Pakko myöntää, että onhan siihen viime vuoteen mahtunut myös paljon kivoja juttuja! Iloisia ja onnellisia hetkiä, uusia kokemuksia, itsensä voittamista ja sitä hyvää oloakin. Kokosin kuvia vuoden varrelta, sekaisin kaikenlaista 12 kuukauden ajalta.

Vuosi 2014 oli ehdottomasti remonttivuosi! Sauna, työhuone, vaatehuone, eteinen, keittiö. Remonttia, remonttia. Edellä mainittujen lisäksi on maalattu olkkaria ja sen kattoa, laitettu arkieteinen kuntoon. Kaikki tämä oli tietenkin helpompaa vauvavuoden jälkeen, mutta työtä on yhä ja jatkamme siitä, mihin jäimme. Myös puutarhassa tapahtui kesällä enemmän, kuin olin uskaltanut edes toivoa.

2014 oli myös reseptivuosi. Blogiin tallentui hurja määrä reseptejä ja ohjeita. Supersuosittuja olivat nutturapullat, mutta amerikkalaisten pannukakkujen ohje taitaa olla yksi vuoden luetuimmista postauksista. Myös pulled pork ja karamellisoidut punasipulit olivat suosittua luettavaa.

2014 blogin kautta tuli tehtyä myös useampi ulkomaanmatka. Catwalkilla ja ammattikuvaajien edessä tuli voitettua monet pelot ja kammot, ja olenkin useita kokemuksia rikkaampi. Sijoittuminen keväällä Indiedays Blog Awardseissa oli tietenkin yksi blogivuoden kohokohta, ja siitä suuri kiitos edelleen teille! Vuonna 2014 puhuttavimmat aiheet olivat nettikiusaaminen, syömishäiriöt ja perheenäidin treenaaminen. Kolme täysin erillistä aihetta, jotka valitettavasti nidottiin liian tiukasti yhteen.

Beauty osastolta suosituimmiksi postauksiksi nousivat rento nuttura hiusklipsin avulla, peittävä meikkipohja ongelmaiholle ja piiloon letitetty otsis.

Mahtuuhan sitä todellakin yhteen vuoteen vaikka mitä! Suuret kiitokset vielä matkaseurasta, ja loistavaa vuodenalkua!

Pikkuhiljaa alkaa olla vuosi paketissa. Samalla ajattelin laittaa myös joulun pakettiin – tosin kokematta siitäkään sen suurempaa stressiä. Huomisesta lähtien alkavat nisset, ja muut jouluiset jutut, kulkea kohti vinttiä. Talvesta, ja kodin talvisesta asusta, en toki ajatellut vielä luopua. Nautin kynttilän tuomasta tunnelmasta, ja jopa keittiön pienestä männystä niin paljon, että ne saavat kaunistuttaa arkeamme vielä pitkälle kevättalveen.

Kuten olette saattaneet huomatakin, blogi on ollut viime päivät vähän lomavaihteella. Olen yrittänyt olla ottamatta stressiä siitäkään, ja ladannut jollakin tapaa akkuja tulevaan. Kommentteihinne allan vastailla pikkuhiljaa tänä iltana.

Sain mieheltäni joululahjaksi uuden puhelimen, johon vanhan iPhoneni korti ei kuitenkaan sopinut. Samalla päätin, että vaihdan liittymäni operaattorilta toiseen, koska täällä meillä kuuluvuus on erittäin heikko. Jostain syystä olen tuotakin juttua saanut vain lykättyä, ja uusi hieno puhelin lojuu yhä täysin käyttämättä. Huomenna otan itseäni niskasta ja hoidan liittymäasian kuntoon. Ehkä ensi vuonna Instagramkin saa uutta puhtia!
Tosin mulla on just nyt vähän huijattu olo, sillä mieheni tutki noita liittymäjuttuja ja valitsi sieltä mulle sopivan. Parikymppiä kuussa. Huh, olen tähän saakka maksanut 40-70 euroa kuukaudessa puhelinlaskua uskoen nuoreen poikaan, joka vakuutti epäilyistäni huolimatta, että pienempi datapaketti riittää mulle täysin hyvin. Helposti huijattava asiakas ei voi kai kuin katsoa peiliin.

Suuret kiitokset myös kaikista hiirivinkeistä, joita jaoitte. Meillä nuo vieraat ovat toistaiseksi pysyneet noissa vähemmän asutuissa tiloissa, kuten keittiön alla olevassa kellarikerroksessa ja puuliiterissa. Myös talon kylmiin osiin, joita onneksi ei enää niin paljon ole, hiiret ovat silloin tällöin uskaltautuneet. Myrkkyjä en haluaisi käyttää, sillä muistan vielä aika hyvin olohuoneeseen leijailleen hajun lemun, kun viime kesänä talon alla jokin kuollut koki mätänemisprosessinsa. Yök! Räpsät ovat siitä hyviä, että niistä raadot saa heti pois ja kauas asutuksesta. Enemmänkin tosiaan olen joutunut vain pelkäämään sitä talon rakeinteista kuuluvaa rapinaa, johon Idahhh antoikin hyvän vinkin. Nimittäin, että kunnon bassonjytke ajaa saman asian kuin pistorasiaan laitettavat karkottimet. Kaikkia basistivitsejä uhmaten olenkin nyt aika onnellinen, että yksin lajin edustajista asuu meillä. Tänään saatin hetken kokea sellainen kunnon soolo, joka sai astiatkin helisemään. Luulisi hiirulaisten pelästyneen!

Viimepäivät ovat olleet rentouttavia ja lomafiilis on tullut tarpeeseen. Koen olevani valmis uuteen vuoteen ja auringon tuomaan lisäenergiaan. Vain uusi kalenteri on yhä hankkimatta, minä kun olen sen verran vanhanaikainen, että tarvitsen yhä sen paperilehtisen mustan kirjani, jotta elämäni pysyy kasassa ja minä siellä missä kulloinkin pitäisi.

Ei tämä vielä ole vuoden viimeinen päivä, eikä vuoden viimeinen postauskaan, mutta haluan silti jo nyt kiittää teitä kaikkia. Blogivuosi on ollut monella tapaa innostava, ja tuonut eteeni paljon uusia ajatuksia ja oivalluksia. Siitä suuri kiitos teille! Todellakin toivon, että tämä ei tule olemaan se viimeinen vuosi, ja joulu, joka tässä blogissa laitetaan pakettiin.

Halauksin ja kiittäen!

❤︎❤︎❤︎

Tulin aamulla kuunnelleeksi autossa radiota. Sinänsä mitään ihmeellistä, niin varmaan tekee miljoonat muutkin ihmiset. Korviani aloin kuitenkin höristellä, kun aihe kääntyi äitiyteen. Koko juttu taisi lähteä jostain uuden, äitejä koskevan, tositeeveeohjelman esittelystä. Puhe kuitenkin siirtyi nopeasti äitiyteen yleisellä tasolla, ja juuri siihen, miten julmia naiset voivat toisilleen olla, kun kyse on äitiydestä. Jäin itsekin miettimään asiaa, äitiyttä ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä.

Koko viisivuotisen blogitaipaleeni aikana, 99 prosenttia kaikesta negatiivisesta kommentoinnista, on liittynyt jollakin tapaa äitiyteeni. Olenkin joskus kirjoittanut, että en olisi milloinkaan voinut kuvitella ryhtyväni ns. mammabloggariksi, sillä äidillinen itsetuntoni ei kestäisi sitä ryöpytystä, jonka tämä ryhmä niskaansa saa. Tästä syystä olenkin pääosin valinnut blogini teemoiksi muita aiheita elämästäni. Sisustusta, tyyliä, kauneutta, hyvinvointia jne. Asioita, joilla on suuri merkitys itselleni, juttuja, jotka tuottavat itselleni mielihyvää.

 Äiti vai nainen? Vai kenties molempia?
Kun aikoinaan löysin blogimaailman, luin oikeastaan vain ja ainostaan sisustusblogeja. Äidiksi tultuani ja oman blogin perustettuani, löysin joitakin esimerkiksi lastenvaatteisiin keskittyneitä blogeja, mutta jokin niissä ei saanut minua innostumaan. Arkeni ja elämäni oli äitiyttä, ja blogien kautta halusin löytää pienen pakoreitin siitä kaikesta. Hetkiä itselleni, jotain minulle.

Kun sittten törmäsin ensimmäisiin ns. lifestyle blogeihin, tunsin suunnatonta helpotusta. Olin tullut äidiksi suhteellisen nuorena 24-vuotiaana, eikä tuttavapiirissäni ollut juurikaan muita yhtä nuoria äitejä. Niin ihanaa kuin äitiys onkin, se kuljetti minut myös jollakin tapaa pieneen identiteettikriisiin. Kuka olin? Olinko äiti, vai oliko minulla lupa olla yhä oma itseni – nainen?
Lukiessani muiden äitien kirjoittamia blogeja, joissa juteltiin vaatteista, kauneudenhoidosta, hiustenlaitosta ja yleisesti kaikesta naiseuteen liittyvästä, tunsin, että itsellänikin oli lupa pitää yhä huolta itsestäni. Lupa puhua muustakin kuin kurahousuista ja kakkavaipoista. Lupa olla nainen – äitiydestä huolimatta.

Valitsin blogini aiheeksi muuta kuin äitiyttä ja lastenvaatteita, mutta äkkiä huomasin, että osa lukijoistani ei ymmärtänyt tätä. Tai ehkä tuohon aikaan lukijat olivat enemmänkin satunnaisia kävijöitä, eivätkä niinkään vakituisia lukijoita. Blogiani päivitin muutaman kerran kuussa, mutta muistan edelleen, kun esittelin vaihtaneeni ruokailutilan ja keittiön tuolit keskenään, että joku kommentissaan tiedusteli, ehdinkö ollenkaan olemaan läsnä lapselleni, kun vain pyöritän huonekaluja. Niin, minua pidettiin itsekäänä, kun äitiydestä huolimatta kulutin aikaani kodin sisustamiseen.

Kun blogiini sitten myöhemmin alkoi tulla enemmänkin muuta sisältöä sisustuksen lisäksi, tämän kaltainen kommentointi vain yltyi. Kirjoitan vain omista vaatteistani, hiuksistani tmv. Kulutan aikaa liikuntaan ja terveellisiin elämäntapoihin, vaikka olen äiti. Tajusin, että on olemassa ihmisiä, joille äitiys merkitsee jotakin muuta kuin itselleni. Kyse ei ole rakkaudesta lapsia kohtaan, koska haluan uskoa, että jokainen äiti rakastaa lapsiaan, vaan enemmänkin siitä, millaiseen muottiin äidiksi tulon jälkeen olisi sittenkin pitänyt sujahtaa.

Monesti olen myös ymmärtänyt, että olisi huomattavasti oikeutetumpaa kantaa huolta ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, jos tienaisi elantonsa jossain muualla kuin kotona. Samojen ihmisten mielestä olisi huomattavasti lapsiystävällisempää, että kävisin kotini ulkopuolella töissä ja olisin poissa 8-9 tuntia päivässä, kuin että otan päivästä yhden tunnin itselleni, joko lasten nukkuessa tai nauttiessa aikaa isänsä kanssa.

En tiedä onko vika kapinoivassa luonteessani, vaiko vain erilaisessa ajattelutavassa niiden parin satunnaisen kävijän kanssa, joista lopulta tuli blogini vakkarilukijoita. Kritiikistä huolimatta olen ylpeä naiseudestani, eikä se vie tilaa äitiydeltäni. Uskallan veikata, että mikäli päivittäinen meikkaaminen ja jonkinlainen hiustenlaitto olisivat suora viitaus lasten kaltoinkohteluun, olisi kosmetiikkateollisuus määrätty lopetettavaksi jo aikoja sitten.

Äitiys on myös muuttanut suhtaumistani naisellisuuteen ja naiseuteen. Uskallan väitää, että kohta kuuden vuoden aikana minusta on kuoriutunut nainen täysin uudella tavalla. Toki asiaan vaikuttaa myös ikä, mutta uskon myös äitiydellä olevan osansa asiaan. Suuria muutoksia on tapahtunut kehonkuvassani, ja langanlaihan vartalon ihannoinnin sijaan, olen nykyään jopa ylpeä pienistä kurveistani. Äitiys, ja varsinkin synnytys, antavat uuden merkityksen naisen lantiolle ja rinnoille, mutta se ei ole syy lakata verhoamasta niitä pitsiin. Päinvastoin!

 Radio-ohjelman naispuolinen juontaja totesi jossain vaiheessa keskustelua, että äitiys perustuu siihen, että tuomitaan muiden äitejen tapa kasvattaa lapsiaan ja olla äiti. Näin oikeutetaan ne omat tavat, ja nostetaan oma äitiys muiden äitiyden yläpuolelle. Jäinkin pohtimaan, kumpi on parempi äiti: Se joka varsin suorasanaisesti on aina tuomitsemassa muita äitejä, ja kertomassa mielipiteensä siitä, miten asiat tulisi tehdä. Vaiko äiti, joka monta kertaa päivässä miettii riittämättömyyttään, näkee virheensä ja omat heikkoutensa. Nukahtaa joka ilta ajatellen, olinko tänään riittävän hyvä, vai voisinko olla lapsilleni parempi äiti.

Miehelleni olen vaimo, lapsilleni äiti. Itselleni tahdon olla minä itse, eikä mikään näistä sulje toistaan pois. Sisäinen kauneus on toki tärkeintä, mutta kukaan ei kärsi, vaikka äiti käyttääkin ripsaria!

Mahtavaa maanantaita!

Indiedays Blog Awards äänestys on jälleen käynnissä, ja kiitän teitä kaikkia, jotka annoitte äänenne blogilleni tuossa ehdokasäänestyksessä.

Blogini on tänä vuonna ehdolla kategoriassa Inspiroivin perheblogi, ja täytyy myöntää, että ihan ensimmäiseksi kategoria jopa kummastutti minua. En ollut koskaan tainnut kuullakaan tuollaista kategoriointia, ja jäin pohtimaan, mikä oikeastaan on perheblogi.
Ensimmäisenä mieleeni tuli, etten bloggaa lapsista sen suuremmin, enkä oikeastaan lastenvaatteistakaan. Katsottuani kuitenkin läpi kilpasiskoni, ymmärsin, ettei luokittelussa kaiketi ollutkaan kyse lapsista bloggaamisesta, vaan enemmänkin perhelähtöisestä elämästä ja perheellisestä bloggaajasta. Tällä tavoin ajateltuna, olen totisesti enemmän perhebloggaaja, kuin muoti-, ruoka- tai kauneusbloggaaja. Yhtälailla kuin perhe luo speksit elämääni, se luo ne myös blogilleni.

Jatkossakin perheeni tulee esintymään blogini kuvissa epäsäännölisen säännöllisesti, mutta teksteissä ja sisällössä sitäkin enemmän. Onhan selvää, että tekemiseni, elämiseni ja valintani ovat pitkälti lähtöisin siitä tosiseikasta, että olen perheellinen, kahden pienen lapsen äiti.

Olisi hauska kuulla myös teidän mietteitänne perheblogista tai perhebloggaamisesta. Miten koette asian, tai miten määritätte perheblogin?
Ja, mikäli koette blogini inspiroivana perheblogina, olen tietenkin kiitollinen, jos annatte äänenne blogilleni. Äänestämään pääsette tästä linkistä.

Täällä vatsatautirumba senkin jatkuu. Tauti palasi pienimmälle entistä voimakkaampana, ja iskipä se myös itseeni. Ei auta kuin toivoa, että tämä menee nopeasti ohi!

Teille toivottelen kuitenkin energistä uutta viikkoa. Koitetaan nauttia syksyn kauneudesta ja ruskan sävyistä!

Ihanaa lauantaita. Tyyntä mysrkyn jälkeen, ja kuulemma myös edellä.

Ajattelin muistutella teitä Indiedays Blog Awards -ehdokkaiden hausta. Voit käydä äänestämässä omia suosikkejasi ehdolle yhteensä kuudessa eri kategoriassa. Sivulle pääset tästä. Ehdokasasetteluun pääset vaikuttamaan enää tämän viiikonlopun ajan, eli pidähän kiirettä! Ja, tietenkin olen hurjjan kiitollinen, mikäli päätät ehdottaa Uusi Kuu -blogia!

Joitakin otoksia Instagramista. Siellä muutenkin paremmin pikkupäivityksiä elämänmenosta.

Ihanaa viikonloppua, ja nautitaan auringonpaisteesta niin kauan, kuin vain on mahdollista!

PUS!

Kesällä tuli kuluneeksi viisi vuotta, siitä kun tämä blogi sai alkunsa. Juhlan kunniaksi olisin tietysti voinut leipasta kakun, järjestää kivan arvonnan blogiin ja kiittää vuolaasti teitä kaikkia lukijoitani. Niinhän mun olisi pitänytkin tehdä! En kuitenkaan tehnyt. Sitä vastoin asia jäi pyörimään päähäni. Viisi vuotta – niin paljon ajatuksia ja tunteita.

Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikiki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse. Median ja markkinoinnin ammattilaiset toki olivat tietoisia blogien kehityksestä ulkomailla, mutta tälläinen tavallinen tallaaja ei osaanut villeimmmissä unissaankaan ennustaa, mihin tämä kaikki vielä johtaa. Viidessä vuodessa olen kuitenkin päässyt melko läheltä seuraamaan, miten sosiaalinen media, blogit ja markkinointi sekä mainonta ovat kokeneet valtavan murroksen. Paluuta vanhaan ei ole, maailma on muuttunut.

Varsinaisesti Uusi Kuu -blogi on perustettu jo kuusi vuotta sitten, mutta osaamattomuuteni vuoksi asia ei edennyt ennen heinäkuuta 2009. Siitä, miten kaikki sai lopulta tuolloin alkunsa, on olemassa kaksi tarinaa. Se siloitellumpi veriso, jonka olen kertonut julkisesti lehtihaastatteluissa, ja sitten se hiukan karumpi totuus, jonka tietävät vain harvat ja valitut:
Heinäkuussa 2009 olimme asuneet uudessa kodissamme kuukauden. Uusi kotikaupunki tuntui kuukauden jälkeen edelleen vieraalta, samoin kaikki ihmiset, joiden automaattisesti oletin kuitenkin tuntevan toisensa. Tässäkin mielessä blogille aikoinaan varaamani osoite tuntui enemmän kuin oikealta; Hetkittäin tuntui, kuin olisin muuttanut Blair Wateriin!
Sen sijaan, että olisin kuitenkaan ollut pieni runotyttö, olin tuore vaimo, ja äiti pienelle seitsemän kuukauden ikäiselle pojalleni. Olin 25-vuotias, naimisissa, äiti ja remontoimme omaa omakotitaloa. Ulkoisesti asiat olivat hyvin, elin unelmaani ja olin saavuttanut elämässä asioita, joihin en ollut koskaan uskonut yltäväni. Silti sisälläni oli tyhjää, elämäni oli yksinäistä ja voimani hiipuivat taistellessani synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Ulospäin halusin näyttää iloiselta ja onnelliselta, mutta sisälläni oli aukko, joka veti mieltäni takaisin sairauteeni. Kun elämä tuntui kaaokselta, syömishäiriöni otti vallan, ja jokaisesta suupalasta ja jokaisesta grammasta tuli viholliseni. Halusin hallita ongelmiani, ja se hallitsemisen tunne, jonka sain sairauteni kautta tuntui hetkellisesti auttavan.

Heinäkuussa 2009 koin jonkinlaisen herätyksen. Oli aivan tavallinen päivä, lapsi nukkuin vaunuissa päiväuniaan, ja minä kulutin aikaani netissä surffaillen. Olin löytänyt teinityttöjen pro ana -blogeja ja käytin aikaani lukien, miten muutkin yrittivät elää syömättä. Välittämättä siitä, että en ollut itse enää teinityttö ja sairaus mitä todennäköisemmin veisi myös hengen. Jotain kuitenkin tapahtui sinä päivänä. En edelleenkään tiedä mitä, tai mistä se ajatus tuli, mutta tuolloin päätin, että nyt saa riittää! Olin sentään äti, vastuussa paitsi omasta terveydestäni, myös lapseni tulevaisuudesta!
Tuona samaisena päivänä opettelin viimein siirtämään kuvia ylioppilaslahjaksi saamastani digipokkarista tietokoneelle. Asia, jota olin yrittänyt opetella jo muutaman vuoden. Opettelin myös käyttämään bloggeria. Asia, joka oli viimeisen vuoden tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Opin, että halutessaan ihminen pystyy ihmeellisiin tekoihin!
Ja siitä se kaikki sitten alkoi, päätöksestä nähdä elämässä kaunista ja löytää arjesta hyvää.
Voitte varmasti uskoa, että tuota päätöstä en ole katunut. Jossain määrin voin ehkä jopa todeta, että blogi pelasti henkeni!

Viidessä vuodessa elämä on muuttunut. Koti on vaihtunut, minä olen kasvanut kahden lapsen äidiksi. Kaksvitosesta tuli kolmekymppinen. Nuo ovat kaikki ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat blogini sisältöön, mutta se sama Emilia on tuottanut nämä kaikki lähes 1500 postausta. Haluten nähdä elämässä hyvää ja arjessa kaunista.

Lämminhenkinen lifestyle blogi!
Näin vastasin pari viikkoa sitten, kun piti nopeasti luonnehtia blogiani. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, vaikka koen, että olen ehkä vuosien mittaan paininutkin sen kysymyksen kanssa, mihin kategoriaan blogini kuuluu. Sanat vain ryöpsähtivät suustani, ja kun myöhemmin mietin sanomaani, tajusin, että ehkä se tosiaan riittää. Ehkä blogini ei tarvitsekaan sen selvempiä raameja. Annan pieniä paloja elämästäni, jossa välillä keskiössä on sisustus ja remontti, välillä oma hyvä olo, ja pääosassa ihan tavallinen arki.
Muistan jokunen vuosi sitten lukeneeni jostakin keskustelupalstalta kirjoituksen, jossa kummasteltiin blogiani. Että kun se bloggaaja on ihan tavis. Sillä on henkkamaukan vaatteita ja Ikean huonekaluja. Totta, olen todellakin ihan tavis! Käytän samoja (ketjuliikkeistäkin ostettuja) vaatteita vuodesta toiseen, ja meillä on Ikean huonekaluja. Haaveilen ja unelmoin aika tavallisista asioista, ja elämäni tähtihetket olen tainnut kulkea pääosin villasukissa – Louboutinien sijaan.

Törmään usein kysymykseen, alkaako se koskaan tuntua työltä? Kysymyksen asettelulla kai tarkoitetaan, onko bloggaamisen ilo haihtunut vuosien varrella. Ei, se ei ole haihtunut minnekään, vaikka kyllä, pidän bloggaamista myös työnä. Noudatan kirjallista sopimusta, saan työstäni rahallisen korvauksen ja maksan veroni kuten kuka tahansa muukin. Näin ollen se kai täyttää kaikki työksi kutsumisen kriteerit. Taloudellisesti bloggaaminen on mahdollistanut läsnäoloni lapsille, joten itselleni tämä ei edes ole sivutuloa. Silti koen enemmän olevani äiti kuin bloggaaja. Vaikka äitiys ja kotiäitiys eivät palkkapussissa tunnukaan, koen työni äitinä tärkeämmäksi; kiireisenä päivänä voin jättää blogipostauksen kyllä tekemättä, mutta lapset tarvitsevat kaksi lämmintä ateriaa päivässä, turvallisen kodin, ulkoilua ja vaatetta ylleen.
Entä puolison tuki?
Koen saaneeni mieheltäni tukea ja ymmärrystä bloggaamisen kanssa. Mieheni on paras tsempparini silloin joskus kun rimakauhu yllättää tai tunnen olevani lukossa, ja hän myös tietää, miten tärkeää tämä minulle on. Ehkä parasta on juuri se, että meillä molemmilla on työ, joka on kasvanut harrastuksesta. Aina ei ehkä jaksaisi, mutta se hyvä olo, jonka tekemisestä saa, pitää meidät onnellisena. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä jotakin itselleni näin merkityksellistä, ja toivon todella, että jokainen saisi kokea sen saman työnilon, tulkoot se sitten musiikista, bloggaamisesta tai mistä tahansa.

Nettipäiväkirja.
Niin taidettiin vielä viisi vuotta sitten jossain luonnehtia blogeja. Sinänsä harhaan johtava nimitys, että tuskin kukaan omilla kasvoillaan jakaa päiväkirjaansa julki. Historiallisestikaan en pysty luomaan mitään niin merkittäväää, kuin esimerkiksi Anne Frank, ja toisaalta pidän henkilökohtaisen elämäni henkilökohtaisena. Taviksena painin elämässäni ihan tavallisten ongelmien kanssa enkä koe kenenkään kannalta hedelmällisenä jakaa huoliani julki. Esimerkiksi lapset esiintyvät blogissani lapsina omilla nimillään, mutta lasteni kasvu, kehitys ja terveys eivät ole aiheita, joista kokisin olevani oikeutettu kirjoittamaan. Sama pätee ympärilläni oleviin ihmisiin, heillä on oikeus ykistyisyyteensä. Silti kaiken pinnan alla on on olemassa myös se päiväkirja. Se ei aukea teille, mutta itselleni rivien väliin on tallentunut paljon muistoja. Yhtälailla myös kuvien joukkoon, enemmän kuitenkin niiden rajausten ulkopuolelle. Blogini alkutaipaleen postauksia olen myöhemmin sensuroinut teiltä, ne kun eivät olleet tarkoitettuja näin suurelle yleisölle, ja pitivät sisällään enemmän sitä henkilökohtaista ja kanssaeläjieni elämää. Itselläni jokainen teksti on kuitenkin tallessa, vaikka en silti mielelläni itsekään palaa lukemaan noita ensimmäisiä kirjoituksia.

En osaa arvioida, kuinka moni teistä jaksoi kahlata tekstini loppuun, mutta teille, jotka siitä selvisitte haluan lausua kiitokseni. Blogi on vuorovaikutusta bloggaajan ja lukijan välillä. Blogi on ollut itselleni pelastus, vertaistuki ja henkireikä, mutta ilman teitä se kaikki olisi ehkä jäänyt kokematta.  Kovin pieni ja merkityksetönkin juttu voi kääntää elämän oikeaan suuntaan, ja itselleni niin kävi blogin myötä. Olen saanut uudet silmät, taidon nähdä hyvää ja kaunista. Kaunista ja hyvää olen oppinut näkemään paitsi arjessa ja itsessäni, myös ruuassa. Minä ja elämäni, me olemme muuttuneet vuosien varrella.

Niinpä uskon, että halutessaan jokaiselle päivälle voi itse maalata kultareunukset. Kiitos, että olette auttaneet siinä minua!

Kuvituksena kuvia vuosien varrelta. Muistoja nekin.

Tervetuloa elokuu!

Pidin heinäkuuta jonkinlaisena henkisenä lomakuukautenani. Vaikka blogi päivittyi, tapahtui sekin harvemmin ja suuremmaksi osaksi vasemmalla kädellä. Työ tämän näkyvän puolen takana on ollut sekin koko heinäkuun todella vähäistä, sillä nyt jos koskaan Suomi on lomaillut.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten syksy, ja koulujen alku, on itselleni paljon suurempi “puhdas pöytä” kuin esimerkiksi vuoden vaihtuminen. Tämä päivä onkin mulle nyt sitten se uusi alku, uuden kauden alku tai jotain sinne päin.

Yhtälailla kuin joku haluaa kesäloman jälkeen piristää toimistoaan, ja koululaiset hankkivat uusia tarvikkeita uusiin reppuihinsa, halusin itsekin piristää itseäni hiukan. Niinpä blogin headeri vaihtui viime yönä, ja suunnitelmissa on muutenkin piristää blogin ulkonäköä.

Ulkoisia asetteluja tärkeämpää on kuitenkin sisältö, ja toivon, että tämän uuden kauden startattua, pystyn tuottamaan sellaista teille entistä paremmin. Toki blogi toimii vastavuoroisesti, ja isona osana ovat lukijat itse. Uudistuksista huolimatta linja pidetään samana; Iloisia asioita ja kauneutta arjesta, unohtamatta kuitenkaan sitä, että kukaan ei oikeasti asu hattarapilvellä, ja me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä!

Elokuun alku; Nautitaan kesästä ja astellaan kohti syksyä. Ja tiedättekö, ihan pikkuisen odotankin jo sitä syksyä! On nimittäin kivoja juttuja edessä päin, ja malttamaton luonteenlaatuni tekee odottamisesta tuskaa.

Nyt kuitenkin: Ihan mahtavaa elokuuta kaikille!

Terkut laiskanpuoleiselta bloggarilta!

Olen kesämielellä ja hiukan saamattomassa mielentilassa, mutta niinhän se menee, kesät eivät ole blogien kulta-aikaa. Viikonlopun reissaamiset tuntuvat kropassa univajeena, aurinko houkuttelee ulos ja kotityöt huutavat tekijäänsä. En jaksaisi stressata, blogi päivittyy entiseen tapaan, tai sitten pidän jonkun päivän vapaata silloin tällöin. Haaveilen pienestä omasta ajasta, vaikkapa kirjan lukemisesta ja ihan vain hengähtämisestä. Haluan ladata akkujani, olla iskussa sitten syksyllä! Nauttia ja tuntea eläväni kesää!

Tänään on laiskoteltu, ja nautittu auringosta. Pikaruokaa kyhättiin kalasta ja parsasta, niissä maistuu kesä.

Blogi käy kesäaikaa, ja minä kerään voimiani. Tehkää te samoin, nauttikaa valosta ja lämmöstä, yrittäkää rentoutua!

Aurinkoista alkanutta kesäviikkoa, ja rentouttavaa maanantai-iltapäivää!

Hipehei, ihanat!

Laitan teille joitakin kuvia eilisen päivän tunnelmista. Lähinnä siis päiväjuhlasta, jonka kuvia sain jo siirreltyä koneelle.

Ennen kuvapommitusta kuitenkin mun nöyrimmät ja suurimmat kiitokset teille kaikille, jotka annoitte äänenne blogilleni!
Kolmas sija ihan huikeiden bloggaajien joukossa on mulle oikeesti ihan hurja juttu! Tai oli pelkkä ehdokkuuskin, enkä rehellisesti sanottuna uskonut, että tuo sen pidemmälle kantaakaan. Pakotin mieheni, siskoni ja äitini äänestämään, kun pelkäsin, etten saa välttämättä yhtään ääntä.

Tapasin eilen ihan mielettömän ihania ihmisiä blogejen takaa, sain ihan mahtavia tsemppauksia ja kauniita sanoja, ja musta tuntuu, että nyt on ihan mahtava fiilis tehdä blogia! Ootte oikeesti ihan huippuja!!! Jokainen antamanne ääni on sellainen tsemppi mulle, että sen avulla jaksan vaikka mitä. Oikeesti,
tosi iso kiitos!

No, mutta nyt mä pillitän jo, eli laitan niitä kuvia seuraavaksi!

Siinäpä siis noita. Seurana ihanat Kerttu ja Karla. Tapahtumapaikkana Ravintola Sipulin talvipuutarha.

Lisää kuvia myöhemmin, ja tietysti instassa!

Kiitos vielä, nyt kotimatkalle!

Taas pieni instapäivitys. Kaikkea sitä näköjään mahtuukin muutamaan päivään!
Tulin juuri salilta, ja olo ihan mahtava! Takana on nimittäin pisin salitauko sitten kesän, ja kylläpä tämä oma elämä vaan tuntuu kaiken sairastelun jälkeen niin hyvältä. Olen siis todella iloisella tuulella nyt!

Nyt äkkiä ruokaa ääntä kohden, ja sitten suihkun kautta sohvalle ja kommenttejenne pariin!
Ollaan iloisia, jookos!

Leppoisaa ja mukavaa iltaa, ihanat!!!

Instan puolelle pääset tästä!