Kivaa iltaa!

Tallenna