mitä jäi käteen?

02.1.2020

Uusi vuosi ja uusi vuosikymmen. Jos harrastankin jonkinlaisen tilinpäätöksen tekemistä aina vuoden vaihtuessa, niin täytyy sanoa, että tämä joulun jälkeinen sairastelu antoi asialle mitä parhaimmat puitteet. Mieli on ahkeroinut ja työstänyt ja jonkinlainen tilinpäätös on syntynytkin.

Edelliset kaksi vuosikymmentä on ollut astumista aikuisuuteen. Molempiin osui lapsen syntymä ja mittava remontti. Tämä päättynyt vuosikymmen oli ennen kaikkea sellainen perheeksi kasvamisen vuosikymmen. Kaksi pientä lasta ja elämä, joka mukautui myös sen mukana. Me saatiin uudenvuodenaattona vihdoin meidän uusi sänky ja mietinkin, että seuraava vuosikymmen on sitten parempia unia. Joskaan lapset eivät ole meitä juuri viime vuosina valvottaneet ja uusi vähän erilaisen valvomisen vuosikymmen on edessä, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Samaan aikaan kun lapset kasvavat on aikaa ja voimia kasvattaa taas omaa keskeneräistä itseään. Miettiä, mitä kaikkea vuosiin on mahtunut, ja mikä minusta on tullut. Ja ehkä ennen kaikkea miettiä sitä, mitä haluan olla ja millaiseksi kasvaa.

Noin äkkiseltään olisin vuoden viimeisinä päivinä voinut todeta, että olipa paska vuosi. Mutta kuten tilinpäätökseeni kuuluu, jaoin vuoden kvartaaleiksi ja kävin läpi jokaisen neljänneksen omana erillisenä kokonaisuuteenaan. Ja tiedättekö, tulin siihen lopputulokseen, että vain tuo viimeinen pätkä vuotta 2019 oikeasti oli se mikä tökki. Ja vaikka se tökkikin henkkoht elämässä tosi pahasti, sekin piti sisällään myös tosi paljon hyvää. Joten viivan alle ja käteen jäi paljon positiivista, paljon keskeneräistä ja paljon korjattavaa. Ja mitä tulee niihin latteuksiin ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”, ”kaikella on tarkoituksensa” ja ”lopulta kaikki kyllä järjestyy”, allekirjoitan ihan jokaisen kliseen. Näin se vain tuppaa elämässä menemään. Joskin minäkin tarvitsen välillä lähelleni jonkun, joka muistuttaa, että kaikesta selvitään, kun on tähänkin asti selvitty, ja jonkun, joka kääntää tappiomielialan sisuksi ja epäonnistumisen haluksi onnistua. Silti haluan uskoa, että se jokin, mikä tuohon kykenee on minussa itsessäni. Sisäänrakennettuna, joskin joskus herättelyä kaipaavana.

Niin että jos tilinpäätökseni jälkeen mietin, mitä minusta on tullut ja mitä minä olen, nousee sisukas kärkipaikalle. Ja tuon ominaisuuden kanssa on oikeastaan ihan kiva käydä uuden vuoden ja uuden vuosikymmenen kimppuun. Antaa itselleen jonkinlainen positiivinen leima ja identiteetti.

Tässä lomaillessa olen toki miettinyt montaa muutakin asiaa, mutta jätetään osa näistä ajatuksista myöhempään käsittelyyn. Nyt ajattelin tarjoilla blogivuoden pikaisella kuvakelauksella. Taidanpa muuten käydä pikaisesti moikkaamassa daalioiden mukuloita kellarissa! :D

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.


oi kuusipuu, oi kuusipuu, sinä pieni ja pyöreä

17.12.2019

Maailmassa on harvoja asioita, joista tällainen kolmevitonen tuntee lapsellista riemua, mutta yksi niistä on ehdottomasti joulukuusi. Se on se virallinen merkki siitä, että joulu on saapumassa ja juhlan aika on käsillä. Lapsuudenkodissa kuusi tuotiin sisään aina aatonaattoiltana, ja kun isä oli muutaman voimasanan kanssa saanut kuusen jalkaan ja kynttilävalot sen oksille, pääsimme siskoni kanssa koristelemaan kuusta. Nyt viime vuosina mummulan kuusi on ollut huomattavasti tyylikkäämpi ja elegantimpi kuin lapsuudessani. Mieleeni on jäänyt myös vuosi, kun halusin koristella kuusen vanhanaikaisesti karamellein. Solmin hopealankaa karamellipapereihin ja ripustin niitä kunnon joulukonservatiivinä kuusen oksille. Ja parin päivän päästä langoissa roikkui tyhjät paperit, sillä karamellit olivat olleet kivasti siskoni käden ulottuvilla kun hän katseli telkkaria.

Kuten sanottu, meidän joulukuuseen ei haeta minkäänlaista tyylisuuntaa tai trendiä. Nyt kun lapset ovat pieniä sen oksilla saa killua kaikessa rauhassa itse tehdyt koristeet. Äidin virkkaamat pitsisydämet, hamahelmiaskartelut, paperista taitellut tähdet, antiikkiset lasipallot ja pallot uudemmasta tuotannosta. Vanhoista leivosmuoteista itse tehdyt koristeet ja kaikenlaiset vuosien varrella kertyneet joulukoristeet. Esikoisen aikoinaan askartelema kimallepallo ja Klaaran viime vuonna äitini kanssa askartelema paperienkeli. Kaikki koristeet yhtä ihania ja kaikkissa muistoja menneiltä vuosilta. Ja joukkoon mahtuu vielä paljon, mutta ihan vain ostamisen ilosta kuuseen ei hankita läjäpäin koristeita.

Miehelläni oli joitakin vuosia kova tarve saada kaata joulukuusi itse, mutta kun yhtenä vuonna olin käännyttänyt pojat kahdesti ovella (toinen kuusista oli kolmemetrinen ja toisessa oksia oli vain toisella puolen runkoa) mieheni kaatoi valtavan pihakuusen ja otti siitä latvan. Alhaalta katsottuna se näyttikin oikein kivalta, mutta olohuoneessa ei niinkään. Niinpä olemme sittemmin päätyneet ostettuun kuuseen. Helppoa ja vaivatonta ja vältytään suuremmalta aviokriisiltä juuri joulun alla. Ja ennen tuo kuusiepisodi vieläpä käytiin läpi siinä juuri ennen joulua ja vähän kiireessä. Kun jokunen vuosi sitten laitettiin koti joulukuntoon jo hyvissä ajoin kuvausten vuoksi, huomasin, että kuusi on oikeastaan paljon mukavampi koriste ennen joulua kuin tammikuussa. Tykkään siitä, että kuusi on pieni, ja tänä vuonna löytyi vieläpä oikein pullea ja muodokas yksilö. Ja nyt kun olkkarin ikkunoissa on lumikukat ja kuusi kimmeltää, ei oikeastaan ole koskaan pimeää.

Tänään vuorossa olisi sinappi- ja chilisuklaatehdas.  Rentoa puuhastelua joululaulujen soidessa.