Nyt se sitten on virallista: Lapseni on koululainen ja minä itse olen koululaisen äiti. Ja vaikka niin koko kesän itselleni vakuutin, että kyse on vain luokan vaihdosta, niin tokihan tuo tunteita pintaan nostaa. Muistan yhä oman ensimmäisen koulupäiväni, sen miten iso asia oli olla koululainen.

Koululaiseksi siirtyminen on iso asia lapselle, mutta nostattaa paljon tunteita myös äidissä. Äitiys on tavallaan aina luopumista jostakin elämänvaiheesta, ja lasten kasvaessa ymmärtää, miten pienestä hetkestä koko elämässä lopulta on kyse. Tänään kuitenkin katsoessani reipasta ja iloista koululaistani, tunsin valtavaa onnellisuuden tunnetta. Yhtä aikaa sekä selviytymisen, että onnistumisen riemua.

Vielä seitsemän vuotta sitten olin esikoistani odottava nuori nainen (tyttö, monen mielestä), tänään olen kolmekymppinen koululaisen äiti. Mutta tiedättekö, tässä kohtaa se oma vanheneminen ei haittaa ollenkaan. Kurtut otsassa ja harakanvarpaat silmäkulmissa todistavat ainoastaan, että elämää on tullut elettyä varsin tunteikkaasti ja täysillä. 🙂

Tänään tutustutaan uuteen aapiseen, (joka vissiin pitäisi myös päällystää!) ja jutellaan ekasta koulupäivästä. Uima-allaskin on vihdoin täynnä, joten ainakin pulahdetaan myös viilentävään veteen. Musta on ihanaa, että arki alkaa tällaisissa keleissä, se on kuin pehmeä lasku syksyyn.

Koko kesän lempivaatetus on ollut tänä vuonna mekko. Rennot kengät jalkaan ja vaalea laukku olalle. Farkkutakkia ei tosin tarvittu tänään kuin aamulla. 🙂

Tästä se alkaa. Taas uudenlainen arki, ja pikkuisen erilainen elämänvaihe kesän lököttelyjen jälkeen.

Aurinkoa!

Aina välillä kysellette tämänkaltaisten postausten perään, yhden päivän koko kuulumiset, ja miten arki meillä menee. Otin haasteen vastaan, kun Indiedaysin ja McDonald’sin yhteistyö kannusti kertomaan yhden tavallisen arkisen päivän kuulumiset, ja mahduttamaan mukaan McDonald’sin kevään uuden hedelmäsmoothien maistamisen. Kuten tiedätte, meillä täällä ei mäkkäriä ole ihan lähellä, joten valitsin päivän jona kävimme asioilla vähän pidemmällä. Tälläistä meillä harrastetaan kyllä viikoittain, joten mistään erityisestä päivästä ei sinänsä ole kyse.

Mutta, sen pidemmittä puheitta käydäänpäs yhden tavallisen arkipäivän kimppuun!

Puhelimen herätyskello soi joka arkiaamu 6.4o, mikäli en ole lähdössä urheilemaan. En ole torkuttaja luonne, joten pompaan ylös, ja hiivin alakertaan keittämään kahvia. Tässä kohtaa toivon aina hartaasti, etten herättäisi lapsia, sillä aamukahvin nauttiminen yksin ja rauhassa on melkeinpä tae hyvästä päivästä. Onnistun suunnitelmassani, ja saan varastettua hetken aamusta itselleni. Ensimmäisen kahvin kanssa selailen puhelimesta sähköpostit, ja liputan ne, joihin aion palata vielä myöhemmin. Samalla tarkistan, onko blogiin tullut kommentteja, jotka odottavat julkaisua. Seuraava kupillinen meneekin kylppärissä. Pesen ja rasvaan kasvot, laitan lämpörullat kuumenemaan. 7.20 yläkerrasta alkaa kuulua pienten kantapäiden kopsetta, joten lähden availemaan makuuhuoneiden verhoja ja toivottamaan lapsille hyvät huomenet. Ohjaan lapset vessaan, ja kyselen samalla aamupalatoiveita. Tällä kertaa molemmat pyytävät puuroa.

Minä keittelen puurot, ja Niilo yleensä auttaa niin pöydän kattamisessa, kuin siivouksessakin. Samalla kun lapset syövät, minä kierrän rullat päähäni, ja istun hetkeksi lasten seuraan juodakseni vielä yhden kahvin. Aamupalan jälkeen vuorossa on hammaspesu ja vaatteiden vaihto. Aamun viimeinen puolituntinen menee lasten leikkiessä, ja paikkojen kuntoon laittamisessa. Tuossa ajassa minä itse teen nopean meikin ja kierrän rullat pois päästäni. Kun 8.30 ryhdymme pukemaan ulkovaatteita, vähintään yksi lelukori on yleensä levitetty keittiön lattialle, mutta tässä kohtaa sen pitää nyt vain antaa olla. Näin kävi myös nyt. Kenties aamut eivät olisi niin kiireisiä, jos ulkona olisi lämpimämpi sää, eikä pukemiseen menisi niin paljon aikaa. Toiveajattelua ehkä, mutta ajattelen kuitenkin.

Poika koululle ja tyttö hoitotädilleen. Kotona olen tämän kierroksen jälkeen yleensä siinä 9.20-9.35. Riippuen, pitääkö käydä aamulla kaupan kautta. Tänään käyn, koska vessapaperi on lopussa ja saavun takaisin kotiin tasan puoli kymmenen. Kotiintulon jälkeen teen blogijuttuja. Käyn läpi posteja, ja viestejä, otan kuvia, muokkaan kuvia, kirjoitan tekstiä jne. Usein kysytään, kauanko yhden postauksen tekeminen vie aikaa, mutta siihen on todella vaikea vastata. Sanoisin, että se voi olla kaikkea 15 minuutin ja neljän tunnin väliltä. Huonolla tuurilla tekniikka temppuilee, tai jokin fakta pitää tarkistaa joltakulta, eikä vastausta saa heti.

Tällä kertaa ongelmia tuotti juurikin tekniikka. Koska aamupala jäi taas välistä, kokosin itselleni pikaisen lounaan ja söin sen koneella istuen ja yrittäen korjata ongelmaa. Kilautin myös miehelleni, joka etänä osasikin neuvoa, ja pääsin eteenpäin. Tietokoneella kuluukin sitten tovi. Puoliltapäivin juon yleensä kahvin, ja jatkan, kunnes koulukuljetus tuo pojan kotiin yhden jälkeen.

Aika usein Niilo haluaa jäädä ulos eskarista kotiutumisen jälkeen, mutta tänään Lego-leikit kiinnostavat enemmän. Niinpä minä jatkan vielä vartin seuraavan päivän kuvien käsittelyä, ja Niilo rakentaa seurassani Legoja. Puoli kahden jälkeen on aika lähteä hakemaan Klaaraa. Reissu nappaa jälleen sen melkein puolisen tuntia, ja kotiin tultuamme käyn lisäämässä alas puita, vaihdan pyykit kuivuriin, ja laitan toisen koneellisen pesuun. Skippaamme kunnon päivällisvalmistelut syömällä edellisen päivän tähteitä, ja nopean vaatteiden vaihdon jälkeen lähdemme ajelemaan kohti kaupunkia. Lapsille pitää hankkia kevätvaatteita, uusia teepaitoja ja siistimpiä juttuja kevätjuhlaan. Autossa on hyvää aikaa käydä läpi päivän tapahtumia ja laulaa tietysti radion mukana.

En väitä nauttivani kaupoissa kiertelystä ainakaan tällä kokoonpanolla. Meillä kuitenkin poika on nyt sen kokoinen, että vaatteita on mahdoton ostaa sovittamatta. Useimmissa kaupoissa vaatemallistot vaihtuvat tässä kokoluokassa, ja poika tipahtaa usein siihen kahden malliston väliin. Niinpä me sovitetaan useammat farkut ja monta muuta vaatekappaletta. Klaaran suhteen on onneksi helpompaa.

Kiristys lahjonta ja uhkailu ovat käytössä myös meillä. Helpottaakseni reissua, lupaan kaikille hyvin käyttäytyneille pirtelöt kotimatkalle, ja sehän toimii. Vaatekauppojen jälkeen vielä ruokaostokset isommassa marketissa. Tosin en yhtään muista, mitä jääkapissa on, ja mitä sieltä puuttuu, mutta muistan napata äidilleni purkin kookosöljyä. Olen varmaan pari kuukautta luvannut toimittaa kyseisen purkin, mutta se on aina unohtunut. Tyytyväisenä ainakin osittaiseen muistin pelaamiseen, suuntaamme lopuksi McDonald’sin autokaistalle ja lapset saavat pirtelönsä.

Itse kaipaan jotakin raikkaampaa, joten tilaan pari Smoothieta. Mango-Ananas-smoothie ja Mansikka-Banaani-smoothie ovat saatavilla kahdessa eri koossa. Tämä omani on se normaalikokoinen mansikka-banaani. Juomat sisältävät aitoa hedelmää ja jogurttia, ja ne on oikeasti tosi kylmiä, eli ihan kuin pirtelöä joisi. Maku on kivan kirpsakka. Ei liian sokerinen tai esanssinen, vaan mukana on sellainen aidon mansikan kirpeys.

Kotimatka sujuu rauhallisesti radiota kuunnellen ja pillejä imien. Samalla ehditään tietysti laulamaan taas radion tahtiin, ja bongaamaan kaikki mahdolliset traktorit.

Kotiin päästään 18.55, ja koko sakki on väsynyt ja uupunut. Kauppakasseja puran sen verran, että laitan kylmää kaipaavat jääkaappiin ja seuraavaksi katson lapsille pyjamat valmiiksi. Iltapesujen jälkeen on iltapalan vuoro. Molemmat lapset pyytävät tällä kertaa leipää, ja samalla kun valmistan iltapalaa ja valvon syömistä, puran loput ostokset ja tyhjennän tiskikoneen. Käyn alakerrassa lopettamassa varaajan lämmittämisen, ja käynnistän kuivurin uudelleen, koska pyykit olivat jääneet kosteiksi.

Voileipäiltapalan jälkeen on hammaspesujen ja satujen vuoro. Klaaran kannan sänkyyn hiukan ennen kahdeksaa, ja sen jälkeen jutellaan Niilon kanssa vielä tovi päivän kuulumisia ja mietitään seuraavan päivän ohjelmaa. 20.20 peittelen pojankin sänkyyn, ja siivoan vielä keittiön kuntoon.

Yläkerrasta kuuluu heti tasainen kuorsaus, joten vaihdan itsekin pyjaman päälleni, ja pesen meikit kasvoilta. Käyn vielä kellarissa laittamassa yhden pyykkikoneellisen peseytymään, ja kannan kuivat vaatteet ylös. Viikkaan kullekin oman pinonsa, ja katson huomisen tarvittavia kuntoon. Istahdan hetkeksi keittiön sohvalle läppäri sylissäni ja vastaan kommentteihin, jotka ovat jääneet. Kirjoitan pari meiliä, ja selaan hiukan instaa ja facea. Noin klo 22.30 pesen hampaani ja kannan pojan omaan sänkyynsä. Paras osuus päivästä on oikaista omaan sänkyyn, ja antaa niin raajojen kuin selänkin levätä. Uni taisi tulla miltei heti.

Tällaisia ne meidän päivät siis on. Jos kaupunkireissu jätettäisiin pois, päivälliseen käytettäisiin paljon enemmän aikaa, ja sen jälkeen vuorossa olisi joko harrastuksia tai pihatöitä ja ulkoleikkejä. Muuten meillä menee arki aika samalla kaavalla. Klaara tosin ei tee kokonaista viikkoa, joten joinakin päivinä mulla on assari, ja silloin blogia tulee tietysti tehtyä vähemmän. Klaaran kanssa tulee sitten enemmän ehkä siivoiltua ja ulkoiltua. Niin ja tietty lounasaika ja tytön päikkärit jaksottavat päivää hiukan eri tavalla.

Kivaa maanantaita kaikille, aurinkoa uuteen viikkoon!

Niin, ja jos smoothie kiinnostaa enemmän, niin lisää tietoa löytyy McDonald’sin sivuilta!

Oletteko huomanneet, että joskus tosi tavalliset ja arkisetkin asiat näyttävät kauniilta? Oikeat värit, oikea valo ja oikea tunnelma. Jopa tiskaamisessa voi olla jotain tosi kaunista, kuten mun mielestä näissä lasten aamu- ja iltapala-astioissa.
Muistan blogin alkuaikoina kuvanneeni enemmänkin juuri tällä ajatuksella, mutta vuosien saatossa myönnän taktiikan muuttuneen. Sitä tulee itse kriittisemmäksi, yrittää väillä liikaakin. Yleisö toivoo laajempaa kuvakulmaa, ja itse ehkä sokaistuu niille pienillekin jutuille. Sinänsä sääli, koska niitä pieniä ja arkisia asioita ajatellen koko blogi on aikoinaan saanut alkunsa. Että jokaisessa päivässä on hyvää ja kaunista, oli se sitten kahvikupin, tai vesipisaran kokoinen juttu.

Ja se, miksi itse suosittelen kaikille blogin “kirjoittamista” perustuu juuri tähän; Kuvatessa saat katsoa linssin läpi juuri sitä mitä haluat, ja poistaa ympäriltä kaiken sen, mikä ei miellytä silmää. Voit unohtaa täyteen lastatun keittiön työtason ja keskittyä siihen pieneen kohtaan, jossa asiat ovat “kohdallaan”. Se, tekeekö blogia julkisesti vai omaksi ilokseen, tai käyttääkö bloggaamisen sijaan muita sosiaalisen median kanavia, on lopulta harkintakysymys. Jonkinlainen kuvapäiväkirja voi kuitenkin olla älyttömän voimaannuttava harrastus; Mahdollisuus nähdä kaunista hyvinkin epätoivoisessa tilassa, ja tallentaa se muistoksi ja opetukseksi itselleen.

Toisille vastaava hyöty tulee esimerkiksi positiivisten asioiden listaamisesta. Ranskalaisilla viivoilla kasattu lista päivän mukavista jutuista on paljon käytetty terapeuttinenkin tapa, mutta nykyään se on levinnyt yleisesti sosiaalisessa mediassa. Harva on välttynyt saamasta haasteen listata Facebookissa kolme positiivista asiaa viikon ajan. Itse pidän valokuvaamista jopa vielä tehokkaampana. Se jättää jälkeensä konkreettisen todisteen, ja mahdollistaa paljon pienempienkin asioiden hahmottamista. Harva listaisi Facebook-seinälleen märän tiskiainepullon yhtenä päivän kolmesta positiivisesta asiasta.

Niin, että sellainen ajatusketju syntyi tänään tiskatessa. Voi olla, että olen täysin hakoteillä, ja omituinen yksilö, jonka aivot käyvät täysin erilaisella radalla lajitovereihin verraten. Silti suosittelen koittamaan, sillä eihän siinä ainakaan mitään häviä. Kamera taitaa kulkea jo nykyisin melkein jokaisen matkassa puhelimen muodossa, joten sen isompaa investointiakaan ei tarvita. Riittää, että pitää silmänsä auki, ja tutkii ympäröivää arkea.

Mennään kohti viikonloppua. Edessä lukematon määrä kauniit asioita ja positiiviasia juttuja! ❤

Yleensä, kun kysytään, että mitä toiselle kuuluu, vastaukseksi saa tavallisen “hyvää” tai “kiitos hyvää”. Harvemmin kukaan lähtee moiseen avautumaan, ja varmasti aika harvoin kysyjä sitä todellisuudessa haluaakaan. Kyse on hyvistä tavoista, fraaseista, joita heitellään ilmaan ilman sen suurempaa taka-ajatusta.

Koska viime viikko oli blogissa kovin hiljainen, ja postaukset ovat menneet arvontojen puolelle, ajattelin, että nyt voisi ihan oikeasti kirjoittaa siitä, mitä mulle kuuluu.
Ja, mullehan kuuluu ihan hyvää. Kaameaa räkätautiflunssaa lukuunottamatta, olo on aika jees, ja elämä mallillaan. Koska kuitenkin luikahdin pois blogin äärestä, moni varmaan arvaa, etten ehkä viikko sitten olisi vastannut ihan samalla tavalla.

Aloitetaan särystä: Monesti puhutaan, että kipu vie järjen, ja jatkuva särky tekee ihmisen hulluksi. Jossain määrin itsekin allekirjoitan tuon, mutta en ollut koskaan osannut kuvitella, millaista elämä todella olisi, jos jatkuva särkeminen oikeasti loppuisi. Muistanette varmaankin, kun kerroin ikävistä kivuista ja säryistä ei pelkästään maun vuoksi -postauksessa. Postaus käsitteli MSM-rikkiyhdistettä, jolla sain avun ikäviin kipuihini. Tuon postauksen kommentteihin tuli paljon asiallisia vastauksia ja vastaavanlaisia kokemuksia. Oli helpottavaa kuulla, että moni muukin kärsii noista oudoista kiputiloista. Silti Päivin kommentti oli se, joka noista tarrrasi kiinni tiukemmin. Olen jo pitkään haudutellut sisälläni ajatusta parantavasta ruokavaliosta, mutta matka mukavuusalueeni ulkopuolelle on pitänyt elintapani melko samanlaisina vuodesta toiseen. Kun jälleen luin, miten joku on päässyt eroon huonosta olostaan (ja ennen kaikkea säryistään) viljattomalla ruokavaliolla, päätin, että oli tullut aika kokeilla. En asettanut itselleni mitään loppuelämän pituista tavoitetta. Päätin puhtaasti vain koittaa. Pari viikkoa sitten siis karsin ruokavaliostani pois paitsi viljatuotteet, myös sokerin. Jostain syystä muutos ei tuntunut oikeastaan yhtään hankalalta. En siirtynyt hiilihydraatittomaan ruokavalioon, vaan korvasin kotimaiset viljatuotteet kasviksilla, hedelmillä ja marjoilla. Sisällytin silti mukaan myös perunan, riisin ja monipuolisen maissin. Ei mennyt kuin pari päivää, ja huomasin, että olen varmasti ihan oikeilla jäljillä.

Viikon kuluttua olin ajautunut tilanteeseen, jossa pääni meinasi haljeta. Puolet elämästäni on kulunut jatkuvan kivun alla, ja yht’äkkiä se olikin poissa. Vaikka tunne oli sanoin kuvaamattoman ihana, alkoi pääni sisällä kuitenkin humista. Olinkin ihan hirveän väsynyt ja huonovointinen. Kun puntaroin uutta olotilaani ja sen mahdollista syytä, tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei mikään voinut johtua syömättömästä pasta-ateriasta tai skippaamastani pullasta. Kun jatkuva kivun kanssa kamppailu oli ohi, pystyin pitkästä aikaa tuntemaan, millainen oloni oli muuten! Ja kyllä, oloni oli väsynyt ja vetämätön.

Niinpä viime viikko meni tilanteen tasaamiseen. Nukuin, nukuin ja nukuin. 12 tunnin yöunia ja neljän tunnin päikkäreitä. Liikuin, ja ulkoilin, tein asioita jotka puhtaasti tuntuivat hyvältä. Pitkästä aikaa sisälläni velloneet kysymykset ja ongelmat, joihin piti keksiä ratkaisu, eivät tuntuneetkaan enää umpisolmuilta. Osasin tehdä päätöksiä, ajatella loogisesti, ja järjellä. Loppuviikosta elämä näytti erilaiselta. Moni käytännön asia oli saanut uuden suunnan, ja olin tehnyt päätöksiä tulevaisuuden suhteen, joita olisi pitänyt osata tehdä jo aikoja sitten. Mutta nyt tuntuu hyvältä. Arki tulee muuttumaan ja elämässä alkaa puhaltamaan uudet tuulet! Ehdottomasti suurin päätös oli hakea kuopukselle päivähoitopaikkaa osaksi viikkoa. Asia, jonka näin pitkään lähinnä vain omana epäonnistumisenani, mutta johon mustavalkoisuuden sijaan on viime viikon aikana ilmestynyt myös harmaan sävyjä.

Eli sellaista tänne ihan oikeasti kuuluu. Ja, minä joka vastustin kaiken maailman gluteenittomia trendejä ja superfoodeja joudun näköjään pyörtämään puheeni. Never say never, tulipa taas todistettua! 🙂
Eikä ne viljattoman hyödyt todellakaan jääneet tähän. Vaikka ruokavalion suurin etu olikin kipujen lievitys, niin kyllähän tuo näkyy ihossa, ja vyötärölläkin. Jatkuva turvotus katosi ja selluliittikin sai kyytiä. Iho ei hilseile, eikä kutia. Eli, ei ihan heti tee leipää mieli! 🙂

Mutta kertokaa ihmeessä, mitä teille kuuluu? Eikä nyt sitten tarvitse vastata, että kiitos hyvää, jos ei siltä tunnu! 🙂

Muistan blogitaipaleeni alkuaikoina, kun erilaiset haasteet olivat kovasti huudossa, ja niitä kiersi jopa niin paljon, että en mitenkään keksinyt jokaiseen uutta kerrottavaa itsestäni. Kun Fru Friida, nyt muutaman haasteettoman vuoden jälkeen, heitti minulle seitsemän kysymystä, tartuin niihin oikein innolla. Joskus tälläinen Ystäväni -kirja tyylinen vastailu on oikeastaan ihan kivaa. Tai ainakin tässä kysymykset ovat huomattavasti helpompia, kuin siskontyttöni Monster High -kirjassa, jossa vastaan tuli kinkkisiäkin kohtia. 🙂

  1. Oletko keittiön hengetär ja mikä on bravuuriruokasi?
Näitä pitäisi varmaan kysyä joltakulta muulta, mutta ainakin haluaisin olla keittön hengetär, ja jossain määrin koen sellainen olevanikin. Pidän ruuanlaitosta, leipomisesta ja ylipäätään keittiössä hääräilystä. Nautin siitä kun voin tehdä muille ruokaa, kattaa pöytää jne. Kokkailu ja jauhopeukalointi ovat suuri intohimoni. Jos olisin sarjamurhaaja, aseeni olisi varmaankin sydän- ja verisuonitaudit, sillä yleensä koen parhaiksi herkuiksi ne ehkä vähiten terveelliset vaihtoehdot. En ole reseptien tuijottelija, teen mielummin “omasta päästä”.

Hiphei, se olisi perjantai, ja samalla tammikuukin vetää melkein viimeisiään.

Itse olen ollut tämän viikon hyvin tapaturma-altis. Tai no, sellainen mä taidan olla aina. Nyt vain todisteena mustunut jalka. Kroppani oikea puli on nimittän lonkasta nilkkaan tummansinisten mustelmien peittämä. Vaikka tässä kohtaa vuotta on ihan normaalia kaatuilla jäisillä pihoilla, minä itse vedin matalaksi ihan omissa rappusissa, ja siis sisällä. Keskiviikko iltana kannoin Klaaraa ihan normaalisti yläkertaan nukkumaan, kunnes jalat lähtivät alta. Astuin kai vain huonosti rapun reunalle, ja villasukka luisti alta. Sen verran äidinvaiston tuomia refleksejä, että sekunnin murto-osassa tajusin, että en voi irroittaa käsiäni lapsesta ja ottaa tukea. Niinpä annoin mennä suoraan lonkalleni, kädet ylhäällä tyttöä pidellen. Klaara ei edes hipaissut rappusia, mutta itselläni on kivat askelman raidat nyt muistona tuostakin kaatumisesta. Onni onnettomuudessa, pahemminkin olisi voinut käydä.

Luonnettani kuvaa hyvin se, että kerrasta ei tuo varovaisuus paininut kaaliin, vaan krompsin vielä eilenkin samoissa rapuissa. Niin oli kiire vintille, että “unohdin” astua kaksi viimeistä askelmaa. Siihen sitten lensin tömähtävän etukenon kautta naamalleni rappujen yläpäähän. Farkkujen polveen tuli valkoinen läntti, ja yläkerran aulan valkoiseen lattiaan puolestaan tummansininen.

Olen todellakin ihminen, joka onnistuu krompsimaan lähes missä tahansa. Harva onnistuu jättämään päätäänkään auton oven väliin, mutta minäpä olen onnistunut siinäkin. Vaatii siis jonkinlaista huumoria katsoa vierestä, miten onnistun kerta toisensa jälkeen kaatumaan nenälleni. Täytyy myöntää, että viihdettä olen tarjoillut läheisilleni, tosin lapsena jonkinveran myös huolta ja murhetta vanhemmilleni.

Tänään tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä kun mieheni kosi minua. Kihlajaispäivä siis! Jospa koittaisi juhlan kunniaksi pysyä pystyssä! 🙂

Mukavaa perjantaita ja ihanaa viikonlopun aloitusta!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Sain eilen viestin eräältä blogini lukijalta. Viestin kirjoittaja kertoi sairastavansa syömishäiriötä ja saavansa jonkinlaista toivoa blogistani. Toivoa siitä, että syömishäiriöstä voi selviytyä.
Tämä ei ollut ensimmäinen tämänkaltainen viesti. Itse asiassa, olen saanut niitä lukuisia. Jokainen niistä on tehnyt minut suunnattoman iloiseksi. Ei iloiseksi siksi, että iloitsisin toisen ahdingosta, sairaudesta, jonka tiedän olevan varsin raaka ja julma. Ei, tunnen puhtaasti iloa siitä, että voin antaa jollekin palan toivoa, ajatuksen paremmasta. Kenties tuottaa hyvää oloa, antaa hyvää mieltä.

Tapahtuneen jälkeen ajatukseni kulkeutuivat sanaan vastuullinen. Entä jos saisinkin aivan toisenlaisia yhteydenottoja? Mitä jos asia olisikin täysin päinvastoin?!

Koen itse suurta vastuuta siitä, mitä jaan ja kerron netissä. Hakukoneet tarttuvat yksittäisiin sanoihin, ja tuottamani siältö on jokaisen saatavilla. Pidän itseni inhimillistämistä tästä syystä tärkeänä. Puhutaan median antamasta vääristyneestä kuvasta, paineista ja harhoista. Haluanko olla osa niitä? Ei, en missään nimessä! Toki me bloggaajat kuvaamme blogeihimme niitä kauniita juttuja. Siloteltua pintaa enimmäkseen, mutta monen tavoite onkin tuottaa lukijalleen visuaalista mielihyvää. Silti jalat voivat olla maassa, kaikkea ei kannata maalata turhan ulkokultaiseksi. Paljon on toki kiinni blogien kuluttajien medianlukutaidosta, mutta paljon on kiinni myös bloggaajan tyylissä.

Meillä kaikilla on sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Inhimillisä ominaisuuksia, koska olemme ihmisiä.  Iloitsemme, suremme, haavoitumme. Me jokainen. Silti nettissä törmäämme helposti ihmisiin, joiden täydellinen vartalo elää täydellistä elämää. Arki on juhlaa,  ja kuplivan kanssa kilistellään jatkuvasti. On täysin normaalia, että joskus pysähdymme miettimään, miksei oma elämämme ole noin kaunista ja mahtavaa.

Omassa nuoruudessani netti ei tarjonnut “thinspo”– kuvia. Ei ollut sivustoja, joissa anorektikot tsemppaavat toisiaan ja tavoittelevat yhä suurempaa saavutusta. Ei, jossain määrin voin ajatella olevani tästä syystä onnekas. Mutta, tuolloin netti ei tarjonnut myöskään vertaistukea, ei ollut selviytymistarinoita, ei ketään jota katsoa ja todeta, että tuokin selvisi, ehkä olen itse yhtä onnekas, tai koska se on mahdollista muille, se on mahdollista myös itselleni. Internet-aikakausi ei siis ole pelkästään pahasta, sen avulla on mahdollisuus tehdä myös paljon hyvää. Hyvää, eli vastuullista.

“Älä ämmä valita.” Tuttu kommentti jos kerron elämän välillä myös potkivan. Toisille media on edelleen vaikeasti luettavaa. Rehellisyys ei sovi visuaalisesti harkittujen kuvien sekaan. Koetaan, että bloggaajan elämä on juurikin sitä täydellistä, kaikki on hyvin, ja jos kerrotaan muusta, ollaan turhia valittajia. Toisaalta, rehellisyydestä myös pidetään. Pidetään siitä yksinkertaisesta totuudesta, että kauniiden kuvien kuvaaja on ihan tavallinen. Siitä totuudesta, että kuvien ulkopuolella elämä voi joskus olla kaaosta ja bloggaajakin on inhimillinen olento siinä, missä muutkin. On iloa ja surua. Pettymystä ja epätoivoa, mutta siitä huolimatta myös paljon hyvää ja kaunista. Juuri niin, kuin meidän kaikkien elämässä on.
Bloggaajien inhimillisyydestä kertoo myös se ikävä tosiseikka, että olemme yhtä alttiita esimerkiksi toisten blogien aiheuttamille ulkonäköpaineille, kuin kaikki muutkin median kuluttajat. Ja kyllä, myönnän minäkin välillä miettiväni, että olisipa itsellänikin tuolainen elämä! Saisi aina otettua kauniita ja harmonisia kuvia. Todellisuudessa kuitenkin tiedän, että jokaisen harmonisen kuvan ympärillä vallitsee oikeasti myös epäharmonia. Tunnetummin: Ihan tavallinen elämä.

Oman toipumiseni kannalta ehkä merkittävin asia on ollut äitiys. Millainen esimerkki ja esikuva haluan olla lapsilleni. Melkolailla listani kärjessä seilaa myös blogi. Ja, aivan samasta syystä; Minkälainen esimerkki tahdon olla julkisesti. Silti, oli niitä ongelmia itsellä tai ei, koen tuon viimeisen kysymyksenä, jota jokaisen meistä kannattaisi aika ajoin itseltämme kysyä. Internetin ja sosiaalisen median ihmeellinen maailma kun on tuonut julkisuuden henkilöiden rinnalle myös ihan tavalliset ihmiset. Koska koemme samaistumisen tavalliseen tallaajaan usein paljon helpompana, kuin esimerkiksi Hollywood-tähtiin, nousee vastuullisuus suureen merkitykseen. Kukapa tahtoisi olla jollekulle se Carrie Bradshaw tai Ally McBeal, esimerkki, joka suisti elämän raiteiltaan.

Aloin pohtia asioita, joita oikeasti tahdon blogini kautta viestittää. Ensimmäisenä mieleeni nousi positiivisuus. Asioilla on aina puolensa, ja positiivisella elämänasenteella, tilanteeseen kuin tilanteeseen, löytyy yleensä se kauniimpi tapa tarkastella elämää.
Toinen asia, mielestäni yksi blogini peruspilareista, on arjen kauneus. Välillä meitä bloggaajia soimataan siitä, että otamme liian suppeita kuvia, emmekä esittele kotiamme laajemmin. Itse taasen näen asian siten, että kaaoksenkin keskeltä voi löytää hyvää. Jotakin pientä ja kaunista, ja se on ehkä juurikin se elämän suola. Kyky nähdä hyvää kaiken keskellä.
Kolmantena mieleeni juolahti tasapaino. Tasapaino juhlassa ja arjessa, energiassa ja laiskuudessa. Herkuttelussa ja terveellisyydessä, sekä liikunnassa ja levossa. Tasapaino oikeastaan kaikessa, sillä elämä tarvitsee vastapareja, jotta voimme tuntea.
Luonnollisena jatkumona listaan onnen. Onni ei löydy yltäkylläisyydestä, ei tavarasta tai töröttävistä kylkiluista. Sitä ei voi ostaa käsilaukun tai kenkien muodossa. Onni ei ole kiinni muutamasta kilosta tai kurinalaisesta elämästä. Onni on kaikkea tuota edellämainittua, positiivisuutta, arjen kauneutta ja tasapainoa. Se on inhimillinen olotila, jonka eteen voimme myös tehdä töitä, mutta samalla tunne, jota emme välttämättä osaa arvostaa kokematta sen vastakohtaa.

 Aivan kuten meillä kaikilla, myös itselläni on paljon petrattavaa. Vastuullisuudessakin voi parantua, oppia tekemään asioita eri tavalla. Olkoon siis alkanut vuosi osaltani niin vastuullisuuden oppimista, kuin ymmärtämistäkin.

Pakko myöntää, että onhan siihen viime vuoteen mahtunut myös paljon kivoja juttuja! Iloisia ja onnellisia hetkiä, uusia kokemuksia, itsensä voittamista ja sitä hyvää oloakin. Kokosin kuvia vuoden varrelta, sekaisin kaikenlaista 12 kuukauden ajalta.

Vuosi 2014 oli ehdottomasti remonttivuosi! Sauna, työhuone, vaatehuone, eteinen, keittiö. Remonttia, remonttia. Edellä mainittujen lisäksi on maalattu olkkaria ja sen kattoa, laitettu arkieteinen kuntoon. Kaikki tämä oli tietenkin helpompaa vauvavuoden jälkeen, mutta työtä on yhä ja jatkamme siitä, mihin jäimme. Myös puutarhassa tapahtui kesällä enemmän, kuin olin uskaltanut edes toivoa.

2014 oli myös reseptivuosi. Blogiin tallentui hurja määrä reseptejä ja ohjeita. Supersuosittuja olivat nutturapullat, mutta amerikkalaisten pannukakkujen ohje taitaa olla yksi vuoden luetuimmista postauksista. Myös pulled pork ja karamellisoidut punasipulit olivat suosittua luettavaa.

2014 blogin kautta tuli tehtyä myös useampi ulkomaanmatka. Catwalkilla ja ammattikuvaajien edessä tuli voitettua monet pelot ja kammot, ja olenkin useita kokemuksia rikkaampi. Sijoittuminen keväällä Indiedays Blog Awardseissa oli tietenkin yksi blogivuoden kohokohta, ja siitä suuri kiitos edelleen teille! Vuonna 2014 puhuttavimmat aiheet olivat nettikiusaaminen, syömishäiriöt ja perheenäidin treenaaminen. Kolme täysin erillistä aihetta, jotka valitettavasti nidottiin liian tiukasti yhteen.

Beauty osastolta suosituimmiksi postauksiksi nousivat rento nuttura hiusklipsin avulla, peittävä meikkipohja ongelmaiholle ja piiloon letitetty otsis.

Mahtuuhan sitä todellakin yhteen vuoteen vaikka mitä! Suuret kiitokset vielä matkaseurasta, ja loistavaa vuodenalkua!

Vuosi 2014 ei ehkä ollut minun vuoteni. Kauniisti ilmaistuna parempiakin on tullut elettyä. Tai, ehkä sittenkin on väärin sysätä kaikki paha koko vuoden niskaan, ehkä mielummin sen viimeisen puolikkaan päälle. Sanotaanko vaikka ajanjaksolle juhannuksesta jouluun.

Vuosi sitten olin täynnä tarmoa, uusia ideoita, unelmia ja haaveita. Energiaa riitti projektista toiseen, mutta kesän koittaessa jotakin tapahtui. Moni asia alkoi mennä pieleen. Tuntui että jatkuva kiire ei hellitä koskaan, eikä aikaa perheelle ja parisuhteelle löydy mistään. Uskottelin itselleni, että kuopassa sitä on ennenkin oltu, ja aina sieltä on vain noustu. Mutta samaan aikaan kun puskin väkisin eteenpäin, työntäen huolet ja murheet taka-alalle, alkoivat ongelmat ja murheet pesiytyä vahvemmin sisälleni. On ehkä vaikea selittää, että kahden lapsen naimisissa oleva, ja kutakuinkin puhelias ja sosiaalinen, äiti kokee itsensä yksinäiseksi, mutta niin vain tapahtui. Syksyn aikana muutuin entistä yksinäisemmäksi haudatessani pahaa oloa sisälleni. Alkuun olin ehkä yksinäinen omassa pienessä kuplassani, mutta syksyn edetessä irtaannuin lahjakkaasti myös sosiaalisesta elämästäni.

Syksy toi tullessaan kivut ja säryt. Pelkkä toisen kosketus teki välillä kipeää. Vanha olkapäävaivakin yltyi entisestään, eikä tavarat pysyneet kädessä. Saliharrastuksen suhteen oli pakko nöyrtyä, enkä keksinyt itselleni mitään korvaavaa henkireikää. Oli päiviä joina en saanut aikaiseksi pestä hampaitani, saati pukea rintaliivejä päälleni. Uusi elämä ja energia olivat aina tulossa huomenna. Oli päiviä kun ruoka ei maittanut tippaakaan, ja päiviä, joina olisin voinut syödä suruuni kaiken sillä hetkellä irtoavan. Tuntui, että peilistä tuijotti päivä päivältä vanhemmat kasvot, uupuneet ja onnettomat.

Jossain kohtaa kaikki padot murtuvat, ja niin kävi onneksi hieman ennen joulua. Pahat ja rumatkin asiat pitää sanoa välillä ääneen. Pelkkä muutoksen ajattelu ei tuota tulosta, vaan kissa on nostettava pöydälle. Asioita ei välttämättä voi korjata hetkessä, mutta aloittaakseen matkansa on löydettävä ne heikot kohdat, jotka kipeimmin muutosta kaipaavat. Ylisuorittajan ja itsekyykyttäjänkin ensimmäinen askel on todeta, että vähempikin riittää.

Eniten ehkä harmittaa se, miten olen kohdellut itseäni. Onhan sitä ennenkin uudenvuodenlupauksia rikottu, mutta tällä kertaa se saavutti odottamattomat mittansa. “Pidän itsestäni huolta ja annan aikaa itselleni”. Suuret ja kauniit ajatukset jäävät niinkin yksinkertaisen asian jalkoihin, kuin arki. Jossakin kohtaa lakkasin vain välittämästä. Tällä hetkellä en rehellisesti edes tiedä mitä painan. Alkaako painoni kuutosella vai seiskalla, ei hajuakaan! Saattaa ensi alkuun kuulostaa jopa ihan hienolta jutulta, mutta välinpitämättömyys toi mukanaan paljon muutakin – huomattavasti vähemmän kaunista.

Viimeisen puolen vuoden aikana sähköpostini luonnoksiin on tallentunut kaksi erokirjetta Indiedaysille. Ei siksi, että olisin innoissani hypännyt omalle alustalle, vaan koska tuolloin tuntui, että loppu on tässä. Että se, mikä minusta irtoaa on sanottu ja kuvattu, muuta ei enää ole. Noiden kahden päivän aikana uskoin, että asiat eivät järjesty, eikä tilanteesta ole ulospääsyä.

Onneksi päätöksenteko ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Olen nuoruuden äkkipikausuuksien myötä oppinut nukkumaan yön yli. Tästä taidosta olen nyt kiitollinen monessakin suhteessa. Iman (useammankin) yön yli nukkumista asiat voisivat olla vuoden 2015 alussa melko lailla eri tavalla. Näin on kuitenkin hyvä.

 “Ei enää koskaan tämän kaltaista vuotta!”
Näin totesimme eilen mieheni kanssa. Päätin, että siinäpä on uudenvuodenlupausta kerrakseen. Tällä kertaa aion myös pitää lupauksestani kiinni. Sokeriton tammikuu on sekin mielessäni, hyvän olon metsästäminen tulee kuulumaan vuoteeni 2015. Virheistään onneksi oppii, ja joka vuosi viisastuu. 🙂

Suuret kiitokset teille kaikille, jotka olette kanssani tämänkin vuoden jakaneet. Ylä ja alamakiä mahtuu meidän jokaisen elämään, ihmisiä kun ollaan – niin siellä kuin täälläkin. Täysin töyssyttä tuskin kukaan selviää, mutta koko sydämestäni toivon teille kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2015! Tehdään siitä parempi, tai vaikka entistäkin ehompi.

Halauksin, rutistuksin ja kiitoksin,
Emilia