Tässä talossa ei juurikaan olla tapetoitu. Rauhalliset yksiväriset seinät ovat miellyttäneet lukuunottamatta lastenhuoneen pilkullista seinää. Nyt on kuitenkin niin, että mä taidan ryhtyä tapetointipuuhiin!

Ei kuitenkaan mitä tahansa tapettia, vaan magneettitapettia, jossa on aivan mahtava pupukuva! Törmäsin näihin ensimmäisen kerran Instagramissa Valkoisen Lautturin kuvissa. Koska Klaara on pupufani pahimmasta päästä, tämä söpöläinen pääsee nyt ihastuttamaan lastenhuonetta.

Pikkuisen Liisa Ihmemaassa -fiilistä. On se vain niin söpö!

Lauantait!

Mieheni piristi minua viime viikolla muutamalla syreenin oksalla, jotka jaksavat ilahduttaa yhä. Vaikka näistä puuttuukin se suomalaisen pihasyreenin tuoksu, tuovat hennon violetin, valkoisen ja vaaleanvihreän sävyt väistämättä palan kesää olohuoneen pöydälle.

Kun juhlahumusta on selvitty, ja herkut lähestulkoon tuhottu, tuntuu arkikin ihan mukavalle vastapainolle. Tämän päivän maanantai moodi oli oikeastaan rentouttava ja energinen. Hyvin nukuttu yö takana, ja edessä uusi viikko täynnä mahdollisuuksia.

Käväisin aamuulla nopeasti paikallisella Tokmannilla hakemassa vaatehuoneeseen uuden lampun palaneen tilalle, ja mitä ihanaa siellä olikin jo nostettu esiin; Siemenpussit, kukkamullat ja turveruukut. Ai että, mutta multasormeni alkoivat syhyämään. Jos vielä kuitenkin jonkun viikon toppuuttelisi itseään, ennen kuin aloittaa kylvöpuuhat. Lähinnä sen ajan voisi käyttää suunnitteluun ja haaveiluun. Kesän kaipuuta tosin ei helpota myöskään Glorian uusin numero, jonka pastellinen kansi laukaisi aivan hillittömän pioni-ikävän!

Kakkua jäi sen verran, että tänään saadaan vielä pienet jälkkärit, mutta muuten se kahdeksan munaa oli ihan hyvä määrä. Tosin syötiinhän sitä sitten santsit – ja santsin santsit. 🙂

Ihanaa uutta viikkoa!

Jatketaan herkkujen parissa, mutta tarkastellaan tällä kertaa asiaa hieman eri vinkkelistä. Olen nimittäin mukana Indiedaysin ja Cocovin kampanjassa, jossa tarkoitukseni on perehtyä superfoodien ihmeelliseen maailmaan, ja kenties samalla rohkaista teitäkin superfood-kokeiluihin.

Mutta, aloitetaan kuitenkin suhteestani näihin superruoka-aineisiin. Tässä kohtaa olisi tosi hieno päteä, ja kertoa, miten meidän lapset syövät vain ja ainoastaan hamppupannareita ja muita superfood-versioituja herkkuja, mutta myönnän, että tämä on osa-alue, josta olen ihan turkasen pihalla. Jos nyt ei oteta huomioon chian siemeniä, joita olen joskus aikanaan oppinut käyttämään proteiininlähteenä, ja kookosöljyä, jonka nimeen vannon pitkälle ihonhoidossa, olen superfoodeissa melkoinen noviisi. Kun lähdin pohtimaan syytä siihen, mikseivät superit ole vielä keittiötämme vallanneet, pääsin pähkäilyissäni avokadopasta-kompleksiini. Kärsin nimittäin herkästi vastareaktiosta kaikkea supertrendikästä kohtaan. Alan hylkimään ja torjumaan kaikkea, mikä keikkuu hypetyksen ja palvonnan rajamailla, ja vasta kun Hesari kirjoittaa avokadopastan olevan tylsää ruokaa, alkaa kiinnostukseni herätä. Sama on pätenyt superfoodeihin, raakakakkuihin ja raakasuklaaseen. Jos jotakin tyrkytetään joka tuutista, kiinnostukseni katoaa ja muuttuu enemmänkin ärsyyntyneisyydeksi. Niinpä superfoodien kohdalla kävi samoin, kuin useamman radiohitin kanssa; Samaa levyä kun soitetaan tarpeeksi kauan, alkaa se väkisinkin tympimään.

Yhteistyön myötä postipoika kuitenkin kantoi vuoden alkuun minulle paketin josta löytyi jos jonkinmoista jauhetta ja pulveria Cocovin pakkaamina. Tehtäväni oli kehittää raaka-aineiden pohjalta resepti, jonka voisin jakaa teille blogini lukijoille. Niinpä tässä taannoin, kun lapset sairastivat jonkinmoista vatsaflunssaa, ja olivat ruokahaluttomia, päätin piristää arki-iltaa lettukesteillä. Liekö pannarivalinta osa mukavuusalueeltani poistumista, sillä tuhannet protskupannarin ohjeet ovat aiheuttaneet kasvoilleni irvistystä jo parin vuoden ajan. Tuntuu, että niitäkin on ollut tyrkyllä ihan kyllästymiseen asti.

Siinä kun sitten hetken opiskelin tuotteiden sisältöä ja ominaisuuksia, löysin kohtalaisen hyvän kombon pannaritaikinaan. Pari lettua paistettuani poika jo juoksikin keittiöön ja huusi riemuissaan, että jee, äiti paistaa lettuja! Tässä kohtaa olin todella tyytväinen, että lapsen hajuaisti yhdisti uudet raaka-aineet varsin klassiseen herkkuun. Letut saivat kiitosta vielä pöydässäkin, ja huojentuneena tekstasin miehelleni, että meidän lapset syö hamppupannareita!

Pannukakut:

1dl kookoskermaa
2kpl munia
1rkl hamppuproteiinia
2tl psylliumjauhetta
1 tl kookossokeria
2rkl kookosjauhoja
ripaus suolaa
0,5 tl leivinjauhetta
ja jauhettua vaniljatankoa maun mukaan.

Paistamiseen neitsytkookosöljyä

Vatkaa munat rikki ja sekoita kaikki aineet keskenään. Anna taikinan turvota n. 20 minuuttia.

Paista pannulla miedolla lämmöllä, ja käännä, kun letun pinta on hyytynyt. Voit tehdä joko pieniä amerikkalaistyylisiä pannukakkuja, tai suuria räiskäleitä.

Vaikka mikään ei tietenkään vedä vertoja omatekoiselle mansikkahillolle (siis sellaiselle vanhan ajan sokerihillolle), olen nyt ihastunut hiukan arkisempaan hilloversiooni, joka ei missään tapauksessa ole epäterveellinen herkku, vaan oikeastaan superteervellinen lisuke vaikkapa jugurtille tai rahkalle. Tätä kun voi hyvällä omallatunnolla lisätä vaikka puuron päälle, eikä ruokavalio muutu kuin hitusen terveellisemmäksi! Omaan makuuni mansikka on ihan kyllin makea ilman sokeriakin, mutta kookossokerilla “hillosta” saa tietenkin enemmän sitä sokerihilloa muistuttavamman, ainakin maultaa. Helppoudellaan tämä herkku loistaa myös siinä, että voit hyvin tehdä vaikka viikon satsin jääkaappiin valmiiksi. Näin ei tarvitse joka aamu turvotella siemeniä, vaan lisuke on valmiina.

”Mansikkahillo”:

 2-3dl viime kesänä pakastettuja mansikoita
n. 4 tl chian siemeniä
Kookossokeria oman maun mukaan

 Sulata marjat ja sekoita niiden joukkoon chian siemenet ja sokeri. Anna seoksen vetäytyä 30-60min, jotta siemenet tuottavat hyytelömäisen sidosaineen. Voit myös tehdä hillon valmiiksi jääkaappiin jo edellisenä päivänä.

Pannareiden paistaminen oli älyttömän helppoa. Takinasta tuli sopivan paksua, ja pikkuisetkin letut paistoin ihan isolla pannulla. Kääntäminen oli helppoa, ja pannarit pysyivät hyvin kasassa. Kookosöljy antaa todella kauniin ja kullanruskean paistopinnan, jota ainakin itse arvostan suuresti. Niin lasten suussa kuin omassanikin (ja lopulta myös mieheni suussa) pannarit maistuivat ihan tavallisille. Maultaan nämä eivät siis juurikaan eroa esimerkiksi amerikkalaisista pannukakuista.

Kookossokeri ja -öljy ovat löytäneet nyt tiensä keittiöön, ja varmasti pysyvätkin osana ihan tavallista ruuanlaittoa ja leivontaa. Psylliumin suhteen kokeiluni ovat vielä alkutaipaleella, mutta sen hyödyntämistä olen lähinnä meittinyt vähähiilihydraattisien leipien leivonnassa. OptiMSM -jauheesta kerron teille myöhemmin lisää, sillä siihen kiinnostukseni heräsi makukokemuksiakin tärkeämmästä syystä.

 Saamani tuotepaketti sisälsi Cocovin chian siemenet, hamppuproteiinin, kaakaojauheen, kookossokerin, OptiMSM-jauheen, neitsytkookosöljyn, psylliumin ja superfood trailmix pussin. Lisäksi sain testaukseen joitakin Cocovin välipalapatukoita, jotka tulikin maisteltua aika äkkiä. 😉 Kampanjasivulla on arvonta, jossa palkintona on samankaltainen starttipakkaus, eli mikäli kiinnostuit, käy ihmeessä osallistumassa!

Niin, ja antakaan nyt ihmeessä vinkkejä ja ohjeita, mikäli teillä sellaisia on. Kenties sitä hyvää oloa voisi vaalia myös terveellisemmällä ruualla!

Silirimpsis!
Se olisi sitten torstai, vaikka mielestäni voisi ihan vallan mainiosti olla jo perjantai. Ei sillä, että mulla olisi sellainen perjantaifiilis, vaan ihan siitä syystä, että viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Yhden potilaan sijaan sairastavia lapsia on kaksi, ja nuhakuumeen lisäksi meitä on sitonut kotiin myös vatsapöpö. Koska viikonloppu meni vähän noissa reissufiiliksissä, laskin kauppareissut, ynnä muut arkiset asiat, suosiolla seuraavaan viikkoon. No, täällä sitä sitten on jumitettu, ja tajusin eilen illalla, etten ole sunnuntain jälkeen käynyt roskista tai postilaatikkoa pidemmällä. Hassua sinänsä, että yleensä tälläiset muutamat päivät ei itseäni paljoa keikuta, mutta eilen illalla, kun sain lapset nukkumaan, tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Voi, miten ihanalta olisi tuntunut heittää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan!

No, tänään olikin sitten pakko kaivaa auto viikon lumilastin alta (ja sitä oli muuten paljon!), ja lähteä kauppaan ja muille asioille. Tiskiaine loppu, pesuaine loppu, jopa näkkäri ja kananmunat olivat loppu! Siitä hassu talous, että suklaata sentään löytyi! 🙂

Siinä samalla kun hamstrasin ruoka- ja apteekkitavaraa (kenties hieman liioitellustikin), nappasin kolme nippua syvän violetteja tulppaaneja mukaani. Mielessä pyöri vain mainoslause “…kukkansa ansainnut..”, vaikka alkuperäinen iskulause taisikin koskea koulunsa päättäneitä.

Niin, että kaipa minusta, ennen julkisia ja ruuhkaisia paikkoja kaihtavasta kotihiirulaisesta, on sittenkin kehittynyt ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, laumaeläin, joka kaipaa ympärilleen muutakin kuin neljä seinää. Eikä siitä taida olla kuin viikon verran, kun uhosin, että vihaan kaupassa käyntiä ja voisin ulkoistaa koko homman, jos se vain täällä olisi jollakin tapaa mahdollista.

Summa summarum, ihan kiva torstai! Nyt on päästy kylille, ja jääkaappikin on täynnä. Isäni piipahti kylään, ja hei, mä pääsen illalla ulos!

Nyt lohta uunin kautta ääntä kohti, ja sitten lenkille! Kivaa torstaita!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.

Niin kiva, kuin on välillä käydäkin jossain, on kotiin palaaminen aina mukavaa. Konsertti oli ihan mahtava, varmaan pääsee kokemuksena top kolmoseeni, heti lasten syntymien jälkeen. Nenäliinoihin en osannut varautua, mutta piippuhyllyn paikoilamme sai aika rauhassa vetistellä. Eilen vielä hengailtiin mieheni kanssa päivä Helsingissä, pieniä ostoksia ja ruokailemista, illaksi sitten kotiin. Lauantai-ilta lasten kanssa, tuntui sekin äärettömän mukavalta. Niinhän se on, että pieniä juttuja arvostaakseen pitää välillä olla hetki poissa.

Reilun kuukauden päänsärkyä tuottaneet tekniset ongelmat ovat nousseet taas tänään kiristämään pinnaani. Tusin kukaan on viime aikoina voinut välttyä kuulemasta sanaa palvelunestohyökkäys. No, näitähän on riittänyt, ja kylläpä kiukuttaa. Blogille kun on päivässä varattuna se tietty hetki, ja sen hetken saaminen vaatii suunnittelua ja aikatauluttamista, muiden joustamista ja työaikojen vertailua. Väkisinkin ärsyttää, kun juuri sen kaiken esivalmistelun jälkeen huomaat, että nyt ei vaan onnistu. Lapset odottavat jo seuraava ohjelmanumeroa, ja päivän aikataulut on laadittu. En edes uskalla miettiä kuinka moni postaus on kuukauden aikana jäänyt tekemättä, kun ei vain yksinkertisesti pysty.

Ja, ennen kuin kukaan tarttuu asiaan, tiedän, että hyökkäyksistä koituu paljon paljon suurempaakin ongelmia, kuin bloggaajien postaustahdin rajoittaminen, mutta tämä nyt omasta henkilökohtaisesta vinkkelistä. Harmittavaa, ei sen enempää.

Kaikki joulun hyasintit ovat nyt kukintansa kukkineet mutta pari amaryllistä jaksaa yhä ilostuttaa. Tämä punainen tuossa keittiön tasolla on aivan vastustamattoman kaunis mustaa taustaansa vasten. Jotenkin niin kaunis, vaikken mustan ja punaisen liittoutuman perään yleensä olekaan.

Oliivipuuta tuossa tänään tutkailin, ja näyttää kivasti tekevän jo uutta lehteä. Voisi jo uskaltaa julistaa, että se selvisi talvesta. Ja, ihan ekan kerran tänään, hyasinttiruukkuja tyhjentäessäni, tuli mieleeni kevään esikasvatukset ja yrttiruukut ikkunalla. Ei enää kauaa, ja päästään niihinkin puuhin!

Vähän viluinen ja nuhainen olo (kiitos taas hotellien ilmastoinnin), ja tässä juuri arvon, että hölkällekö vai ei. Glögiäkin jäi joululta pari purkkia, joten taidan ainakin ensin hiukan lämmitellä sen avulla.

Mukavaa snnuntai iltaa, ja ladataan akkuja arkiviikkoon. Se oliskin nyt sitten ensimmäinen täysinäinen pitkään aikaan!

Kukapa ei pitäisi takkatulesta näillä ilmoilla. Löydän itseni vähän väliä seisomassa kaminan edessä ja pyörimässä ympäri. Kuin iso sika vartaassa, tiedättehän? Niin että paistuu tasaisesti joka puolelta. Tässä työtuolini takana on onneksi toinen tulisija, vanha Upo, joka oli talossa valmiiksi. Pianohuoneen kiertoilmakamiina hankittiin heti ensi töiksemme, ja olemme olleet todella tyytyväisiä. Niin ulkonäköön, kuin lämmitystehoonkin.

Pianohuone onkin meillä seuraava remonttiprojekti. Toki paljon on tässäkin huoneessa tapahtunut, jos vertaa esimerkiksi reilun parin vuoden takaisiin kuviin (löytyvät Facebookista), tai ostohetkeen, kun lattiaa peitti tummanruskea laminaatti. Tämän huoneen ongelma onkin enää katossa ja yhdessä seinässä. Alas laskettujen kattojen purkamisen jälkeen, päämme päällä on risteillyt näkyvästi jos jotakin johtoa putkissaan. Myös ikkunaseinan levytys oli tehty katon laskemisen jälkeen, eli levyä puuttuu nyt seinän yläosasta. Hommana onkin sähköttää tämä puoli talosta uusiksi, korjata yksi seinä ja maalata vanha panelikatto kuntoon.

Remontin sijaan olen tänään kuitenkin siivonnut. Vaatehuonetta nimittäin. Vieläkin on työhuoneen lattialla epämääräinen kasa pussukkaa ja nyssykkää, joten pitää ehkä jatkaa vielä hetki hommia. Paikat ojennukseen, niin arki saa alkaa!

Mukavaa loppiaisiltaa. Joulu on virallisesti nyt takana. Niin, ja uusi sellainen taas edessä! 🙂

Vaikka juuri nyt nautinkin talvesta ja lumesta, koen silti aina joulun jälkeen jonkinlaista henkistä kevättä. Ihan vain jo tietokin siitä, että päivä alkaa pitenemään ja auringonvaloa on tarjolla yhä enemmän, piristää mieltä kummasti. Mielessäni jaan talven kahteen osaan; Syystalveen ja kevättalveen. Vuoden vaihtuminen toimii sitten näiden kahden jakajana.

Ensimmäinen merkki kääntymisestä kohti kevättä, on tietenkin joulun siivoaminen pois. Mutta, heti seuraavana tulevat tulppaanit heleissä sävyissään, ja se tapahtui tänään. Vuoden ensimmäiset tulppaanit, kuin lupaus keväästä ja lämmöstä!

Näin loppiasaattona ajattelin raivailla kotia taas hiukan järjestykseen ja ottaa joulun virallisen loppumisen siirtymäriittinä kevääseen. Tästä se lähtee, uuden suunnittelu ja valoon tottuminen.

Loppiaisen jälkeen palaa arki. Koulu jatkuu, ja harrastukset heräävät lomiltaan. Elämään tulee taas rytmiä ja jatkuvuutta.

Monelle tämä päivä on yhtä aikaa maanantai ja perjantai. Nautitaan siitä!

Pakko myöntää, että onhan siihen viime vuoteen mahtunut myös paljon kivoja juttuja! Iloisia ja onnellisia hetkiä, uusia kokemuksia, itsensä voittamista ja sitä hyvää oloakin. Kokosin kuvia vuoden varrelta, sekaisin kaikenlaista 12 kuukauden ajalta.

Vuosi 2014 oli ehdottomasti remonttivuosi! Sauna, työhuone, vaatehuone, eteinen, keittiö. Remonttia, remonttia. Edellä mainittujen lisäksi on maalattu olkkaria ja sen kattoa, laitettu arkieteinen kuntoon. Kaikki tämä oli tietenkin helpompaa vauvavuoden jälkeen, mutta työtä on yhä ja jatkamme siitä, mihin jäimme. Myös puutarhassa tapahtui kesällä enemmän, kuin olin uskaltanut edes toivoa.

2014 oli myös reseptivuosi. Blogiin tallentui hurja määrä reseptejä ja ohjeita. Supersuosittuja olivat nutturapullat, mutta amerikkalaisten pannukakkujen ohje taitaa olla yksi vuoden luetuimmista postauksista. Myös pulled pork ja karamellisoidut punasipulit olivat suosittua luettavaa.

2014 blogin kautta tuli tehtyä myös useampi ulkomaanmatka. Catwalkilla ja ammattikuvaajien edessä tuli voitettua monet pelot ja kammot, ja olenkin useita kokemuksia rikkaampi. Sijoittuminen keväällä Indiedays Blog Awardseissa oli tietenkin yksi blogivuoden kohokohta, ja siitä suuri kiitos edelleen teille! Vuonna 2014 puhuttavimmat aiheet olivat nettikiusaaminen, syömishäiriöt ja perheenäidin treenaaminen. Kolme täysin erillistä aihetta, jotka valitettavasti nidottiin liian tiukasti yhteen.

Beauty osastolta suosituimmiksi postauksiksi nousivat rento nuttura hiusklipsin avulla, peittävä meikkipohja ongelmaiholle ja piiloon letitetty otsis.

Mahtuuhan sitä todellakin yhteen vuoteen vaikka mitä! Suuret kiitokset vielä matkaseurasta, ja loistavaa vuodenalkua!

Hei hei vanha vuosi, tervetuloa uusi!
Tästä se lähtee, ja siitä tehdään hyvä! Eikö niin!?

Meillä on yhä joulukuusi paikallaan, ja tontutkin siellä, minne ne marraskuun lopulla aseteltiin. Ajattelin ottaa joulun riisumisen vuoden ensimmäisen päivän tehtäväksi. Tilaa uudelle, koen sen jotenkin niin.

Eilen illalla oli hyvää aikaa miettiä tulevaa ja punnita mennyttä. Musta on ihanaa, että nykyään uudenvuodenlupausten sijaan puhutaan tavoitteista. Se kuulostaakin järkevämmältä. Mietin omia henkilökohtaisia tavoitteitani, ja listasin niitä tärkeysjärjestykseen. Jokaisen tavoitteen kohdalla kuitenkin oma hyvä olo nousi kärkeen. Olla parempi äiti, huoltaa parisuhdetta, nauttia arjesta, ja opetella rentoutumaan. Hyvä olo on aivain näihin kaikkiin. Päätin, että päätavoitteeni on saada se hymyilevä ja naurava Emilia sieltä jostakin takaisin, ja sen myötä onnistua myös muissakin tavoitteissani mahdollisimman hyvin.

Tavoitteiden suhteen pohdin myös sitä, mitä tavoite ylipäätään tarkoittaa. Hetkellistä hyvää oloa, kuukauden päähän asetettua, konkreettisesti mitattavaa muutosta vai pitkäjänteisempää ja kestävää elämänlaadun paranemista. Tässä kohtaa totesin, että nopeiden, ja hetkellisesti ehkä hyvää oloa tuottavien, ratkaisujen sijaan, pyrin tänä vuonna katsomaan asioita hiukan pidemmälle. Ovatko valintani pitkällä tähtäimellä kannattavia. Kantaako toimintamallini vuoden loppuun asti, vai onko riskinä palaa loppuun jo vuoden puolivälissä?

Oli ne tavoitteet sitten työhön ja menestykseen liittyviä, remontointia, opiskelua tai painonpudotusta koskevia suunnanmuutoksia, järkevämpää on katsoa pidemmälle. Turha painaa sata lasissa pari viikkoa tai kuukausi. Järkevämpää on tavoitella tuloksia pidemmälle ajanjaksolle, eikä polttaa itseään loppuun salamatavoitteissa.

Voida hyvin ja olla onnellinen. Onhan sitä siinä. Mutta, mitään deadlinea tälle tavoitteelle tuskin kannattaa asettaa. Elämä on matka, ja matkasta tulisi nauttia!

365 päivää ja 365 mahdollisuutta. Tästä se alkaa!

Hyvää vuotta 2015!