Kyseessä ei suinkaan ole Marimekon uusi ompelukirja, vaan surina, joka valtaa koko pihan kun sadat kimalaiset (ystävien kesken pömpiäiset) lentelevät suuren vanhan vaahteran yllä. Voi hurja, mikä ääni!
Mutta kun oikein asiaa miettii ja niskaansa taivuttaa, en yhtään ihmettele: Jos olisin pömpiäinen, pörräisin minäkin kauniina päivänä tuolla heleän vihreässä puunlatvassa ja nauttisin sinisestä taivaasta!
Koska mulla ei ole teleobjektiivia, jäi itse surisijat kuvaamatta, mutta aika ihanalta näyttää jo tuo niiden työmaakin täältä alhaalta käsin katsottuna!

Tänään onkin herätty hiukan pilvisempään päivään, mutta välillä ihan ok sekin. Nokkosia olisi yhä perattavaksi, ja monta muutakin hommaa. Ei auta, hommiin on mentävä!

Ihanaa päivää!

 

 

Kesäkesäkesä! Eipä ole paljoa nahkatakkia tarvittu, epävirrallien lämpötila omasta mittarista +26, mutta sitähän se ilmatieteenlaitoskin lupasi. Silti kuljen pitkissä housuissa ja ainakin lyhyissä hioissa, jotenkin pitää vielä sisäistää tämä kesäntulo. Tosin jo viime viikolla nolotti hakea poikaa päiväkodilta trenssi niskassa ja villahuivi kaulassa. Lapset leikkivät t-paidoissa, ja samoin oli pukeutuneet hoitajatkin.
Kesäkukkien suhteen mulla on sama linja. Ihan kauheasti en ole vielä kukkia istuttanut, ja orvokkeja lukuunottamatta, nekin vähät ovat vielä turvallisesti kuistilla. Mutta voihan niitä ihailla sielläkin!

Rungollisen hortensian ostin itselleni äitienpäivälahjaksi. Äiti antoi lisää mårbackoja, ja oliivipuut alkavat elpyä kuistin valossa ja viileydessä. Keittiössä on yhä yksi oliivipuu, ja muutama isompi yrtti. Joten ehkä niitä kesäkukkia ei nyt niin kauheasti tarvitse edes hankkia.
Tänään kuitenkin kaikki kasvit kastellaan huolella, sillä huomenna lähdetään kohti helsinkiä jo kukonlaulun aikaan. Luvassa varsin mukava lauantai!

Viimeistään äitienpäivänä pitäisi kai jokaisen itseään, ja lukijoitaan, kunnioittavan bloggarin julkaista suloista tunnelmaa huokuva postaus kera äitiyden ylistyksen ja lapsosten kuvien. Vaan täällä mennään nyt poikkeuksellisella kaavalla, ja tunnelmoidaan eilinen äitienpäivä hiukan myöhässä.
Suoranaiseen laiskuuteenkin itseni on ajanut tukala olo, joka alkoi jo viikko sitten tiistaina. Outo kausi-influenssaksi luulemani tauti taitaa sittenkin olla, kuten te fiksummat heti oivalsitte, jotakin allergiaperäistä. Hengitys pihisee, ääntä ei tule, kurkku on turvoksissa ja ärsyttävä kutittava yskä vaivaa niin, että silmät vuotavat. Sisällä pärjään jotenkuten, mutta lauantaina erehdyin viettämään tunnin verran aikaa ulkona, ja lopputulos oli kamala! Kenties olisi aika siirtyä lääkärin puoleen ja pyytää jotakin, jonka avulla voisin nauttia keväästä ja puutarhatöistä.

Kurjasta olosta huolimatta äitienpäiväviikonloppu oli suloinen ja rentoittava. Launataina ihanan ystävän vierailu, ja sunnuntaina äitien ja mummujen juhlimista. Valkovuokkokja omasta pihasta (voi mikä onni!), suloinen itse tehty kortti, ja pienet halaavat kädet. Muistan kun vuosi sitten äitienpäivänä katsoin ravintolan viereisessä pöydässä istuvaa perhettä, jolla oli pieni, parin kuukauden ikäinen, vauva turvakaukalossa. Ajattelin silloin, että olisi onni vielä joskus viettää äitienpäivää noin, mutta en osannut edes aavistaa, miten nopeasti toiveeni toteutuisi. Samaan aikaan onnelline ja kiitollinen – sitä olen.

Ihana Suvi, suloisen Lumoan -tuotemerkin takaa, ilahdutti minua tuolla kauniilla nimikorulla, jossa ommien onnenhippujeni nimet ovat hopeaan painettuna. Kiitos, Suvi, kannan sitä ylpeydellä! Tosin meillä mieskin ilmoitti heti olevansa vapaaehtoinen korunkäyttäjä. Hyvä lahjaidea isänpäivän varalle!

Josko tästä taas pääsisi bloggailunkin makuun ja pystyisi jättämään köhimiset taka-alalle. Niin monta juttua, joista mun on pitänyt teille kirjoitella. Päässä ihan kuhisee asiaa, joka on pakko purkaa. Siispä uuteen viikkoon ja uudella tarmolla!

Loistavaa maanantai aamua ihan jokaiselle!

Niin se on nähtävä, että flunssasta huolimatta täällä aukesi tänään puutarhakausi oikein ryminällä. Oikeanpuoleinen hartia on varmaan sijoiltaan kaikesta haravoinnista, ja peukalo taitaa olla irtoamassa. Inhottavia rakkuloita käsissä, kovettumia ym. Mutta on kuulkaa kaiken sen arvoista! Ahh, miten rakastankaan kaikkea tuota kruopsutusta!
Täällä päin melkeinpä kaikki kysyvät, että asutaanko me siinä talossa, jossa on ihan tajuttoman hieno puutarha. Joo, on se varmaan just se, mutta se upea puutarha on kyllä rapistunut – ja aika pahasti. Tänään haravoidessani mietin, että oikeastaan suurin osa kärrästtävästä tavarasta oli kulottunutta nurmikkoa. Paikoitellen varmaan ollut ainakin kolme vuotta leikkaamatta. Perennapenkeissä taitaa olla talventörröttäjiä samalta ajalta.
Surullista. Surullista senkin vuoksi, että kaunis piha on varmasti joskus ollut jollekin todella tärkeä. Itse en ole koskaan päässyt todistamaan tämän puutarhan kulta-aikoja. Toki se näkyy yhä lajikkeiden paljoutena, kaiken ränsistyneen alta paljastuu kyllä upeita yksityiskohtia.
Sain tuossa talvella katseltavaksi joitakin vanhoja valokuvia niiltä puutarhan hyviltä vuosilta, ja puhisin kuvia selatessani heti, että hitot se mikään hieno on ollut. Sehän oli hemmetti eedeeni! Ymmärtänette että haravan varressa koen samaan aikaan jonkinlaista suorituspainetta, mutta myös velvollisuutta. Kärrätessäni kulottunutta nurmikkoa ties kuinka monetta lastia, lupasin hiljaa itselleni, että kyllä se tästä. Vielä joskus ne kulta-ajat saadaan takaisin! Nyt harmittaa ihan vietävästi, että en ottanut niitä ennen -kuvia.

Mutta sitten otsikkoon: Rakkaat mårbackani muuttivat vuosi sitten maaliskuussa äitini hoiviin, kaiken väliaikaisen tieltä. Ihana äiti on nyt lisännyt vanhasta kasvista kahtenakin keväänä uusia pelargonioita. Tänään pesin kuistin, ja kiikutin kolme eri ikäistä mårbackaani valohoitoon. Huomenna aion juoda niiden seurassa päiväkahvit! Ja vaikka ihan vain senkin kunniaksi, että tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun blogini muutti tähän uuteen osoitteeseen! Hurjaa!

Pala kesää on vihdoin täällä!

Ps. Kyllä kannatti purnata; Sieltähän ne omatkin sipuli-istutukset alkoivat puskea maan läpi.

Suloista viikonlopun aloitusta. Yritän vastailla kommentteihinne – asap!

Vähän niin kuin maanantai, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan kiva näin. Vappu on juhlittu, vielä tänään oli kerhossa naamiaiset ja nyyttikestit, mutta noin niin kuin virallisesti, tämä työväenjuhla on takana. Niilo pääsi eilen setänsä kanssa tivoliin, ja me hyödynsimme ajan käymällä syömässä, sekä Tuomas-veturi ilmapalloa metsästämässä. Kylmää ja koleaa on tämä vapunajan sää ollut senkin verran, että mikäli pihasta ei puskisi pirteitä väripilkkuja, voisi luulla elävänsä syksyä. Sikäli kun ne syksyn lehdetkin on yhä haravoimatta….
Jäätävä räkätauti vaivaa yhä Klaaraa ja itseäni, nyt mies taitaa olla seuraavana vuorossa. Mutta eikös nämä flunssat ole sitä tavallista keväänmerkkiä – jokavuotinen riesa.
Kovasti tekisi jo mieli pukeutua kevyemmin, mutta yksinkertaisesti ulkona on liian kylmä. Tässä samaisessa asussa (samat vaatteet kolmatta päivää = pahin puklailukausi on selätetty!) yritin eilen soluttautua vappukansaan, mutta palelin ja kaivelin lähinnä vain palelevin sormin nenäliinoja taskuistani.

Tällä viikolla aion kuitenkin urheasti aloittaa ne haravoinnit oikein kunnolla. Vaikka sitten toppatakissa tai pilkkihaalarissa, ei auta mikään! Tasajako; Mies hoitaa nuo puuhommat, ja minä sitten sen enemmän sarjaan puutarhatyöt kuuluvan osuuden. Kuten kuvista näkyy, toinen on ollut jo hiukan ahkerampi. Vanhat kaapelikelat odottavat sitä isompaa inspistä. Mitä todennäköisemmin pääsevät toimittamaan pöydän virkaa.

Vanhan pihan viehätys on siinä, että maasta puskee mitä erilaisempia lajikkeita ja mitä uskomattomammista paikoista. Herää vain kysymys, missä on ne miljoona kukkasipulia, jotka ison mahani kanssa syksyllä kyykin maahan! Että ottaa päähän!

 Ihan pikkuinen katselmus kesään ja puutarhahaaveiluihin. Ollaanhan kohta jo toukokuussa, joten nämä asiat alkavat olla ajankohtaisia.

Kasvimaata ei puutarhassamme vielä ole, joten sellaisen perustaminen on tämän vuoden tehtävälistalla. Suuren maan sijaan, ajattelin tällä kertaa olla kaukaa viisas ja helpottaa kitkemistä jakamalla kasvatusalueet heti pienemmiksi. Kekkilän viljelylaatikko olisi helppo valmis ratkaisu, mutta voi olla, että tässä kohtaa säästetään, ja käytetään varaston jämälautoja.

Ruukkupuutarhaan päätyvät mitä todennäköisemmin ne jokavuotiset suosikkini: Margetat, laventelit, oliivi, mårbackat jne. Uusia ruukkuja pitää hankkia, ja oikein kivan näköinen yksilö, sekä edullisia kesäkukkia löytyi Ikean sivuilta. Plantagenin oliivipuu odottaakin jo ulkoilukelejä.

Rikas mies jos oisin…. Kekkilän vihervajan ostaisin! Olen alusta asti pitänyt noiden kasvihuoneiden ulkoasusta. Varsinkin tuo Vihervaja Sato on aina ollut mieleeni. Kasvihuoneessa pitää olla tilaa, ja pieni vajaosa riittäisi kyllä kuokille ja kintaille.

Jos vihervaja kuuluu osastoon “haaveet, jotka tuskin koskaan toteutuvat”, voisi mukava tuoli tai riippumatto olla vielä ihan toteutettavaakin luokkaa. Bloomingvillen riippumatton ripustaisin mielelläni löhöpaikakseni ja Ikean lepotuolista ajattelin itseasiassa vihjata, kun tulee puhe äitienpäivästä. Hinta on melkoisen kohtalainen, ja harmaaksi käsitelty tuoli istuisi mitä parhaiten suuren puun katveeseen.

Mutta kuten muuallakin, luodaan puutarhan viimeinen silaus pienillä yksityiskohdilla. Mukava ja kevyt pitsipeitto on helppo sujauttaa suureen korikassiin, ja mukaan mahtuu vielä vaikka kirja tai radio. Selän taakse suloinen tyyny, jonka raaskii ottaa ulkokäyttöönkin, ja pimeneviä loppukesän iltoja ajatellen kaunis lyhty.
Yrtit nakkaisin mielelläni myös ruukkuihin, jotka toimivat talviajan sisälläkin. Pienet, mutta tukevat ruukut sopivat esimerkiksi basilikalle, joka ei kesäämme täysin ulkosalla siedä.
Pienen ja edullisen korin käyttötarkoitus löytyisi luonnonkukkien kantamisesta tai sadonkorjuusta.

Että sellaisia. Mutta ensin pitäisi saada haravoinnit suoritettua, hankkia ruohonleikkuri ja hoitaa kaikki muu pakollinen pihatyö ja hankinta. Lopulta voi olla, että lepotuolille ei kovinkaan paljoa käyttöaikaa tänä kesänä jää. Mutta haaveita pitää olla, eikös!? Ja kesiäkin on toki edessä, eli mitäs näistä stressailemaan.

Aurinkoista kevätviikon alkua kaikille!

(Kuvat lainattu valmistajilta. Osa linkeistä vie suoraan ostopaikkoihin.)

Ja sitä luntahan on nyt kovin vähän! Kevät tuli oikeastaan viikossa, niin nopeasti, että ei oikein edes pysty ymmärtämään. Tuntuu kuin syksystä olisi vain hetki, pieni silmän räpäys vain. Juurihan me vasta muutimme tänne, ja toivoin lunta peittämään hoitamatonta pihaa. No, siinä ne nyt ovat; Lehdet surrulisena maassa, ja piha odottamassa kruopsutustaan.

Naapuri hakkasi syksyn ja talven aikana metsänsä matalaksi. Puita on kaadettu myös omasta pihasta, ja näkymät ovat aika autiot ja lakeat. Itseasiassa kirjoitan nytkin moottorisahan ääntä kuunnellen. Kävin juuri hyväksymässä suuren, vanhan ja kauniin, riippakoivun kaatamisen. Juurikin tuon, jonka oksille ylimmän kuvan köynnökset ovat kiivenneet. Kahdesta kilpalatvasta kasvanut koivu on keskeltä halki, ja natisee uhkaavasti tuulisella säällä. Pakko mikä pakko.

Niilon suuresta pulkkamäkikasasta on jäljellä enää vain mitätön valkoinen läntti. Ne on niitä menneen talven lumia. Mitäs niitä murehtimaan.
Haravoitavaa olisi ihan omiksi tarpeiksi, perennapenkit pitäisi käydä läpi, ja siivota. Työtä on enemmän kuin yhdessä kesässä ehtii mitenkään tehdä, mutta onneksi meillä on aikaa. Tämän asian kanssa pitää vain katsoa omaa rajallisuuttaan silmiin.

Yllä olevan kuvan vasemmassa laidassa näkyy se, mikä vielä tänään oli “kuusiaidasta” jäljellä. Keskellä ulkorakennus, ja sen vasemmalla puolella ensimmäisen kuvan pihavajan katonharja. Oikealta voi juuri ja juuri erottaa päärakennuksen.
Punainen tupa, josta puuttuu vain perunamaa. Sen suunnitteleminen alkaakin olla jo ajankohtaista! Taidankin julistaa puutarhakauden virallisesti avatuksi. Haravan varteen mars!

Eilen iltapalapöydässä Niilo ehdotti, että muuttaisimme jälleen. Ehdotuksen totaalisen torjunnan jälkeen tajusin, että on kulunut tasan vuosi siitä, kun pakkasimme kimpsumme ja kampsumme kainaloihin ja varastoon, ja lähdimme matkalle kohti “tuntematonta”, eli etsimään uutta kotia. Maaliskuun puolivälissä luovutimme vanhan kotimme uusille asukkaille ja muutamaa päivää aiemmin majoituimme muiden nurkkiin, koska väliaikaisasuntoa ei ollut löytynyt. Käytännön syistä (lähinnä tilanpuutteen ja työmatkojen vuoksi) minä ja Niilo muutimme naapurikaupunkiin vanhempieni luokse, ja mies jäi koiran kanssa tänne omien sukulaistensa hoiviin.

Nyt kun tuo aika on jo takana, siitä on helpompi kirjoittaa myös tänne. Nimittäin valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ollut raskasta. Se oli todella raskasta, ja ikävän sekä itkun täyttämää elämää, vaikkakin samalla täynnä unelmia ja haaveita uudesta kodista – juuri sellaisesta meille tarkoitetusta.
Kuukauden erillään asumisen jälkeen yhteinen vuokra-asunto tuntui taivaalliselta. Aika moni pieni arkinen asia tuntui vähäpätöiseltä, ja perhettä sekä parisuhdetta osasi arvostaa täysin uudella tavalla. Teimme muuttoa pääsiäisenä, ja kevät oli käsillä. Lapselle ero omasta koirasta (jota emme voineet asuntoon majoittaa) ja oman pihan ikävöinti oli raskasta. Onneksi kesä ei ollut niitä kauniimpia mahdollisia, se teki pihanpuutteestakin siedettävämpää. Tottumattomana kerrostaloelämään, alkoi asuminen yhteisessä asunnossakin kuitenkin pikku hiljaa tuntua taakalta. Rauhaton meno, pyykinpesun vaikeus ja omien tavaroiden kaipuu täytti mieltä koko ajan enemmän ja enemmän. Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa olin samaan aikaan sanoinkuvaamattoman iloinen, mutta myös huolissani tulevasta; Oma koti oli pakko löytää!

Asioilla on tapana järjestyä, siihen uskoin, ja uskon edelleen. Vain reilu kuukausi positiivisen raskaustestin jälkeen tuijotin taloa, jonka tiesin heti ensi hetkestä lähtien olevan kotini. Istuin tulisilla hiilillä, kunnes nimet olivat virallisesti papereissa ja puhkuin intoa. Syksylle varattu lomamatkakin herätti ristiriitaisia tunteita, mutta onneksi ymmärsin, että edessä on koko elämä, eikä koti katoa minnekään.

Kuvassa kotimme juuri sellaisena, jona sen ensi kertaa kohtasin. “Yhtenä kauniina päivänä se tapahtuu“, oli lause, jota olin hokenut monta kuukautta, ja kun se kaunis päivä vihdoin koitti, tunsin todellista onnea.

Vuoteen mahtui paljon: Vauva, sekä asumista neljässä eri osoitteessa, ja pari viikkoa hotellissa. Siinä on ihan kohtalainen saldo kahdelletoista kuukaudelle. Mutta juureton oloni on muuttunut kotiutuneeksi, ja kaikesta keskeneräisyydestä huolimatta tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä jo vuosia. En niinkään usko henkimaailman asioihin, mutta tässä talossa on ehdottomasti hyvä henki, ja kotimme on saanut nähdä paljon hyvää. Onnellinen talo, niin minä asian kuvailisin.

Joten, EI, me emme todellakaan muuta, vaikka se pojan mielestä voisi olla jopa hauskaakin. Seuraavaksi vuorossa on kotiuttaa nyt yli vuoden varastossa lymyilleet huonekalut. Ehkä “vanha herrakin” on aika vihdoin kantaa kotiin!

Tavallisesta arjesta ruuanlaittoineen ja leivontoineen. Herkuista ja suloisista tunnelmista.
Muuttuvista elämäntilanteista, elämän mukana kulkemisesta ja uuden odotuksesta. Puutarhahaaveiluista ja -puhteista. Kukista ja luonnon kauneudesta.
Vanhan talon remontoinnista; Huone kerrallaan puolivalmiiksi – ja aikanaan kai valmiiksikin. Arjen ja juhlan käsikkäin kulkemisesta, vuodenaikojen ja juhlapyhien tanssista.
Omasta tyylistä, kaunistautumisesta ja itsensä laittamisesta. Terveellisestä elämästä, liikunnasta ja itsestään huolehtimisesta.
Lapsukaisista suloisista, pienistä ihmeistä sekä elämän tähtihetkistä!

Niistä on pieni blogini tehty. Ei se istu kategorioihin, eikä sitä voi kuvailla sanalla tai kahdella. Se on pala elämääni, mutta ei koko totuus. Sen on tarkoitus nostaa esiin arjen parhaat palat ja unohtaa kaikki se, minkä yritän itsekin työntää pois mielestäni; Löytää kaunista ja hyvää päivästä kuin päivästä.

Iso määrä uusia lukijoita, jotka haluan toivottaa tervetulleeksi. Vanhoille ystäville suuri kiitos, kun olette jaksaneet roikkua mukana. Sekametelisoppaa sillisalaatilla; Sitä on tarjolla jatkossakin!

Onpas kylmää. Viima menee läpi vaatteiden, ja kylmä änkee väkisinkin vanhaan taloon. Tässä kaminan kyljessä viihtyy vallan mainiosti kuuma glögi seuranaan.
Polttopuita on saanut viime päivinä kantaa ihan kiitettävästi, me kun sillä puulla vallan lämmitellään. Kuumat suihkut on saanut unohtaa, lämpimät patterit ovat tässä kohtaa tärkeämmät. Puiden kantaminen on kuitenkin ihan hyvää liikuntaa, päätin nimittäin viikonloppuna, että mitään sen raskaampaa en enää raahaa minnekään. Viime viikolla nousi vielä sängyt ja kaapit, mutta nyt on sanottava stop, ja koitettava vain olla. Hurjan vaikeaa!
Puhdetta riittää myös ulkona, sillä pihaan tuiskaa lunta ihan joka puolelta. Alla olevassa kuvassa näkyy (juuri ja juuri) vatsani takaa joki, ja tuosta suunnasta tuiskuaakin nopeasti mukavan lastin suoraan ulko-ovelle.

Katselin muuten eilen Jamie Oliverin jouluohjelmaa, ja teidättekö, mikä iski? Siis hirmuisen nälän lisäksi. No ihan hirveä puutarhakuume tietenkin! Suunniteltiin jo puulaitaisia kasvimaita, kaalilajikkeita ja kaikkea yrteistä juurikkaisiin. Niilo on kesästä saakka höpöttänyt kasvimaataan; Porkkanaa ja perunaa. Niitä siis ainakin. Itse olen puhunut muutaman onnellisen kanan puolesta, mutta asia on jäänyt hautumisasteelle. Jossain kohtaa taisi eilen karata niinsanotusti mopo käsistä, sillä mies mietti jo sian hankkimista! Mutta talvella on kiva sunnitella pihajuttuja ja haaveilla kesästä. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, mutta pelkät ajatuksetkin jo lämmittävät.

No, mutta nyt kenenkään ei ainakaan tarvitse haaveilla valkoisesta joulusta; Mitä todennäköisemmin sellainen kuitenkin tulee. Hyvä niin! Kylmyydestä ja lumitöistä huolimatta pidän kuitenkin talvesta. Mikä tahansa voittaa syksyn koleuden ja kosteuden – ja sen pimeyden. Kohtahan tässä mennään jo valoa kohti!


Viikko jouluun, ja limput on yhä tekemättä, lahjat paketoimatta ja kuusi kaatamatta. Ei kuitenkaan stressiä. Sitä on ollut jo ihan tarpeeksi. Päivä kerrallaan, se on nyt mun mottoni.

Stressittömiä joulunaluspäiviä teillekin!